Rumia ovat niiden vaatteet, ei osaa vaimo ommella; kunhan jotenkin
turailee vain. On niin — tylsä. Kun on sivistymätön, raukka.
Mutta miksi täytyi Leevi Mölsän tämä onneton ottaa?
Ei sitä voi viedä mukanaan seuroihin, tai ei se tulekaan: pelkää, —
ymmärtää asemansa. Mutta ei yritä parantaa itseänsä; kyysää vain kotona,
itkeskelee, tekee lapsille rättitokkia, ja lapsia tulee. Tulee saalista
hautaan, niin, kenties lihaa vastaisuuden sotakentille.
Leevi Mölsä alkaa jälleen sadatella. Hän tuntee, ettei hän vaimoaan
rakasta; tuntee kauhulla, on usein humalassa ollessaan tuntenut. Ja tuo
lapsien tulo, etenkin sillä tavalla, — kuin mekaanisesti, ilman sitä,
jota sanotaan rakkaudeksi, — on hänestä iljettävää kuin lika, jota hän
tahtoo kaapata ja paiskella; koko elämä on sen lian arvoista,
paiskeltavaa, — pimeää, hapuilevaa kuin tämä yö.
Vieläkin hän aikoo tuhria portteja. Synkissä, tuimissa ajatuksissaan on
hän kulkeutunut kaupungin syrjään, alas ja pois siltä mäenrinteeltä,
jossa parhaat talot olivat. Laskeutuu mukulakivillä laskettua mäkeä,
katuryssien kiveämää. Niillä ryssillä oli ollut housut nilkoissa; Mölsä
naurahtaa äitelästi ja makeasti sitä muistellessaan: saastainen näky.
Hän tulee rautatien ylikäytävää myöten saviselle tielle, alankoon,
kaupungin pohjoispuolelle. Pilkkopimeässä hän putoaa pari kertaa syviin
kuoppiin, maantienojiin, vaikkei hän olekaan juuri juovuksissa. Hän
uskoo, ettei hän koskaan voisi juopua; hänen sisällään asuu aina
sellainen kipeä, salainen tuska, ettei se anna lohduttavan viinankaan
nousta päähän! Lohduttavan viinan: ainoastaan sellaisilla hetkillä
jäävät mielestä kaikki maailman hullutukset, jää kolkko, ruma koti, se
syömä- ja makuupaikka. Jäävät lapsetkin. Mitä auttaa heitä ajatella!
Tuleeko heistä silti sen parempia ja onnellisempia kuin hän on? Rikos on
heitä maailmaan hankkia, kuitenkin heitä odottaa oma, katkera
sielullinen kohtalonsa. Lieneekö maailmassa niin yksinkertaista ihmistä,
joka olisi tyytyväinen siihen kehnoon, jota elämä tarjoaa?
Ähäh! Taas kaatui Leevi Mölsä pimeässä. Hän nousee tanterelle. Valoa
tuikkii tuolta edestä. Siellä voi olla naisia.
Ja naisia hän on oikeastaan tainnut kävellä tässä etsimässä. Naisia.
Moniin vuosiin ei hän heitä ajatellut. Oli ollut uskollinen,
—kumminkin!
Mutta lopulta hän on alkanut tahtoa naisia. Sellainen hän on. Olipa mikä
vain. Nyt katselisi jokaista naisnaamaa, suoraan, häikäilemättä. Niin
pitää tehdä. Miksi hän ei katselisi?
Elämä on sellaista, saastaista; tahtoo yhtä, sitten tahtoo toisia. Ja
tämä nyt vielä, jos hän tahtoo. Siellä maailmassa, sodassa turmellaan ja
raiskataan toisen verran, — siellä Euroopassa, kulttuurin
vaatimuksesta! On sitä suurempaakin väkivaltaa ja petosta kuin tämä
tässä — juoksennella tyhjää! Tyhjää, sillä jokohan täällä nyt naisia
olisi, tähän aikaan, aamuyöstä! Syntiä tekevät kotonaan, — lapsia,
kärsimään.
