innokkaasti ja riemulla kaupoistaan, säkeistä, joita venäläinen
sotilashallitus mielellään ostaa, tina-, lyijy- ja messinkiromusta,
josta samoin venäläisiltä saa hyvän hinnan, ruokatarpeista ja
väkijuomista, jotka ovat kilpaa nousseet arvossa; kaikkea he myyvät,
kaikkea keräävät ja komuavat, mitä laatua heistä kumpikin komunnee. Ja
ovat ylpeitä äsken saavutetusta varallisuudestaan. Birger Bengelsson
puhelee heidän kanssaan nopeasti, sielussaan heitä halveksien, hän, joka
on oikeaa, vanhaa kauppiassukua ja -rotua. Sitä keskustelua kestää
kauan. Mutta juopunut Blöcker — hän on vanhoillaan tullut yhä
heikommaksi kestämään, tuo miltei jo kehdossaan alkoholipullolla
imetetty, kuten sanotaan, sillä hänen isänsä oli ollut kaupungin
viinatehtailija — Blöcker alkaa jo itsekseen nurista, puhua toisille
sillä tavalla, ettei häntä kukaan ymmärrä, vääntää suutansa ja
laskettelee ilkeitä, typeriä letkauksia, mistä syystä, ota selvä; ja
räpyttää vihaisesti silmiään kellertävien kulmakarvojensa alta. Hänestä
ei yksikään pöytäseurassa välitä, hänelle vain huiskaistaan kädellä,
että pitäköön suunsa kiinni; mutta tiedetään kyllä vanhastaan, mitä
vielä on tuleva ja miten nämäkin kekkerit päättyvät. Kehutaan siis
edelleen säkkien korkeita hintoja. Miksi venäläiset niitä ostavat? —
"Tarvitsevat pattereihinsa, rintasuojuksiin", rientää Bengelsson
selittämään. Venäläiset kuuluvat aikovan rakentaa pattereitaan aivan
tämänkin kaupungin lähistölle, kun ensin muualla ennättävät, sillä
kaupunki on nivel siinä suunnattomassa linnoitusketjussa, joka on
suunniteltu Helsingin suojaksi, alkaen Hangosta ja ulottuen Kotkaan.
Mutta rotat olivat syöneet tuolta toiselta suomalaiselta, siltä, joka ei
osaa ruotsia kuin kamalasti rääkäten, tuhannen säkkiä, — jauhoisia
säkkejä. Gulassi kiroilee, ja seurue nauraa hänen kuvaukselleen, miten
rotat olivat repineet hänen rakkaat likaiset säkkinsä. Sitten puhutaan
viineistä: pienemmällä ja pyöreämmällä gulassilla on varastossa
seinällinen lattiasta kattoon asti, takakamarissaan: etummaisessa
hänellä on jonkinlainen asianajotoimisto, nurkkasihteerin konttori muka.
Mutta viineistä saa Birger Bengelsson aiheen selitellä ranskalaisia
viinejä, jotka hän tuntee kaikki, ja niiden hienouksia: onhan hän ollut
Pariisissa, kuten tiedetään, tehnyt uhkarohkean matkan sinne.
"Sinä valehtelet!" mörisee tehtailija Blöcker. "Olit siellä sodan
alkaessa, sitten sieltä tulit!"
"Pidä sinä suusi kiinni, Fritz", nauraa Bengelsson, "ole siivolla,
taikka..."
Jokainenhan tietää tai aavistaa, että Bengelsson valehtelee tuostakin
Pariisin-matkastaan. Mutta valehdelkoon: hauska kuulla. Bengelsson alkaa
nyt selitellä linnoitustiedettä ja strategiaa; vanhan kulttuurisuvun
jäsenenä sanoo hän nämä asiat tietysti hyvin tuntevansa, on niistä
lukenut. Mutta kun hän jotenkin johtuu kertomaan gulasseille Viaporin
syntyhistoriaa, huomaa Tistelberg hänen häikäilemättä laskettelevan
vallan kauhistavia vuosilukuvirheitä: sadan vuoden ero sinne tai tänne
ei hänelle paljon merkitse, — ja kuinkapa gulassit näitä asioita
tuntisivat? Keretti torkkuu, hyllähtelee sivulle ja toiselle istuallaan.
