hänen kertomuksensa olisikin jo pitänyt joutua: oli näet tultu sille
tasangon korkeimmalle töyrylle, jonka takana tilanomistaja Kuttingin
talo kuului olevan. Kartanoa ei vielä näkynyt, vaan ainoastaan kalpea,
jään väriin vivahtava taivas, johon tasanko katketen päättyi.
Keskitaivaalla oli pilvi; sadettakin jo vihmoi. Tohtori oli insinööri
Tarkkasen kanssa kadonnut näkyvistä rinteen alle. Neiti Flotman seisoi
pitkän matkaa edellä rouva Oljemarkista ja insinööri Tistelbergistä,
odotellen heitä tuokion, pidellen tuulessa leveälieristä hattuaan, ja
lähtien sitten taas yksinään taivaltamaan, epäröivin ja hiukan ivallisin
mielin: näki ystävättärensä ja insinöörin kovin hartaassa juttelussa
keskenään. Tistelberg katseli rouva Oljemarkiin. Tohtorinnan tukka,
jossa Tistelberg huomasi muutamia harmaita hapsia, vaikka rouva oli
nuori, neljä vuotta Tistelbergiä vanhempi, — jota seikkaa Tistelberg ei
vielä tietänyt eikä ollut ajatellut, — pujahti tuulessa irti hänen
tumman hattunsa alta ja liehui ohimoilla irtoimina, kevyinä tukkuina,
jotka olivat hieman kiharaisia. Tistelberg kummastui, kun näki nuo muun
tukan seasta esiin karanneet harmaat hapset. Karanneetko? Tuskin niitä
lienee edes kätkettykään? Niiden vieressä paisui tukka tummana,
ruskeana, pehmeänä ja upeana. Tummuudesta pilkistelevä lakastuminen oli
Tistelbergistä vastenmielistä, jotakin ikäänkuin haudasta muistuttavaa,
ja samalla se herätti hänessä syvää sääliä. Ainakin hän luuli sitä
kipeäntuntuiseksi sääliksi. Sääliä ja uteliaisuutta. Tuo hattukin oli
hänestä hieman liian vaatimaton, jopa muodotonkin. Samoin puku: pelkkää
harmaata, kylläkin aistikasta, hillittyä ja hienoa väriä; mutta hänen
mielestään olisi tuon naisen kasvoihin, jotka nyt hehkuivat kaunista
innostusta, ja hänen käsiinsä, jotka olivat liikkeissään pontevat, —
niin ne hoitelivat sirovartista sateensuojaa, — sopinut muukin väri
kuin puolueeton harmaa tai se äitelän keltainen pusero, joka hänellä oli
jakkunsa alla. Ja hänen jalkoihinsakin, reippaihin ja ryhdikkäihin,
joiden ympärille nyt kummun harjalla viheltävä viima vuoroin kietoi
hametta, vuoroin sitä rajusti ravisteli... olisi jokin toinen puku
paremmin soveltunut.
"Nyt minun täytyy joutua", sanoi rouva, "muuten en ehdi kertoa teille
tuota pikku asiaa, jonka haluan ja joka minusta on niin lumoava. Niin,
Becker-Bei, hänestä vielä puhuakseni, oli ollut sittemmin myöskin
Serbiassa, järjestämässä Serbian armeijaa taisteluun turkkilaisia
vastaan. Hän näet vihasi Turkkia jonakin sortavana tyrannivaltiona,
samoin kuin vihasi pohjaltaan Venäjääkin, ja haaveili muun muassa Suomen
täydellistä itsenäisyyttä! Miekalla hankittavaa itsenäisyyttä. Niin
pitkälle oli suomalainen ajatus hänessä kehittynyt. Se oli jo muuta kuin
Topeliuksen ja hänen hengenheimolaistensa toivoma Suomen kansan
vaatimaton osa. Hän haaveili, jopa kirjoitteli Suomen itsenäisyydestä
Euroopan lehtiin melkoisen suoraan, tuo silloinen aktivisti. Mutta
siihen nyt on asia mennyt: Venäjä ahdistaa meitä entistä pahemmin, —
eikä nykyinen nuoriso ole sellaista kuin ennen..."
