poika saisi matkustaa katsomaan erästä maalla asuvaa tätiään, joka oli
kuolinvuoteellaan — ja jota ei ollutkaan. Naurahtaen, uhkarohkeasti
Oskar Klingstedt sen laati. Mutta Klingstedt sanoi, että jos Martti
älystään ja sulavasta kielestään huolimatta joutuisi junassa
seisautetuksi, takaisin käännytetyksi tai kiinni, niin toiset, —
lähtijöitä oli muitakin, tuntemattomia, — eivät totisesti hänestä
vastaisi! He istuisivat matkalla kaikki yksin, eri vaunuissakin. Ja
maisteri Klingstedt oli lisännyt neuvoihinsa vielä oudot sanat, että
jokaisen oli pidettävä ainakin toisista suu kiinni; jos sen kuka
unohtaisi, sille tuho, ennemmin tai myöhemmin!
Niin on nuori polvi päättänyt lähteä sotaan maisteri Klingstedtin
mukana. Vielä eivät pojat tiedä, kuinka he kulkisivat edelleen joltakin
maaseutuasemalta. Jalkaisinko meren rannalle, — ja ehkä saksalaisella
vedenalaisella Itämeren poikki? Ja milloin? Sellaista ei sovi johtajalta
kysyä, tältä mieheltä, jolla on vain värvärin halpasointuinen nimitys,
mutta jota he kunnioittavat kuin kuningasta, pelkäävät ja rakastavat
kuin omaa, satumaista tulevaisuudenhaavettaan.
Eikä se haave ole vähäinen. Kun pojat, — taikka Martti Lemmitty, sillä
Aarne Myry on nytkin, varsinkin lopummalla, laiska ja loikoilee
sänkyvaatekasalla, — ovat saaneet salaisuutensa hävitetyksi, puhelevat
he keskenään tuosta haaveesta: jo heidän lapsuutensa aikoina
heränneestä, Suomen kuningaskunnasta, vapaasta valtakunnasta. Siihen
aikaan se haave oli alkanut elää, salaa, jatkona autonomialle, joka ei
enää tyydyttänyt, etenkin kun sekin yritettiin riistää meiltä pois. He
puhuvat haaveestaan muun keskustelunsa ohella, joka on hermostunutta,
jännitystä vapisevaa tai hiukan synkkää. Siihen haaveeseen, unelmaan
palaavat aina muut jutut, parhaatkin niistä: toiveet kirkkaista
olkaimista, kunniamerkeistä, kultaisista kannuksista, loistavasta
menestyksestä loma-aikoina ulkomaisten suurkaupunkien ravintoloissa,
rikkaista avioliitoista ylhäisten Saksan naisten kanssa, jopa
kenraalinarvoista tai sankarikuolemasta; siihen ne palaavat, unelmien
unelmaan. Mikä unelma! Se ulottuu Auran rannalta Uraliin asti, ja
kauemmaksikin vielä! Siellä Venäjällä on paljon slaavilaisten sekaan
hukkuvia suomalaisia kansoja; ne on koottava yhteen. Jatkettava Mathias
Aleksanteri Castrénin työtä, uusilla, nykyaikaisilla aseilla. Martti
Lemmitty, nuori runoilija, — upseeri, sanoo Myry, — on keksinyt uuden,
merkillisen hallitus- tai satraappijärjestelmänkin tulevaisuuden Suomea
varten. Tai ei oikeastaan hän, vaan eräs maisteri Bongman, joka on Oskar
Klingstedtin ystäviä ja on kirjoittanut salaisen lentolehtisen
vastaisesta sananvoimalla, "laululla ja loitsulla", hallitsevasta
Suomesta. Tuon Bongmanin kirjasen — nyt täällä poltetun — herättämä on
Martti Lemmitynkin suunnitelma; Arkangelin paikalla, muinaisen Perman
valtakunnan tienoilla, olisi pääkaupunki; mutta aatteen valtakunnassa ei
olisi kuvernöörejä, sillä kuvernöörit ovat vihattuja, he ovat viime
vuosina olleet miltei kaikki ryssiä, vaan jokaista valtakuntaa
hallitsisi runoilija: puolta vanhaa Suomea joku tunnettu kirjailijamme,
arvokkain, toista puolta toinen, runoutensa aihealueen hallitsijana,
kolmatta, Perma-nimistä, kolmas, tsheremissien maita neljäs jne. Jaloa,
inhimillistä, henkistä hallitusta, oikeutta varsinkin köyhille.
