vallankumous puhkeaa. Saksalaisten apujoukkojen tukemina ja saksalaisten
hyvin varustamina he vapauttaisivat Suomen. Ryssäthän ovat pelkureita,
huonoja sotilaita, huomautti Klingstedt ohimennen, hymyillen: "Eikös ole
suomalainen sananlasku, sanokaapas te suomenmieliset, että kolmetoista
ryssää menee tusinaan?" No niin, Suomen vapautus suoritettaisiin
varmasti. Mutta se saattaisi kestää ehkä vuosia ja tuottaa maalle turhia
kärsimyksiä, ellemme kaikin olisi valmiit auttamaan itsenäisen Suomen
nuorta armeijaa. Heikko ja hajanainenkin vihollinen voi ennättää tehdä
paljon tuhoa maalle, ellei myöskin rintaman takana sitä isketä.
Armeijaamme on niin sanoaksemme lisättävä. Suomessa on perustettava
vapaaehtoisia kaarteja kaikkialla, innostettava kaikki kansanluokat
niihin yhtymään; on pidettävä aseharjoituksia, ja alettava pitää niitä
julkisesti, sillä Venäjän vallankumous tulee heti!
Kimeä naurunpurskahdus, Rolf Idellin, keskeytti Klingstedtin esitelmän.
Klingstedt ei ollut tahtonutkaan sanoa paljon muuta: etupäässä vain
kehottaa kansalaisia olemaan varuillaan, perustamaan isänmaallisia
kaarteja. Nyt ei hän olisi voinut yleisön naurulta saada ääntänsä
kuuluville. Naurettuaan kauan Rolf Idell huokasi syvästi, kuin jostakin
surullisen mielettömästä ilosta selviten, muuttui vakavaksi ja sanoi
kuivasti, kaikkien kuullen:
"Voi miesraukkaa!"
Sitten oli hän tuokion vaiti, alkoi lopulta väitellä, innostuneen
tapansa mukaan. Pitkästi hän esitti ajatuksiaan, perusteli niitä. Aina
loogillisen jäsentelyn vaativiin lausepausseihin tullessaan napautti hän
sormellaan tai nyrkillään tiskiin, jonka luona hän seisoi Klingstedtin
lähellä, katsoi ympärilleen ja kysyi:
"Oliko selvä? No hyvä; jatketaanpas sitten."
Sormi kohosi tiskistä, tai tuo nyrkki hajautui sormiksi, joista kaksi
nousi hakkaamaan tahtia maisteri Klingstedtin tai jonkun toisen herran
nenän edessä, hakkasi aikansa, pykälä pykälältä, historian esimerkkejä
ja lakeja luetellen, filosofisten päätelmien perustuksiin vedoten, ja
kaikki sormet kasautuivat jälleen todistelmajakson päättyessä nyrkiksi
ja nasahtivat pöytään kuin huutokauppavasara. Toimittaja Idellin
vastaväitteet tuntuivatkin nyt monista varsin uskottavilta. Niiden
pääsisältö, nyt kuten aina, oli se, että Saksa ei voittaisi. Siitä oli
hän varma, sen hän perusteli, tiesi luotettavista lähteistä,
ulkomaalaisilta, joilta eräät hänen puolueensa huomattavat henkilöt
Helsingissä olivat ne saaneet kuulla. Näitä henkilöitä ei hänellä,
jokainenhan sen ymmärtää, ollut lupa mainita.
"Mainitkaa vain, herra toimittaja", sanoi maisteri Klingstedt suoraan.
"Ei heitä kohtaa lopulta muu kosto kuin nauru ja surkuttelu."
Rolf Idell vastasi kiihtyen ja sättienkin: eihän maisterikaan ollut
maininnut henkilöitä, jotka olivat narranneet hänelle tietonsa, nuo
tiedot, joita sopisi kutsua rihkamanimellä: Made in Germany,
—saksalaista humbugia, propagandaa, kenties saksalaisten spionienkin
tuotetta! Niin juuri! Sitten todisteli Rolf Idell edelleen: kun Saksa
joutuu tappiolle, ja Venäjäkin hyvin mahdollisesti sodassa voittaa,
Venäjän liittolaiset voittavat, ja ainakin säilyttävät Venäjän
entisellään, niin pitäisikö meidän hullutella, hukata kaikki? Sillä
vaikkapa Venäjä joutuisikin vallankumouksen sekasortoon, josta seikasta
ei ole mitään varmuutta, niin eivät sen liittolaiset antaisi meille
anteeksi, että olisimme rahdullakaan lisänneet tuota Venäjän sekasortoa
ja heidän ystävänsä heikontamista. Rolf Idell oli isänmaallinen mies,
yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, yhtä hyvin kuin joku maisteri
Klingstedt; mutta sellaisten fantastien tuumia kuin jonkun epämääräisen
maisterin, jolla oli kamarissaan tosin vanhoja tussareita,
tserkessiläisiä tikareita, miekkoja kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta ja
kiinalainen mestauskirves, — sellaisia koulupoikafilosofeja hänen
täytyi katkerasti paheksua, niin lapsellisia kuin he olivatkin; paheksua
kuin jotakin ymmärtämätöntä lasta, joka on ruvennut vaalimaan
vihannesmaata ja kitkee siitä pois juuri hyödylliset taimet. Ei,
Idellillä oli parempi keino isänmaan oikeuksien säilyttämiseksi, ehkä
Suomen vapauttamiseksikin. Se keino oli olla mieliksi ententelle,
ympärysvalloille. Siellä oli ennenkin jaloimmin ja innokkaimmin ajettu
pikku kansojen vapautumisen asiaa, Englannissa ja Ranskassa, noiden
mahtien sisäisenkin, todella sisäisen, henkisen vapauden mukaan. Ja
ajettu varsinkin järkevässä, älykkäässä Englannissa. Niin, se keino oli,
kun nyt Venäjä uhkasi viedä Suomenkin nuorukaiset rintamiinsa ja
sotanäyttämölle, — uhka ja aikomus, johon muuten nuo jääkärinulikat
olivat suuresti syypäitä, kun olivat Venäjää ärsytelleet, se keino oli
koota Suomesta vapaaehtoisjoukko Venäjän armeijaan! Aivan niin: Venäjän
armeijaan! Juuri niin: saksalaisia piikkipäitä vastaan! Siten
lauhdutettaisiin venäläisten mieltä ja hävitettäisiin heidän
epäluuloaan, jonka jääkäriliike oli synnyttänyt; he jättäisivät kenties
aikeensa murskata meidät, ikäänkuin vastalahjaksi meille. Ja ehkäpä
saisivat poikamme palvella vaikkapa Englannin väessä? Kun heidän oli
mahdoton marssia venäläisten rinnalla, mikä on ymmärrettävää. Ja
ympärysvallat takaisivat lopullisen voiton saatuaan sitten meille
ainakin entisen autonomiamme; sellaista sopisi varsinkin ylevästä
Englannista uskoa.