Tistelberg kumosi rouvan käsityksen:
"Se on erehdys, että nuoriso olisi nykyään isänmaan kohtalolle kylmä, —
nuorin nuoriso, tarkoitan. Ei pidä katsoa asiaa meidän,
seikkailuhaluttoman välipolven kannalta. Kuka tietää, mitä vielä on
tulossa. Ilmassa on jotakin! Sellaiset hommat kuin esimerkiksi
Klingstedtin katoaminen joukkoineen, yleensä suomalaisten lähtö Saksan
armeijan riveihin, todistaa, että — vielä elää suomalaisissa
esimerkiksi Beckerinne isänmaallisuus tai ainakin seikkailunhalu. Mutta
me — mitäs meistä, välikauden ihmisistä! Silti älkäämme moittiko
nuoria!"
Rouva myönsi nyt Tistelbergin oikaisun olevan paikallaan, myönsi
ihastellen ja onnellisena. Sitten jatkoi hän kertomustaan:
"Niin, isäni lähti siis Egyptiin, jonkinlaiselle tutkimus- ja
lähetysmatkalle. Ja kerran oli hän samoillut jossakin erämaassa, kuten
Wallin, hiekka-aavikolla, — kenties yksin, tai muutamia alkuasukkaita
oppainaan. Äitini kertoo siitä usein. Oli ollut kuuma päivä, —
sellainen kuuma: taivas oli ollut kuin pelkkää aurinkoa; — ja
kaikkialla hiekkaa, keltaista hiekkaa, niin kauas, ettei silmä kantanut.
Silloin alkoi hiekka tupruta jossakin etäällä. Oli alkanut näkyä
hiekkapilvestä valkeita vaippoja, — turbaaneja, keihäitä, helmiäisellä
kirjattuja pyssyjä, — ah, mikä vauhti ja loiste: arabialaisratsuja!
Isäni joutuikin ryövärien käsiin, sillä se ratsulauma oli rosvoja, —
niin luuli isä. Beduiinit ympäröivät hänet: auringon mustiksi polttamia
kasvoja, tai ruskeita kuin paahdettu kahvinpapu, eikö niin? Ja loistavan
värisiä kauhtanoita! Rosvot ryöstivät hänet aivan paljaaksi, hänet ja
hänen kantajansa. Kun häneltä oli jo viety kaikki, — kello, laiha
kukkaro, muistiinpanovihko, eväät, vesipullo, kaikki — ja hän kenties
jäisi alastomana hietikolle, nääntymään janoon ja nälkään, tai kun hänet
ehkä surmattaisiin, niin tupakkapakettinsa ja piippunsa hän ainakin
tahtoi pitää: isä oli kova tupakkamies. Hän vimmastui tietysti, sillä
hän oli ylpeä, sangen ylpeä. Ja seisoessaan siinä puolialastomana ja
raastettuna kuin se mies, josta kerrotaan raamatussa, Laupiaan
samarialaisen tarinassa, kiskaisi hän tupakat taskustaan, sirotti
tupakat hiekkaan. Ja silloin hän, joka oli koettanut puhua alkuasukasten
kieltä, mikäli sitä vielä osasi, huudahti äidinkielellään, ruotsiksi: —
Näitä ne lurjukset eivät ainakaan saa! — Tuskin hän sen huusi, kuinkas
kävi! Eräs beduiineista, jopa itse johtaja, jolla oli tumma leukaparta,
riensi hänen luokseen ja vastasi ruotsiksi: Mitä, — puhutteko te
ruotsia? Kuka te olette? — Beduiinit seisoivat ympärillä. Nyt tuli
selityksiä kahden puolen. Beduiinien päällikkö sanoi: Minä olen Evert
Waldemar Becker Suomesta. Tässä minun ratsuväkeni, — olen sulttaanin
armeijan järjestäjä, harjoitusretkellä: sellaisia vekkuleita minun
poikani ovat. Ja nyt jatkoi hän laumalleen, kielellä, josta isäni ei
ollut paljoa ymmärtänyt, että tämä kulkija oli hänen ystävänsä, hänen
paras ystävänsä, jolle hänen tavaransa oli annettava heti takaisin.
