ovet, rappeutuneilla saranoillaan roikkuen, paljastivat rakennuksen
mystillisen, kylmähkön sisustan. Liiterin kulmalla kaivo; hirrestä tehty
kaivon vintti narisi tuttavallisesti, ja narisi kaiken päivää, sillä
vanhan rovastin aikaan oli talossa aina vieraita, köyhiä ja rikkaita, ja
vettä tarvittiin yhtä mittaa vanhain, maalaamattomien lattiain
puhdistukseen, ruokiin ja juomiin; puhumattakaan rengeistä, jotka
kaivolla juottivat pappilan hevosia, tai karjakoista, jotka kantoivat
vettä mustaan navettaan kärryliiterin taakse, valtavilla korvoilla,
vartalot raskaan painon alla koukussa.
Kerran muistaa Julia tuon kaivon luona makeasti nauraneensa, kai
verrattain pienenä vielä, ymmärtämättä, miksi nauroi: luuli nauravansa
jollekin nuoren ruustinnan leikinlaskulle, ruustinna näet seisoi
palvelijain joukossa siinä, katseli pääskysiä, jotka juuri olivat
tulleet ja liihottelivat pesäpaikkojaan valiten. Tädin sukkeluutta ei
Julia käsittänyt; mutta kuitenkin hän nauroi muitten mukana. Miksi? Muut
nauroivat omille aikuistenpuheilleen. Mutta Julia sen tähden, että oli
huomannut ensi kertaa kevään ja alkavan kesän, nähnyt pihan saunakukkien
keltaisen vihreyden. Hän nauroi omasta ilostaan.
Kärryliiterin ja taivaalle viittovan kaivonvintin alitse näkyi se
välkkyvä järvi, joka muodosti tyynen lahdekkeen pappilan kohdalle. Se
oli tuolla peltojen ja varjoisan hevoshaan alapuolella. Siellä oli
myöskin sakea ja louhinen vatukko, jossa kasvoi suuria ja mehukkaita
marjoja, suunnattomat määrät. Käärmeitäkin kihahteli joskus
vaarainpensaikossa, joka oli niin korkea, ettei tyttöä tovereineen sen
sisältä näkynyt, tuskin täti ruustinnaakaan, kun hän lähti sinne lasten
kanssa.
Lahdessa oli pieni kallioinen saari. Saarella oli ollut aikoinaan
huvimaja, jonkun edellisen rovastin teettämä; nyt se oli luhistunut, ja
pyöreät puupilarit lojuivat lahonneina sanajalkojen seassa. Mutta kuin
lumolinna houkutteli se olematon temppeli Julian ajatuksetonta mieltä.
Hän näki aina huvimajan kuvastuvan lahden veteen, — vaikkei huvimajaa
enää ollutkaan. Mutta sen sijaan oli saarella huumaten tuoksuvia
lehdokkeja.
Itse päärakennus — se vanha pytinki, sillä sitten tehtiin uusi — oli
yhtä matala ja lahonnut kuin sekin, jossa Julia asui; mutta kodikas ja
rattoisa se rakennus oli, kodikkaampi kuin uusi. Ja siinä oli
aurinkoakin enemmän kuin apulaispapin puolella, joka oli sijoitettu
pihan varjosyrjälle. Kaksi kuistia johti päärakennukseen, sellaisia
muotonsa ja leikkausten puolesta kuin kaikissa talonpoikaistaloissakin
siihen aikaan. Molemmissa noista kuisteista, keittiön ja paraatipuolen,
— jonka edustalla Julia usein leikki hiekalla, — kävi vilkas liike:
keittiön portailla kulki edestakaisin, paitsi palvelusväkeä, seudun
kansaa, jota keittiössä kestittiin ja suuressa pirtissä makuutettiin, ja
paraatiportaita vilkastutti alinomaisten herrasvieraiden joukko, siinä
paljon nuoria ja iloisia.
Päärakennuksen takana oli rappeutunut ja kaunis puutarha, jota ympäröi
neliö jättiläiskokoisia palsamihaapoja, niin suuria ja vanhoja, että ne
olivat olleet siinä aina, eivätkä koskaan katoaisi, ajatteli Julia.
