mihinkään. Naurettava mies. Anteeksiantamatonta, — tehän tiedätte, että
hän on puoskari! Hän kannattaa Kuhnen humbugioppeja, puolikylpyjä, ja
kun hän kieltää ihmisiä nauttimasta sokeria, tupakkaa ja väkijuomia, —
hyvä, että hän edes kieltää väkijuomat, ja tupakankin, — ja istuttaa
heitä ammeessa, niin siinä on kaikki hänen taituruutensa. Kaikki! Mitään
muuta hänessä ei ole. Sillä tavalla hän onkii naiiveja patientteja.
Mutta sehän on rikollista! Ajatelkaa vain, että hän kylvettää
munuaistauteja ja tuberkkeliakin sairastavia. Mitä se sitten, sanot,
Julia! Sinä et näitä asioita oikein ymmärrä. Se merkitsee sitä, että hän
surmaa potilaansa. Kylmässä vedessä tuberkuloottisia! Mutta hän,
kaikilla keinoilla sitä voi patientteja hankkia! Hän on todella
—Ryysynen! Ryysykundeja hänellä käykin. Ja saahan nähdä, eikö
apteekkari Dillberg nosta vielä asiaa moisesta puoskaroimisesta! Tuo
puoskarien temppuihin turvautunut ammattitoverini, nousukas, ei kirjoita
paljon reseptejä. Kuhneneuvoistaan hän sen sijaan osaa ottaa lujan
hinnan, se on vissi, ja Dillberg on hänelle hyvin vihainen. Saadaanhan
nähdä! Ryysy hän vain on..."
Tohtori punotti ja puhisi hiljaa nenäänsä. Hermostuneesti ja vapisevin
sormin valitsi hän itselleen leivoksia. Toisti vielä:
"Sellaisia tohtoreita on nykyään...!"
Tohtorinna huokasi ja supisi jotakin miehensä rivaalista, mutta
keskeytti, kun tohtori kohautti päätänsä; se pää tutisi hermostuneesti,
ja Severi Oljemarkin silmissä välkähteli.
"Juodaan me kahvia lisää!" sanoi silloin tohtorinna. "Otetaan hilloa,
rouva Tarkkanen ja insinöörit. Sinä ainakin otat, Jemine; minä kutsun
tätä neiti Flotmania Jemineksi, koska — hän ei ole mikään Jemine,
siunailee usein maailmaa: Oi Herra Jemine!"
Neiti Flotman punastui ja nauroi hohottamalla.
"Niin, niin, Ryysyset ne tässä kaupungissa hallitsevat", sanoi tohtori
Oljemark jälleen. "Mutta parasta on jättää ne! Meidän onkin pian
lähdettävä; koettakaa joutua. On kai eväät varattu?"
Tohtorinna kavahti ylös, sanoi menevänsä katsomaan eväslaitoksia, joiden
kyllä piti ollakin jo valmiina. Toisetkin nousivat, tohtorin mukana. Ja
sitten palasi talon rouva huoneeseen, tuoden pienehköä juurikoria, joka
näytti olevan täynnä kaikenmoista hyvää, ja kaikki kiiruhtivat asemalle.
16
He olivat rouva Tarkkasesta erottuaan ajaneet ensimmäiselle pysäkille,
ohi kaupungin, joka ratapenkereen kohotessa painui ikäänkuin kuoppaan,
ohi harmahtavien tai valkeain puutalojen, joiden puutarhoissa oli kaikki
lakastunutta, ja sitten kauppaneuvos Klingstedtin sahan yläpuolitse,
joka törrötti taapeleineen lehdettömän koivikon keskellä. Tuolla oli
Sutelinin talo, josta kaupungilla alettiin yhtä ja toista pahaa jutella,
sen pihalla kaaliksia, perunanvarsia ja märkiä olkia. Ja sitten röykytti
juna halki kumpuisten ja metsäisten maisemien, ruskeain pihlajikkojen,
kummallisten uudenaikaisten huvilain, joissa oli seiniksi jatkuvat
katot, paljon kattoikkunoita ja alakerroksissa ikkunat milloin
luonnottoman leveitä, milloin ikäänkuin puukolla viillettyjä, katon
rajaan ulottuvia rakoja. Alettiin joutua varsinaiselle, vanhalle
maaseudulle. Sänkisiä peltoja kummuilla, joiden pehmeät muodot
vuosisatojen työ, mullan kasautuminen, oli luonut; pystylaudoituksella
vuorattuja töllejä, joiden pihamailla kaarteli somia polkuja
syreenipensasten välissä. Joskus suurehko puinen taikka kivestä muurattu
kartano, hahmoltaan rauhallinen ja hillityn kaunis. Tuli se pysäkki,
josta heidän oli lähdettävä kävelemään. Pysäkin portaitten yläpuolella,
aivan käden tavoittamissa, repotti kesäisiä pääskynpesiä kuistin
räystään alla. Edessä oli alastonta syksymaisemaa, yksitoikkoinen
alanko, joka puuttomana ja harmaan keltaisena levisi joka puolelle. Joku
lintunen piipatti pysäkin tanhualle istutetuissa pienissä koivuissa.