Mutta nyt on tullut patruuna Blöckerin aika. Hänen nurinansa on kasvanut
äänekkääksi, hän kohoilee ryntämyksilleen tuolillaan, vaatii
sananvuoroa: hänen vieraittensa velvollisuus on muka kunnioittaa häntä,
pitää hänelle seuraa.
"Sinä olet tyhmä, Birger", sanoo hän. "Olenko minä muka huonompi kuin
nuo — gulassit?"
Sitten puhuu Blöcker raivoisana, kuohuen, entisestä kultaisesta ajasta,
jolloin hän ja eräät muut kunnon veikot olivat isäntiä tässä
kaupungissa: hän, Piper ja Kniper, sekä vielä veljet Hallman ja Lindbom.
Bengelsson ei hänen mielestään näitä asioita tunne, Bengelsson on
nulikka. Siihen aikaan juotiin paljon, juotiin reilusti, se oli oikeaa
elämän ymmärtämistä; juotiin, eikä vain päivää kerrallaan vaan
viikoittain, ilman hetkenkään paussia, ja veli Lindbom joutui joskus
dilleen — pää meni sekaisin. Eikä ollut mitään hätää, ei aprikoimisia
ja aatteita: oluttehdas kävi ja menestyi, Piper oli pormestari, Kniper
pankinjohtaja — silloin paikkakunnan ainoan, ruotsalaisen pankin, —
Hallman gymnaasion rehtori, ja Lindbom oli tohtori: lääkäri, joka
leikkasi moukkia kuin poika, juovuksissakin ja jos muutama ämmä tai ukko
kuoli, kun sai rohtojen asemesta ketunmyrkkyä tai umpisuolen paikalle
sakset leikattuun ja kiinniommeltuun vatsaansa, niin olihan niitä
moukkia maailmassa, joutavia, niinkuin nytkin on. Mutta nykyistä aikaa
ei Blöcker kärsi: siinä tislataan ja taslataan moukkien kanssa, siinä
viisastellaan ja järjestellään, siinä on raittiudet ja yhä uusia
kansakouluja; verojen alle tässä työteliäät ihmiset tikahtuvat. Tehköön
kansakin työtä! Nyt sitä imarrellaan, hemmotellaan, se on kaikki
kaikessa. Sitä valistetaan, — miksi se tulee. Ja tietysti juuri
suomalainen kansa pitää saada etunenään, siihen sillä muka on oikeus, —
hölmön oikeus! Ja tietysti kansan täytyy saada reistata; jo tämän sodan
kuluessa ovat Blöckerin tehtaan työläiset tehneet kolmasti lakon. Heille
ei nyt riitä mikään palkka, ruokahalu kasvaa syödessä, ruuvia täytyy
pingottaa aina ja aina: rikkaita heistä täytyy kaikista tulla,
aatteellisuutta ei heissä ole, mutta ruokaa vaaditaan posket pullolleen.
Eikö kansa voi elää vähemmällä? Ennen se eli, ja teki työnsä paremmin.
Mutta kaikkeen tähän ovat tuollaiset saivartelijat kuin Rolf Idell ja
Vihtori Korpelainen syypäitä, molemmat viisastelijoita ja raittiita,
näsäviisaita nokalle hyppijöitä: karkailevat alinomaa Blöckerin tehtaan
kimppuun Idellin lehdessä. H—vettiin kaikki näsäviisaat! Antakoot
ihmisen elää rauhassa, tehdä työtään.
"Hirttää pitäisi Idell, kuuletteko?" puuskui ja ähkyi Blöcker, nenä yhä
sinipunaisempana. "Birger, kuuletko, tule tänne viereeni kun minä
sinulle puhun! Tule! Onko sinusta joku tuollainen gulassi parempi kuin
Fritz Blöcker? Sinä, sinä olet — kauhean tyhmä! Tyhmä, pässinpää!"