Tyynilläkin ilmoilla, kesän poudilla, nuo tummat puut, joitten latvojen
kiiltävät lehdet kylpivät taivaan sauhuisessa autereessa, aivan
tyynilläkin ne suhisivat ja läpättivät, ikäänkuin kiihkeästi ja samalla
surunvoittoisesti. Kalmiston puita, rakkaita Juliasta: samoja kasvoi
näet myöskin läheisellä kirkkomaalla, siellä ikäänkuin paremmin
kotonaan: niin tummia ne siellä olivat, niin tahmaisia niiden lehdet,
kuin vainajien elämästä kasvaneita. Mutta täällä pappilassa, korkealla
mäellä, ne lauloivat kuitenkin iloisemmin ja aivan kuin leikkiä laskien,
kuin kutsuen jonnekin... korkeuteen, siintävään ilmaan, jossa pääskyset
kisailivat. Mutta ilkeitäkin ne osasivat olla: eivätpä antaneet
karviais- ja viinimarjapensaiden tulla lähellekään tyviään, eivät
suvainneet niille edes valoa, sillä vain puutarhan keskellä, kovassa
nurmessa, eleli pari riviä noita pensaita ja rehenteli villiintynyt
syreenikehä. Sitä syreenimajaa kutsuttiin bersooksi.
Jos kiipesi puutarhan aidalle, joka oli samanlainen kuin kirkkomaan
aitakin, nimittäin kivistä kasattu, näki vanhan puisen kirkon, sen
jyrkän katon ja rautaiset viirit, ja kirkon viereen kyyristyneen,
matalan kellotornin, jonka kelloissa oli kalahteleva, valittava, mutta
tyynnyttävä ääni. Hautausmaalla kirkon ympärillä versoi paljon kukkia,
jopa hautausmaan ulkopuolellakin, siellä tutulla rannalla, jossa oli
aina lämpöistä.
Päärakennuksen yläosaa, joka oli pohjoiseen tai itään, varjosti ja
pimensi sakea vaahterapuistikko. Puistikkoa kohti olivat kansliasalin
ikkunat, tuskin pari kyynärää koholla maasta. Helteisinä kesäpäivinä oli
siellä vaahterain siimeessä suloista, ja syksyllä ne satoivat
ukonhattujen joukkoon lehtiensä loistavaa, iloisesti kahisevaa kultaa.
Pää- ja sivurakennusta tuskin näkyi korkean haapaneliön keskeltä, mutta
haapapuisto sensijaan kauas, yli vainioitten ja mäkienkin.
Talonpoikaistaloissa pappilan ympärillä ei ollut puita eikä muita
koristuksia. Talonpojat viljelivät peltojaan, kaatoivat kaskiaan, elivät
alkuperäisten työkapineittensa avulla hiljaista, köyhää elämäänsä. Ja
olivat kai tyytyväisiäkin, ainakin siihen aikaan, kun Julia oli vielä
pieni. Sittenhän pappila muuttui. Ennen he toivat itsestään pappilaan
veronsa; ja ken ei voinut tuoda, ketä köyhyys, kato tai karjataudit
olivat pahoin kohdanneet, siltä ei vanha rovasti vaatinut. Tuskin lienee
tietänytkään, montako verovelvollista hänellä oli, kuinka paljon veroja
hänen oikeastaan oli saatava; mutta tuloja sanottiin hänellä silti
olevan yli kaksikymmentä tuhatta, siihen aikaan ruhtinaalliset tulot.
Lahjojakin tuomalla kansa ne niin suuriksi kartutti, ja sai tavallaan
lahjansa sitten takaisin: kun pitäjässä ei ollut köyhäintaloa, eikä
silloin vielä koulujakaan muita kuin yksi kansakoulu, asui rovastilassa,
samoin kuin kappalaisenkin puustellissa, aina köyhiä. He pitivät
ikäänkuin luonnollisena seikkana, että puutteeseen joutuneelle
tarjottiin siellä ilmainen ruoka ja lepopaikat penkeillä ja uunilla
isossa pirtissä, joka oli sivurakennuksen toisessa päässä, erotettuna
apupapin huoneistosta vain välikäytävällä. Jopa annettiin rahvaalle
pappilassa paljon hyviä neuvojakin: oppia. Pirtissä näki Julia köyhiä,
enimmäkseen siivoja, hiljaisia ihmisiä, jotka kantoivat kärsimyksensä
luonnollisena asiana. Näki sairaitakin. Ja varsin monesti heikkopäisiä,
joiden tuumat ja sutkaukset eivät hänestä aina tuntuneet suinkaan
hullummilta. Sairaiden ja hourujen parissa, jonne isä hänet usein vei,
hän melkein viihtyi, heitä autellessaan, kuunnellessaan.