Ja sitten nämä Lemmityn unelmat, joille Myry hiukan hymähtää, hajoavat
jälleen molempien poikien jännittyneeseen pohdintaan, miten se ja se
matkan yksityisseikka on järjestettävä, mitä vastattava minkin
kuulustelun kohdatessa, ja mitä uskallettava. Lyhyitä, helposti sekaisin
meneviä sanoja. Salaista ahdistusta; kasvot näöltään tyynet ja jäykät,
otsalla kuitenkin punotus, ja tuntuu kuin päätä alkaisi särkeä.
Maisteri Klingstedt vain nukkuu, kuin vanha soturi, pelottava ase aivan
vieressään. Nukkuu luottamusta herättävänä, pakottaen toiset
aatteeseensa jo rauhallaankin. Viimein herätyskello alkaa rämistä ja
pojat syöksyvät sen kimppuun, tukahduttaen sen äänen. Luulivat
herättämistä tarvitsevansa, olivat valvoneet koko yön: askeleita kuuluu
jo kadulta.
Martti Lemmitty puree hampaansa yhteen; häntä itkettää: äiti, hänen
vaalijansa, sairaalloinen ja vanha, ei aavista asiasta mitään. Ja
lähdettävä on. Klingstedt vetää jo hymyillen takkia ylleen. Aarne Myry,
samoin hymyillen, pistää hatun päähänsä ja ottaa haulikkonsa nurkasta.
Virkkaa:
"Hyvästi, ylioppilastutkinto ja sivilistit!"
Klingstedt antaa pojille rahat, joilla he saavat rautatiepiletit. Sanoo
käväisevänsä ensin vielä vähän jossakin — kenties kotona; asemalla,
pilettiluukulla tavataan, mutta toisilleen vieraina: Jumala varjele,
muistakoot pojat sen!
15
Isidor Tistelberg tunsi jonkinlaista heikkoa oiretta, että ilmassa
liikkui jotakin uutta, tunsi semmoista kuin rajun sään edellä kesällä:
jotakin sameaa, levottomasti värähtelevää oli ajassa, joskus tuulikin jo
tohahti, ja silloin tällöin kumisi kaukaisesti, välistä kohosi muutama
aallonharja ärtyisenä kuohuen. Hän ajatteli:
— Tuleeko myrsky? Ihanaa sekin voisi olla! Mutta ollako pisara, joka
ajautuu tuulten mukana? Pisara tosin on yksilö ihmismeressä, mutta
hylätä pisaraelämänsä — olla kuin muut! Ei, parempi painua syvälle,
omaan itseeni, omaan elämääni, niin syvälle, ettei tuuli saavuta; vesien
pohjilla on kuitenkin aina tyyntä. Huiskikoon maailma. Olen pisara, joka
on — minä.
Klingstedtin ja suuren koulupoikajoukon katoamisesta puhuttiin,
kauankin, ja taas kulki elämä sellaista kulkuaan kuin maailmassa ei
mitään tapahtuisi — ei kerrassaan mitään. Jatkettiin tavallisia
askareita... Vain ajan kallistumista valitettiin.