Bengelsson nauroi; nyt se taas hauska syntyisi! Mutta gulassit
loukkaantuivat; toinen heistä alkoi piristä, valittaa Blöckerin
hävyttömyyttä ja ylpeillä sivistyksellään. Hän sanoi lyseotakin
käyneensä, joten... Blöcker jatkoi haukkumistaan töykeästi,
järjettömästi, sätti vuoroin gulassia ja toista, sitten postimestaria,
hänen nahjusmaisuuttaan ja köyhyyttään, ja Leevi Mölsä hermostui ja tuli
hyvin alakuloiseksi; sitten taas gulasseja, noita rottia, jotka
kaivelivat vanhoja lumppuja, jopa Tistelbergiäkin, joka pysyi
kärsivällisenä, tekeytyen kylmäksi, vaikka oli luonteeltaan kiivas, jos
niikseen sattui. Köyhä hänkin oli Blöckerin mielestä. Tuokion kehui
Blöcker Bengelssonia, mutta alkoi yhtäkkiä sadatella häntä
ranskalaisystävälliseksi; ja ennenkuin muut paitsi Bengelsson
aavistivatkaan pomppasi ukko pystyyn ja löi tulipunaisena vihasta
postimestaria nyrkillään vasten kasvoja. Se oli täydellä voimalla
annettu isku ja koski kovasti. Mutta Mölsä ei ryhtynyt vastarintaan,
vaikka toinen ja kolmaskin lätkäys oli tulossa; hän vain torjui ukkoa
käsivarrellaan, kelmeät kasvot entistä valkeampina ja tuskallisesti
värähtelevin huulin.
"Roisto, — roisto, lurjus!" ärjyi patruuna. "Minä näytän teille, miten
preussilainen tekee! Tänäkin iltana on täällä taas — kerätty rahaa
kansanopistolle, noiden joka paikkaan sormensa pistävien suomalaisten
moukkayliopistolle, josta minulle kiusa koituu!"
"Kuules, Fritz, nyt sinä teit julkean työn, nyt et käyttäydy
gentlemannin tavalla!" sanoi Bengelsson ja nousi ylös, sillaikaa kun
gulassit pidättivät patruunaa. "Nyt sinut täytyy jälleen panna katon
alle."
Silloin vasta muisti sävyisä postimestari, mistä oli kysymys; hänen
mielensä ilahtui ja kasvonsa selkenivät. Hänkin nousi pystyyn.
"Niin, katon alle patruuna pannaan, koska et osaa käyttäytyä kuten
kiltin lapsen sopii", sanoi hän ja kävi Blöckeriin kiinni.
Tavallinen menettely oli työntää ukko Blöcker pöydän alle, kun hän
raivosi, pidättää häntä siellä taitavasti, jalkojen pihdissä, jopa
välistä potkienkin, laskematta häntä toisten joukkoon ennenkuin hän
lupasi kustantaa seurueelle samppanjaa. Se oli ikivanha tapa. Ja tuo
töykeä kohtelu oli itse patruunastakin jollakin tavoin hauskaa: niin
hänestä pidettiin huolta — toisten täytyi pitää, kun hän oli sellainen
vietävän vintiö juovuksissa. Kovalla roiskeella ja rysyllä saatiin
Blöcker pöydän alle, tuolit sovitettiin tarkoin pöydän ympärille, ja
Blöckeriä, joka pui nyrkeillään ja päällään pöytää ja ärjyi raivoissaan,
sysittiin jaloilla ja nyrkeilläkin pysymään pöydän alla, kun taas muu
seura ryhtyi vähitellen jatkamaan äskeistä keskusteluaan,
talonkaupoista, ruokatavarain ja pukujen kallistumisesta, hopea- ja
kultaesineistä, joita sai sotaan lähtevien venäläisten upseerien
rouvilta Helsingissä joskus huokealla. Kerettikin raoitteli silmiään ja
Bengelsson käski häntä nyt ottamaan patruuna Blöckerin lasin. Siinä oli
näet konjakkia, eikä pilsneriä, kuten muulla seuralla; Blöckerhän oli
usein juomapöydässäkin saita, tovereita kiusoitellakseen. Tylsästi otti
runoilija pöhöisen tehtailijan lasin ja virkistyi selvästi kirpeästä
ryypystä.
"Se on oikein, että heräät", sanoi Birger Bengelsson hänelle.
"Runoilijan täytyy toki osata juoda, dekadentit juovat monta vuorokautta
yhtä mittaa."