Ennen ei hän noita ole jahdannut. Nyt...
"Miksi en?" kysyy hän ääneensä kiivaasti itseltään.
Tuli olikin etäällä. Mistä lienee tuikkinut mökistä... Mitä elämää
siellä pitänevät?
Leevi Mölsää ei tämä hänen elämänsä tyydytä, sen hän vihdoinkin tuntee.
Köyhää ja puutteellista elämää. Joskus vain humala, jota sitäkään ei
koskaan kunnolleen tule.
Hän saapuu sen rakennuksen luokse, jota oli luullut mökiksi, ja aikoo
mennä ohitse. Kävellä hyvin kauas, korpeen; siellä olisi — yksinäistä.
Märkään ja synkkään metsään hän tahtoo, nevaisten soiden sekaan. Mutta
hän vilkaisee vielä rakennuksen ikkunaan; sen uutimien raoista tuikkaa
valo. Jatkaessaan tallusteluaan on hän kompastua johonkin, jonka
tunnustelee jalallaan äkeeksi, rautaäkeeksi. Ja sitten on laatikoita,
olkia ja tunkiota. "Tulinpas tunkiolle", iloitsee hän. Ja muistaa, että
täällähän on se puutarhurinliike, Sutelinin, tai Suttusen, kuten isäntää
kutsutaan. Ja tuo laitos tuossa edessä on tietysti ansari. Hän oli
menossa ansariin, ja nyt hän kääntyy takaisin.
Hän huomaa ikkunan raossa tytön. Nuoren tytön, valkoisissaan. Ja ikkunan
ulkopuolella pari hahmoa, miehiä, joita hän ensin pelästyy. Koko muu
talo on pimeä, mutta tästä pienestä ikkunasta hohtaa lämmin valo.
Miehet alkavat hänelle puhella, pahaa he tuskin aikovat. Tuli valaisee
heitä vähän; toisella näkee hän arven suun poikki, ruman arven, joka
tekee miehen ilkeän ja irvistelevän näköiseksi. Töykeästi mies puhuukin,
jotakin sellaista kuin että:
"Nyt se herra postimestari löysi oikeaan paikkaan. Se on nuori tyttö."
Toinen miehistä naureskeli raa'asti.
Miehet sanoivat, että ikkunasta täällä mennään, ja lähtisivätkin itse
pois. Olivatpas he kohteliaita. Tunsiko Mölsä tuon arpisuun? Tyttö, joka
oli niin kummallisen nuoren näköinen, että Mölsä säpsähti, kun hän tuli
sisään, säikähti ensin, kyseli, mistä postimestari oli tietänyt tänne
tulla, ja varoitti sitten kaikin mokomin olemaan hiljaa, sillä isä ja
äiti voisivat herätä. Tytön lämpöisen ulkonäön Leevi huomasi. Ja hän
iloitsi, kun hänestä tuntui siltä kuin olisi hän hukuttautunut johonkin
suohon.
Seuraavana päivänä oli hänen sydämensä kipeä. Hellempi kuin koskaan oli
hän vaimolleen, ja lapsiaan hän katseli kyyneleet silmissä. Eikä hän
hiiskunut tapauksesta mitään vaimolleen, eikä vielä muillekaan. Miksi
tuottaa raukalle sellaista surua? Viatonhan Mari oli; itse oli Leevi
aikoinaan hänet tahtonut. Saattaa hänet epätoivoon kertomalla tällaista!
