panettelua, se juuri: tuollainen äänensävy! Sillä äänellä en tahtoisi
panetella. Hän on kunnon ihminen. Mutta moni muu! Nimiä en teille sano:
sehän onkin tarpeetonta, nimistä ei tässä ole kysymys. Ja eiväthän
hiljaista juttuamme kuule muut kuin autiot lakeudet. Keneenkä nyt ensin
iskisin ilkeät kynteni? Pahimpiin kai, niihin, joita vähimmin kärsin;
tietysti tulisi heitäkin suvaita, ymmärtää, mutta..."
Tuokio hiljaisuutta. Rouva Oljemark ei nyt näyttänyt huomaavan auringon
valoa, joka välkähteli lentävien pilvien välistä ja loi kultaisia,
kiiltäviä hohteita edessä kohoavalle Taivaanvuorelle, ei kylmiä,
kolkkoja varjoja, jotka sitten taas nopeasti peittivät vuoren metsiä.
Hän äännähti:
"Tukehduttavaa täällä on. Joku herrasmies, — älkäämme sanoko, että hän
olisi asianajaja, sillä se olisi ymmärtämätöntä ihmisraukan ahdistelua,
— keräilee rahaa sitenkin, että hankkii kauppaneuvos Klingstedtille tai
metsäyhtiöille talonpojilta maatiloja vastoin lakia. Sehän on nykyään
kiellettyä, eikä varmaan isänmaalle onneksi: ihmiset ajetaan tai
houkutellaan tiloiltaan, erotetaan maaäidistä. Mutta tuo herra on varsin
isänmaallinen, kuuluu salaisiin aktivisteihinkin! Toisella kädellä
antaa, toisella ottaa takaisin, itselleen. Mutta senkin käsittänee, että
hän tarvitsee paljon rahaa, tahtoo aina vain rahaa; hänen vaimonsa
tuhlaa näet hullun tavalla, ei osaa hoitaa kotia ja lapsia. Mies on
ollut niin onneton, että on valinnut sellaisen naisen. Valinnut hänet —
kadulta. Kuinka kummallista! Mies joutui siteisiin, joissa hän ei edes
pysy; hakkailee siellä ja täällä, niin, erään toisen vaimoakin, ja
kurjan raukan: erään, jolta mieheni sahasi toisen jalan pois
selkäydinvian tähden. Hänelläkin on vaimo, kaikkien käsissä. Semmoista
täällä meillä on! Semmoista täällä piilee! Eikö tämä ole kauheaa! Nyt
tuo asianajaja — pidättehän tämä omana huvinanne, jos tieto on huvia —
riistää poikkijalkaiselta hänen vaimonsa, kotinsa, rauhansa, ja rammaksi
raadeltu juo: muuten hän ei voi kestää häväistystä, jota hän on saanut
vuosikausin kärsiä toveriensa puolelta. Hyi, kuinka rumaa elämä on!"
Inhoten, todellisuutta pöyristyen rouva puhui. Vasta pitkän ajan jälkeen
hän jatkoi:
"Toinen... vieläkö puhuisin? Mutta enhän jaksa oikein suosia häntä
enempää kuin äskeistäkään. Enkä edes niinkään paljon. Ja sellaisia kuin
tämä on kyllä monta, täällä syrjässä. Olkoon hänkin asianajaja, mutta
saattepa olla varma, ettei hän sitä ole, sillä nyt teitä narraan. Hän on
laiska, mutta ehtii ajaa kuitenkin sellaisia asioita, että yllyttää
varsinkin talonpoikia riitaan ja käräjöimään keskenään. Ja elää
sellaisella elinkeinolla, välittämättä mistään muusta kuin hyvästä
ruokapöydästä. Mikä surkea elämä; en usko, että minkään kasvin elämä on
niin köyhää! Rahaa, ruokaa, juomia. Keinottelijan ammatti, jota pidetään
aivan kunniallisenakin!"