Ja hän alkoi kertoa Keretille ja postimestarille pariisilaisista
runoilijoista, jotka moneksi päiväksi katoavat joihinkin tavattoman
mässäyksen temppeleihin, oikeiden naisten seuraan, ja ilmestyvät sitten
ystäviensä eteen kasvot hyvin kelmeinä ja ruumis hervonneena kuin
vyyhti, mutta taskussaan tai valmiina päässään jokin oivallinen,
kuolematon runo.
"Runoilijan tulee rakastaa naisia, paljon naisia, että hän saa kokemusta
ja pääsee sentimentaalisuudesta", sanoi Birger Bengelsson. "Sellainen
tekisi sinullekin hyvää, Keretti. Mutta eikös se Fritz siellä pöydän
alla tule jo gentlemanniksi? Samppanja virkistäisi näin aamuyöstä, —
vain saksalaiset möhömahat latkivat olutta."
Toinen gulasseista puolusti saksalaisia, mutta väitti silti osaavansa
rakastaa naisia, hänkin.
"Nyt sen näette!" sanoi hän.
Bengelsson oli viitannut tarjoilijatarta pöydän luo; neiti kiiruhti
siihen kohta, ja joutui luonnostaan tämän gulassin käsiin ja polvelle.
Mutta toinenkin gulassi, se heistä, joka osasi paremmin ruotsia,
—hänellä oli leveä, matala otsa, lyhyt kankeaksi vahattu tukka ja
tavattoman pieni, kärjestä leveä nenä pystyine sieraimineen, — hänkin
halusi tuota naista. Nyt tempaisi hän, toisen gulassin vieressä istuen,
neitiä puoleensa; neiti vastusteli, pienempi liikemies piti häntä
kiinni, ja siinä tempoilussa sattui isomman gulassin käsi takertumaan
ravintolaneidin rannerenkaaseen. Rannerengas katkesi, muutamat sen
kiiltävät nikamat hajosivat pöydän ja tuolien alle permannolle. Neiti
harmitteli, tuntui melkein itkevän harmista, sanoi, että rannerengas oli
hänelle jokin rakas muisto.
"Joutavaa, roskaa!" huudahti avosieraiminen gulassi. "Dubleeta, mitä
lie! Tule pois sieltä sitä etsimästä, istu tuohon polvelle vain."
"Tule tänne katon alle", pyysi ja houkutteli Blöcker neitiä.
Isompi gulassi alkoi laulaa, — lauloi hetken jotakin, sihisytti
hampaittensa välistä, ja kirosi taas tyttöä, joka ei häntä totellut,
vaan etsi yhä koristuksensa siruja lattialta. Viimein gulassi suuttui.
Mustanpunaisena kiskaisi hän neidin ylös maasta, käsivarteen kiinni
tarttuen, puristi hänen olkapäätänsä niin että tämä parkaisi ja suuttui
tosissaan, veti tätä syliinsä ja tahtoi suudella. Neiti riuhtaisi irti,
moitti häntä tosissaan. Silloin loukattu gulassi veti liiviensä taskusta
esiin satasen, toisen ja kolmannenkin, heitti setelit neidin eteen
lattialle ja huusi suomeksi:
"Mene siitä kollottamasta. Siinä on, renkaastasi. Ja tuo pöytään
samppanjaa!"
Postimestari Mölsälle lisäsi hän törkeän sanan neidistä.
"Samppanjaa Blöckerin laskuun", sanoi Bengelsson.
Tarjoilijatar otti iloiten rahat permannolta ja kiiruhti tuomaan
samppanjaa, jota nyt eräät toisetkin jo tahtoivat olettaen, että
patruuna lienee nyt jo gentlemanni ja valmis ilahduttamaan seuruetta
samppanjalla.
Blöcker sadatteli herroja pöydän alla, muodon vuoksi, mutta varoi
yrittämästä kumota pöytää, koska siihen oli tuotu samppanjaa; hänen se
olisi kuitenkin maksettava. Ja sitten hän alkoi teeskennellä pyytävänsä
armoa, hullunkurisin sanoin, sättien leikillisesti milloin ketäkin
vartijoistaan. Vielä ei häntä kuitenkaan laskettu pois, mutta
kädensysäykset, joilla häntä torjuttiin, olivat lempeämpiä kuin äsken,
ja silloin tällöin vastattiin hänen haukkumisiinsa suopeasti; muuten
herrat pakisivat innokkaasti keskenään, ainoastaan Mölsä oli vaitelias,
ja Keretti koetti enimmäkseen kuunnella.