Isä ei päässyt ylenemään, ei menestynyt. Häntä väitettiin kovin jöröksi,
ankaraksi, ja ennen kaikkea pietistiksi. Herännäisiä siihen aikaan
suorastaan vainottiin: heidän aatteissaan — jos uskontoa sopisi sanoa
aatteeksi — pelättiin kai suomalaisen rahvaan heräämistä yleensä.
Pietismi oli suomalaisuuden liikkeen itua, aavistelevaan tietoisuuteen
heräämistä itse kansan sydämessä, ja olihan yläluokka silloin
ruotsinkielistä, jopa silloiset fennomaanitkin miltei kaikki kieleltään
ruotsalaisia.
Pastori Ihander ei menestynyt tämän maailman tavalla, hän sai koko
ikänsä pysyä apulaisena. Lyhyen ikänsä. Vanha rovasti ei tosin häntä
ahdistellut, olikin siihen jo liian iäkäs, ja hänen eläessään ei Ihander
puolestaan kuulunut kenellekään oppiaan tyrkytelleen, vaan oli pysynyt
silloin vielä todella nöyränä; hänen tunnuslauseensa, mikäli Julia oli
kuullut äidiltään, oli ollut: Parantaja, paranna itsesi! Se oli jaloa,
suurta kieltäymystä: ei karata niiden kimppuun, jotka viettivät ns.
maallista elämää ja nauttivat, viattomalla tavalla, maailman
kauneudesta, vaan itse tehdä hyvää, tehdä sitä noille pirtissä oleville
köyhille ja sairaille, ja samoin muuallakin, pitkin pitäjää. Sellaista
kärsivällisyyttä Julia isässään ihaili ja — ihmetteli. Aina oli isä
työssä, joko kansliassa, suurten kirkonkirjojen takana, tai vielä
useammin virkamatkoilla tai muuten seurakuntaansa hengellisesti
auttamassa.
Mutta muu rovastin pappila, se vanhakin, vietti rattoisaa, iloista
elämää. Mukana Julian äitikin, ja vähitellen myöskin Julia itse. Äidin
tekoja ei isä kuulunut koskaan ilmaisseen paheksivansa, vaikka miltei
kaikki perheen vähäiset tulot kuluivat äidin vaatteihin ja muihin
mielihaluihin: pitihän äiti, ja pitää vieläkin, paljon vaatteista, ja on
yhä pieni herkkusuu. Ikäänkuin anteeksi pyydellen Julia kertoi tätä
Tistelbergille. Itse kulki pastori Ihander sarkaisissa, — tuo
värikkäihin seikkailuihin kaivannut mies, — ja joi tuskin kupin kahvia
silloin tällöin. Silloin, vanhan pappilan aikaan, ei häntä ollut voitu
soimata oikeastaan mistään muusta kuin että hän oli tuppisuu
itsepäisyyteen asti, niin antoi hän muiden olla rauhassa. Mutta sitten
uudistui ja muuttui pappila!
Rovasti, seitsemänkymmentävuotias, raihnas ukko, jossa elinvoima
kuitenkin kyti kuin vioitetussa vanhassa koivussa, joka ennen
kuivumistaan ja kuolemaansa runsaasti lehtii, vanhus, joka oli saattanut
hautaan kolme vaimovainajaansa, oli ottanut taas nuoren vaimon, iloisen
ja herttaisen herrastytön, hän, haudan partaalla horjuva kummitus.
"Miksei sekin kauppa olisi naiselle kelvannut?" sanoo Julia Oljemark.
"Onhan avioliitto kuitenkin aina kauppaa..."
Mutta tämän väitteensä keskeytti hän nopeasti, otsa raskaissa rypyissä,
nyökytti päätänsä ja jatkoi iloisesti:
"Se nuori ruustinna ensin pappilan muutti. Pani siellä toimeen
tanssiaisiakin; ennen oli siellä kyllä iloittu, mutta ei tanssittu.