Ratsulauma totteli heti. Kuin kuningasta palveli se isääni. Takaisin
rahat, vaatteet, muonat, kaikki. Ja kuten ryöstettyä tuossa raamatun
tarinassa virvoittivat he isääni viinillä: ainakin kuvitelkaamme sitä,
sillä — minä pidän viinistä! Ja sitten nostettiin isäni ratsun
satulaan, — äitini näet muistelee, että hän olisi kulkenut siellä
jalkaisin, — ja sitten kiidettiin, kaikki yhdessä, johonkin oaasiin,
tai Kairoon, tai johonkin sellaiseen valkeaan kaupunkiin, jossa on
minareetteja, kauniita pukuja, tanssijattaria, ja paljon, paljon
aurinkoa. Isälleni pidettiin suuria juhlia, monta päivää: koko
beduiiniheimo niihin oli kutsuttu. Niin kohtasivat isäni ja Becker-Bei
toisensa, — ja isäni sai sellaista nähdä!"
Rouva Oljemark hengitti kiihkeästi. Ja outo, mutta kylläkin uskottava
oli se tarina Tistelbergistä.
Käveltiin nopeasti, alettiin tavoittaa neiti Flotman.
"No?" sanoi rouva kysyvästi.
"Ihmeellinen juttu. Silloin, — siihen aikaan voi olla seikkailuja",
vastasi insinööri.
"Niitä oli. Ja isästäni olen onnellinen. Ja nythän sen olen teille
kertonut", lisäsi hän, ikäänkuin valittaen ja masentuen: "Sellainen se
oli... Mutta muistakaakin vuoronne, vaikka emme ennätäkään tällä kertaa!
Se täytyy jättää vastaiseksi. Tulisitte joskus toiste meille?"
Rouva pysähtyi ja loi Tistelbergiin pyytävän katseen. Tistelberg lupasi.
Tuolla odotti muu seurue Kuttingin talon edustalla, — vanhan, keltaisen
ja pystylaudoituksella vuoratun. Edustalla tai pihamaalla: rakennuksen
ympärillä ei ollut aitaa, vaan ainoastaan muutamat ryhmyiset pihlajat
merkitsivät piha-aluetta. Reippaasti riensi rouva Oljemark neiti
Flotmanin perästä. Tistelberg jäi tai jättäytyi hiukan kauemmaksi. Piha
oli kallioinen; talon takaa näkyi villiytynyt, huonosti hoidettu
kirsikka- ja kriikunatarha. Laaksossa kiilui kapea joki, merenlahden
mutainen perukka lakastuneen kaislikon keskellä. Viima lenteli joen
leveämmissä paikoissa raisuna virinä.
17
"Sinä olet naiivi, Julia! Suoraan sanoen enemmän kuin naiivi!" huudahti
neiti Flotman huvilapalstalla rouva Oljemarkille, joka rakennuksen
paikkaa valittaessa tuntui jo antavan miehelleen myöten. "Tietysti
huvilan täytyy olla sellaisella kohdalla, josta se näkyy ja jonne näkee
meren."
Tohtori Oljemark oli tahtonut rakennuksensa laaksoon, rouva ei.
Tohtorinna soperteli nyt neiti Flotmanille vastaukseksi jotakin
epäselvää, valittavasti ja valmiina taipumaan.
Seisottiin, kaikki paikan valitsijat, tasaisella aukeamalla, ken
yhteisessä ryhmässä, ken hiukan syrjässä. Suuret vaahterat olivat
karistaneet tähän notkelmaan kahisevan lehtimattonsa, jossa kahlailtiin
yli nilkkojen, rouva Oljemark ilokseen, ihastuksesta huudahdellen.
Syksyinen tuuli pauhasi ylhäällä puissa, mutta täällä oli tyyntä, sillä
korkea kallio meren rannalla suojasi painannetta. Kalpealle taivaalle
kohoili yhä sateisia pilviä.
"Ei, en minä pidä tuulesta", sanoi tohtori Oljemark. "Tänne minä
rakennuksen tahdon."
"Mutta meri — näköala!" intti neiti Flotman. "Ottaen meren huomioon
olen huvilan piirustanutkin!"