Mutta kannukkapensaiden varret paistoivat räikeästi tässä maisemassa,
kaiken mustan, harmaan ja ruskean keskellä, —Tistelbergin mielestä
eivät kuin veri, vaan kuin jollakin äitelällä värinesteellä täytettyinä.
Oli käveltävä tuonne meren rannalle. Merta ei vielä näkynyt; alangosta
erotti sen kallioinen ja metsäinen rantaharjanne.
Tuuli viuhahteli kuivasti ja kylmästi, lensi poikki paljasmultaisten
peltojen, joita ulottui ilmanrantaan saakka tai oikeastaan vain kolmen
kilometrin päähän, sillä siellä rajoitti alankoa harjanne.
"Meidän täytyy siis tosiaan patikoida. Mikä idea!" sanoi tohtori
Oljemark, tähystellen rasittuneilla silmillään lakeuden vastaiseen
laitaan; siellä peltoulappa päättyi paikoin pilviseen ja toisin paikoin
sinertävään taivaaseen. "Johan minä sanoin sinulle, Julia, että olisi
ollut parempi tilata Kuttingilta hevonen... Mutta sinulla nyt on se into
kävellä!"
Kutting oli se tilanomistaja, jolta tohtori Oljemark aikoi ja oli jo
melkein päättänyt ostaa huvilapalstan...
Rouva Oljemark naurahti miehelleen, ja vastasi sitten, anteeksi
pyydellen:
"Älä nyt moiti minua! Sangen harvoin näitä retkiä saan, ja luonnossa
liikkuminen on niin ihanaa. Tunnetteko perunanvarsien mätää ja hyvää
tuoksua, herra Tistelberg? Niin, Severi, ja onhan tämä niin vähäinen
matka, sen kävelee — aivan kuin lentäisi!"
"Lentäisi? Kyllä sinä", sanoi tohtori Oljemark. "Minä en mielelläni
kävele maalla. Kaduilla on parempi. Mutta eikö ainakin eväitä olisi
ollut lähetettävä hevosella? Et kai tarkoittane, että me niitä... Joudut
niitä itse kantamaan!"
Neiti Flotman nauroi äskeisille Julia-rouvan sanoille, että mädät
perunan varret tuoksuvat niin hyvälle, ja sitten vihoissaan siitä, että
Severi Oljemark komensi vaimoaan. Hän ilmaisikin nauravansa sille, että
Julia-rouva oli sanonut perunanvarsien tuoksuvan hyvälle.
"Kaikki sinusta on hyvää, mätäkin!" huudahti hän.
"Niin, miksei juuri mätä: se on rauhaa, kuolemaa", vastasi rouva
Oljemark.
Tohtori heilautti hartioitaan. Insinööri Tarkkanen hymyili tohtorinnan
sanoille.
"Enkä minä tahdokaan sinua kantamaan eväitä, rakas Severi", jatkoi rouva
Oljemark. "Kyllä minä ne kannan itse, mielelläni."
"No, onhan tässä monta muutakin kättä, jos tarvitaan", arveli insinööri
Tarkkanen.
Tistelberg otti eväskorin rouvalta, joka ei tahtonut sitä antaa, vaan
kursaili kovin, kohenteli kursailematta hameensa helmoja, kiinnittäen
niitä kuminauhapitimellä, että olisi ollut helpompi kävellä. Tistelberg
tuli katsahtaneeksi rouvan jalkoja.