Pari kertaa oli Tarkkanen tohtorin väen ja apulaisensa kanssa aikonut
lähteä katsastamaan tohtorin huvilanpaikkaa ja paaluttamaan sen, mutta
sade oli estänyt matkan. Sitten tuli viimein kuivempaa; taivas oli
kuulas, tuuli pohjoisesta, tuoden miltei kylmää. Kolmannesti lähtivät
insinöörit silloin tohtorille, ja rouva Tarkkanenkin tuli mukaan pikku
kävelylle, kuten tohtorinna oli kutsunut, aikoen saattaa toisia asemalle
ja sitten palata kotiin.
"Mikä tuon tohtorin nimi nyt olikaan?" kysyi Tistelberg Tarkkaselta,
kantaen mittanauhaansa ja insinöörskän sateensuojaa.
"Oljemark", vastasi Tarkkanen, "eikös muistisi tahdokaan pitää."
Insinöörin rouva jatkoi:
"Varsin kunnon mies kuuluu olevan, hyvää sukua, rikas, kaupungin
huomattavimpia herroja. Siitä saisimme ehkä visiittipaikan, mutta hänen
rouvastaan puhutaan yhtä ja toista..."
"Noo, mitäpä juoruista", keskeytti itse Tarkkanen.
"Niin, en minä mitään pahaa tarkoitakaan. Pahaa en ole hänestä kuullut",
vastasi rouva. "Mutta hiukan — lystikäs hän muka on; ei välitä
arvostaan..."
Tohtorin kivinen talo, hänen omansa, oli melkein kaupungin harjun
korkeimmalla huipulla, suuren hiekkakuopan vieressä, jota ei ollut vielä
tasoitettu ja joka ei ollut ennättänyt heinittyä. Hohtavan valkeaksi
rapattu talo, saman naisarkkitehdin luomus, neiti Flotmanin, joka oli
ollut tohtorin väen mukana kansanopistoiltamassa. Ennen oli Tistelberg
kyllä tuon talon nähnyt; hänen huomiotaan oli herättänyt kaksi
jättiläistä, jotka oli valettu sementistä sen pääoven vartijoiksi: pikku
jättiläisiä, vyötäröitä myöten nelikulmaisia, siitä ylöspäin jäykkiä,
töykeitä hahmoja, jotka kannattivat kämmenillään paria pallomaista
sähkölamppua. Toinen lampuista paloikin iltaisin. Tistelberg ei oikein
tietänyt, ihaillako noita yleviä pökkelöitä, niiden naamoja, jotka oli
muovailtu samalla tavoin kuin intiaanit veistelevät irvisteleviä
epäjumalanpatsaitaan, vai oliko niiden pienet, mutta rakennuksen kokoon
nähden liiaksi paisutetut, teennäiset muodot hänestä sittenkin
vastenmielisiä; joskus ne kyllä tuntuivat hänestä teennäisiltä,
vihattaviltakin, tyylittömiltä. Kaikkea nuo Hildur Flotmanit keksivät,
tai matkivat: Saksassahan noita pökkelöitä oli, muisti Isidor
ulkomaanretkeltään.
Näiden veistosten välistä menivät ylös portaat, joiden kaiteet oli
muurattu mukulakivistä, ja sitten tuli messinkiheloilla varustettu ovi,
kuin minkä raha-arkun kansi. Toiset heloista esittivät ihmisnaamoja,
toiset hämähäkkejä tai hulmuavia liekkejä tai auringon säteitä. He
tulivat yksinkertaiseen, väkevästi lääkkeiltä löyhkäävään eteiseen,
jossa istui pari sairasta. Ja sitten riensikin itse rouva Oljemark sinne
nopeasti, ilmoittamaan, että he olivat tulleet väärästä ovesta,
lausumaan heidät tervetulleiksi, heille käsiään ojentaen, ja hän pyysi
palvelijatarta, joka ilmestyi eräästä sivuovesta, opastamaan vieraita
varsinaisille perheportaille; ne olivat talon takana, koko suuren, nyt
harvan, lakastuneen ja roskaisen näköisen puutarhan kätkössä. Jälleen
koruttomat sisäportaat, joiden kaiteilla oli kukkaruukkuja, sitten
hämärä eteinen, jossa sähkö paloi, ja oikealla avoinna ovi saliin.