Eihän Leevi ikävästäänkään Marille koskaan puhunut, eikä sen syistä; ei
torunut siitä, että koti oli sellainen, enempää kuin hän muitakaan
ihmisiä yleensä häiritsi. Kaikki surunsa syyt upotti hän syvälle
itseensä, ja niin tämänkin uuden kipunsa: hairahtumisensa,
likaisuutensa. Katumusta se ei ollut; paatumiseksi hän sitä arveli,
—paatumukseksi ja saastaksi, johon hän saattoi koska tahansa jälleen
langeta. Mutta ensi sunnuntaina hän tahtoi mennä kirkkoon, nöyrtyä
kaikkine vikoineen Jumalan edessä, niin kärsi.
Pieneksi Esteriksi sanottiin puutarhuri Sutelinin tyttöä, hän oli siinä
viidentoista vuoden iässä.
14
Oskar Klingstedt ei nukkunut sinä yönä kotonaan. Santarmi oli tosin
eilisillaksi lahjottu, mutta jo aamulla tai alkavana päivänä täytyisi
hänen ehkä toimia; hänen lauhkeuteensa ei sopinut liioin turvautua.
Poliisimestarille, venäläisten kätyrille, oli jonkun ovelan
aatetoverin välityksellä hommattu lujasti viinaksia, sillä hän oli
rappiolle joutunut nuori mies, ja siten oli estetty hänet,
santarmiakin virkaintoisempi, työntäytymästä Klingstedtin rohkeaan
yllytystilaisuuteen; mutta tänään hänkin kenties jo tarttuisi
paatuneella ja katkeroituneella ylimielisyydellä työhönsä. Klingstedt
siis puikahti yöksi kahden koulupojan kortteeriin, samojen nuorukaisten,
jotka olivat Seurahuoneella huutaneet eläköötä hänen puheelleen,
salaisten ystäviensä, ja pian julkisiakin toisilla mailla,
toisenlaisissa yrityksissä.
Pojat, kumpikin kahdeksannen luokan oppilaita kaupungin suomalaisessa
yhteiskoulussa, olivat nimeltään Myry ja Lemmitty, molemmat ottaneet
nimensä yhtaikaa toista vuotta sitten keväällä, kun silloin jälleen
ruotsalaisia nimiä muutettiin suomalaisiksi, jo totunnaisen tavan
mukaan. Myry oli heistä hieman vanhempi, kookas ja komea. Lemmitty oli
kasvultaan pieni, mutta vilkkaampi ja lahjakkaampikin.
Pojat puuhailivat jotakin salaperäistä yön hiljaisuudessa, tarkoin
suljettujen uutimien takana. Polttivat paperossia, ja uunissa vähäisiä
papereitaan, kaikki lappusetkin, joista olisi saattanut olla vaaraa, jos
poliisit tutkisivat heidän asiaansa sitten, kun he olisivat
paikkakunnalta kadonneet. Eivätkä heidän poltettavat paperinsa olleet
varsin vähäisiäkään. Myryllä ainakin oli isot tukot koulutyttöjen, jopa
kypsyneidenkin naisten lähettämiä rakkaudenkirjeitä, joissa joko
innosteltiin nuorukaista eräässä hänen uhkarohkeassa aikomuksessaan, tai
moitittiin häntä vaikeroiden.
Oskar Klingstedt sai toisessa sängyssä — toinen oli harmonikkasänky ja
nyt kokoon lykätty — tyyntä unta, väsymyksestä ja auttamattoman
kohtalon päätöksestä tyyntä.
