äänettömänä, saarsi ahtaalle. Tie painui nyt rahkasoille ja niiden
kautta meren rannalle ja sieltä takaisin Ankeriaan alapäähän, kaupungin
ympäri. Tistelberg oli tahtonut, että he kävelisivät hiukan pitemmälle
kuin olivat aikoneet, ja rouva Oljemarkille tulikin halu nähdä merta.
Tistelberg puhui yhä, innosta leimahdellen, katkeroituneena ja
pisteliäänä. Tohtorinna hymyili joskus hänen kiihkolleen, mutta
enimmäkseen hän ei jaksanut kuunnella. Viimein Tistelberg lopetti;
asioita, esimerkkejä ei hänellä ollutkaan paljon, mutta jokaisen niistä
oli hän vahvistanut omilla tunteillaan: rahvasta ylistävillä ja
herras- ja valtaluokkaa halveksivilla huudahduksilla. Rouva hymyili ja
sanoi lopulta huokaisten:
"Kuinka minä kadehdin teitä! Aivan todella! Teistä on kansa hyvä, ja
jokin toinen kansanluokka paha, aina, ylimalkaan. Minulla olisi toisia
kokemuksia. Mutta en tahdo puhua niistä nyt, kenties ette minua
uskoisikaan. Todella kadehdin teitä, te onnellinen! Teitä, jolla on
jokin usko!"
"Usko!" huudahti Tistelberg närkästyen. Mutta jatkoa hänen
vastalauseeseensa ei tullut. Julia Oljemark oli pysähtynyt katselemaan
hänen hehkuvia poskiaan, ikäänkuin vilpittömän ihastuksen vallassa,
kuten onneton katselee onnelliseen. Ja kun Tistelberg jälleen alkoi
puhua äskeistään: kuinka ajat nykyään olivat muuttuneet paremmiksi,
kansanvaltaisemmiksi, miten nykyään eri kansanluokkien välillä oli toki
jotakin tasattu, oppia, jopa varallisuuttakin, — kun Tistelberg näin
puhui, myönsi Julia Oljemark kyllä päännyökkäyksellä hänen olevan
oikeassa, mutta sanoi sitten:
"Niin, mutta ovatko nuo, jotka ovat nyt saaneet oppia ja varallisuutta,
sitten sisäisen ihmisensä puolesta, sydämeltään, ehdottomasti sen
parempia kuin entisetkään, ne sorretut, tai heidän sortajansa? Eikö ole
vain tullut toisia ihmisiä toisten asemaan. Ihmisiä, tarkoitan."
Tistelberg ei häntä ymmärtänyt,
Jokin juopa oli heidän välillään, juopa, joka Tistelbergiä ärsytti ja
Julia Oljemarkia säälitti ja pelotti, ja teki hänet alakuloiseksi. Kun
hän oli kertonut vanhasta pappilasta ja varsinkin sen aikaisemmasta
kaudesta, oli hänen sielussaan alkanut kasvaa jotakin tyynnyttävää,
suloista. Nyt, Tistelbergin kiihtyessä, se suloinen oli särkynyt.
He olivat tulleet lehtimetsästä hiekkaiselle nummelle, joka kiersi meren
rantaa: meri näkyisi pian tuonne tuulten piiskomaan petäjikköön.
Kävelivät hetken, viima alkoi tuntua kovemmin, puiden latvoissa humisi,
kylmä viilsi läpi ruumiin. Polku, jolle Julia poikkesi, oli paikoin
kosteaa santaa, pehmeää astella, paikoin kovaa ja kumisevaa, pohjanaan
somero ja petäjien maan päälle pullistamat juuret. Katseltiin tuokio
merta, mutta Julialle tuli seisoessa vilu. Hän ehdotti, että he
laskeutuisivat meren rannalle, suunnattomalle hietikolle, jota ulottui
kauas tuonne kallioiseen niemeen asti. Niemen kärjessä oli pieni
ulkokahvila, tai oikeastaan vain mökki, johon oli rakennettu parveke
vieraita varten. Sinne tahtoi nyt Julia Oljemark. Kävellessä tuli
hänelle jälleen lämmin. Hän halusi näyttää Tistelbergille meren niemen
kärjestä, sillä Tistelberg ei ollut siellä vielä käynyt.