Salista kuului jo neiti Flotmanin lihavaa, kimeähköä naurua, kun rouva
Oljemark virkkoi hänelle jotakin ovesta ja kääntyi sitten auttamaan
palvelijattaren kanssa vierailta päällystamineita.
Sali oli valoisa ja tilava. Puoli yhdestä seinästä ikkunaa. Pitkin
ikkunalautaa vierivieressään kukkia, varsinkin kaktuksia, joita
Tistelberg oli usein ajatellut, niiden ihania, vain tuokion säilyviä
kukkia nimittäin, mutta joiden muodoista hän ei nyt pitänyt,
kummallisista ja piikkisistä. Ikkunasta, yli kaupungin kattojen, näköala
merenlahdelle, joka värisi tuulessa rauhattomana virinä, arkisena ja
kylmänä, auringottoman, mutta kuitenkin valoa kuultavan pilvitaivaan
alla.
Tuolla seinämällä oli pehmeän sohvan edessä pöytä ja tuoleja, pyöreänä
ryhmänä, tuolit eri tyyliä kuin sohva. Pöydällä koreahkosti ommeltu
liina ja kimppu valkeita syysflokseja. Neiti Flotman, ikäänkuin kainosti
punastuen, nousi kankeasti sohvasta ja tervehti vieraita miltei arasti.
Keskusteltaessakin hän sitten pysyi melkein vaiti.
Tohtorinna pyysi vieraita suvaitsemaan odottaa häntä hetkisen, ja
poistui palvelustytön mukana. Kun vieraat olivat katselleet ympärilleen,
— seinille, joilla riippui enimmäkseen väripainoskuvia, muutama
raskaissa, välkkyvissä kultakehyksissä, — toisella puolella huonetta
olevia leveitä korituoleja, jotka oli pehmusteltu monilla, möyheillä
pieluksilla, antiikkista kristallikruunua, eräitä suurmiesten kipsisiä
päitä, — tuli itse tohtori Oljemark saliin, kiireesti ja sinne tänne
pilkistellen. Hermostuneesti, nopeasti, lujasti hän puristi vieraitten
kättä, vetäisten kätensä pian takaisin ja kumartaen syvään, mutta
jäykästi, ja alkoi puhua:
"Ehkäpä meidän matkamme nyt vihdoinkin onnistuu. Aika jo olisikin; pian
tulee kylmät, ja jos nyt rupeaisi satamaan, en lähde enää ollenkaan:
minulla ei ole tilaisuutta, minun täytyy tehdä työtäni."
Tarkkanen tiedusteli kautta rantain työn laatua. Se työ oli laaja
tutkimus tuberkuloosista, sen leviämisestä ja syistä tällä seudulla.
Tohtori oli asiaa tutkinut jo pitemmät ajat.
Aluksi oli puhuttua suomea, mutta sitten jatkoi tohtori Oljemark
ruotsiksi, ja Tistelberg huomasi, ettei neiti Flotman taitanutkaan
oikeastaan suomea kuin heikosti, keittiösuomea. Nauraen ja rauhattomasti
kiiltelevin silmin sanoi tohtori:
"No, mitäpäs työstäni, olisi siitäkin juttelemista, mutta... Oletteko
kuulleet nyt Klingstedtistä? Ja oletteko kuulleet: puutarhuri Sutelin,
— Sutteliniksi häntä tavallisesti kutsutaan, — kuuluu antaneen selkään
pojalleen. Se poika onkin hyvin lapsellinen; jo lähes kahdeksantoista
vuoden ikäinen, ja kuljeskelee kaduilla ja torilla intiaanilakki päässä.
Sulkatöyhtönsä on hän noukkinut kanoista; housuissakin on rivi
kukonsulkia, haha, ja puinen pistooli on hänellä vyöllä. Hän kuului
olleen koulussa heikko oppilas, niin ja näin kasvatettu, kertoi minulle
eilen Vihtori Korpelainen; hän jäi toisen kerran neljännelle luokalle,
ja isä antoi hänen erota koulusta."