Huhuttiin muutakin, jonka sitten myöhemmin ymmärsin, nimittäin että
ruustinnalla olisi ollut, ja oli kenties yhä, siellä lähimmässä
kaupungissa rakastaja; mutta ihmisethän aina puhuvat pahaa! Ja mitä
köyhä nainen voi: jos kävi hullusti ja rakastaja hylkäsi hänen
rakkautensa, niin olihan hänenkin silti jollakin tavoin elettävä; meni
siis vanhalle ja rikkaalle. Keneltä voisi vaatia ryhtiä surmata itsensä?
Voi meitä, — naisraukkoja!"
Ruustinna siis piti tanssiaisiakin. Pappilassa soitettiin ja laulettiin
hyvin maallisia. Herroja kävi siellä entistä enemmän kaupungista asti,
peninkulmien päästä. Runoutta oli pöydillä ja rouvan kirjahyllyillä:
enimmäkseen ruotsalaista, mutta joukossa silloin alkavaa suomalaistakin
kirjallisuutta. Suomea puhuttiin välistä; ihasteltiin sen soreutta kuin
jotakin äsken löydettyä aarretta. Kansan sananparret huomattiin
ihmeellisen teräviksi, niitä ihailtiin kuin aina jotakin nerokasta tai
niitä merkillisiä kuriositeetteja, joita pastori Ihander oli tuonut
aikoinaan Balkanilta ja Itämailta, antaen niistä osan vaimolleen, osan
rovastille: niissä oli pari turkkilaisia tohveleita, pienet vaskiset
kahvikupit tai jotakin sellaista. Yksi niistä esineistä on Julialla
vieläkin: kädenmuotoinen hopea-amuletti, jollaisia muhamettilaisnaiset
pitävät kaulassaan salaperäisen voiman antajina ja pahansilmän
karkoittajina.
Oliko se amuletti Juliaa suojannut? Oh, ei, hän huokasi, — ja kertoi
taas pappilasta:
Pahasilmä... se kohtasi vanhaa pappilaa lopulta. Vanhan rovastin
eläessä ei sitä ollut juuri huomattu. Mutta kenties oli se jo silloin
syrjästä tähystellyt pappilaa. Mikä se oli? Rahvas, tuo köyhä,
talonpoikainen rahvas, joka vielä silloin oli näyttänyt niin nöyrältä,
ehkä se oli jo tähystellyt ja tarkastanut nuivasti pappilaa.
Herännäisyys oli jo ennen muualla pudottanut suomut rahvaan silmistä,
sama herännäisyys, jota Julian isäkin levitti. Täällä ei se herännäisyys
jatkunut sellaisena kuin monissa muissa paikoissa, mutta herännäisyyden
työnä Julia sittenkin piti sitä karsautta papistoa ja kirkkoa kohtaan,
joka pappilaa pian ympäröi. Hänen mielestään se karsaus sitten sai nimen
sosialismi. Julia ymmärtää nykyään kyllä hyvin tuon karsauden syyn,
joskin hän rakastaisi elämäniloa, jopa melkein kevyttä elämää.
Vanha rovasti sai kyllä loppuikänsä iloita tai nähdä iloisia silmiä. Hän
kuoli pari vuotta viimeisissä naimisissa oltuaan. Leski muutti
kaupunkiin varsin hyvissä varoissa. Ja pappilaan tuli uusi rovasti.
Silloin se karsaus puhkesi. Sotarovasti oli tuo uusi mies, jo
arvoltaankin vanhan pappilan arvojen vastakohta; elämäntavoiltaan
ikäänkuin vauhtinsa voimasta kasvavaa kiitoa sinne päin, jonne nuori
ruustinna oli pappilan vienyt. Julian isä oli jäänyt yhä apulaiseksi
rovastin pappilaan. Mutta pappila, tuo turvainen ja soma, runollinen ja
talonpoikainen, se uusittiin nyt kokonaan: revittiin pois. Uusi rovasti
vaati rakentamaan koko kartanon uuteen uskoon, ja kolmessa vuodessa. Nyt
kävi apulaisen seinän takana, pirtissä, josta köyhät karkoitettiin ja
johon nyt höyläpenkit sijoitettiin, alinomainen melske ja pauke. Piha
oli kukkuroillaan soraa ja lastuja. Päärakennus korotettiin, vuorattiin
ja maalattiin loistavaksi. Mutta kärryliiteri hävitettiin, samoin se
matala halkovaja, jonka perukassa Julia oli köyhien lasten kanssa
pienenä leikkinyt: — talosilla tyhjässä pianolaatikossa, auringon
pilkistellessä vajan seinien raoista pellolta, jossa kiurut
livertelivät. Purettiin navettakin. Uudet karjarakennukset siirrettiin
loitolle: kuin kirkot ne kohosivat nyt uusina sotarovastin asumusta
korkeammiksi. Säleaidat, vanha, mustunut paja, jossa olisi luullut
oikein tonttujen asuvan ja jonne ruotieukko oli kerran vienyt salaa
tontuille joulupuuroa, kaikki tehtiin uudeksi, suurelliseksi. Puutarha
pengottiin; uusia marjapensaita, jopa luumupuita istutettiin keskelle
palsamihaapoja, joiden juuret estettiin maanalaisilla muureilla
puutarhan sisään leviämästä. Ja se puutarhan iso koivu, jonka talviöistä
kimmellystä Julia oli aivan pienenä lapsena ihmetellyt ja sitten oppinut
rakastamaan, kaadettiin; muinoin pakkasöinä oli se kiiltänyt kuurassa...