"Yllyttää talonpoikia riitaan?" nauroi Tistelberg. Hänestä oli rouvan
into ja inhoksuminen kovin lystikästä. Mutta Julia Oljemark ei kuullut,
ei huomannut hänen ilveilyään. Hän jatkoi valittavasti:
"Ei, parempia ovat minusta sittenkin aineellisesti köyhät, pikku
viroissa olevat, vähäiset ihmiset; jotkut konttorineidit, joku leski,
joka pitää koululapsia täyshoidossa, joku torkkuva nahkuri. Mutta on
kirjoitettu, että niinkuin tomu nousee ilmaan, niin ylimmille paikoille
moni sellainenkin, jonka luonne on halpa. Tehtailija Blöckerkin on
minusta tuollaisia asianajajia parempi. Hän ei ainakaan teeskentele
siistiä: hän on rehellinen, räyhää julkisesti, kehuu peittelemättä
pitävänsä naisista, ylpeilee, että on entistä, juoppohulluiksi itsensä
juonutta polvea, eikä nykyistä, — vanhaa ruotsalaista polvea. Lieneekö
se ollut nykyistä parempi? Rehellinen hän on; mutta juo liikaa; hän on
minusta niitä säälittäviä, joista nyt puhuisin mielelläni. Kauhea
olento, raaka, töykeä; pieksää rouvaansa, on ystäviensä narrina, mutta
kärsii uudesta ajasta, jonka vaatimuksia hän ei tahdo käsittää. No,
nytpä mainitsin jo nimen. Panettelen kuin panettelenkin, olen
pikkuporvari!"
Tistelberg väitti, että koska kaikkialla maailmassa panetellaan, ei
rouvan tarvitsisi tuntea itseään huonommaksi kuin monet kaikkein
parhaimmatkaan.
"Se oli kurja kohteliaisuus!" vastasi Julia Oljemark. "Kuin monet
kaikkein parhaimmatkaan? Ainoastaan sellainenko ihmisen pitäisi olla? Ja
sitä tietysti olenkin! En muuta. Ja siksipä tietysti nyt jatkan..."
"Niin, miksikä te tosiaan noin paljon tästä kyläsestä välitätte?" kysyi
Tistelberg. "Sen ihmisistä, — ja heidän tuumistaan?"
Rouva kummastui:
"Miksikö?"
Hetken hän mietti:
"Miksikö? Niin, kai pelkästään siksi, että se minua intresseeraa! Kyllä
kai! Ettekö te sitten koskaan mistään kärsi? Ettekö tahdo puhua
—vapautuaksenne?"
Kysymys oli Tistelbergistä tukala: puhua vapautuakseen, heikkoudesta!
Mutta hän myönsi, ja salli nyt rouva Oljemarkin purkaa sydäntään:
"Sitten tulee joku sellainen säälittävä, joka on myöntänyt minulle
totuuden, jonka muuten olin jo aikaisemmin kuullut lääkärisalaisuutena:
usein ei mieheni tosiaan sellaisia minulle usko, mutta joskus sitä
sattuu, tai sattui. On uskonut tehneensä elämässään haaksirikon naisten
vuoksi, hankkinut synkän taudin, ja tartuttanut sen vaimoonsakin. Ja
kuitenkin hän tuosta haaksirikostaan ylpeilee! Aika, jolloin se
tapahtui, loistaa hänelle kuin jokin sankaruusaika. Vaimo on nyt
kuollut. Ylpeileekö mies tosiaan? Ehkä se on mahdollista hänelle joskus.
Onneton hän kuitenkin oli, kun sitä kertoi. Säälittävä nykyajan olento;
ylpeilee, ja kumminkin kärsii, katuu: vaimo tuhottu, koti hävitetty,
mielipuolisuus ainakin häntä itseään odottamassa. Sellaista on täällä,
— sievässä pikkukaupungissa! Nyt tuo mies löysi toki itselleen aiheen
tehdä kerran jotakin, jossa hän voi uhrautua puhtaasti: hän on lähtenyt
Saksaan..."