He olivat kävellessään vaiti, väsymyksestäkin. Juliasta tuntui
tuskalliselta. Tistelberg oli, tahtomattaan kai, särkenyt hänen entiset
muistonsa: oli puhunut ahdistelemalla, hyökkäävällä tavalla, jopa
tavalla, joka Juliasta oli merkillisesti vastenmielinen. Ei hän tahtonut
tällaista sävyä enää. Ääretön väsymys oli jälleen tullut hänen
sydämeensä, hänelle tuttu, tavanomainen väsymys, josta hän sai rauhaa
ainoastaan entisissä muistelmissaan tai unessa.
Hän oli aikonut tällä kävelyllä kysellä Tistelbergin
ulkomaanmatkastakin, tuosta hänen puhutusta seikkailustaan Afrikan
pohjoisrannikolla. Nyt ei hän sitä tehnyt; hän tunsi kyllästymystä
kaikkeen, ja syvää suruakin, ettei voinut mielestään olla yhtä
lapsellinen kuin hänen kävelytoverinsa. Hän seisahtui tuokioksi
katselemaan merta, joka aukeni mustana ja tasaisena, vain paikoitellen
vaahtoja pärskyttäen, — kylmää ja mustaa merta, jonka takaa hän olisi
tahtonut nähdä kimmaltavan jotakin aurinkoista ja ihanaa. Katseli ja
kuunteli matalan hiekkarannan pitkiä vaahtomaininkeja. Tuuli kylmästi,
tasaisesti, mutta joskus puuskana, nykien ja huiskuttaen Julian pukimia.
Julia tuijotti vaiti, hänen otsansa oli saanut jälleen syvät ryppynsä.
Yhtäkkiä hän huudahti, valittavasti, koomilliselta tuntuvasti:
"Tuli kuikka!"
"Mikä — kuikka?" kysyi Tistelberg.
Toinen ei ensin vastannut. Sitten hän sanoi, purren sormiensa rystysiä,
ikäänkuin toivottomassa tuskassa:
"Se on vain sellainen! Sellainen! Se on: ei mitään!"
"Ibsenin metafysiikkaako, lasten huiputtamista sekavilla ajatuksilla?"
kysyi Tistelberg, tahallaan loukkaavasti. "Olenhan nähnyt tuon sumuisen
sopertelijan kirjahyllyllänne."
"Sopertelijan? Ibsen? Olette hieman itserakas!" vastasi rouva. Ja
sitten, itseään säälien ja väheksyen: "Minä — enhän Ibseniä
ymmärtäisikään."
"Eikä tarvitse", sanoi Tistelberg. "Mitäpä elävät ihmiset kirjoista?
Mutta mikä se kuikka sitten olisi?"
"Onpahan vain", sanoi Julia Oljemark. "Tietysti se on mustaa, kun se on
kuikka. Mustaa kuin tuo meri: ääretön, upottava, hukuttava meri. Ja kun
siihen uppoaisi! No niin, mitäpä siitä! Täällä on niin kauhean kylmä,
että pelkään vilustuvani. Minä olen aina viluinen. Täytynee lähteä
kotiin; niin, ehkei se kalastaja, joka tarjoaa niemellä kahvia, olisi
kotonakaan. Käännytään kotiin!"
Julia Oljemark puhui käskevästi, kääntyikin ja alkoi kävellä nopeasti
kaupunkiin päin. Tistelberg seurasi häntä, kummastuneena, sillä olihan
rouvan aikomus ollut viedä hänet niemen kärkeen asti. Levoton sääli,
jonka syytä Tistelberg ei tietänyt, täytti hänen sydämensä. Julia
Oljemark käveli hänen edessään kumarassa, miltei rajusti. Tistelberg ei
ehtinyt puhua mitään, ei tahtonutkaan; eikä hänellä olisi enää ollutkaan
asioita, joiden perusteella hän olisi soimannut ylimyksellisyyttä ja
siten kiduttanut tohtorinna Oljemarkia; kiduttanut, ajatellen hänen
kaulaansa, jolta vinkuva tuulenpuuska joskus käänsi kaulurin pois.