kuin hopeisilla joulukuusen koristeilla verhottuna...
Pappilan päärakennusta jatkettiin monella huoneella. Ruokasalissa oli
nyt pöytänä ihmeellinen uusi keksintö: venyvä pöytä, johon mahtui
yhtaikaa vaikka neljäkymmentä henkeä toistensa olkapäihin koskematta.
Seinillä saksanpeuran sarvia, joissa riippui metsästyskiväärejä ja
florettejakin. Uudella ruustinnalla kaksi omaa huonetta: entisellä
tädillä oli toki ollut vain soma sininen förmaakinsa, jonka matalasta
ikkunasta vaahterat loivat sisään värisevää kultahämyään. Tyttärillä,
sillä sotarovastilla oli neljä tytärtä ja poika, oli kummallakin parilla
oma kamarinsa, paistavan valkeilla huonekaluilla varustetut
neidonkamarit. Papinkanslia muutettiin sivurakennukseen, joka sekin,
viimeiseksi tietysti, korjattiin: ikkunat isoiksi, seinät koreiksi, —se
oli rovastin tahto. Mutta ei Julian isän tahto.
Pitäjä nureksi rahallista rasitusta. Niin, kansa katsoi pappilaan
karsaasti, karkoitettu kun oli sieltä pois, niin varakkaat, jotka olivat
tulleet sinne tuomisineen, kuin köyhätkin, jotka olivat sieltä saaneet
apua. Siinä se oli se paha silmä, — alkuilmaus suomalaisten
sosialistien vihasta papistoa kohtaan. Rovasti ajoi parivaljakolla! Ei
tahtonut puhua rahvaan kanssa, ei käyttänyt sen kieltäkään muulloin kuin
saarnatessaan, — ja harvoin hän saarnasi. Kun talonpojat valittivat,
etteivät jaksaneet kustantaa pappilan uudistuksia, vastasi rovasti:
Hankkikoot koneita, niin jaksavat! Mutta joulusaarnassaan hän vaati
maksamattomia verojaan, rästejään.
"Äitini kertoi olleensa rovastin suosittu. Hän kävi suuressa
rakennuksessa päivällisillä ja vieraskutsuilla. Ja minäkin sinne olin
tervetullut, ja hauskaa se minusta oli. Isäni ei siellä seurustellut...
Olihan kansliakin muutettu pienelle puolelle."
"Ja sitten tuli isäni onnettomuus. Nopeasti se oli tapahtunut. Aluksi ei
hän tyytynyt entiseen ohjeeseensa: parantaja, paranna itsesi, —vaan
alkoi saarnoissaan ja puheissaan kiivailla, herännäiseen tapaan.
Myöhäinen taimi hän oli herännäisliikkeestä, jo aikoja sitten parhaan
kautensa eläneestä ja sen jälkeen hiljentyneestä. Isäni oli vielä
tuollainen vanhan kansan pietisti. Vähitellen hän vaati, että oli
kieltäydyttävä melkein kaikesta. Nyt hän oli kieltänyt äitiä menemästä
rovastin puolelle. Eikä ollut antanut enää rahoja meille, vaan jakoi ne
köyhille, joita muuten salaa hiiviskeli luoksemme, rovastia peläten. Ja
alinomaa isä kulki pitäjällä, auttamassa kansaa, mutta rovasti sanoi:
ärsyttämässä kansaa. Isäni oli niin itsepäinen", huokasi Julia Oljemark.