Tohtori Oljemark oli jo alkanut mennä asemalaiturin päätä kohti;
insinööri Tarkkanen oli avuliaasti ottanut apulaiseltaan hänen
mittanauhansa, ja lähti tohtorin seuraan, joka nyt oli pysähtynyt
odottamaan toisia. Neiti Flotman, tohtorinna ja Tistelberg kävelivät
ensin rinnatusten.
"Mikä onni, että pääsin kävelemään!" huudahti tohtorinna Oljemark.
"Ettekö sitten aina pääse?" kysyi Isidor Tistelberg.
"En. Eikähän minulla ole kävelytoveria."
"Sinä olet orja!" sanoi arkkitehti Flotman halveksivasti, vetäen väljän
päällystakkinsa sisältä paperossilaatikon, otti paperossin, sytytti sen
kulkiessaan ja alkoi polttaa, Tistelbergille tarjoamatta. Ahnaasti veti
neiti sauhuja, puhaltaen niitä nenästäänkin; hänen leveälierisen, mustan
hattunsa alta, joka oli kuin latteanmuotoinen miesten knalli, höyrysi
sauhua. Pitkin askelin hän käveli, mutta kuitenkin vaivalloisesti,
sivuille heiluen, sillä hän oli kookas, lihava ja kömpelö.
"Oi, rakas ystävättäreni", valitti rouva Oljemark; "sinä et tiedä, sinä
et aavista. Tietysti minä olen orja..."
"Aavista"-sana tuli tuskallisena, mutta vakaumuksen voimalla.
"Orja"-sana kuului Tistelbergistä tyyneltä.
Tohtori Oljemark ja insinööri Tarkkanen olivat jo sievän matkan edellä,
pienen kummun rinteellä. Tarkkanen kääntyi katsomaan taakseen.
Tohtorikin kääntyi ja huudahti naurahtaen:
"No niin, saapas nähdä, jaksatko kävellä, Julia. Jäljellepä näyt
jäävän."
Rouva Oljemark huudahti kiireesti soperrellen:
"No, no, olehan huoletta." Lempeästi hän lisäsi: "Miksi sinä luulet,
etten minä jaksaisi kävellä?"
Tohtori jatkoi matkaansa insinööri Tarkkasen kanssa, äskeistä hitaammin.
"Ohhoh", huokasi tohtorinna Oljemark. "Mutta — nyt me kävellään, ollaan
vapaita. Ai, mikä ihana tuuli! Se tulee kaukaa... suurista, syvistä
metsistä. Ja nyt, olen ajatellut: herra Tistelberg, ettekö nyt kertoisi
sitä seikkailuanne?"
"Mitä seikkailua?" kysyi Tistelberg, vaikka aavisteli, että rouvan
kysymys koski samaa asiaa, josta oli ollut puhe silloin
kansanopistojuhlissa.
"Sitä, tietysti sitä", vastasi rouva Oljemark, lausuen ajatuksensa
painolla, ikäänkuin asia olisi aivan selvä, kuin ennen sovittu; ja hän
pysähtyi hetkeksi Tistelbergin eteen. Kävellessä oli hänen vartalonsa
suoristunut, rinta kohonnut, ja ponnella ja tahdikkaasti olivat hänen
jalkansa äsken liikkuneet... pienet, korkearintaiset jalat. Joitakin
muistoja heräsi Tistelbergin mielessä; hän ajatteli taaskin niitä pieniä
ja valkeita naisen jalkoja, jotka hän oli kerran jossakin nähnyt.
Tohtorinnan katse oli tullut, kun hän tässä oli pysähtynyt Tistelbergin
eteen, kulmien alta, sinisenä, hyvänä, — houkuttelevana.
Tistelberg tunsi heikosti, että tuo ihminen olikin tavallaan kaunis...
ja vielä jotakin muuta.
Neiti Flotman oli ehtinyt kymmenisen askelta edelle, hymähtäen itsekseen
jotakin, puolittain suvaitsevasti, puolittain säälien ja pilkallisesti.
"Mitä seikkailua?" kysäisi Tistelberg uudestaan.