Paluumatkalla he puhuivat tuskin sanaakaan. Kaupungin pääkadulle
tultaessa Julia kuitenkin käännähti keveästi ja sanoi:
"Niin, mutta se rokokoo... Tekisi mieleni vastata. Se on... se on: mitä
se on teistä?"
"Minustako?" vastasi Tistelberg. "Ymmärränkö näitä asioita? Kysyin vain
muuten..."
"Tietysti te rokokoosta pitäisitte", veikeili Julia Oljemark. "Te,
kansanvaltainen mies. No, mitä rokokoo teistä on?"
"Se on minusta", huudahti Tistelberg, "riemua; se on kujeilua,
huikentelua, ylimielistä leikkiä niin sanotuilla vakavilla asioilla..."
"Niinkö ajattelette? Ja minusta se on: salata siroihin viivoihin
jotakin, tai kaikki, mikä on tyhjyyttä; peittää väreihin kaikki ruma;
kätkeä sydämeensä sellainen, mistä tahtoisi puhua, mutta ei saa."
Hän nauroi, katsoi Tistelbergiin tutkivasti. Hänen silmänsä kimmelsivät.
Sitten veti hän hansikkaan kädestään ja ojensi kätensä Tistelbergille,
verkkaan ja ikäänkuin uhitellen, hymyillen.
Kevein askelin erosi hän kadun kulmassa ja lähti nopeasti omalle
suunnalleen: sanoi, että nyt kotona varmaan oltaisiin vihaisia, kun hän
oli näin myöhästynyt.
21
Julia Oljemark joutui ajoissa kotiin.
Tohtorilla ei nyt ollut valittamista senkään vertaa kuin hänen
palatessaan edellisiltä kävelyiltä, tai yleensä hänen tullessaan
kaupungilta: illallinen valmistuisi aikanaan, oli jo osaksi
valmistunutkin, keittäjättären ansiosta: tohtori piti ehdottomasti
täsmällisyydestä. Tee, jonka Julia sitten pöydässä sekoitti miehensä
lasiin, oli juuri tarpeeksi vaaleaa ja kuumaa; yöjuoma, keitettyä vettä
ja mustista viinimarjoista tehtyä mehua, ilmestyi nopeasti tohtorin
kamarin sängyn viereen; ja kun tohtori oli pukeutunut yökaapuunsa,
katosi hänen pukunsa tarkastettavaksi, ettei siitä puuttunut nappeja,
sekä puhdistettavaksi mahdollisesti siihen päivällä ilmestyneistä
tahroista, ja ennätti sitten takaisin juuri kun väsynyt tohtori aikoi
painautua levolle ja sammuttaa sähkönsä. Nuo ilta-askareet sai Julia,
kahden palvelijattaren avulla, aikaan rauhallisesti, kuten hänen tapansa
oli. Mutta nyt hän puhui Severille vieläpä vähemmän kuin muulloin
illalla, ja se oli kyllä miehen mieleen.
Mutta ruoka ei Julialle itselleen maistunut; ja hän oli pöydässä
omituisen kalpea, Severi Oljemarkin harmiksi.
Heti kun tohtori sitten oli sulkeutunut huoneeseensa, toivotti Julia
palvelijoilleen hyvää yötä, riensi omaan kamariinsa, joka oli
huoneistossa perimmäisenä, väänsi ovensa lukkoon, mutta ei sähköä
palamaan, ja istui kauan pimeässä.
Oli tullut se tuska, jota Julia sanoi kuikaksi.