Insinööri Tarkkanen yhtyi tavallaan tohtorinnan, tavallaan tohtorin
mielipiteeseen. Meri oli hänestä kyllä kaunis ja komea, mutta sieltä
puhaltavista tuulista olisi haittaa. Kultainen kesämmehän on lyhyt,
usein jo elokuussa varsin sateinen ja kylmä, kun sen sijaan täällä,
suojapaikassa, joka toisi halonhankinnassakin huomattavan säästön —
insinööri laski kolme metrihalkoa vuorokaudessa säästöä, niin ja niin
paljon kuukaudessa — kun taas täällä kallion takana, jossa saattoi olla
heinäkuussa miltei troopillisen kuuma, täällä viihtyisi keittiötarha
hyvin, ja marjapensaat ja omenapuut, jopa kriikunatkin. "Niin,
kesäisestä lämmöstä ei puutetta olisi normaalikesinä, vaikka oransseja
täällä kypsyttelisi!" laski insinööri leikkiä. "Varakas mies voisi
tosiaan rakentaa tänne talveksi oranserian, ansarin, jossa pitäisi
jaloja puita isoissa laatikoissa."
"Mutta Juliahan viljelee ainoastaan kukkia!" huudahti neiti Flotman.
"Ja keittiökasveja, tietysti; milloin jaksaa", sanoi tohtori. "Niin,
kyllä se nyt on melkein päätetty, että huvila tehdään tänne."
Tohtorinna virkkoi hiljaa:
"Samahan se nyt on. Pääsenhän minä merta katsomaan kallioille, ne nyt
eivät ole kaukana. Ja sitä yksinäisempää on siellä."
"Tähän pitäisi tulla tenniskenttä Mairea varten", puhui tohtori
lämmöllä. "Jos te, insinööri Tarkkanen, suvaitsisitte vilkaista, olisiko
tässä sopiva pohja."
"Savensekaista maata, — on jo nähty", vastasi insinööri Tarkkanen.
"Kymmenen jyvän maata, alla savea ja päällä erinomaista humusmultaa.
Sääli olisi sitä haudata tenniskentän alle; mutta voisihan mullan
siirtää kasvismaalle; tai pienelle pellolle, jos senkin perustaisi."
"Maire tarvitsee tenniskenttää: kuuluuhan sekin nykyaikana melkein kuin
sivistykseen", vastasi tohtori. "Ja Julia saa mullat kukkakaaleille;
niistä minä pidän."
Tilanomistaja Kutting arveli, ettei savipohja kentäksi kelpaisi: savihan
kuohuu keväisin, kumoaa raskaammatkin laitteet kuin tuollaisen kentän.
"Mutta pikku pelloksi olisi tämän paikan savi oikein hyvää", sanoi hän.
"Aikomukseni olikin ensin raivata tänne pelto, mutta..."
"Nyt lahjoititte peltonne meille", nauroi tohtori Oljemark. "Hinta ei
ole kallis, vai mitä, insinööri Tarkkanen?"
"Se ei ole kallis", sanoi itse tilanomistaja. "Ihmisen täytyy
tällaisinakin aikoina olla rehellinen, — ei kiskoa lähimmäisiään.
Kiskotaanhan nykyisin jopa tuhansiakin hehtaarilta; ennen, kymmenen
vuotta sitten, maksoi hehtaari täälläkin vain kymmeniä markkoja."
Tohtori naurahti nyt tyytyväisenä, katseltuaan hieman levottomana
insinööri Tarkkasen kasvoja, jotka kuitenkin ehdottomasti vakuuttivat,
että kauppa oli hyvä.
"No, me teemme kauppakirjat heti, kun päästään täältä luoksenne, herra
Kutting", sanoi tohtori. "Ranta olisi vielä katseltava, — ja katsellaan
nyt se, koska Juliakin sitä tahtoo. Mutta terveellistä ei siellä
tuulessa ole viipyä, se on varma, Julia: taas sinä vilustut ja
sairastut, Julia."
"Enhän minä tahdo mitään", väitti tohtorinna. "Enkä minä vilustu
sellaisesta, joka on minulle mieleistä. Ja — mitäpä sitten, jos ihminen
vilustuisikin!"