Hetken oli hän hiljaa. Sitten hän pysähtyi, katseli Tistelbergiin, kädet
ristissä, kasvot kalpeina, ja sanoi, anelevasti, melkein kuiskaten:
"Ja kuulkaas, sellaista onnettomuutta, että isäni oli lopulta miltei
mielisairas. Niin hän kiihtyi, ankaruudessaan... Yksinäinenkin hän
tietysti oli, kun ei äiti häntä ymmärtänyt: ei ymmärrä vieläkään. Niin,
isän saarnat kiihtyivät. Lopulta hän soimasi esivaltaa, kaikkea
esivaltaa. Ja uskalsi nousta itse keisarinvaltaakin vastaan. Silloin
rovasti, joka oli hänen kanssaan riidoissa, näki hänet auttamattomaksi;
esitti, että hänet erotettaisiin papinvirasta. Mutta ennen sitä
erottamista isäni tuli aivan mielisairaaksi. Sellainen oli isäni."
Tistelberg virkkoi hiljaa:
"Niinkö?" Ja jonkinlaisella helpotuksella hän lisäsi: "Sellainen kuului
minun äitinikin olleen!"
"Niinkö!" sanoi nyt rouva jälleen. Ja molempien heidän mielensä täytti
suopeus toisiaan kohtaan.
Hetken kyseli Julia, mistä Isidorin äidin mielisairaus oli johtunut, ja
Isidor kertoi. Sitten jatkoi Julia:
"Ja tietäkääs: usein pelkään, että minäkin tulen mielisairaaksi... Niin,
minulla on sellainen elämä. Mutta mitäpä siitä, tuosta elämästä! Isäni:
kauan ei hänen toki tarvinnut kärsiä. Totuutta hän tahtoi, sen puolesta
kaatui. Hän sai tarttuvan taudin, kurkkumädän, erään sairaan luona, jota
oli mennyt hoitamaan, ja siihen hän kuoli. Siihen se satu päättyi. Me
jäimme niin köyhiksi. Ja siitä alkaa sitten minun historiani, eikä siitä
nyt mitään. Mutta ymmärrättehän, että minä rakastan isääni. Ja rakastan
tuota vanhaa pappilaa, etenkin sen vanhempaa aikaa. Silloin oli kansakin
niin kärsivällistä, hiljaista! Niin, enkä voi olla rakastamatta pappilan
uudempaakin jaksoa, sekä nuoren ruustinnan aikaa, josta olen puhunut,
että hieman sotarovastinkin: pappilassa oli silloin niin hauskaa. Ja
jotakin kaunistakin siellä oli, jo huonekaluissa: oli rokokoota ja
empireä, kukkasmedaljongeja ja kullan loistetta. Ja siihen aikaan minä
sain tanssia! Niin, ja muutakin minulle silloin ehti sattua, tärkeää,
mutta mitäpä siitä. Se oli silloin...! Nykyään on jollakin neiti
Suomelalla huoneistossaan uuni, jonka kylkiin on tehty pirtinikkunoita.
Eikä omakaan kotini ole sen kauniimpi: se on vain tuollaista
sekalaista!"
Rouva Oljemarkin ääni oli saanut kalsean sävyn. Mutta se syttyi jälleen
lämpöisemmäksi:
"Oi se vanha pappila, se suloinen lapsuusaika! Usein tuntuu kuin aurinko
paistaisi sydämeen, kun sitä ajattelen, ihmisen jäätyneeseen sydämeen!
Sinne saareen soudettiin poimimaan lehdokkeja; venheessä oli iloista
nuorta väkeä, nuorukaisia, — joista joku tahtomattaan saattoi tehdä
niin pahaa! Entä nuo värisevät, ikuisuutta laulavat palsamihaavat. Kiuru
taivaan hopeisessa hohteessa, siinä sen pappilan tunnelma. Ja kaiken
tuon sivulla nykyinen sitten! Koskaan eivät ne ajat tule takaisin,
leikin ajat. Ja viattoman nuoruuden hehkun: sokean ja ihanan. Enkä
oikeastaan koskaan ole saanutkaan leikin aikoja..."
20
"Rouva kaipaa rokokoon aikoja", sanoi Isidor Tistelberg ironisesti, kun
tuokio oli kulunut. "Tietysti teistä on vanha aika parempi kuin
nykyinen, vanha aika mukavine elävine kirkkoherroineen ja rahvaineen,
joka eli typeryydessä ja antoi kohdella itseään niinkuin suvaittiin.