"Samppanja kirkastaa päätä, mutta tekee jalat raskaiksi", sanoi Birger
Bengelsson. "Kyösti Keretti, sinun pääsihän tarvitsee kirkastusta, juo
siis tätä, maistelemalla: tämä on väkevänlaista, ei ranskalaisen
veroista, totta kai sinä sen huomaat? Niin, ja kuules, Keretti", jatkoi
hän, asettuen runoilijaa lähemmäksi, "nyt me keskustelemme äskeisistä
asioista. Meillähän oli tuolla näyttämön takana intressantti puhe
naisista. Kuules, jätä sinä turhat tuumiskelut. Kyllähän sinun täytyy
saada jokin oikea suhde, se on selvä. Ellet saa rahaa, niin — eroa.
Runoilijan, taiteilijan, sillä onhan runoilijakin taiteilija, täytyy
elää — nähdä ja tuntea aina uusia tyyppejä, paljon naisia. Sinun pitää
hakkailla. Ja mitä naiset tekevät rikkauksilla? Intelligentin miehen
käsissä jälleen niistä tulee hyötyä, — runoutta, kuolematonta runoutta.
Ja sinullahan on hyvät lahjat, sen minä myönnän; sinun kielenkäyttösi on
loistava, sellainen kuin suomen kielellä vielä saadaan aikaan: onhan
suomen kieli vielä kehityksen asteella, se muuttuu suunnattomasti joka
hetki, senhän tiedät! Ja kun elät paljon, niin ainoastaan sillä tavalla
sisältö, psykologiset huomiot, syventyvät. Kuules, Keretti, sinun pitää
hankkia itsellesi uusi suhde, muuten kuivut; rakastajatar, vaimo, miten
vain. Ja tiedätkös, minulla on sinulle jo sellainen — oikein sopiva.
Sinun ihailijoitasi muuten; näppärä ja älykäs, kun häntä kehittää.
Jutellaanpas nyt siitä..."
Kyösti Keretti kuunteli Bengelssonin ylistelyä juhlallisena, ikäänkuin
jonkin suuren voiton saavuttanut, kuunteli hänen neuvojaankin, tuli
varsin tarkkaavaksi, huokasi ajatuksissaan, ja katseli Bengelssoniin
luottavasti ja vilpittömästi, sinisin, samein silmin. Kun Bengelsson
imartelunsa seassa alkoi puhua hänen naimakaupastaan — Kyöstin rouvahan
ei antanut enää miehelleen rahaa — ja tyrkytellä avioeroa, niin hän
sisäisesti säpsähti; sitten hän seurasi tarkoin korvin, syrjäsilmällä
katsellen, miten häntä se ja se nainen ihaili, —hymyilikin onnellisena,
intoutui, ja kysyi lopulta verkkaisesti, kautta rantain:
"Eikö sitten voisi saada tietää, kuka se nainen on? Ja... onko, onko
hän rikas?"
Viime sanoja lausuessaan Keretti jo teki leveän kädenliikkeen.
Bengelssonkin purskahti nauruun:
"Tietysti hän on rikas... ainakin huomattavissa varoissa. Enhän minä
köyhää taiteilijalle. Ja kiltti ja aulis hän on. Saathan nähdä. Kuka
hullu nyt köyhää ottaisi, — moderni runoilija? Kuules, jutellaanpas
tästä asiasta... Melkein aatelista rotua... puolalaista verta..."