"Sitä, Algierissa, vai missä se oli! Sitä, josta insinööri Tarkkanen on
minulle kertonut. Ah, — saada matkustaa, nähdä niin paljon kaunista
kuin te olette nähnyt! Minusta tuntuu nytkin, kun tässä alamme kävellä,
kuin olisi lähtö jonnekin hyvin kauas; ikäänkuin ei tie päättyisikään,
vaan jatkuisi jonnekin ihmeelliseen. Mitään sieltä ei tosin tule, —tien
päästä. Ei tule", hän huokasi. "Mutta — kertokaahan seikkailunne."
Tistelbergiä hävetti ja harmittikin. Hän kysyi:
"Mitä Onni sitten on kertonut? Seikkailu, muka! Vähäpätöisyyksiä
ainoastaan siellä minulle sattui, ei muuta..."
"Hän kertoi, kuinka te olitte elättänyt itseänne Algierin satamassa
jonkun Burgmeisterin kanssa..."
"Burgwinkelin!" nauroi Tistelberg, ja vanhat, ikäänkuin hautautuneet
muistot heräsivät hänessä.
"Niin, Burgwinkelin: minulla on aivan surullisen huono muisti. Mieheni
moittii minua siitä aina, ja tyhmähän olenkin", sanoi rouva Oljemark.
"Mutta — tehän lupasitte jo kertoa? Ettekö? Ja sieltäkö ei olisi mitään
juteltavaa? Omituista kuulla sellaista!"
"Samanlaisia ihmiset sielläkin", vastasi Isidor Tistelberg jörösti.
"Samanlaiset olot kaikkialla, oleellisesti samanlaiset: ottelua
leivänpalasta, pientä kilpailua, kiistaa, kateutta."
"Ettei siis maksa vaivaa kertoa! Mutta aurinko, etelän aurinko! Ja
tähdet, joista aina runoillaan: suuret, säteilevät. Ja taivas, joka on
siellä niin tummansininen."
"Lorua, suuresti", vastasi Tistelberg. "Eivät ne tähdet niin suuret ole
kuin runoillaan. Eikä taivas osaksikaan niin sininen — kuin uneksitaan.
Liioittelua, turistikirjailijain yritystä saada avuttomiin kuvauksiinsa
jotakin erikoista, kun eivät muuta huomaa. Ei minulla ole sieltä
kerrottavaa mitään!"
"Mutta tuo seikkailu?"
"Sekin on niin pientä: se on juuri samaa kuin ei mitään. Ei siinä ollut
kuoleman vaaraa, ei hätää. Jos siitä kertoisin, vaikuttaisi se ehkä
kumminkin, romanttisluontoiseen mieleen, kuin jokin vanhentunut taulu...
Ja sitä en tahdo", vastasi Tistelberg.
"Teidän mielestänne siis seikkailussa pitää olla — kuolemaa ja hätää?"
kysyi rouva Oljemark, ja alkoi kulkea kumarapäin, hitaammin.
"Niin, muuten se ei ole mitään seikkailua, oikeaa romantiikkaa! Sillä
oikeaakin romantiikkaa ehkä on", myönsi Tistelberg. "Muuten, ilman
vakavuutta, on seikkailu vain sellaista, josta turistit ovat
kirjoittaneet tuhannesti."
Molemmat kävelivät vaiti.
"Aikamme on niin köyhä sellaisesta romantiikasta, jota te kai
tahtoisitte", sanoi rouva viimein.
"Tai jota en tahtoisi", vastasi Tistelberg. "En mitään ulkonaisia
seikkailuja enää, kun ajassamme, joka on täynnä rautateitä ja pankkeja,
sähkösanomajohtoja ja postikonttoreita, jotka helpottavat seikkailun ja
tekevät sen tyhjäksi, ei kumminkaan saattane olla enää totisia
seikkailuja — niin lähellämme kuin on Algier. Hiljaiset, sisäiset,
arkiset seikkailut, ne ovat toista. Ja kerrassaan mitään sellaista ei
tuosta joutavasta pikku tarinastani löydä. Olen siihen kyllästynyt.
Ehkäpä olen aikoinaan joskus jutellut siitä liiankin monta kertaa,
narri; siksi en nyt sitä enää muistakaan."
"Tai ette sitä kerro?" kysyi rouva ja pysähtyi jälleen.
"En viitsi. Katsokaa tuonne ympärille, täällä on parempaa: tuo lakeus,
pitkä, suora tie, joka kiipeää ja pujahtaa piiloon noiden kumpujen
taakse..."
"Ja kanerva tuoksuu ihanasti..."