"Maisteri Klingstedt", virkkoi Tistelberg.
Rouva katsahti häneen hämmästyen, moittien, mutta ei ollut kuulevinaan
nimeä, pudisti vain sormeaan, ja puhui edelleen:
"Oh, sellaista synkkää, tai jotakin muuta, on paljon täällä. Joskus
minusta tuntuu elämä niin kamalalta. Mutta mitäpä muuta voisi täällä!
Ihmiset janoavat elämää, ja sitä tavoitellessaan saavat rapakon vettä!
Mutta on huvittaviakin ihmislapsia, noiden raakojen rinnalla. On
ylemmissä ja alemmissa porvareissa; mutta varsinkin suomalaisissa: ette
kai pahastu, jos hiukan pistelen teitä, suomalaisia? Itse kuulun hiukan
toiseen piiriin, joskin olen silti yhtä hyvä suomalainen kuin kuka muu
tahansa."
Tistelberg tosiaan hieman pahastui sekä aiotuista pistoksista että vielä
enemmän rouvan ylpeydestä. Kumminkin sanoi hän ylimielisesti:
"No, antakaahan kuulua."
"Ruotsalaisemme elävät toki erillään", sanoi rouva, "tahtovat esiintyä
enimmäkseen vain omassa, ahtaassa piirissään: sekin jo on jotakin
hillittyä, hiljaista, olivatpa he sitten vaikka sellaisia
klubimellastajia kuin Blöcker. Mutta ei..."
"Suomalaiset!" virkkoi Tistelberg uhitellen.
"Niin, sellaiset kuin joku nouseva tilanomistaja, joka on äskettäin,
sota-ajalla, päässyt varoihinsa! Nuo rahat, rahat, kun niitä kerrankin
on saatu! Silloin täytyy näytellä niitä, rehennellä! Ehdottomasti täytyy
esimerkiksi omistaa kristallimaljakkoja, jotka maksavat kymmenenkin
tuhatta kappale, — ja omistaa leuka, jossa parransänki törröttää niin
kauhean pitkällä! Entä puvut! Vihreän ja punaisen kirjava kravatti
tuolla maalaispösöllä, herralla. Ja seuroissa ja yhdistyksissä, joissa
ahkera ja yrittelevä suomalainen aina käy, —täytyyhän käydä: eihän
kansalainen nykyään saa elää erillään, toteuttaa hiljaisia, tärkeitä
omia elämäntehtäviään, sen tiedän minä, joka kuulun suomalaisiin; —
niin, noissa yhdistyksissä ja kokouksissa, joita lienee melkein joka
ilta, naiset istuvat kyynäspäät pöydällä. Mitä se haittaa? No, ei
tietysti mitään. Mutta kun he miltei aina niihin kokouksiin pukeutuvat
kaikkein parhaimpiinsa, ja sitten istuvat noin, tai jalat hajallaan,
selkä kumarassa kuin talonpojat pirttien penkeillä! Tai joku herroista
unohtaa ja sylkäiseekin lattialle, varmaankin tavasta, jota lääkäri
sanoisi atavismiksi... Sellaisia kyllä on, älkää väittäkö vastaan:
noita, jotka seuraavat tarkoin muoteja, mutta ovat kuitenkin vain
nousukkaita: komentelevia, itserakkaita, nousukkaita. Niin, ei tiedä,
itkeäkö heitä, vai nauraa heille tikahtuakseen! Mutta naurajalle silloin
suututaan ja närkästytään."
"Ja se, jolle närkästytään, olette te?" kysyi Tistelberg.