"Se nyt on jälleen päähänpistojasi, puhetta, jossa ei ole ajatusta!"
vastasi tohtori ja alkoi mennä rantakallioille, insinööri Tarkkasen
seuraamana. Vielä hän kääntyi:
"Niin, ja herra Tistelberg, te kai voisitte aloittaa nyt mittauksenne.
Kaksi hehtaaria, suorakaide: se on varmaan selvintä, siten tietää
helpoimmin, mistä raja kulkee. Mutta kai siinä apumiehiä kaivataan?"
Tistelberg sanoi, että helpompihan oli aina apulaisen kanssa. Kiviäkin
oli hieman käänneltävä pyykeiksi.
Tilanomistaja Kutting tarjoutui hänelle apulaiseksi, ja he kaksi
lähtivät nyt omalle suunnalleen. Neiti Flotman jäi katselemaan notkoa,
piirtelemään jotakin paperossilaatikkonsa kanteen. Tohtorinna kiipesi
kalliolle, istahti kivelle ja tähysteli siinä merelle. Insinööri
Tarkkanen ja tohtori juttelivat hiukan loitompana keskenään.
"Kyllä täällä kesänsä ja lomansa elää", sanoi insinööri. "Toisella
puolen oman palstan hedelmät ja toisella meri, josta ei kala vähene
niinkuin järvestä."
"Niin, mutta kalastamaan minä en jouda, enkä haluakaan", vastasi
tohtori. "Minulla on muuta ajattelemista."
"Ei sitä tiedä, mihin sitä vielä saattaa innostua", arveli Tarkkanen.
"Jospa minulla olisi tällainen paikka...! Joku talonmiehen tapainen
voisi hoidella pyydyksiä. Kala kelpaisi kyllä kaupunkiin. Sanon vain:
jos minulla olisi tämä paikka; toisin on sellaisten, joille onni on
suonut varallisuutta. Kansahan tuntuu täällä päin yleensä hyvältä:
rehelliseltä, sellaiselta kuin kansa ennen kotipuolessanikin oli.
Ainakin on tuo tilanomistaja Kutting oivallinen apu, kun jotakin
tarvitsee..."
Tarkkanen puhui edelleen kansasta. Kotipuolessaan, suomalaisessa
sisämaassa, hän oli käynyt toissa kesänä, ja huomannut, että kansa oli
siellä huonontunut: se oli kiskurimaista ja keinottelevaa, entistä
enemmän sosialisminkin pilaamaa. Jota vastoin täkäläisessä kansassa,
etenkin hiukan loitommalla kaupungista, oli hänestä jotakin
ilahduttavaa: ainakaan ei näillä ruotsalaisilla paikkakunnilla
sosialismi ollut päässyt valtaan niinkuin suomalaisilla. Sosialistiset
sanomalehdet olivat moraalin turmelijat. Se, etteivät nämä ruotsalaiset
välittäneet sosialismista, johtui Tarkkasen käsityksen mukaan
jonkinmoisesta heidän kulttuurinsa vanhemmuudesta; nuorempi
kulttuureistamme, suomalainen, oli hänestä kehittymättömämpi, ja sen
vuoksi olivat suomalaiset — vaikea suomalaisen tunnustaa — raaempia ja
typerämpiäkin kuin ruotsalaiset. Mutta aikaa voittaen kehittyy myöskin
suomalainen kansa, tai palautuu vanhaan kelpo kulttuuriinsa; sillä
sellainenkin, oikea suomalainen kulttuuri, on olemassa, nimittäin se
kulttuuri, joka eli ennen sydänmailla, ja eli siellä Kalevalan hengessä.
Tohtori sanoi:
"Ei, en minä kalasta. Eikä merelle ole hyvä mennäkään, siellä on nykyään
miinoja!"
Tohtorinnakin äännähti kiveltään nauraen:
"Miinoja! Niin kyllä. Mutta mitäpä sekään tekisi, jos miina tulisi ja
hukuttaisi? Paljon on ihmisiä niihin nykyään hukkunut, onnettomia."
Meri hyrskyi kallion juurella. Tässä se oli keltaista vaahtoa, kauempana
harmaa ja vihertävä, vilkutellen valkoista kuohua, kauimpana musta,
yhtyen synkkään taivaaseen.