"Tunnetteko te sellaistakin?" kysyi Tistelberg. "Minun hajuhermoni on
kai tupakka pilannut. Mutta mahdotonta on, että nyt tuntisitte kanervan
tuoksua: kanervat ovat aikaa sitten kukkineet, ja jos kukkisivatkin,
niin nummi on kaukana täältä!"
"Mutta minä tunnen kuitenkin", vastasi rouva. "Koetelkaapas pohjatuulta:
tuollaista hienoa, imelää, suloista tuoksua. Siitä voi tulla...
hassuksi!" Hän nauroi ja laulahtikin vähän: "On mereltä se tuuli, mi
hongissa käy! — Minä pidän niin kovasti Frödingin runoista." Sitten
tohtorinna jatkoi, epäröivästi, sanoja hapuillen, ja kääntäen yhtäkkiä
puheensa ruotsiksi, joka oli hänelle helpompaa, valittavasti, mutta
tyynesti, — hänen ei nyt tarvinnut väitellä ketään vastaan, ei torjua
eikä paheksua toisten sanoja, vaan hän sai puhua ikäänkuin itsekseen; ja
hänen äänensä muistutti Tistelbergin mielestä huilua, hiljaista ja
pehmytsointuista:
"Tai kenties se, että tunnen kanervien tuoksun, johtuu siitä, että
muistelen menneitä aikoja. Muistelen, ja kaipaan niitä. Ne olivat
toisenlaisia kuin nämä. Niissä oli jotakin, — runollista, kesäistä,
kaunista. Ja tekisi mieleni niistä kertoa — esimerkiksi teille:
täytyisihän jollekulle tarinoida sellaista, — mitä ikävöi, mistä näkee
usein untakin. Eivät kaikki noita vähäisiä asioita ymmärrä. Heillä on
hetkelliset, käytännölliset huolensa, hommansa: leipää ja hyvinvointia.
Mutta en ymmärrä, miten niistä saattaa niin kovasti taistella. Ne asiat
inhottavat minua: katsokaas, minä nyt olen niin rikas, rahallisesti,
että saatan uneksia. Mieheni on näet varsin rikas. Mutta köyhä olisin
mieluummin. Niin, koska ette tahdo minulle kertoa seikkailustanne, joka
on tietysti teille pientä, — maailmaa nähneelle, — niin kerron minä
teille sen, jonka lupasin siellä juhlissa. Luonnollisesti sekin voi olla
teistä vähäpätöistä; mutta minusta se on omituista, — suurtakin. Ja
ettehän te minulle naura?"
Tistelberg vakuutti, ettei hän nauraisi, ja väitti vastaan, että hän
muka olisi nähnyt maailmaa: turistimatka Englannin ja Espanjan kautta
Algieriin, se ei ole maailmaa. Ja muutenkin: hän ajatteli maailmaa —
maapalloa — pieneksi ja ahtaaksi. Vain ihmisten fantasia saattoi
hänestä joskus olla laaja. Olisiko pikku maailmassa niin paljon
sellaista nähtävää, joka meidän onnellemme mitään merkitsisi?
Rouva Oljemark kuunteli vain puolittain, — ajatteli hajamielisenä
muuta, omaa mielitarinaansa.
"Onnellinen voi tai voisi olla pienestä", hän sanoi kuitenkin. "Niinpä
minä siitä pienestä, joksi sanotte maapalloa, jos saisin sitä nähdä. Se
on minussa perinnöllistä. Minun isäni oli pappi."
Hän puhui innostuneena ja nopeasti, ikäänkuin hengästyneenä, vaikka hän
käveli yhä helposti ja reippaasti. Kuljettiin tasangon reunaa; tuon
tuostakin näkyi pieniä, harmaita, alkeellisimmasta elämäntaistelusta
puhuvia töllejä kallioharjanteitten juurella. Toiset kävelijät eivät
olleet ennättäneet paljoa edelle.