"Niin, niin, Sutelinin pojastako puhut?" alkoi tohtorinna kiireesti,
tullen samassa sisään. "No, Severi, anna, anna sen pojan nyt vähän
leikkiä!" Tistelberg huomasi, asiaa sen enempää ajattelematta, että
tohtorinnalla oli keltainen puku, jollakin tavoin hänen ihonväriinsä
soveltumaton: ihokin oli kellahkoa, tai tuli puserosta kellahtavaksi,
vastenmieliseksi. "Mitäpä siitä, jos ei kerran ole lahjoja
koulunkäyntiin. Ja minusta tuo poika on hauska; saahan sitä nyt leikkiä;
miksi pitäisi olla niin vakava aina."
"No niin", myhähti tohtori ikäänkuin hieman pilkallisesti; "sinä nyt
puolustat joka tilanteessa... laiskureita."
Sitten tarttui tohtori toiseen asiaan:
"Niin, mutta se Klingstedt! Varmasti hän on mennyt Saksaan. Ja ne pojat!
En ole tänä aamuna päässyt ulos, on ollut patientteja. Mutta nyt
joutuivat viimeiset pois, ja vastaanottoaika on lopussa. Miten
poliisimestari suhtautuu tapahtumaan?"
Kaikkiallahan siitä maisteri Klingstedtin katoamisesta puhuttiin, oli
puhuttu siitä alkaen kun se tapahtui, toista viikkoa sitten. Se
hämmästytti toisia, pelotti ja ihastutti toisia. Klingstedt ja joukko
nuorukaisia oli kadonnut varmaankin niiden suomalaisten
kansanopistojuhlien jälkeisenä päivänä, joissa hän oli pitänyt tuon
hermostuttavan, yleensä mielettömäksi arvostellun puheensa, ja vienyt,
uskottavasti juuri hän, mukaansa oikein komppanian etupäässä nuoria
miehiä, jopa melkein lapsia. Poikia oli hävinnyt kaksi suomalaisesta
yhteiskoulustakin, toinen vanhan kivulloisen äitinsä suureksi suruksi.
Insinöörskä sanoi, että tuo leski oli toivonut pojastaan itselleen tukea
ja elättäjää; mutta niin huikenteleva oli poika ollutkin! Ja kolmisen
nuorukaista oli karannut ruotsalaisesta lyseosta; lisäksi yksi
kauppa-apulainen ja joku juoppo kirjapaino-oppilas. Minne he olivat
menneet? Joku aavisteli sitä: Saksaan. Mutta millä tavalla?
Poliisimestari Leskinen oli kauheasti raivonnut.
"Hän oli ollut kauppaneuvos Klingstedtille hyvin hävytön; ja Leskinen
nyt on Leskinen", jatkoi tohtori, katsahtaen varovasti taakseen
ruokasalin ovelle, ettei palvelija kuulisi.
Tohtorinna oli äsken alkanut puhella rouva Tarkkaselle tuosta
puutarhurin pojasta, jonka lapsellisuus ja leikittely häntä viehätti,
sekä kertonut naurahtaen ja samalla valittavasti, ettei hänen miehensä
antanut hänelle paljon arvoa näissä kasvatusasioissa; ja tohtorinnasta
oli oikein, ettei antanut: hän tunnusti kyllä, ettei osannut kasvattaa
lapsia. Kaipa Severillä oli ollut hyvät motiivinsa lähettää heidänkin
tyttärensä, pikku Maire, Helsinkiin kasvatettavaksi, kun Mairekin oli
jäänyt toisen kerran samalle luokalle. Maire oli kolmannella luokalla,
— mutta laiska raukka. Eikä tohtorinna ymmärtänytkään, oliko Mairen nyt
välttämättä osattava niin hyvin esimerkiksi laskentoa? Mutta
näsäviisaskin oli tyttö, eikä siihen ollut pelkästään äiti syypää:
isäkin oli häntä hemmotellut, aivan hänet pilannut. Tohtorinna oli niin
ikävissään, kun Maire oli häneltä riistetty.