"Vai niin, vai ei se mitään olisi, jos me hukkuisimme, tai jos ihmiset
yleensä hukkuvat!" nauroi tohtori. "Ei, kiitoksia, minä ainakin pysyn
maalla. Ja jos Mairekin pääsisi veneeseen... voisi siitä kaatua. Mutta
eiköhän me lähdetä jo täältä pois? Täällä tuulee luultavasti aina."
Neuvoteltiin vieläkin neiti Flotmanin kanssa rakennuksen paikasta.
Tarkkanen, Kutting ja Tistelberg kierittelivät muutamia kiviä huvilan
nurkkamusten merkeiksi. Tohtori koetti autella, mutta ennätti valkeine
käsineen miltei aina liian myöhään. Hänen puolisonsa, joka oli niinikään
riisunut hansikkaansa, tarttui kyllä mielellään, intohimoisella halulla,
kuten Tistelbergistä näytti, sammaleisiin kiviin, mutta ei jaksanut
niitä liikuttaa. Hän nauroi huonoudelleen. Siinä kiviä kieriteltäessä
sattui hänen kätensä Tarkkasen ja Tistelbergin käsiin, ja hän nauroi
lämpöisesti.
Näytti rupeavan satamaan. Tistelberg sanoi järjestävänsä yksin nämä
nurkkakivet, kunhan arkkitehti vain merkitsisi paikat, mihin ne
asetettaisiin; hän jäisi varsin mielellään tänne siksi aikaa, jolloin
muut laatisivat kauppakirjan. Palstan rajojen mittaus oli jo tehty,
ainoastaan jonkinmoiset tilapäiset pyykit olisi vielä kasattava.
Tarkkanen ja tohtori kursailivat jättää Tistelbergiä tänne. Sitten he
kuitenkin suostuivat.
"Ah, ah, ja minä kun aioin, että me söisimme täällä, ulkona!" huudahti
tohtorinna.
Tilanomistaja Kutting riensi vakuuttamaan, että herrasväkeä tietysti
odotti pöytä talossa:
"Eihän eväitä olisi maalle tarvittu", hymyili hän.
Hiukan huoaten luopui rouva Oljemark nauttimasta eväitään, nauttimasta
niitä täällä luonnonhelmassa, keskellä sammaleita ja ruskeanpunaisia
kanervia. Ilma sameni hiljalleen. Tuuli sohisi kosteammin. Uskottavasti
nousisi aika sade. Kohtelias insinööri Tarkkanenkin oli lopulta valmis
lähtemään taloon.
"Siinä tapauksessa annan eväät joillekin köyhille", sanoi tohtorinna.
"Anna vain", vastasi tohtori, "mutta kaupungissa; kotimatkalla et saa
poiketa tölleihin."
Tistelberg jäi palstalle. Autio oli nyt lehto. Kaunis paikka, mutta
surullinen, rytöinen ja rosoinen; se tuulahti sateista märältä; puut
olivat kuin alastomiksi riisuttuja. Kaunis paikka kesällä, mutta nyt:
harmaata, kosteaa, rumaa ja koleaa.
Jokin vei hänen ajatuksiaan rouva Oljemarkin puoleen. Kertoipa se rouva
tosiaan outoja, hauskoja asioita! Ja olipa hänessä eloakin. Rouva
Oljemark oli tuntunut hänestä hermostuttavalta, kun he tässä tuonnottain
tutustuivat toisiinsa. Nyt hän ei sitä muistanut.
Tistelbergillä oli täällä omituisen ikävä. Ei ärsyttävä ja tuskallinen
ikävä, vaan hiljainen ja haikea, tänä alakuloisena iltana, keskellä
luonnon yksitoikkoisia ääniä: tuulen kohinaa, tyhjää, masentavaa, ja
meren pauhua rantojen onkaloissa.
"Yritähän, meri! Mutta oletko tuhansiin vuosiin muuta osannut?" virkkoi
Tistelberg itsekseen. "Satamaan rupeaa."
Kun hän tuli kartanon pihalle, satoikin jo, ei rankasti, mutta
tihuuttaen, sakeana, raskaasti. Kanat nokkivat tuolla syrjemmällä
märkinä; kukko nosteli korkealle jalkojaan ja houkutteli kanoja
halkovajan suojaan.