Rouva nauroi:
"Niin, kuinkas muuten! Ja lisäksi, vaikka joskus noihin heidän
iltamiinsa ja sensellaisiin joudun, en oikein ymmärrä niiden suurta
tärkeyttä: olenhan niin tyhmä! Käsitän niiden tarpeellisuuden kyllä;
mutta vielä enemmän kuin niissä tehdään työtä, niissä juorutaan:
puhutaan todellakin paljon pahaa, puhutaan ilkeästi, nauramatta, siis
aikomuksella kaivaa maata jonkin lähimmäisen alta, kukistaa, musertaa
joku; se jo on muuta kuin säälittävää ja naurettavaa! Minä en voi usein
sellaisissa istunnoissa käydä. Mieheni moitti minua ennen, kun en
puuhaillut kylliksi yhdistyksissä, mutta ei nyt enää: hän on nyt
sellainen. Niin, tietysti olen itserakas, kun näitä puhun. Tietysti
minulla itsellänikin on paljon, paljon heikkouksia, joita en huomaa;
mutta sen saatan vakuuttaa, etten kumminkaan ole samanlainen kuin monet
muut..."
Rouva nosti päätänsä pystyyn. Tistelbergistä, joka katseli häntä,
tuntuivat hänen sanansa tosiaan koko tavalla itserakkailta, ja kuitenkin
hän niitä piti vakuuttavina. Tohtorinnan ulkomuotoko siihen vaikutti?
Nuo tällä hetkellä hieman kalpeat kasvot, kaareva otsa, jossa oli
itsepintaisuutta, käyrä nenä, jonka Tistelberg huomasi siroksi, ja
ylpeästi pystyyn kohonnut vartalo, jossa oli jotakin ikäänkuin
neitseellistä.
Kiivettiin Taivaanvuoren pitkää ja louhista rinnettä. Mitään tietä ei
siellä ollut, vain karjan ja ihmisten tallaamia uria. Niistä ei
tohtorinna erehtynyt: ei katsellut edes ympärilleen, vaan pujahteli
varmasti milloin oikealle, milloin vasemmalle, nyt jonkin pihlajan
taitse, sitten suureen katajikkoon, jonne ei vieras olisi huomannut
polun johtavankaan. Rouva Oljemark oli varmaan perin tottunut täällä,
ikäänkuin tuntien jokaisen kiven ja puun. Tistelberg ei virkkanut
mitään; hän ainoastaan naurahteli mielessään rouvan itserakkaudelle;
joka häntä harmitti, ja uskoi kumminkin puolittain, ettei tämä nainen
kehunut tällä tavoin itseään aivan suotta; ja olihan se kehuminen sitä
paitsi hyvin kainoa, varsinkin kun rouva sitten pää kumarassa ja
valittaen jatkoi:
"Ja tietysti minä olen vain kovin typerä, ja olen kovin heikko, kun en
jaksa sietää ihmisiä! Ihmisiäpä he kuitenkin ovat! Ja enimmäkseen minä
heitä hiukan siedänkin: osaan iloita elämästä, joka on niin rikas nähdä,
ja silti niin vaikea, vaikea! Kyllä pystyn yleensä hillitsemään itseni,
muulloin paitsi milloin jotakuta tahdotaan tietoisesti sortaa. Sallin
halusta sortaa itseäni, nujertaa; niin, sallin pitää orjanakin. Mutta
aina en kestä; ihminen ei aina jaksa sulkea kaikkea sieluunsa,
sydämeensä... joskus täytyy saada puhua."
"Sellaista se on, kun on — aatelia!" huudahti Tistelberg yhtäkkiä
välittömästi.
Rouva katsahti häneen silmät suurina. Kysyi sitten, tuokion
kummasteltuaan:
"Mitä tarkoitatte?"
"Että te olette aatelia", vastasi Tistelberg.
"Aatelissukuako, vai mitä ajattelette?" kysyi rouva uudestaan.
Tistelberg nyökäytti päätänsä. Rouva puhkesi huimaan nauruun,
kirkkaaseen, mielettömään:
"Mitä te oikein tarkoitatte? Laskette leikkiä? Ettehän todella luule,
että olisin jotakin vanhaa sukua? Sanokaapas?"
Tistelberg oli ällistynyt, mutta nyökkäsi yhä vakuuttavasti.