"Kyllä lasten kuitenkin täytyy olla ahkeria", sanoi rouva Tarkkanen.
Tohtorinna naurahti myöntävästi ja epätietoisesti: "Niin, mutta
—miksi?"
Samassa veti juttu Oskar Klingstedtistä ja hänen houkuttelemiensa
katoamisesta rouvienkin huomion puoleensa.
"Se on — niin omituista, ihmeellistä!" huudahti tohtorinna. "Ja
poliisimestari Leskinen on raaka: häpäisee, solvaa vanhaa, arvokasta
kauppaneuvosta, kun pitää kotitarkastusta, ja uhkaa toimittaa hänet
Siperiaan — vai minne se oli?"
"Siperiaan!" toisti tohtori hermostuneesti ja pilkallisesti. "Sinä nyt
et muista mitään, Shpalernajaan se oli!"
"No — eikö se ole sama?" virkkoi tohtorinna. "Minä nyt olen niin
huonopäinen, kuten muutenkin huono. Olen saanut niin vähän sivistystä.
Minun kouluni keskeytyi — melkein samoin kuin oli Mairenkin vähällä
keskeytyä..."
"No, ei aivan samoin. Eikä se ole samaa, se äskeinen asia", selitti
tohtori. "Shpalernaja on Pietarissa, tai Petrogradissa, kuten kaupunkia
nyt täytyy kutsua, — Venäjä luulee näet nimenmuutoksella muuttavansa
tosiasioita; ja Siperia on: totta kai sinä, Julia, nyt sen tiedät?"
Tohtori naurahti ja kääntyi herrojen puoleen:
"Mutta — onko oikein, että pojat ovat lähteneet sinne, tai Klingstedt
heidät sinne vienyt? Onko siitä maalle hyötyä? Toimittaja Idell sanoo
edelleen, että siitä on maalle vahinkoa; kävin hänen luonaan varta
vasten näiden huhujen vuoksi toissa päivänä. Mutta ehkä on parasta,
ettei näistä asioista puhutakaan!"
"Miksi ei puhuttaisi?" vastusti rouva. "Et ole kertonutkaan, että kävit
Idellin luona. Sinä aina pidät kaikki omina asioinasi, — ja minäkin
olen toki utelias, — olen nainen. Mitä Idell sanoi?"
"Ei mitään", vastasi tohtori. "Kuten jo kuulit: ainoastaan, että se on
vahingollista." Mutta vieraille, varsinkin miehille, selitti tohtori
edelleen Idellin sanoja: miksi nuorukaisten menettely, joka Idellin
käsityksen mukaan oli maanpetturuuttakin, — ei petturuutta Venäjää,
vaan Suomea kohtaan, — miksi se menettely oli Suomelle vahingollista:
Venäjä voittaisi sodassa ja kostaisi sitten meille.
"Mutta en tiedä; en oikein usko Rolfiakaan", sanoi tohtori. "Ja parasta
lienee, ettei noista asioista puhuta."
Samaa mieltä oli Tarkkanenkin, ja huokasi.
"Meidän täytynee pysyä syrjässä", sanoi hänen puolisonsa, — "meidän,
köyhän maan."
"Niin, mutta pitäisihän isänmaan puolesta jotakin tehdä!" huudahti
tohtorinna siihen. "Siperiaan, tai mikä se oli: Shpalernajaan,
— mielelläni minäkin uhraisin poikani, jos minulla sellainen olisi. Uhri
isänmaalle, kansalle..."