"Isäni, — vain köyhä maalaispappi hän oli, apulaispappi", kertoi Julia
Oljemark. "Herännyt pappi. Hän kuoli nuorena. Ja siitä pappilastakin
—tuosta menneestä ajasta — teidän pitäisi saada kuulla. Jos tahdotte,
kerron siitä myöhemmin. Se on ihana lapsuudensatu; siinä on sisältöä: se
on kai sellaista seikkailua, jota tahdotte. Köyhä apulaispappi rovastin
puustellin vaatimattomassa siipirakennuksessa. Mutta ennen sitä aikaa,
— minua ja veljeäni ei vielä silloin ollut olemassa: isäni oli vielä
naimaton, — sitä ennen oli isäni ollut jotakin muuta. Luulen, että
hänestä olisi voinut tulla merkillisempääkin kuin pappi, — vaikka onhan
papin virka pyhä tehtävä, — ellei hän olisi joutunut naimisiin ja
sitoutunut perhevelvollisuuksiin. Hänessä oli näet mielikuvitusta ja
raikkautta; mutta ne sammuivat niin pian."
Sitten hän kertoi, että hänen isänsä, joka oli syntynyt 1849,
—vuosiluku, jota Tistelberg ei yrittänyt painaa mieleensä, eikä liioin
kuullutkaan, sillä menneisyyteen hän ei juuri koskaan kiinnittänyt
huomiotaan, ikäänkuin se olisi ollut hänestä jotakin kuollutta; niin,
Julia Oljemarkin isä oli nuorena lähtenyt seikkailemaan Balkanille,
Egyptiin ja Itämaille. Ajassa oli sellaista henkeä, rauhatonta,
etsiskelevää, sellaista, joka himoitsi kaukaista kauneutta ja
harvinaisia kunnianmuotoja. "Wallin, Yrjö August, vai mitkä hänen
ristimänimensä olivat, kulki muistaakseni itämailla samoihin aikoihin
kuin isäni syntyi. Sen olen jostakin kuullut, ja Wallinista puhuttiin
vielä ahkerasti minun lapsena ollessani, tuosta uljaasta miehestä, joka
kokosi isänmaalle kunniaa kärsimystensä, köyhyytensä ja sairautensa
kalliilla hinnalla. Mikä mies! Entä Castrén, mitkä hänen etunimensä
sitten olivat? Miten muistini — on palanut huonoksi! Palanut, sanon
minä: jos aavistaisitte, mitä se merkitsee! Niin, Castrén, hänkin oli
sen ajan luonteita..."
"Matias Aleksanteri", auttoi Tistelberg pikku rouvaa.
"Niin, hän oli tehnyt pitkän tutkimusmatkan Siperiaan, tuonut sieltä
itselleen rintataudin ja kuoleman, ja Suomelle kunniaa ja loistoa.
Muistan aina vielä pienen, keltakantisen kirjan, josta lapsena katselin
kuvia ja sain lukea hänen matkoistaan: isäni kirjoja. Entä sitten
Nordenskiöld! Juuri sinä vuonna, jolloin isäni lähti seikkailulleen, —
ja silloin hänestä olisi voinut tulla jotakin suurta, — oli
Nordenskiöld ollut Grönlannissa, sen on äitini kertonut. Ja siihen
aikaan, kun aloin hiukan ymmärtää asioita, löysi hän jonkin tärkeän
meriväylän: siitä puhuttiin lapsuudessani paljon, — isäni puhui, —ja
hurmaus paisutti sydäntäni, kuten koko Suomen. Kuinka ahdasta, levotonta
kaikki nykyään on, viisasta ja tasaista! Tai nousukkaiden lentoa:
rahanhimoa! Niin, myöskin isässäni oli ajan henkeä, hänkin tahtoi
johonkin suureen, kuten Wallin, Castrén, Nordenskiöld. Olen kuullut
äidiltäni, miten hän joutui seikkailuretkelle. Siihen aikaan oli
herännyt kysymys lähetystyöstä Balkanin juutalaisten keskuudessa,
jossakin siellä Serbiassa päin, ja isäni, joka aikoi kyllä papiksi,
kuten hänestä sitten tulikin, oli ruvennut lähetyssaarnaajaksi, päästen
siten löytömatkalle hänkin. Sitä luulen hänen halunneen enemmän kuin
harrastaa itse lähetystyötä tai kastaa juutalaisia: ovatko kristitytkään
sen parempia kuin juutalaiset? Juutalaishenkiä on kristityissä yllin
kyllin. Ja enimmäkseen uskon isällä olleen vain halua nähdä suurta,
kaunista maailmaa! Ikävä, ettei häneltä jäänyt mitään muistiinpanoja
siitä retkestä. Sen hän teki kahdenkolmatta ikäisenä. Lyhyt se oli. Hän
oli hiukan semmoinen luonne kuin Wallinkin, sillä eivätkö myöskin
Wallinin tieteelliset muistiinpanot olleet hyvin huonoja tai vajanaisia?