Hänellä oli vaikea hetkensä; sieluntila sellainen, joita hänelle oli
viime vuosina tullut yhä useammin, yhäti ankarampina. Se koveni
kovenemistaan, tuollainen toivoton, tuskallinen, josta hän oli koettanut
puhua Tistelbergille. Kuva, vertauskin oli liian lievää, runollista sitä
ilmaisemaan. Julia vapisi; ulkonaista vapisemista se ei ollut, se tuli
sisältä, syvältä sielusta, niinkuin koko hänen olemuksensa pohja olisi
tärissyt; ja sen sisällisen vuoksi hänen koko ruumiinsakin vapisi,
vaikka hän nyt oli aivan terve, tavallista terveempikin, sillä useinhan
Julia sairasteli.
Niin hän istui pimeässä, vuoteensa reunalla, kädet, rinta ja pää
tuskallisessa vavistuksessa.
Se oli jotakin selittämätöntä. Eikä hän nyt voinut sitä ja sen syitä
ajatella, ei jaksanut ajatella elämäänsä. Oli vain tyhjyys: haikeus,
toivottomuus sellainen, että hän tahtoi olla ainakin yksin. Yksin: se
oli suurin lohdutus! Eikä sekään nyt auttanut. Pitkän aikaa tuskaa
kärsittyään Julia haparoi yöpöytänsä laatikkoa ja veti siitä käsille
morfiiniruiskun. Usein ei hän morfiinia käyttänyt, joskin unilääkkeitä
paljon, mutta nyt tahtoi hän sikeään uneen, heti, — aivan heti, kuin
kuolemaan! Lamppu pöydällä syttyi, nopeasti täyttyi ruisku puolilleen ja
neula puhkaisi ohuen hipiän. Mutta Julia ei riisuutunut vielä; istui yhä
paikallaan, katsoi jäykästi eteensä ja huohotti sielullisesta kivusta.
Se kipu oli poltetta rinnassa, poltetta, jota olisi ollut mahdotonta
kuvata ja kertoa. Kalvamista ja jäytämistä, jonka hän tunsi ennestään,
monilta viime vuosilta, mutta joka ei ollut milloinkaan pakahduttanut
näin. Kalvamista ja kidutusta, — joka oli jollakin tavalla siedettävä
ja kestettävä. Kaikki jatkuisi kuin ennenkin, — tietysti: mitä sitten
muuta!
Ei hän ollut katkera oikeastaan mistään. Tuolle insinöörillekö? Julia
Oljemark naurahti säälivästi itselleen. Siitäkö tämä johtui, että
Tistelberg oli tällä kävelyllä vetänyt hänet alas hänen rakkaimpien
muistojensa kauneudesta, — noiden pappilanmuistojen lumoista, —
vetänyt alkamalla puhua aivan jostakin muusta, särkenyt sillä tavalla ne
unet. Julia rakasti enimmin juuri sellaisia unia. Ja pari vuotta sitten
oli hän nukkuessaan saanut vähän väliä oikeitakin unia lapsuutensa
ajalta, niin ihania, ihmeellisiä, että hän oli niissä ja niistä
herätessään itkenyt onnen kyyneleitä; nykyään olivat ne unetkin melkein
lakanneet, — kuluneet tietysti; ja pelkkä toivoton, tyly tyhjyys oli
jäänyt.
Ei hän nyt ollut loukkaantunut, vaikka Tistelberg oli rikkonut nuo
rakkaat muistokuvat; ei, päinvastoin: hän aavisti siinä rikkomisessa,
Tistelbergin pistelevien sanojen alla, jotakin, joka hänestä tuntui
suloiselta, imartelevalta. Katkera tai loukkaantunut ei hän ollut
oikeastaan mistään. Ei edes elämälleen: hänen kohtalonsa oli nyt näin
määrätty.
Päinvastoin, hän tunsi, — joskaan ei jaksanut ajatella mitään, — ettei
hän kyennyt ottamaan vastaan niinkuin olisi pitänyt noita loukkauksia ja
solvauksia, jotka eivät sellaisia kai oikeastaan olleetkaan. Ei kyennyt,
— kun tunsi itsensä varhain vanhentuneeksi. Menettäneeksi tässä iässä
uskonsa ja intonsa kaikkeen, kaikki unelmansa, tai ainakin oikeutensa
uneksia. Menettäneensä vastaisuutensa, vaikka entisyys oli antanut
hänelle niin vähän.