Mutta sanokaapas: mitä rokokoo oli?"
Rouva Oljemark katsahti Tistelbergiin säpsähtäen: oli kuin hän olisi
herännyt suloisesta unesta, vaikeasti, sekavin päin. Soperrellen, mutta
taisteluvalmiina hän kysyi:
"Mitä te tarkoitatte? Sitäkö, että minä pitäisin jotakin kansanluokkaa
parempana kuin toista? Se olisi teissä taas merkillinen harhaluulo...
sellainen, joka johtuu samasta kuin — no, en tahdo sanoa..."
Julia Oljemark naurahti.
"Mistä se sitten muka johtuu?" kysyi Tistelberg.
"En henno sanoa", nauroi Julia yhä makeammin.
Tistelberg ärsyttyi uteliaaksi. Hän vaati:
"Sanokaahan kuitenkin."
"En. Minä sanon sitten vasta, kun olette selvittänyt käsityksenne noista
menneistä ajoista, jotka teistä tuntuvat olleen niin pahat. Itsehän
aloitte niitä selvitellä. Ja sitten sanon myöskin, mitä minusta on
rokokoo", huokasi rouva Oljemark.
Ja Tistelberg alkoi selvittelynsä. Hän soimasi lapsuutensa aikoja ja sen
edellisiä aikoja. Miksi? Koska silloin oli hänen mielestään liian suurta
palkkaa kantavia pappeja, kun hänen käsityksensä mukaan papin ammattiin
ei pieninkään palkan ottaminen sopinut. Hän soimasi papiston
välinpitämättömyyttä tai suorastaan ynseyttä ajan kysymyksiä kohtaan,
ottaen esimerkkejä nykyisestäkin ajasta: montako pappia on esimerkiksi
noussut rohkeasti vastustamaan venäläistyttämistä? Ihmekö, ettei kansa
— sosialistit — sellaisia pappeja kunnioita! Sitten moitti hän
katkerasti vanhan ajan virkamiesten satraappimaisuutta, joka mukavassa
mahtiasemassaan ei ottanut liioin huomioon kansan tarpeita eikä
toivomuksia, saati sitten hätää; herrasluokan eristyneisyyttä
tylyyteensä, lekottelua omissa piireissään ja vieraskielisyydessään.
Hyvä oli, että niistä ajoista oli hiukan päästy!
Julia Oljemark kuunteli Tistelbergiä silloin tällöin myöntävästi
nyökkäillen, mutta yhtä usein päätänsä pudistaen ja hymyillen. Jopa hän
välistä loi Tistelbergiin kummastuneen ja pelästyneen katseen, ikäänkuin
jotakin odottamatonta aavistellen. Tistelberg puhui näin vanhojen,
vereen tunkeutuneitten nuoruutensa aatteitten vauhdista ja jonkinlaisten
entisten kärsimysten vaatimuksesta. Lapsena ja nuorenakin oli hän elänyt
ahtaissa oloissa, ja oli siitä alkaen ja vielä nyt rakastanut vapautta
yli kaiken, vapautta ylimalkaan, niin kuin varjoissa elänyt ihannoi
valoa. Hän oli vähän kierrellyt kansankin keskuudessa, kesäisin
mittausretkillään, ja nähnyt siellä paljon ainakin hauskaa, kun oli
ollut siellä juuri vapautensa alkaessa. Oikeastaan sitä vapauden alkua
jatkui yhä: hän tahtoi kauan vapautta.
Tistelbergin teki mieli kiusata, tyrannisoida tuota naista, jota hän
piti vallasnaisena: niin, jonkinmoinen ylimys oli Julia hänestä. Julian
vastaväitteitä tässä asiassa Isidor tuskin oli kuullutkaan. Julia
Oljemark oli hänestä jollakin tavoin kaunis, ainakin hänen kätensä ja
hienot, vaaleasti hehkuvat huulensa. Nuorena tyttönä oli Julia varmaan
ollut hyvin kaunis. Kaunis nainen, ja hienoston nainen: sorrettava,
kurkistettava ja valloitettava nainen.
Jotakin tällaista Julia Tistelbergistä aavistelikin, jotakin, mikä koski
häntä naisena, ja kummastui siitä, pelästyi, hymyili sille, ja tuli
alakuloiseksi.