18
Kaupungissa sitten:
"Minä tahtoisin lähteä herra Tistelbergin kanssa kävelyretkille", sanoi
rouva Oljemark miehelleen, kun insinöörit olivat saattaneet tohtorin
väen kotiin. Seisottiin tohtorin eteisessä. Hän lisäsi: "Jos herra
Tistelberg todella haluaisi lähteä; olemme jo puhuneet asiasta hänen
kanssaan."
Tohtori katsoi rouvaansa, heilautti päätänsä ja vastasi, luomatta
silmiään Tistelbergiin tai vaimoonsa:
"No, mene vain, mene vain."
"Niin, enhän voi yksin kulkea. Ja mieli tekisi joskus liikkua."
"Ja joutua rosvojen käsiin: en tarkoita rosvoja, vaan kaikenmoisia
sellaisia, joita sanotaan sälleiksi; patteritöihin Helsinkiin pyrkii nyt
miehiä teitten täydeltä."
"Rouva tietysti pelkää yksinään", sanoi Tarkkanen.
"Minäkö pelkään? En suinkaan!" huudahti tohtorinna ja kääntyi insinööri
Tarkkasen puoleen. "Jos minua hiukan pelottaisikin, milloin näen
omituisen miehen tulevan vastaan, niin menen häntä kohti, pyrin
pakinoille: eikä syytä pelkoon ollutkaan. Ja jos se ihminen olisi
ilkeä... niin mitäpä siitä, vaikka hän ottaisi toiselta hengenkin..."
"Niin, niin, mitäpä siitä", naurahti tohtori Oljemark. "Mutta jos hän
esimerkiksi haavoittaisi sinua... ja saisit maata hoidettavana! Haha,
mitäpä siitä..."
"Niin, mitäpä siitä!" huokasi rouva, kuin uhitellen. "Mutta herra
Tistelberg, pian kai tuotte palstan kartan. Silloin mennään pienelle
kierrokselle. Minä tiedän täällä kauniita paikkoja, joita te ette
varmaankaan ole nähnyt."
Tistelberg lupasi. Tohtori näytti haluavan painautua huoneeseensa,
ainaiseen työhönsä, paperiensa ääreen, ja insinöörit hyvästelivät ja
poistuivat.
Sitten Tistelberg piirsi tuon kartan ja vei tohtorin taloon. Tohtorilla
oli parhaillaan vastaanotto. Tistelberg ja tohtorinna lähtivät
kävelylle.
Matka vei Taivaanvuorelle: se oli korkea mäki kolmisen kilometrin päässä
kaupungista, mantereen puolella. He laskeutuivat tohtorin mäeltä alas
torille ja sitten pääkatua, Ankeriasta ja Kastematoa pitkin, maaseudulle
päin. Tohtorinna johti ripeästi kulkua. Päässä hänellä oli musta hattu,
jonka leveät reunat poimuttelivat heikoissa kaarteissa, suurilla,
riippuvilla töyhdöillä koristettu. Sama hattu kuin viime kerralla
käveltäessä; mutta Tistelbergin mielestä ei se nyt ollut niin otsalla
kuin silloin, vaan enemmän taaksepäin sovitettuna, vapaammin. Miten
Tistelberg nyt sitä ajattelikaan?
Ensin he eivät puhuneet mitään; Tistelbergistä tuntui ikäänkuin nololta.
Mutta kun he olivat tulleet puiston tuolle puolen, jossa tupaset
muuttuivat yhä pienemmiksi, ja sitten tasangolle, missä uusimpia töllejä
oli tiheässä kuin mitäkin tulitikkulaatikoita vieri vieressä,
enimmäkseen suomalaisten uudisasukkaiden kojuja, sanoi tohtorinna:
"Tästä me poiketaan vasemmalle. Tunnen soman oikotien tuolta mäen
poikki; siellä kasvaa kesäisin tuomia ja pihlajoita. Enkä tahtoisi
kulkea puutarhuri Sutelinin talon ohitse... en nyt. Ystävä kyllä olen
siellä; tulenhan yleensäkin toimeen alhaisen kansan seurassa: sellaisia
ihmisiä ei pitäisi kovin moittia, ovathan ne saaneet vielä niin vähän
opetusta. Mutta Sutelinin tytär, se Ester, josta kai silloin meillä
puhuttiin, hän kuuluu olevan taipumuksiltaan niin surkea, ja on viime
aikoina käynyt niin tungettelevaksi: voisimme saada Esteristä
perästäkulkijan, ja siksi en halua mennä sitä taloa liian lähelle.