Lähtiessään Seurahuoneelta, avuliaat ja kunnioittavat nuorukaiset
kauempana kintereillään, oli hän hyvillään, että oli tullut tehneeksi
tämän mielettömän kokeensa, joka ei alkujaan tosin ollut kokeeksi
aiottu: yrittänyt ravistaa torkkuvia valveille, herättää miehuutta. Nyt
hän varmasti tiesi, ettei noiden eilisten herrojen puolelta lähtisi
asialle mitään tai ei juuri mitään tukea. Syvästi pilkkasi hän
sielussaan sellaisia arvelevaisia kuin esimerkiksi insinööri Tarkkasta
ja monia muita, jotka alati pohtivat, mikä on viisasta, mikä ei,
ikäänkuin viisauden ja oikeuden ydintä kukaan voisi paljastaa! Ei, vain
omaa nahkaansa semmoiset lopulta varoivat! Heitä hän pilkkasi, nauroi ja
surkutteli. Mutta toisia jälleen, esimerkiksi Rolf Idelliä, hän ajatteli
kiukkuisella vihalla. Siinä oli innostuksesta kiihkeä, mutta naiivi ja
ilkeäkin vastustaja, joka kykeni tarvittaessa johonkin ja toimi
puolestaan vihalla. Ja kaikkein inhottavimmat olivat monet poroporvarit,
jotka ainoastaan nauraa hohottivat koko tärkeälle asialle, löivät sen
leikiksi. Niitä ei näkynyt eilisessä kokouksessa muuta kuin eräitä vasta
lopulla; he eivät välitä mistään aatteellisten seurain juhlista. Mutta
sellaisia Klingstedt täällä kyllin tunsi, moisia tylsiä möhömahoja kuin
paksuin heidän joukostaan, tehtailija Blöcker. Olipa sekin mies — vielä
saksalaista juurta! Ja lopuksi eivät monet vetelykset, pastori Myötyri
ja lukuisat hänen tapaisensa, ansainneet edes inhoa, niin olivat
latteita. Meni maailma kuinka tahansa, he mukautuivat kaikkeen ilman
tunnonvaivoja varmaan, edes ilman insinööri Tarkkasen rikkiviisauksia.
Sellaisia olivat täällä suomalaiset, ja samanlaisia ruotsalaisetkin;
yhtä torkkuvaa kansaa. Yksi ainoa noiden suomalaisten juhlien
toimihenkilöistä Klingstedtiä miellytti, nimittäin neiti Suomela.
Hänessä oli todellista aatteellista ryhtiä; jos hän olisi ollut mies,
olisi hänet saanut mukaan — vaikka Saksaan. Mutta varmaan hänestä
kerran olisi apua täällä kotonakin, ehkä kaikkein tukalimmissa tehtävän
osissa.
Klingstedtin eilisellä hullutuksella oli siis ainoastaan kokeilun arvo.
Perusteeton hullutusko vain? Ei, nyt hän tiesi, mihin täällä ja koko
Suomessa uskoa ja luottaa: uuteen, nousevaan polveen, erilaiseen kuin
entinen; siihen ainakin pääasiassa, siitä oli alkuunpanijat saatava. Ja
oli jo saatu! Se polvi toteuttaisi suuren työn, piirtäisi historiaamme
ja koko maailman historiaan uuden lehden, kuolemattoman laulun Suomen
vapaudesta.
Oskar Klingstedt nukkui; pojat puuhailivat hiljaa ahdistava jännitys ja
tulinen into sydämessä. Kamari oli kuuma, mutta ikkunaa ei voitu pitää
auki, kun sen edessä oli Ankerias, pääkatu, eikä edes ovea, joka vei
suoraan pienelle pihakuistille. Hirveän kuuma: poikain huoneessa oli
vanhanaikainen, valtava paasiuuni, valkeaksi sivuttu, iso kuin melkein
leivinuuni, eikä tämän pikku talon tai mökin omistajatar, Lemmityn äiti,
säästänyt siitä polttoainetta, iäkäs vanhankansan ihminen, joka piti
lämpimästä ja piti pojista. Mitään ei auttanut, vaikka savupellit
papereita poltettaessa olivat kiskaistut paikoiltaan; sellaiset ne
olivat, nuo vanhat pellit. Päivällä kuumennettu uuni piti puolensa, ja
tavallisissa oloissa se kuumuus olisi käynyt laatuunkin. Mutta nyt!