Kaikkea se entisyys kyllä oli hänelle antanut, sellaista kaikkea, jota
rikkaus ja mukavuus on. Mutta samalla tyhjyyden poltteen.
Tistelberg oli nuori, — nuorempi häntä kuin ne vuodet, jotka heitä
iässä erottivat. Hänellä oli elämä edessä, — suloinen elämä. Hän
tietysti halusi, vaati, himoitsi elämää: siltä oli Juliasta tuntunut.
Mutta nyt, itsekseen, ei Julia Tistelbergin nuorekkuutta muistaessaan
hymyillyt. Tunne, että hänen oma elämänsä oli lakannut, pysähtynyt,
jähmettynyt, se jäyti ja kalvoi.
Ja kuitenkin oli hän syttynyt oikeastaan vain yhden ainoan kerran,
syttynyt, ja haudattu kytemään salaa, kuin kipene märässä suossa.
Silloin, miltei lapsena, siellä vanhassa pappilassa sekin! Aikoja
sitten, jotka tuntuvat nyt niin kaukaisilta ja oudoilta, vaikka ovat
vielä oikeastaan lähellä.
Siellä pappilassa silloin, kun siellä sotarovasti hallitsi, kävi muun
muassa paljon upseereita, ja upseereissa oli eräs, solakka ja pitkä,
johon Julia rakastui. Vasta vähän yli viidentoista oli Julia silloin.
Upseeri kai puolivälissä kolmattakymmentä. Rakastui sokeasti,
viattomasti, vaiti. Erään lyhyen kesän yhtenä lyhyenä kuukautena.
Nyt ei Julia Oljemark sitä jaksa ajatella; tuska ja epäusko omaa itseään
kohtaan samentaa hänen aivonsa, tylsistää kaikki yhdeksi ja ainoaksi
tyhjyydeksi. Mutta monesti ennen on hän tämän asian ajatellut: se oli
todellista rakkautta, viatonta, altista. Ja se oli tulta: hän olisi
ollut valmis menemään rakastamansa puolesta vaikka tuleen, totisesti
melkein tuleen, tuskin aavistaen, mitä olisi uhrannut; eikä tietäen,
että edes rakasti. Mutta hän rakasti, ja oli vaiti. Ei muuta. Ei
tohtinut rakkaaseen edes katsella; mutta äiti oli kyllä huomauttanut,
että hän oli siihen aikaan niin kalpea: muka sairas. Öisin hän siellä
papinapulaisen pienessä asumuksessa valvoi yksin ja itki vuoteessaan
rakkaudesta, — hiljaa, ettei olisi häirinnyt isää, äitiä ja pikku
veljeä, jotka nukkuivat seinän takana. Ei muuta. Jonkin rakkauskirjeen
kirjoitti; rakkausrunonkin muistoalbumiinsa, ja repi kohta sen lehden ja
poltti. Mikä haikeus, kipeys, kun mies, jota hän rakasti ja joka ei
luultavasti mitään huomannut, matkusti pappilasta lomaltaan pois! Kun
Julian täytyi hänestä erota: kun heidän täytyi erota, kuten Julia
itsekseen sanoi! Lapsellista! Mutta — se juuri oli rakkautta: viatonta,
ihanaa. Muu, joka sitten on tullut, on ollut laskelmaa: tingittyä,
tyhjää, luuloteltua. Ihanin on ollut siitä poissa.
Ja kun tuo parhain ei ole saanut koskaan täyttymystä, niin tässä nyt on
Julia Ihander, tällaisena.