Blöcker anoi nyt tosissaan pääsyä pöydän alta. Hänelle avattiin väylä
istujien lomitse, jopa Mölsä, hänen taannoin kolhimansa, auttoikin ukkoa
pystyyn. Vaikka oli kitsaskin, täytyi hänen tilata vielä pari
samppanjapulloa, se oli vanha ja totuttu asia. Äänet olivat muuttuneet
poriseviksi, miehet puhelivat paritusten, gulassit keskenään
väkijuomakaupoista, Bengelsson Keretille hienoista, sivistyneistä
naisista ja rikkaista naisista, jotka olivat vielä neitsyitä, Blöcker
nyt Leevi Mölsälle vanhankansan ihmisistä, joiden elämää Leevi ihastui
ylistämään, ja Tistelbergille menneistä, oikeista porvareista: ne olivat
persoonallisuuksia, jotka olisivat osanneet antaa palttua nykyisille
saivartelijoille, aatteilijoille, isänmaan ja maailman parantajille,
puoskareille. Silloin postimestari vaikeni, virkkoi vain silloin tällöin
jonkin suomalaisen maalaissukkeluuden, ikäänkuin itsekseen, ja nautti
toisten lihavista sutkauksista, hätkähtikin pahimpia kuullessaan,
liikahteli levottomasti paikallaan ja huokaili alakuloisesti, kuin
väsyneesti. Muut olivat punaisia; postimestari yksin näytti miltei
entistä kelmeämmältä.
13
Oli pimeä yö, ja sade tihkusi, joskaan ei niin suurina pisaroina kuin
illalla; ilma tuntui hiukan kuivenevan. Tuuli sohisi mereltä. Talojen
pienet puutarhat säle- tai lankkuaitojensa takana niinikään pimeät,
talot mustat; harvasta paikasta tuikki heikkoja tulia — kunnon ihmiset
unessa.
Blöcker oli juonut itsensä niin järjettömäksi, ettei edes Tistelberg
enää häntä viitsinyt kuunnella; lopulta oli tehtailija saatu hommatuksi
Seurahuoneen hevosella kotiin. Sitten oli muu seura vielä vähän aikaa
istunut ja maistellut lopuksi viinaa, jonka jälkeen gulassit poistuivat
yhdessä, sovittuaan Seurahuoneen kahden tarjoilijattaren kanssa jostakin
salaperäisestä; rumempikin tarjoilijattarista, kuihtunut ja kulunut,
jotakin silmätautia poteva, joten toinen silmä vuoti, oli nyt gulassien
seurassa. Bengelsson kuljetti Kerettiä ulos, sanoen aikovansa vielä
vähän jatkaa Keretin kotona, ja kutsui postimestaria ja Tistelbergiä
sinne: oli muka varannut — Keretin kustannuksella —jotakin pikareista
nautittavaa taskuunsa. Postimestarin näytti tekevän mieli noudattaa
kutsua, ja kuitenkin hän epäröi, juovuksissakin. Tai oliko hänellä muita
tuumia? Mutta Tistelberg teki tenän: hän oli kyllästynyt ja kysyi
Mölsältä, pääsikö hänen luokseen yöksi, saisiko siellä jonkinmoisen
loikoilupaikan. Rouva Tarkkanenhan ei sallinut Tistelbergin pitää
erikoista avainta; mitenkä Tistelberg viitsisi herättää Tarkkasten
palvelijatarta? Postimestari muutti nyt aikeensa lähteä Bengelssonin ja
Kyösti Keretin kanssa. Hänellä ja Tistelbergillä olisikin ollut muutama
kortteliväli samaa matkaa, ja he viihtyivät hyvänlaisesti yhdessä;
tässäkin tilassa oli Mölsä sävyisä ja tanakka, niinkuin ei olisi paljon
juonut. Hän tarjoutui ottamaan Tistelbergin luokseen yöksi, niin, oman
sänkynsä olisi hän Isidorille antanut, mutta siellähän oli muija, —
avioparilla oli yhteinen makuuhuone. Yhdessä nuo herrat nyt kävelivät.
Tistelberg oli suuresti selvinnyt. Äsken hän vielä remusi ja hoilasikin
toisten mukana. Nyt alkoi toinen päivä vaikuttaa; hän ei koskaan
maistanut enää toisena päivänä, eikä se kieltäytyminen ollut hänessä
kohmelon aiheuttamaa, vaan johtui henkisestä kyllästymisestä, terveen
elämän halusta. Harvoin hän ryyppi, ja silloinkin suuresti ilosta nähdä
ihmisiä iloisina, ja myöskin katsella heitä moisilla heikommilla
hetkillä, joiden merkittävyyttä hän tosin paljon liioitteli, pitäen
niitä aina pohjimmaisen luonteen eikä vain hetkellisinä sekapäisyyden
ilmauksina.