Ahdas ja tukahduttava se oli myöskin suurille tuumille. Pienempikin
pojista, Martti Lemmitty, yletti kädellään sen laipion vesivärillä
maalattuihin kannatinhirsiin ja ammoisiin, leveihin lautoihin.
Niin siinä talossa tehtiin salaperäisiä, — tuossa töllissä, joka oli
vaipunut syvälle maan sisään, tai oikeastaan oli katu sen toisella
puolella vähitellen kohonnut, joten poikien pieniruutuinen ikkuna oli
aivan kadulla kävelevien jalkain tasalla. Kuistin puolelle oli jäänyt
kyllä enemmän korkeutta. Ja kun pojat välistä kävivät kuistillaan
vilvoittelemassa, näkivät he sieltä yli monien kattojen, lukuisia
pimeästä kuumottavia taloja harjun rinteellä; syksyinen pimeys humisi
ympärillä. Tuuli tuntui kuivahkolta, ilma selviäisi ehkä, huomenna olisi
liiankin hyvä otatella karkua. Muutamia tähtiäkin näkyi, —kauniita
tähtiä, joihin heidän sankarikohtalonsa olivat kirjoitetut.
Pojat polttivat kaikki ne kirjansakin, joiden lehtien reunaan he olivat
piirtäneet ivakuvia Venäjän keisarista, Nikolai II:sta, ja mahtailevia
sankarikuvia: niissä oli Saksan keisari Wilhelm II, niissä uljastelevia
ritareita ratsujensa satulassa, puna-musta-valkoisissa viitoissa, tai
punakeltaisissa: silloisen aktiivisen Suomen värit. Romanttiset kuvat
olivat Martin työtä, kömpelöt ivakuvat Myryn. Vähän väliä he sekoittivat
tuhan huolellisesti hienoksi, puhumattakaan siitä, että Lemmitty raapi
ja pesi uunin otsikosta pois Saksan ja Suomen liput, jotka hän oli
siihen kuvannut, maalannut ristiin, käytellen Saksan kotkassa ja Suomen
leijonassa runsaasti punaista, mustaa ja keltaista, runsaammin kultaa.
Marttihan se heistä oli oikea piirtäjä, jopa luokkansa parhaita siinä
suhteessa, samoin kuin hänellä oli runollisiakin lahjoja; ison vihon oli
hän kirjoittanut täyteen varsinkin isänmaalisia runoja, pitkiä
tertsiinejä, metkullisia sonetteja, taitonsa näytteitä, joukossa jokin
fantastinen, todellisuutta puuttuva ja ikävöivä lemmenruno. Nyt sekin
vihko uhrattiin tulelle, isänmaan alttarille.
Oskar Klingstedt, rikkaan kauppiaan veltostunut poika, tyhjäntoimittaja,
joka viimein oli nähnyt elämänsä kuluvan hukkaan ja oli päättävästi
ryhdistäytynyt, nukkui sikeästi. Hän oli riisunut takkinsa, mutta kengät
ja housut olivat jalassa, kaiken varalta. Vieressä tuolilla, käden
tavattavissa, kiilui pelottavan näköinen ase, mauserpistooli. Sitä pojat
vähän väliä katselivat, sen piipun kylmää terästä, sen puista koteloa,
jonka saattoi liittää pistooliin vankaksi peräksi: niin siitä tuli oikea
kauas kantava kivääri, jopa melkein kuularuisku, niin nopeasti se sylki
makasiinistaan tulisia kuulia. Olisiko heillä kohta itsellään tuollaiset
aseet vyöllä? Varmaan olisi!
"Tuhat pistintä välkähtävää!" lausui pieni Martti hiljaa, pateettisesti
stroofia eräästä omasta sonetistaan, jo viidennellä luokalla
syntyneestä. Siihen aikaan oli kaupunkiin ilmestynyt ensimmäinen
venäläinen santarmi, laahustavassa sinellissään, hopeana kiiltävällä
lakintöyhdöllä kruunattuna. Santarmi, — orjavouti, sorron näkyväinen
merkki. Ja silloin oli syntynyt tämäkin sonetti, samana valvottuna yönä
kuin niinikään pitkä, verta hyrskyvä balladi muinaisen virolaisen
sankarin, Lemmityn, taistelusta Kalpaveljeksiä vastaan ja kuolemasta
palavan linnansa raunioilla.