Milloin hän lainaa kirjoja, jotka hän tahrailee, jos ne takaisin tuo.
Hän menee vaikka kenen luo, juoksee kaiket päivät kaupungilla, ja hän —
niin, hän juttelee kaikki ihmisten asiat."
Rouva nauroi ja pudisti päätänsä tuolle säälittävälle ja typerälle
tytölle. Sitten hän kuiskasi:
"Mutta ihminen hän on kuitenkin, ihmisparka. Mikä hänestä tulee? Ei
paljon pahempi kuitenkaan kuin monet muutkaan ihmiset täällä."
Kiivettiin kalliolle, jonka yli polku vei Taivaanvuorelle. Keveästi ja
notkeasti nousi rouvan jalka jyrkänteillä. Hän pysähtyi nyt, katseli
hartaasti joitakin sammaleita: ihaili niiden punaisia ja ruskeita
värejä, tutki kanervien teriä, huudahteli hurmiossa, kun oli näkevinään
niissä jotakin erikoista sinipunaista; ja käveltiin jälleen. Kallion
toisella äärellä tuli rouva Oljemark taas äänettömäksi, näytti miettivän
jotakin, huokasi ja seisahtui, Tistelbergin puoleen kääntyen. Hän
naurahti, sanoi:
"Mitäs ajattelisitte, jos ryhtyisin parjaamaan ihmisiä, — nyt ensiksi.
Kuten puhuin äsken pikku Esterin julkeudesta! Hän ei ole, — kuten
sanottu, — oikeastaan sen pahempi kuin muutkaan täällä, ne, jotka
pitävät itseään parempina. Oi, minä kärsin ilkeistä ihmisistä! Täällä on
niin ahdasta. Enkä viihdy ihmisten seurassa! En voi viihtyä, — en voi!
Eikä se, mistä haluaisin jutella, ole oikeastaan panettelua, kun sen
tässä kerron: luottaisin mielelläni teihin, jos saisin. No, mitäpä
siitä. Ja panettelevatko muutkaan? Eivät he mielestäni ehdoin tahdoin
panettele, eivät kaikki, vaikka puhuvatkin toisistaan pahaa; se johtuu
siitä, että heillä raukoilla tässä kaupungissa on niin suuri puute
puheenaiheista. Siksi he puhuvat siitä, mitä vähänkin on, naapurien
heikkouksista..."
"Tässä kaupungissa?" naurahti Tistelberg. "Luulen, että sellaista on
suurissakin kaupungeissa."
"Niinkö?" kysyi rouva ja kummastui.
"Ette usko?"
"Niin, mielestäni siellä pitäisi ihmisillä olla niin paljon muuta
puhumista kuin pikku asioista. Pitäisi olla kaunista puhumista. Siellä
on paljon taidetta. Ja aurinkoa... Ja runoutta."
"Kaunista!" matki Tistelberg pistelevästi. "Kyllä. Mutta luulen, että he
sielläkin ovat ihmisiä; en tosin voi sitä laajoista kokemuksista
vakuuttaa, mutta ajattelen siihen tapaan."
Rouva tuli vaiteliaaksi. He olivat laskeutuneet alangolle ja kävelivät
nyt nurmettunutta tietä peltojen halki.
"Se olisi kovin surullista", sanoi rouva viimein. "Mutta — täytyyhän
jollekulle puhua, mitä aina miettii ja mistä kärsii. Ellei puhu, niin on
tosiaan jättiläinen kestämään kipunsa; enkä minä ole sellainen: heikko
olen."
Ne sanat tulivat hymyileviltä huulilta.
"Niin", jatkoi rouva Oljemark, "panettelenpa siis. Minulla ei ole mitään
seuraa täällä. On tosin tuo Hildur, neiti Flotman, jonka nyt tunnette,
rehellinen ja rohkea, mutta..."
"Ikäneito!" sanoi Tistelberg.