"Parasta olla puhumatta", väitti tohtori jälleen. "Idell oli alakuloinen
asiasta... Ja suomettarelaisen lehden kirjoitus näistä tapahtumista oli
mielestäni halpamaista ilmiantoa. Se viittaili suorastaan Klingstedtin
puheeseen, syytti saksalaista vakoilua ja yllytystä; juuri sen
kirjoituksen nähtyään poliisimestari panikin toimeen kotitarkastuksen
Klingstedtillä, jopa poikienkin luona..."
"Oikea roisto se Leskinen! Kuinka paljon sellaisia on suomea puhuvissa!"
huudahti arkkitehtineitikin, korostaen erityisesti poliisimestarin
nimeä. "Eikä löytänyt mitään, roisto."
"No, ehkäpä ei nyt puhuta tästä enää!" toisti tohtori. "No, no, niin;
mutta: Birger Bengelsson oli tunkeutunut mukaan, näkijäksi, kun Leskinen
teki etsinnän kauppaneuvos Klingstedtillä. Birger nyt menee joka
paikkaan, ja hän se kuvaili Leskisen uhkauksia..."
"Kenties — sepitti ne omasta päästänsä", huomautti tohtorinna. "Hän on
sellainen surullinen raukka, se Birger, — mielestäni..."
"Ei hänen sanoihinsa todellakaan voi luottaa", myönsi tohtori. "Ainakin
varoitan siitä sinua, Julia. Sinulle hän on kertonut kaikenlaisia
joutavia, uskomattomia loruja Pariisin yökahvilain vapaasta elämästä.
Voisiko sellainen olla mahdollista, — ihmiset niin järjettömiä? Hän
kävelee nykyään paljon Kyösti Keretin seurassa, Birger. Mitä hän
aikoneekaan? Jotkin kepposet Keretille varmaan. Tosin hänellä on makua
pukeutua..."
"Ja makua pukea Kerettikin", tohtorinna purskahti nauruun. "Molemmilla
sylinterit päässä, ja kepit kädessä. Keretti-parka! Että hän antaa
itseään narrata! Sillä en minä liioin Birgeriä uskokaan..."
"Ja — Keretin pojan nimi on Kyösti Olympias! Oletteko sen kuulleet?"
kysyi tohtori ja heittäytyi nauraen selkäkenoon nojatuolissaan. "Eikä
sillä vielä hyvä: on lisäksi kolmaskin ristimänimi. Se on Lucifer. Ja se
on minusta jo liikaa!"
"Mikä se Lucifer olikaan? Jokin enkelikö? Pimeyden vai valon?"
tiedusteli tohtorinna innokkaasti.
"Paholainen kai", naurahti Tistelberg.
"Antiikkisia jumaluuksia", selitti tohtori. Ja Onni Tarkkanen laajensi
hänen selitystään, että Lucifer oli ollut se enkeli, joka ensinnä luopui
jumalastaan ja yllytti toisetkin enkelit kapinaan. Mutta jos Kyösti
Keretti luuli voivansa verrata sukuaan tuohon Luciferiin, niin —
jopahan!
"Ja sellainen pannaan nykyään lasten nimeksi! Sitä ei tulisi enää
sallia!" vihoitteli rouva Tarkkanen. "Se on herjausta."
Neiti Flotman nauroi makeasti Keretille.
"Voi Köysti Kerettiä!" huokasi tohtorinna. Hän sanoi: "Köysti", huonosti
suomea kun osasi. "Ja voi tuota lapsiparkaa, kun tulee kouluun; kaikki
häntä pilkkaavat: Lucifer, paholainen! Miksi vanhemmat eivät ajattele,
ettei heillä ole oikeutta määräillä lastensa mielipiteitä, tälläkin
tavalla kasteessa moisia nimiä antamalla!"
"Kasteessako?" nauroi taas tohtori ivallisesti. "Luuletko sinä, että
Keretin poika on kastettu, tai että hän joutuneekaan kouluun..."