"Mutta olenko minä niin teille sanonut?" nauroi rouva. "En toki!
Isänihän oli pappi, melkein tavallinen pappi vain, ja hänen isänsä
myöskin. Isoisäni isä oli talonpoika, oikea suomalainen talonpoika,
vaikka suku sitten muutti kieltänsä: se nyt oli sen ajan ikävä tapa, —
enkä minä nyt vieläkään osaa oikeaa suomea, jos en aivan oikeaoppista
ruotsiakaan: en ole missään suhteessa mallikelpoinen. Niin, hiukan
toiseen asiaan: enhän kai kertonut teille, miten isäni kävi tuon
Egyptin-retken jälkeen? Se oli surullista, luulen. Sillä uskon, että
isäni oli tulisielu, jopa että hänestä olisi saattanut tulla
tiedemieskin, ellei hän kotiin palattuaan olisi mennyt naimisiin. Hän
meni, ja äitini: hän nyt ei ymmärrä mitään mielikuvituksellista. Hyvää
ruokaa ja uusia vaatteita hän ymmärtää, tai ymmärsi. Hän oli aivan
tavallista, joskin vanhaa porvarissukua. Mutta isä: — hän täytti
velvollisuutensa, kun oli siihen ruvennut; hän ei lähtenyt sitten enää
koskaan ulkomaille, vaan hoiti miehen tavalla vaimonsa, joka oli
kylläkin vaativainen, ja lapsensa. Jäi papinapulaiseksi verrattain
syrjäiseen pitäjään, ja siinä virassa hän kuoli, nuorena. Luulen, että
hän oli kuin jokin hyönteinen, jolta on nypitty siivet pois. Ja siellä
hänestä tuli pietisti, ankara, monienkin kuivaksi moittima herännäinen.
Pietismikin oli sen ajan ilmiöitä; isäni oli nuorukaisiässä silloin kun
Lars Stenbäck kuoli, Stenbäck, joka luopui isänmaallisista
harrastuksistaan, nuoruuden iloista ja runoudestaankin, alkaen halveksia
maailmaa kuin mikäkin Paavo Ruotsalainen, joka muuten oli pohjaltaan
melkoisesti rakastunut maailman iloihin. Isäni erotettiin kaipuustaan
maailmaan. Stenbäck yliopistosta, muistaakseni, ja heräsi. Isänikin
heräsi; nyt harrasti hän koko ikänsä kansan parasta heränneitten tapaan:
koetti kasvattaa sen sydäntä, kaiken totisen onnen perustaa; tuomitsi
maahiset turhina, ikäänkuin sivuasioina. Toista oli äiti, hän osasi
nauttia kaikista pappilan isolla puolella tavattavista mukavuuksista ja
hankkia niitä apulaispapin puolellekin, itselleen; silloisesta
pappilasta joskus kerron. Ja osasipa hän nuristakin, se herttainen
raukka, sitä vastaan, että isä niin paljon piti rahvaasta ja tahtoi
herättää siinä rikkaampaa henkistä elämää. Henkistäkö vai hengellistä?
Eikö kaikki henkinen ole samalla hengellistä?"
Tämän kysyi rouva hartaasti, seisahtuen Tistelbergin eteen.
"Papin tytär taidatte olla sittenkin!" naurahti Tistelberg. "Henki ja
henki! Ja teitä pidin aatelisena! Niin, enkä silti nytkään usko voivani
luopua ajatuksesta tai tunteesta, että olette — ylimyssukua."
Julia Oljemark nauroi jälleen:
"Te olette koomillinen! Älkääkä nyt suuttuko, vaikka vähän kiusaan
teitä! Te olette tosiaan talonpoika. Niin, niin, sanokaa vain, että
olette insinöörin poika: se vastaus juuri todistaisi, että talonpoika
olette! Ai, ai, miksi te puhutte, että olen muka jonkunmoinen ylimys?
Ihailisitteko ylimyksiä, kuten etenkin monet suomalaiset tekevät?