Sitä miestä ei Julia sitten nähnytkään; hän meni palvelukseen Venäjälle
ja siellä naimisiin. Sodassa lienee nykyään. Eläneekö edes? Eikä Julia
hänen kohtalostaan enää oikeastaan välitäkään. Mutta se, ettei hän
välitä edes sellaisen ihmisen kohtalosta, joka oli aikoinaan ollut
hänelle kaikki kaikessa, hänen ainoansa, se sydämen ja sielun kuluminen
kiduttaa häntä kaikkein tuskallisimmin, tuo todistus sydämen ja sielun
voimattomuudesta: se, että ihminen on kuin jokin rapakivi, joka murenee
ja rumenee kuin kastunut turve. Tulta hän niin rakastaisi, vilusta
kärsivä!
Sitten, tuon ensimmäisen ja kauniin jälkeen, on ollut sellaista kuin on
ollut. Avioliitto: miltei sattuma. Isä siellä pappilassa kuoli. Ja
silloin puute astui kotiin. Äiti tuhlaavainen. Ja nyt ilmestyi pappilaan
Oljemark, nuorena medisiinarina, ryhdikäs, kohtelias. Rakastui Juliaan,
tietysti. Severi sen asian sielullisestikin aloitti. Aistit Juliassa
olivat jo heränneet, leikitellen, nauraen; lihaksi on Julia niitä sitten
oppinut kutsumaan, sen nimityksensä karkeutta kyllä usein kauhistellen.
Komea ja rikas nuorukainen kosi, pyysi sekä Julialta itseltään että
hänen äidiltään. Äiti tahtoi tytärtä toki hyväksymään loistavan kaupan.
Äitihän oli sellainen: maailma on hänestä niin yksinkertainen, hän uskoo
kauppojen lupauksiin. Ja tässä sitä nyt ollaan, eikä muuta saadakaan
olla.
Siten oli Julian avioliitto syntynyt. Mutta ei hän nyt sitä ajattele:
hän vain vapisee epämääräisestä tuskasta, joka on kuin kuoleman halua.
Hän ei jaksa enää tätä elämää, ei tule siinä toimeen. Mitään ei häneltä
puutu, — ei kai, — sillä hehän ovat rikkaita, joskaan hän itse ei ole
rikas, kun ei saa eikä tahdo käyttää miehensä rahoja juuri mihinkään,
omiin kaipuisiinsa; mutta mitään ei ole myöskään toivottavana, eikä hän
mitään kaipaa. Hän on vain kuin rapakivi!
Kerran oli ollut yksi toinenkin, paitsi tuota nuoren tytön unelmoitua
siellä pappilassa, — toinen, joka olisi kenties voinut antaa hänen
elämälleen sisältöä: se mies, joka oli hänelle opettanut noita kasvien
ja kukkasten nimiä. Hän oli asunut tässä kaupungissa, oli Juliaan
rakastunut hänkin. Ovathan häneen niin monet miehet rakastuneet, sillä
hän on ainakin ollut kaunis. Rakastuneet? Mitä on rakkaus? Enimmät ovat
vain himoinneet häntä; sellaisetkin narrit kuin Blöcker, joka ei
pyyteensä törkeyttä ole kieltänytkään, se hauska hupsu. Mutta se yksi
oli tosiaan rakastanut: säälinyt syvästi hänen kohtaloaan, ei pyytänyt
häntä itseään, ja koettanut neuvoa ja kehittää hänen miestänsäkin, joka
juuri siihen aikaan alkoi turtua ja tulla omituiseksi, sukunsa
perintätapaan. Ja vapauttanutkin hän olisi ehkä Julian, vaikka oli
naimisissa, sillä hän rakasti. Mutta hän kuoli. Sekin melkein ainoa, ja
ainoa, joka ymmärsi, kuunteli hänen pienimmätkin kaipuunsa, otettiin
pois. Sitten on kaikki Julialle ollut yhtä ja samaa.