Leevi Mölsä ja Isidor Tistelberg kävelivät rinnatusten, melkein vaiti.
He tulivat eräältä vanhalta kujalta suurelle torille, joka tuskin
huomattavasti häämötti edessä. Kuja oli kuoppainen ja kivinen,
haparoiden sai kulkea, ettei olisi kompastunut nurmisilta katukäytäviltä
liejuun ja lätäkköihin. Pihlajien oksat kurkottivat yli lankkuaidan
heidän tielleen ja hosaisivat puolimädänneillä lehdillään heitä
kasvoihin. Postimestari harppaili hiljaa. Mutta sitten, ison torin
varrella synkkänä kohoavan raatihuoneen portilla, hän pysähtyi.
Valkeiksi rapatut portinpylväät erotti selvästi. Siinä postimestari
alkoi omituisesti nauraa, ja sitten sadatella: kummallista kuulla hänen
suustaan katkeraa sadatusta, tuskallisella, vastenmielisellä tavalla
purkautuvia kirouksia, kuin jostakin hänen sisimmästään pursuavia. Hän
mutisi jotakin tylysti, vihaavasti, mutta ei lausunut ainoaakaan sanaa,
joka olisi selittänyt hänen käytöstään. Ja yhtäkkiä hän kumartui,
kaappasi maasta rapaa, — sanoi etsivänsä likaa, — ja heitti sitä
kourallisen portin valkeisiin pylväisiin. Sanoi tahtovansa liata, töhriä
ja saastuttaa. Ikäänkuin suloisesta vihasta tai himosta korahdellen hän
loikkasi katukäytävältä ajotiellekin, josta löysi jotakin, ja sillä nyt
nakkeli porttia, lika läsähteli. Sitten hän oikein hieroi portin pylväät
likaisiksi.
"Se on parhaiksi, — kaikki liata!" ähkyi hän.
Tistelbergiä inhotti ja säälitti. Mutta Leevi Mölsä keräsi yhä
hartaammin likaa torilta, ja nyt aikoi hän tuhria vielä toisia
portinpieliä ja seiniä. Hän naurahteli ilkkuvasti, sanoi haluavansa
jättää niihin merkkinsä niinkuin surmanenkeli Egyptissä ennen vanhaan
siveli portteja verellä, vai Israelin lapsetko ne sivelivät?
Mitään selitystä ei Tistelberg saanut, miksi postimestari noin riehui.
Mutta Leevi Mölsän kädet olivat täynnä likaa, ja sitä räiskyi myöskin
Tistelbergiin. Harmillinen muutos tuossa sävyisässä miehessä. Ja viimein
lähti Mölsä kulkemaan yksinään. Lienee unohtanut seuralaisensa? Isidor
Tistelberg erosi hänestä kyllästyneenä ja ajatellen nyt vain, saisiko
Tarkkasen palvelijattaren kohta ja hiljaa hereille aukaisemaan ovea.
Ilta oli ollut masentava, tai ainakin epäuskoa herättävä, tuo
isänmaallinen ilta. Kansanvalistusaate: auttaisiko se venäläisen
ylivoimaista väkivaltaa vastaan?... Klingstedtillä oli ollut toisia
keinoja, mutta kukaan ei ollut niistä välittänyt, ei juuri kukaan;
väsynyt ja veltto oli yleensä ihmisten mieli. Ja tekikö Klingstedt tällä
uhkarohkeudellaan maalle edes muuta kuin vahinkoa?
Mutta Leevi Mölsä oli onneton. Hän tallusteli yksinään pimeässä ja
märässä yössä edelleen, poispäin kotinsa suunnalta; hän tahtoi liata ja
tuhria kaikki portit ja ovet, — saastuttaa kaikki. Yö tuntui hänestä
autiolta, tuskallisen autiolta. Kaikkialla nukuttiin. Tuolla kuitenkin
toki kiilui tulta, pienestä ikkunasta. Mitähän synnin töitä sen ikkunan
takana tehtiin, — vai lapsiako synnytettiin? Iljettävää, luonnon
pakkoa! Kunpa hän löytäisi jotakin oikein likaisinta, — pahinta likaa,
niin kaikkein valkeimmat ikkunanpielet hän likaisi.