Kuulkaa, täällä on muudan lystikäs suomalainen kamreeri, jonka mielestä
englantilaisten aatelisten elämä on kulttuurin korkein muoto. Tietysti,
moinen onni: — lordien vuorottainen laiskottelu ja hyvä ruumiin hoito!
Kas vain tätä Tistelbergiä! Olettepa kuin jokin suomalainen gulassin
rouva, joka on ollut köyhä palvelustyttö, mutta ei nykyään viitsi tehdä
mitään: elää joutilaana, ja kerskuu rikkaudellaan ja olemattomalla
suvullaan. Sellainen olette, — hyvä Tistelberg. Niin, nyt kiusaan ja
ärsytän teitä oikein makeasti. Mistä te luulette, että olisin
aatelissukua? Ja — miksi te sitä tahdotte?"
Tohtorinna nauroi vallattomasti, pysähtyneenä havuiselle kuusikon
polulle. Tistelberg oli nolo, hänen sydäntään kirveli; mutta hän
vastasi, huudahtaen kiihtymyksestä:
"Mistäkö sen luulen. Mistäkö? Teidän — käsistänne!"
Julia Oljemark hämmästyi. Ja alkoi nauraa herttaisesti:
"Vai niin... Katsos vain! Ettepä olekaan niin tyhmä kuin luulin,
huomaatte tosiaan jotakin kaunista. Katsos vain. Sillä minun käteni ovat
kauniit. Tässä on niistä toinen!"
Hän veti hansikkaan pois vasemman kätensä selkämykseltä:
"Katsokaa, — se on kaunis! Eräs taiteilija tahtoi kerran veistää
käteni. Luulen, että se olisi ollut alabasteriin vuoltuna hyvä..."
Tistelbergin oli vaikea katsella: hän käänsi silmänsä kädestä syrjään,
ja alkoi kulkea mäkeä edelleen, kuusikon hämärää polkua. Rouva
Oljemarkin nauru vaikeni, kun hän asteli siinä Tistelbergin rinnalla tai
hieman takana; polku oli kaita ja siltä kohtaa vetinen.
Vaieten he tulivat Taivaanvuoren laelle. Rouva Oljemark kääntyi
oikealle, pujahti aholle metsän aukeamasta, jota ei voinut sanoa
poluksikaan.
"Minun porttini", sanoi hän hiljaa. Tuokion kuluttua hän jatkoi: "Nyt
tullaan minun puutarhaani. Kallionhuipulle, jonne näkyy koko lakeus ja
kaupunki. — No", sanoi hän iloisemmin, vähän seisahtuen: "voisitteko
nyt kertoa minulle tuon seikkailunne?"
Tistelbergiä pyyntö harmitti. Seikkailu aina vain! Pitäisikö hänelle nyt
kertoa, — ja ehkä valehdella? Rouva oli pistellyt häntä: hänen sopisi
nyt kostaa esittämällä ulkomaisia oloja, joita rouva varmaan kuvitteli
erittäin ihaniksi, valheellisen loistavasti väritettyinä!
"Ei; kerron ehkä sitten toiste", sanoi Tistelberg kuitenkin. "Mutta
puhuitte puutarhastanne: mitä sillä tarkoitatte?"
Kummakseen kuuli Tistelberg, että rouva, jota hän oli jo ennättänyt
oppia pitämään huonomuistisena ja huono-oppisena, tiesi eräiden, ja
monienkin, sammalkasvien latinalaisia nimiä, sammaleiden, joita kasvoi
siellä ylhäällä kallioiden syvennyksessä, pienoisella rahkasuolla. Julia
Oljemarkilla oli siellä kalliosärmä, jolla hän sanoi vaalivansa erästä
kivirikkoa; sitä särmää vastapäätä, seudulla harvinaisen kivirikkonsa
ääreen, hän nyt asettui istumaan, isolle kivelle, jossa oli ikäänkuin
selkänojakin. Siihen näkyi tasanko ja kaupungin katot pienestä
metsänaukeamasta. Tyyntäkin siinä oli: sakea viidakko, kuusia, leppiä ja
heiveröisiä haapoja, suojeli pohjoistuulilta. Rouva Oljemark sanoi tämän
kivirikon viihtyvän sellaisessa ja sellaisessa maassa; hän oli itse
tuonut sille pari kertaa hieman kalkkia.