Tohtorinna loukkaantui. Hän tulistuikin:
"Minusta ei ole oikein, että sinä puhut tuolla tavalla. Miksei voisi
toki joutua kouluun? Ja kastaminenkin olisi mielestäni lapsen oma
asia... antaisi kastaa itsensä sitten, kun tietää, mitä uskontoa
uskoo..."
"Vai niin, vai niin", hoki tohtori. "Tietysti olisi Olympiaksella
jumalana Zeus!"
"Tai Öljylampiuksella!" tokaisi rouva Tarkkanen.
Tohtorin silmät välkähtivät epäluuloisesti.
Tohtorinna vilkaisi insinöörin rouvaan. Hetken oli hän vaiti. Sitten hän
sanoi hiljaa, tuskin huomattavasti hymyillen, ja hänen hymynsä oli
Tistelbergistä kaunis, pehmoisella äänellään:
"Mitäpä me nyt nimistä, ne eivät ole lapsen oma vika." Ja hän lisäsi
vielä hiljemmin, Tistelbergiin katsahtaen: "Se ei ole minusta kaunista."
"Itsehän isä, — jos häntä voi sanoa isäksi, — on antanut
perilliselleen nimeksi tuollaisen joutavan", vastasi rouva Tarkkanen
ärtyisä sävy äänessään. "Pilkattavaa on pilkattava."
"Hyi", huudahti tohtorinna. "Mutta, olkaapas nyt hyvät, tulkaa kahville.
Ja jätetään vihdoinkin Keretti-raukat ja muut."
Palvelijatar oli ilmestynyt ovelle ja teki siinä merkkejä.
Ruokasali oli sekalaisesti kalustettu, kuten salikin. Antiikkinen,
kullattu seinäkello, ruskeaksi petsattu, suuri kaappi, keinutuolin matto
muinaissuomalaisine kuvioineen. Ruokapöydällä ja ikkunapöydällä kukkivia
kasveja; ja näiden viimeisten, tuoksuttomien syksyn kukkien vastakohtana
näkyi ulkoa, hiekkahaudan partaalta, muutamia lehdettömiä koivuja, jotka
jäykkinä tuulessa värisivät.
Kahvipöytä oli kodikkaasti ja rikkaasti katettu; hopeiset veitset ja
lusikat ohuiden lautasten ja kuppien vieressä, asetettuna paljotöisille
pikku liinasille; pari isoa vatia leivoksia, maljakko hunajaa, kaksi
lasilautasta erilaisia imeliä hilloja. Tohtorinna jakeli paikaltaan
kullekin kahvia ja kyseli, mitä lajia leivoksia kukin mielisi, tarjoili
auliisti ja hermostumatta, ja innostui itse kiittämään pitävänsä
sellaisesta ja sellaisesta kermabaakelsista. Kun kuppi ojentui
Tistelbergille rouvan kädestä, tunsi nuori mies jälleen säpsähtävänsä,
ja vertasi mielessään rouvan kyynärvarsia kermaan, ajatteli hänen
sormiaan, jotka olivat pehmeät, valkeat ja pyöreät, päissä sievät
puhdasmuotoiset kynnet, ja hänen silmiään, jotka hän yhtäkkiä oli
huomannut todella tummansinisiksi. Rouva hymyili ja nauroi, luultavasti
ilosta, kun pääsi käsiksi kermaleivoksiin, joista oli sanonut pitävänsä
ja joita hän tosiaan ahmi. Nauroi, mutta vain hetkisen, kai makeain
leivosten ilosta, ei muiden puheille, sillä kaikki olivat nyt hiljaa,
sekoitellen vakavina kuppejaan. Vai miksi hän nauroi?
"Ettekö tekin pidä kermabaakelseista, herra Tistelberg?" Ja talon emäntä
naurahti jälleen.
Tistelberg myönsi nauraen, sanoi olevansa suuri imelän ystävä.
"Mutta tohtori Ruusunen ei ainakaan ole", virkkoi tohtori Oljemark.
"Tohtori Ryysynen..."
"Hui, taas noita nimenväännöksiä!" tuskastui tohtorinna.