Mitä oli postimestari Leevi Mölsän elämä? Näin juovuksissa, yksinään
ollen, sen täytyi purkautua, hänelle itselleen: tuon päivisin kalvavan
kaunan, joka oli kuin ilkeä syöpätauti hänen sielussaan, sydämessään.
Sen täytyi joskus, vaikkei hän koskaan siitä kenellekään hiiskunut, —ja
vaimolleen ei edes juovuksissa ollessaan.
Mitä oli yleensäkin elämä? Tällaistako pimeyttä, umpisilmin hapuamista.
Kuin tätä märkää ilmaa: ihminen elää kuin märkä palaa!
Ja tuulta ja myrskyä: maailmalla pauhasi se myrsky, suuri sota, josta ei
tullut koskaan loppua. Ja yksilö eli täällä syrjäsopessa omaa pientä
elämäänsä, niinkuin ei myrsky olisi häneen sisäisesti koskenut: vain
ulkonaisesti, leivän ja muun elannon hankkimisen vaikeuksina. Niin luuli
elävänsä. Mutta kuitenkin myrsky, joka möyrysi kaukana tai ylhäällä
hänen päänsä päällä, sipaisi varmaan häneenkin, koskapa hänen
sielullinen elämänsä oli nykyään paljon tuskallisempaa kuin se hänen
luullakseen muuten olisi ollut. Veristä ottelua maailma, saastaa kaikki.
Paljon lapsia, lihalontteja, joita kasvatetaan kuolemaan, vaalitaan,
syötetään, opetetaan tapettaviksi, kanuunoilla teurastettaviksi.
Kanuunoilla ja paineteilla. Hyi! Katalaa! Sellaista on maailma — ja
politiikka: lasten kasvatusta tykinruoaksi. Ja vaikka olot olisivat kuin
ennen, miltei samantapaista olisi yksilön elämä silloinkin: siittämistä
vaikeuksissa ja puutteessa, jälkeläisten hankkimista kuoleman ruoaksi,
haudassa mätänemään.
Siittämistä — ilman mitään syytä. Leevi Mölsällä on paljon lapsia,
joista hän totisesti pitää, vaalii heitä mikäli suinkin jaksaa ja osaa,
iloitsee heidän leikeistään, ja on tuskissaan, milloin ne sairastuvat.
Ja ne sairastavatkin usein: kun Mölsällä on sellainen vaimo, tylsä,
yksinkertainen.
Miksi hänen pitikin tuollainen vaimo ottaa? Oma piikansa, sivistymätön
tyttö, joka silloin kun hän oli vielä nuorimies, sattumalta joutui
hänelle palvelukseen? Miksi hänen piti juuri tämä? Se on hänestä niin
kipeää. Ja niin saastaista; miksi täytyi hänen antautua teettämään
piiallaan lapsia? Ja sitten: mikäs enää auttoi, niitä on yhä tietysti
tullut, eikä siitä ole enää pääsyä. Kyllä hän on onnellinenkin
lapsistaan; mutta kuitenkin: koti ei ole koti, jota hän aikoinaan oli
kaivannut.
Toista oli hänellä ennen, äitivainajan luona. Siellä oli kukkia. Ikkunat
täynnä kukkia! Äiti niitä niin hoiteli. Täällä kodissa ei mitään, ei
ainoatakaan kukkasta. Jos hankit niitä Marille, niin se antaa niiden
kuivua; ei osaa, ei jaksa niitä hoitaa. Eikä hänellä ole siihen
tilaisuuttakaan; talouspuuhissa menee aika, kun Mölsän ei kannata pitää
palvelijaa köyhyytensä vuoksi. Vaimolta menee miltei joka hetki lasten
hyssyttelyssä muiden välttämättömien kotihommien lisäksi, ja niiden
synnyttämisessä ja siitä johtuvassa väsymyksessä. Ja nykyään tulee aika
varattomalle yhä vaikeammaksi.