"Suvaitseeko se kalkkia? Ja mistä sen tiedätte?" kysyi Tistelberg;
metsien samoilijana piti hän väkisinkin hieman kasveista.
Rouva ei vastannut. Hän katseli suoraan eteensä, kasvot vakavina, otsa
synkkänä, huulet yhteen purtuina. Vasta pitkän hetken kuluttua hän
virkkoi hitaasti, sanoja etsien, huokaisten:
"Sen on joku opettanut... Mutta mitäpä siitä... Tuolla on alanko,
katsellaan sitä, ja kaupunkia!"
Hän nousi paikaltaan ja kiipesi vuoren alastomalle huipulle, jossa näkyi
kalliolla hiiliä vanhoista juhannuskokoista. Metsä levisi toisella
puolella koskemattomana ja korpisena, nyt syksyn kylmän ilman alla
kolkkona ja loistoa puuttuen. Toisella puolella oli laakso, lakastunut
ja keltainen; sen takana kaupunki ikäänkuin hyvin syvällä jossakin
kuopassa, jota merenlahti levottomana ja kylmänä reunusti. Tuolla
raatihuoneen vanha, kaunis torni; lähelle sitä painuneena kirkon musta
katto ja tapuli. Siellä täällä valkeita rakennuksia, kuivan ja
runottoman näköisiä, jos olivat uusia, ja muutamia räikeitä
tiilikattoja.
Tuuli vinkui suojattomalla kallionhuipulla. Rouva Oljemark seisoi vaiti,
tähysteli hattuaan kiinni pidellen alas laaksoon, silmissä samea,
tuskallinen ilme. Ja hän huokasi hiljaa. Tistelberg ei häirinnyt.
Viimein alkoi Julia Oljemark epäselvästi ja lyhyesti, kuten koettaen
jotakin samalla sekä ilmaista että salata:
"Siinä se on kaupunki... jossa on jos jotakin. Ja jossa olen ollut niin
kauan... Aina syksystä uuteen kevääseen; aina samanlaista kiertoa..."
"Mutta täällä on toki hyvä olla, täällä vuorella", jatkoi hän kuten
itsekseen. "Mitäpä muuta toivoisin? Hyvä etenkin kun on syksy. Kun
linnutkaan eivät enää laula. Ja täällä kuuntelen keväisin kyyhkysiä,
tiedättehän, metsäkyyhkysiä; ne nyyhkyttävät, valittavat sydämensä
pohjasta, yksinään, siltä tuntuu. Mutta ei: onhan niilläkin pesänsä. Ja
minulla on pesäni, tuolla alhaalla, — hyvä, rikas kotini."
Sitten Julia Oljemark aivan kuin lämpeni:
"Ja täällä, rauhassa, kuten piilossa, jossa ei mikään häiritse, sillä
harva tänne asti kulkee varsinkaan näin syksyllä, saan ajatella mitä
ikinä haluan. Olla aivan vapaana; muistella entisiä aikoja, sillä minä
kärsin nykyisistä, sille en mitään voi, olinpa sitten heikko ja huono
taikka enemmän vaativa kuin muut. Tappaahan nykyinen elämä ihmisen,
persoonan; kaikki on säännösteltyä, jokainen yksilön asia on samalla
yhteiskunnan: hänen talonsa, tulonsa, kaikkeen tunkeudutaan pohjia
myöten! Yhteiskunnan etua sillä tavoitellaan. Mutta siten häiritään
paljon yksilöä, ikäänkuin vartioidaan häntä, estetään hänen rattoisaa
puuhailuaan työssä. Tehdään lopultakin kokonaisuudelle vahinkoa. Mutta
täällä on toki rauha, metsässä. Täällä pakenen muistoihini... Oi,
haluaisin niin mielelläni kertoa lapsuudestani, se oli niin ihanaa,
aurinkoista, — jos te välittäisitte kuunnella...?"