— Ja nyt tulisi minun seikkailuni, — tai isäni seikkailu, — jos sitä
tohdinkaan sanoa seikkailuksi teille? Mutta kai se hänelle jotakin oli,
ja minusta se on ihmeellinen. Kertoisinko sen nyt? Äitini, vanha ja
lystikäs rouva, toistaa sitä usein minulle, kuten vanhukset samoja
asioita liikuttavasti kertaavat. Isä oli mennyt Egyptiin, omilla
varoillaan: vähiä ne olivat, vaarin perintöjä; vaarikin oli ollut pappi.
Ja Egyptissä oli isä tavannut Becker-Bein. Tunnetteko Becker-Bein?"
"Minkä Becker-Bein? Missä hän on?"
Rouva nauroi:
"No sitten te olette tavaton pöhkö, kun ette tunne Becker-Beitä! Hän on
jo kuollut! Olette tosiaan nykyajan lapsi; tuskin rakastanette
historiaa. Vain muutamia äskeisiä päiviä muistatte. Ette ole kuullut
Becker-Beistä, ettekä osaa kiittää Jumalaa pienistäkin seikkailuista.
Mutta Becker-Bei oli sen ajan luonne; hän rakasti rikasta elämää, tahtoi
taistella aatteittensa puolesta. Kuoli kymmenisen vuotta sitten,
Roomassa. Muistan kuulleeni ja lukeneeni, että hän oli käynyt
kadettikoulua Haminassa, sieltä oli hän tullut upseeriksi. Etevä
oppilas. Keisari oli käynyt kadettikoulussa, — kuka keisareista, en
muista, — ja kun hän lähti pois, oli nuori Becker hypähtänyt rohkeasti
hänen rekensä jalaksille ja saattanut häntä pitkän matkaa. Keisari oli
kysynyt pojalta, haluaisiko hän seurata häntä. Poika oli vastannut:
Vaikka maailman loppuun! Ja sitten keisari muistikin Beckeriä; kun hän
tuli upseeriksi, pääsi hän Pietariin varsin korkeille paikoille, kovin
nuorena. Ja sitten tahtoi ja pääsi hän sotaan, jota Espanja kävi
Marokossa alkuasukkaita vastaan. Hän näki nuo omituiset maat...
erämaan, maurilaisten teltat..."
"Joissa ei taida olla niin paljon omituista", väitti Tistelberg.
Rouva valitti suuttuen:
"Te tahdotte hävittää mielikuvitukseni, hyi teitä! Antakaa minun nyt se
pitää, ja minä pidän! — Becker sai tulikasteensa siellä Marokossa. Ja
sitten lähti hän Amerikkaan, Meksikoon, — joihinkin sotiin, joita jokin
keisari siellä kävi. Kauan oli hän siellä, koki tuhannet vaarat, kesti
haavat, taudit, nälän. Mutta nekin hänen hommansa, mitä hän lienee
niillä tavoittanut, menivät myttyyn. Jostakin syystä sota epäonnistui,
ja Becker palasi Eurooppaan. Nyt hän sai paikan paavin palatsissa,
muistaakseni, — sellaisena henkivartijana kuin sveitsiläiset
henkivartijat siellä ovat. Oletteko te nähnyt paavin palatsia? Tehän
kuuluitte tulleen Afrikasta Italian kautta. Olette? Te onnellinen mies!
Siitäpä teidän täytyy joskus kertoa; teidän täytyy vastakin tulla
luoksemme! — Mutta Becker-Bei seikkaili muuallakin vielä. Hän meni
Egyptin sulttaanin tai jonkinmoisen Egyptin keisarin palvelukseen
armeijan järjestäjäksi. Hän näki Egyptin, vuosituhansia vanhan Egyptin,
pyhän Niilivirran, pyramidit, ja ne kalliosta veistetyt kuvapatsaat,
joilla on ihmisen kasvot ja leijonan ruumis, — mitä ne ovatkaan,
sanokaapas Tistelberg? Niillä on naisen kasvot. Ja siellä Egyptissä
kohtasi hänet isäni..."