"Taar'avita!" jatkoi pieni suomalainen Lemmitty; "kohta huudamme ehkä
näin Eestin maalla, ja silloin kaataa jokainen luoti ryssän, ja Eestikin
vapautetaan."
"Ja jokainen ryyppy kaataa miehen", sanoi Myry. Hän oli kokeneempi ja
kypsyneempi näissäkin asioissa, ryyppyjen tuntemisessa, paljon
kokeneempi kuin Lemmitty. Pari kertaa he olivat tosin kuljeksineet
yhdessä rakkaina ystävinä hieman juovuksissa kaupungin syysmarkkinoilla,
kaulukset pystyssä ja lakit syvään silmille vedettyinä, etteivät
opettajat heitä huomaisi, varsinkaan tuo lehtori Korpelainen, ankara
mies ja akka; siellä täällä talonpoikien tungoksessa he olivat
seikkailleet, Myry edellä johtajana, Lemmitty hänen kintereillään tai
kainalossaan. Mutta yleensä Myry ryyppi toisten poikain kanssa eikä
Lemmityn, vaikka kertoikin asuintoverilleen noista huvitteluistaan.
Mutta olipa Aarne Myryllä muitakin seikkailuja, joista hän ei edes
Lemmitylle hiiskunut. Sitä hän ei salaillut, että hän kävi joskus
pelaamassa korttia eräiden toisten toveriensa luona. Martti ei osannut
korttipeliä, eikä välittänyt osata: hänellä nyt oli maalirasiansa ja
runovihkonsa, vaikkei pelaamista paheksinutkaan, ei edes silloin, kun
Myry sanoi pelanneensa rahasta; sitä enemmän hän ihaili, melkein jumaloi
Myryä. Kaunista, mustatukkaista Myryä, jonka kohtalokin oli hänestä niin
outo, salaperäinen. Huhuttiin näet, että Myry oli jonkun korkea-arvoisen
herran äpäräpoika, jota muudan eno nykyään koulutti. Eno hänellä kyllä
olikin, eräässä lähipitäjässä täällä, ison kartanon omistaja,
germaanilaisen hengen ihailija muuten, kova ruotsikko. Keskiluokilta
asti olivat Myry ja Lemmitty olleet asuin- ja luokkatovereita; Aarne
Myry oli jäänyt luokalle silloin, ja hänet oli hommattu asumaan Martin
äidin luokse, joka vaali tätä vierasta melkein kuin Marttiakin.
Koskaan ei vanha täti ollut kertonut Martille mitään Myryn
sukulaisuussuhteista, ja Martti puolestaan ei ollut niitä häneltä
udellut, eikä edes itseltään Aarnelta. Aarne olikin niin umpimielinen,
ylimielinen. Totuus oli se, ettei Aarne Myry, ennen nimeltään Fagerlund,
tietänyt niistä asioista itsekään muuta kuin mitä ihmiset joskus olivat
hiiskuneet. Ei tahtonut tietää, taikka muut nuorukaisen harrastukset
estivät Aarnea niitä ajattelemasta. Mutta jonkinlaista uhmaa ja
ikäänkuin kevytmielisyyden perintöä sai hän jo siitäkin ihmisten
kuiskuttelusta, että hän oli jonkun palvelustytön ja korkean venäläisen
— Venäjällä palvelleen ja sitten kuolleen suomalaisen upseerin äpärä.