Hän katsoi Tistelbergiin ikäänkuin rukoillen, ja virkkoi viimeiset sanat
tuskin kuuluvasti. Tistelberg nyökäytti myöntävästi päätänsä.
19
Sitten, seuraavalla kerralla, kun he jälleen kävelivät yhdessä, —Julia
Oljemark oli pyytänyt Tistelbergiä luokseen ja tahtoi uudestaan
Taivaanvuorelle, — kertoi Julia epämääräisiä kuvia lapsuudestaan. He
kävelivät melkein rinnatusten, Julia hieman edellä, ja Tistelberg
katseli usein kertojan kasvoja syrjästä.
Se rovastin pappila, jossa Julia, syntyisin Ihander, — kantaisän nimi
oli ollut Ihama, — vietti lapsuutensa ja osan nuoruuttaan, oli
runollinen paikka, syrjäisellä seudulla Ylä-Hämeessä, Savon rajoilla.
Järvi välkkyi pappilan mykevien peltorinteitten alla, joiden kivet
vuosisatojen hiljainen uurastus oli kätkenyt pohjamultiin tai kasannut
suuriin, sammaleisiin raunioihin. Aina sanoi Julia Oljemark muistavansa
elävästi horsmat, raikkaat ja omituisen punaiset, joita kasvoi siellä
raunioilla.
Pappila oli mäen rinteellä, laajan laakson ympäröimänä, siellä täällä
lähellään kylän harmaita taloja.
Nyt ne talot ovat punaisiksi maalattuja: Julia oli jokin vuosi sitten
käynyt siellä, vanhan, Helsingissä asuvan äitinsä kanssa. Rumilta olivat
ne nyt näyttäneet punamullattuina: hänestä rehentelevä väri, joka ei
sopinut oikein yhä vielä verrattain varattomana pysyneeseen
ympäristöönsä.
Julian lapsena ja nuorena ollessa oli pappilalla ollut kaksi vaihetta,
vanhan rovastin ja uuden rovastin aika.
Kun Julia Ingeborg Ihander pienenä alkoi jotakin huomata ympärillään,
oli hänen ensimmäinen huomionsa hämärä apulaispapin kamari, ja
erikoisesti värillinen ratsumiehen kuva, joka oli sen seinällä:
Garibaldi kuulussa puserossaan, käsi valkean ratsunsa kaulalla. Siinä se
lumosi mieltä, sekin, — seikkailujen ja ei kovin kauan sitten
päättyneen Italian vapaussodan sankari. Samaa henkeä oli hänessäkin kuin
sitten Kreikan vapaussodan miehissä, tai jossakin kertomuksessa Vincent
Aallonhalkaisijasta, jopa vihdoin Becker-Beistä. Mutta paitsi
Garibaldista kuuli Julia lapsena kerrottavan myöskin Byronista, tuosta,
jota ei nykyinen polvi enää paljon muista, mutta jota hän yhä joskus
lukee: hänellä on jäljellä, isän perintönä, Byronin teoksia, isän
ostamia nuorena; ja niissä jälleen lumoaa häntä hermostunut haave ja
kapinallinen vapaudenkaipuu.
Apulaispapin kamarin pienten ikkunaruutujen takana muistaa Julia
kuumottaneen kuivan kesäisen kesantopellon, ja pellon raunioilla
loistivat nuo horsmankukat.
Paitsi sitä kamaria oli apulaispapilla vielä kaksi muuta pientä
huonetta. Toisista kamareista oli yksi aurinkoiselle pihalle päin. Piha
oli laaja, se tuoksui tuoreelle ja kirpeän hyvälle: saunakukkien tuoksua
hän sitten tiesi sen olevan.