Ja joskus, varsinkin lapsuuden suloisten kuvien muistelemisen jälkeen,
joista herää kuin kesästä, kukista ja linnunlauluista syksyyn ja
sateeseen, tulee järistävä tuska, että kaikki on mennyttä. Mennyttä; ei
saa enää syttyä, — eikä ehkä voi. Sellainen tuska tulee välistä
hiljaisen haikeuden jälkeen, joka puolestaan kalvaa alinomaa, hetki
hetkeltä, aina. Pelkästään kova työ pystyy hälventämään sitä haikeutta,
askartelu kodissa aivan palkollisten tapaan, ja koti onkin suuri, joten
siinä tarvitaan tällainen kolmas palkollinen tai piika. Piika kuin
piika: tohtori Oljemark on nyt tottunut teettämään hänelläkin työtä
aivan samoin kuin toisilla. Sisätyötä talvella; ellei se riitä, täytyy
keksiä keksimällä lisää, ettei kalvavaan elämänsuruunsa nääntyisi.
Ompelee, hoitelee kukkia. Keväisin on parempaa, iloisempaa: pääsee
luontoon. Talvella nukkuvat kukat sisällä ruukuissa, mutta kesäksi ne
autetaan ulos mustaan ja lämpöiseen multaan, tovereiksi toisille, jotka
siitä mullasta itse nousevat. Ihana multa, jolla on mystillinen,
hedelmöittävä voima! Synnyttämisen voima, ja kuolemaan kätkemisen
lohdutus: maassa olisi parhain olla, poissa kaikesta!
Niin, keväisin menee häneltä parhaiten aika, — kun silloin oikein
puuhaa. Mutta puutarhakaan ja sen kukat eivät tahdo riittää. Ihminen
kaipaa ihmistä, eikä Julia enää usko ihmisiin, ei halua heidän
seuraansa: on heitä tarpeeksi nähnyt. Eivät riitä puutarha ja sen kukat;
yhä useammin tulee polte, haikeus, varsinkin iltahetkillä, jolloin ilman
äärellä valo sammuu. Haikeus, että elämä kuluu näin... eikä muutoin voi
kulua.
Jo ennen kuin Julialta vietiin hänen lapsensa, oli hän usein etsinyt
unohdusta kuumeisessa hommailussa sisällä tai ulkona. Sitten oli
sielullinen hätä kasvanut, tyhjyys lisääntynyt. Joskus hänestä tuntuu
kuin joka puolella ympärillä olisi kuilu, johon hän tahtoisi heittäytyä,
vaikka se vielä saattaa ponnahtamaan kapinoiden äyräältään takaisin.
Maire, tosin ilman Julian kaipaamaa rakkautta syntynyt, mutta kuitenkin
hänelle rakas, sekin häneltä otettiin, niin tyhjäksi hänen elämänsä
tehtiin. Tylysti menetteli Severi, kun erotti Mairen hänestä, lähetti
sukulaistensa luokse, tietysti kasvatettavaksi kaikin puolin
mallikelpoiseksi: älykkääksi, kaikki asiat ymmärtäväksi, muka.
Oljemarkien tapaan Severi tahtoo varustaa hänet joutumaan hyviin
naimisiin, ja ajoissa. Julia myöntää kyllä, ettei hän osannut Mairea
kasvattaa, että hänen moraalistaan ei ole tueksi sille, jonka pitää
tässä maailmassa menestyä. Myöntää, ettei hänellä ole tietoja
—laskennossa eikä laskelmissa; ei varmuutta edes uskonopissa: ei halua
väittää vasten epäilyksiään lapselle, että se ja se maailmanjärjestys on
juuri paikallaan. Niin, hänellä ei ollut käsitystä, ettei lapsi saisi
leikkiä ja viettää kallista aikaansa miten hänen lapsellinen olonsa
vaati. — Se, että Maire jäi luokalleen, oli isästä tietysti paljon
pahempaa kuin että hän oli oppinut isälleen makeilemaan, milloin
esimerkiksi tahtoi rahaa johonkin Severiltä, joka on tullut yhä
tarkemmaksi rahasta, siinäkin suhteessa sukuunsa muuttuen. Maire
makeili, ja isä antoi — edes hänelle: ei voinut vastustaa lasta,
hentoa, siroa ja herttaista. Mutta niin on Severi itse opettanut
kaunottaren alun ehkä pahempaan päin kuin Julia hänelle usein totta
puhumalla.