Niinpä hän koulussa salaa ryyppi ja pelasi rahasta, — rahaa antoi eno
kyllä, — sekä etsi naisten seuraa, jota helposti saikin. Mutta naisista
ei hän Martille kertonut; sanoi vain silloin tai silloin olleensa
jossakin muualla, kun jäi koulusta pois, esimerkiksi talvisin
luistinradalla. Sen valheen sai Martti esittää; koulussa oli sanottava,
että hän oli sairas, opettajille ja omalle äidilleenkin: antaa äidin
toimittaa lääkkeitä poikien huoneeseen Aarnelle, joka sitten sieltä
kuitenkin livisti. Taikka kertoi Myry käyneensä siellä tai siellä
hiihtämässä vain jonkun tyttökoululaisen kanssa ja tehneensä jotakin,
jota hän ei selittänyt muuten kuin ylimielisellä hymyllä. Jotakin Martti
aavisteli. Naisten nimiä ei Aarne maininnut milloinkaan; hän oli
ritarillinen poika, ehkä aatelissyntyinen! Ja otapa hänen
naistuttavistaan selvää: niitä, joiden kanssa hän käveli, oli liian
paljon, sekä nuoria että oikein neitejäkin. Ihaillen väistyivät pikku
pojat hänen edestään, kun hän keikaroi Ankeriaalla jonkun herrasnaisen
vieressä, pieni, valkea talvilakki somasti kallellaan päässä.
Sellainen oli Myry, nautinnoista varhain esimakua saanut, ylpeä,
synkkämielinen, intohimoinen. Ja intohimoinen ja seikkailuja ikävöitsevä
oli Lemmittykin, mutta arka vielä, äidin vartioimakin, jos nyt viaton
äiti poikia oikeastaan osasikaan oikein vartioida; helposti hänen
silmänsä näkivät harhaan, hyvin päin rakkaitten poikien kaikki hommat.
Ylioppilastutkinto olisi ollut keväällä edessä — arveluttava koetus
Myrylle, joka oli huono ainekirjoituksessa ja kielissä. Olisi kyllä
ollut eteväkin niissä, mutta oli laiska; matematiikka sen sijaan
meni häneltä itsestään, oli niin helppoa, ettei pelastunut
laiskuudellakaan sitä osaamasta. Ellei hän saisi — jos tänne jäisi
—ylioppilaskirjoituksissa apua joltakin toverilta, varastettua apua,
runoniekka Lemmityltä, niin huonosti kävisi! Ja uudestaan kurssia
lukemaan hän ei kumminkaan jäisi, ei tahtoisi jäädä; maailmalle, elämää
hän halusi. Naisten ja pikarien ääreen, vapaasti; sitten minne hyvänsä!
Lemmityn heikkous oli matematiikka; mutta hän oli itsepintaisen ahkera,
joten hän olisi toivonut selviävänsä siitäkin, hänen taipumuksilleen
luonnottomasta kiusasta, ainakin Aarnen avulla. Mutta niin ei
kävisikään; nythän uhrattaisiin ylioppilaslyyrakin kunnian kaipuusta,
ilolla.
Ensin oli Lemmitty epäröinyt lähteä. Syntiä tunsi hän tekevänsä äitiään
kohtaan, vanhaa ja raihnasta, joka häntä niin rakasti ja hemmotteli.
Mutta sitten voitti toveruus ja kunnianhimo: Myry, tuo yltiöpää, lähtisi
kuitenkin! Myry sanoi, ettei hänellä ollut sukulaisia, oli vain joku
sellainen eno, ruotsikko, jonka velvollisuus lienee antaa hänelle rahaa.
Ja rahan hän osasi antaa mennä. Silloin Marttikin...
Myrylle ennätettiin hankkia ajoissa väärä passi rautatiematkaa varten
sille asemalle, jota lähellä hänen enonsa kartano oli. Nythän
suomalaisiakin passeilla paimennettiin kuin ryssiä Venäjällä: alentavaa
orjuutta! Sen passin hommaaja ja laatija oli maisteri Klingstedt,
luistinradalla Myryyn tutustunut. Jos Myry joutuisi junassa kuitenkin
epäillyksi, niin selviäisi hän aina itse, ylpeällä käytöksellään ja
julkealla suullaan; sanoisi olevansa matkalla kotitilalleen
metsästysretkelle, ja pieni, viaton metsästyspyssy olisikin hänellä
matkassa. Mutta jos oikein koville ottaisi, niin Myry osaisi käyttää
sitä pyssyä muuhunkin, sen tiesi Klingstedt; pojassa oli rohkeutta ja
miehekästä sisua.
Lemmityllä ei ollut vieläkään passia. Niin hullun myöhään oli Martti
tehnyt ratkaisunsa. Ja nyt oli Klingstedt jo kätkenyt ja haudannut
väärät leimasimensa niinkuin kaikki muutkin vaaralliset kapineensa,
näinä kolmena edellisenä päivänä tai yönä: päivällä hän ei saattanut
toimia, rakkaan isänsä vuoksi, säästääkseen hänet vainolta. Isän ei
pitänyt todellakaan tietää mistään mitään, joten hän saattaisi tosiaan
täydellä syyllä kieltää valtiolliselle poliisille kaikki, vaikkapa
aavistaisikin, mihin Oskar oli kadonnut, suomalaisten tavallisille
teille nykyään. Oskar Klingstedt hiipi niin ollen kotoaan pois öisin,
aivan yksinään, kantaen pimeitä katuja myöten pitkiä, salaperäisiä
laatikoita, niin raskaita, että oli nääntyä niiden alle. Mutta silloin
hän usein ajatteli:
— Parhaiksi itselleni. Huonosti olen viettänyt nuoruuteni, typerästi
uhrannut sitä sellaiseen, mikä ei tosiaan ollut mitään! Tai oli
surkeutta: saada palkakseen tauti, joka lopulta iskee tulta aivoissa,
polttaa ehkä niistä älynkin. Mutta vielä ei se ole tapahtunut, ja
ennenkuin se tapahtuu, koetan käyttää älyni muiden hyväksi, — kaikkien
hyväksi: isänmaan.
Ja kärsivällisesti hän kantoi nämä taakkansa, kuten koko elämänsä.
Raahasi laatikkonsa, joissa oli kiväärejä. Jo Viaporin kapinan aikana,
1905, oli hän niitä hankkinut, sillä jo silloin hän toivoi, mutta
turhaan. Souti aarteineen erääseen autioon saareen merelle ja hautasi ne
huolellisesti, jokainen kiväärinnivel hyvin rasvattuna, jokainen
ammusrasia kosteudelta varjeltuna: kyllä säilyisivät! Pian ne olisivat
hyvään tarpeeseen!
Mutta päivällä täytyi hänen valvoa: liikkua kaupungilla, puuhailla
kotonaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, jotteivät ihmiset eikä isä
ennen aikaansa aavistaisi hänen tuumiaan. Vain tavalliset aseet jäivät
enää hänen komean huoneensa seinille, niinpä tuokin toimittaja Idellin
ivailema kiinalainen mestaussapeli metsästyspyssyjen, neekerikeihäitten
ja kaukasialaisten tikarien joukkoon, jääkarhun taljalle
koristeellisesti järjestettyinä. Kukaan ei ollut koskaan tietänyt, että
hänellä oli lattiassa, hienon maton alla, muutamia lankkuja, jotka
saattoi avata; siten pääsi permannon täytekerrokseen, jossa Viaporin
kapinan ajoilta oli ollut kätkettynä nelisenkymmentä kivääriä.
Kaikki oli nyt Oskar Klingstedtillä selvillä, jokainoa epäilyttävä
kirjekin hävitetty.
Miten Martin onnistuisi? Hän oli tehnyt lopullisen päätöksensä vasta
tänä yönä.