Ja kuitenkin: eikö Juliasta ole paikallaan, että Maire pääsisi
maailmalle jo hyvin varhain? Ehkä hän itse oppisi pitämään silmänsä
auki, ei olisi sellainen kuin Julia. Mairesta tulisi rikas. Jos hän
oppisi pitämään silmänsä auki, ei hänen ainakaan köyhyyden vuoksi olisi
pakko ottaa muuta kuin sellainen mies, jota hän rakastaa. Ehkä Maire
olisi äitiään onnellisempi!
Mutta tyttären menettäminen on kuitenkin tehnyt Julia Oljemarkin elämän
kaikkein lohduttomimmaksi.
22
Paljon tuntee Julia Ihander tällaisina sielullisen ahdistuksen hetkinä
kadottaneensa, kun joutui Oljemarkien sukuun: kun kohtalo möi hänet
arkipäiväiseen, tuskallisen täsmälliseen, pikkumaiseen, jopa abnormiin.
Näiden hetkien jälkeen hän kyllä katuu arvosteluaan, koska Oljemarkit
ovat erinomaisen kunniallista sukua, olleet sitä ammoiset ajat, sillä
suku on sangen vanhaa. Mutta koskaan ei ole kuulunut siinä olleen mitään
erikoista, fantasialle perustuvaa, vapaata. Erikoisella ei Julia juuri
tarkoita mitään kuuluisuutta, ei mitään sellaisia lahjoja, jotka
saavuttavat mainetta ja kunniaa, vaan hän rakastaisi ehkä kaikkein
mieluimmin persoonallista erikoisuutta, hiljaisten kaipuittensa
seuraamisesta onnellisia ihmisiä. — Oljemarkit ovat aina olleet
virkamiehiä, enimmäkseen tuomareita. Asianajajiksi ei heistä ole, siihen
he ovat liian kunniallisia; eikä Julia asianajajia kunnioitakaan, mutta
se ammatti olisi toki vapaampaa, jonkinlaista omaa vastuuta vaativaa; ja
saattaneehan advokaattikin joskus olla kunniallinen, jopa uhrautuva, sen
Julia tietää: hän ei arvioi ihmisiä ammattien tai kansanluokkien mukaan.
Niin, kokonainen liuta tuomareita on Oljemarkeissa ollut, tuomareita
sukupolvesta toiseen, kihlakunnan tuomareita, ja mitä kaikkia titteleitä
tuomareilla lieneekään! Tuomareita, pormestareita, eräitä
pankinjohtajia: rahallisesti ja muutenkin varsin lujalle pohjalle
perustettuja ammatteja; niihin Oljemarkit ovat pyrkineet, ja helppo on
heidän ollut niihin päästä jo sukunsa vanhuuden ja arvon nojalla. Ja
tuollaisiin sukunsa virkoihin kerran päästyään ovat he pysyneet niissä
tanakasti: ovat ne ansainneet kunniallisuudellaan, mallikelpoisella
säntillisyydellään ja intohimottomalla, jäykällä, hiljaisella
ahkeruudellaan. — Enimmäkseen tuomareita! Joskus pappi,
pankinjohtaja-poikkeuslajin lisäksi, jopa kerran piispa: Julian miehen
isä. Piispa: korkein arvo koko suvussa. Piispa; mutta mitä tittelit
Julialle merkitsevät? Tiettävästi hän osaisi piispaakin kunnioittaa, jos
piispa olisi hyvä ihminen; mutta eivätkö vähän kaikki virka-arvot,
etenkin korkeimmat, ole todellisesta, hiljaisesta kristillisyydestä
syrjään vetäytymistä; ja eivätkö juuri korkeammat kirkonmiehet, kuten
tuokin vanhan pappilan sotarovasti, tehneet Julian isänkin päiviä
tuskallisiksi?