"Buurien mestaajasta! Irlannin teurastajasta!" nauroi nyt maisteri
Klingstedt.
"Puolalaisten kansalaistensa piiskuriko meidät sitten haluaisi todella
vapauttaa, — Saksako?" vastasi Rolf Idell.
"Puolalaiset ovat slaaveja, eivät kelpaa yhteiskunnassa mihinkään!"
halveksi maisteri Klingstedt.
"Mutta Slesvig-Holsteinin tanskalaiset, joiden kirkoissa pakotetaan
saarnaamaan saksan kielellä, eivät ole slaaveja, ja kelpaavat kaatumaan
Venäjän rintamalla Saksan puolesta viimeiseen mieheen, kun heidät
pannaan eturiviin ja tahdotaan kaikki surmata, kuten kai pian nuo
suomalaisetkin siellä, onnettomat!" vastasi Idell jälleen.
Sitten alkoi sanasota. Siinä ei ollut paljon suunvuoroa muilla kuin
noilla kahdella päähenkilöllä. Insinööri Tarkkanen koetti välistä
jotakin lausua, säälitellen ja kummastellen sellaista katsantokantaa
kuin jääkäriliikkeen johtajilla ja hullauttamilla oli: me, pieni ja
maailman viimeisessä perukassa ikäänkuin loisina elävä kansa, tosin
kyllä suuresti omien rotuheikkouksiensa vuoksi köyhinä loisina elävä, me
saisimme olla tyytyväisiä, jos jaksaisimme taistella menestyksellisesti
pelkän autonomiamme puolesta, enempää tavoitella oli turha toivo; joka
kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa. Insinöörin ja jonkun toisen
syrjäisen sanoja eivät Idell ja Klingstedt kauan kuunnelleet. Maisteri
Klingstedt tuli yhä pateettisemmaksi, ja toimittaja tulistui sitä mukaa,
ärtyi poikamaisen pisteliääksi: hän sinkautteli lopulta loukkaavia
sanoja Klingstedtistä, tuosta isänsä, kauppaneuvoksen, varoilla
mukavasti elelevästä, jonka maisterinarvokin taisi olla saksalaista
tekoa; huhuttiinhan, että Klingstedt olisi suorittanut kandidaattinsa
Saksassa, siis tuon arvonsa jollakin tavoin ostamalla. Tämän letkauksen
saatuaan Klingstedt oli tuokioisen vaiti. Voitonriemuinen toimittaja
teki Klingstedtistä vieläkin halvempia salaviittauksia, hänen
nuoruudestaan, joka oli ollut elosteleva, siihen määrin, että hänen
järkensäkin näytti saaneen pienen vian, ne tuhraukset menevät vähitellen
aivoihin.
Kaupungin juorut kertoivat, että maisteri Klingstedtillä olisi ollut
tuhoisa tauti, nuoruuden syntien tulos.
Eikä maisteri itse nyt pyrkinyt kumoamaankaan tuota asiaa, johon
toimittaja halpamaisesti kiihkoutuen viittasi. Klingstedt tuli vain
punaiseksi, huokasi, oli pitkän hetken sanattomana, ja sitten hän lausui
Rolf Idellille, kohottaen päätänsä ja arvokkaasti, ikäänkuin kokeneen
tavalla:
"Niin, niin, — älkää heittäkö ensimmäistä kiveä. Maailmassa on paljon
seikkoja, joita filosofit eivät voi aavistaa, tai kuinka Shakespeare
sanonee. Mutta hairahtunut ihminen, ja juuri hairahtunut, saattaa kyetä
vahvimmin korjaamaan seikkoja, joita on rikkonut. Ellei voi itseään
auttaa, auttaa hän muita, tahtoo jalostaa koko kansaa, tehdä sen
terveeksi, normaaliksi kuin vapaat kansat ovat..."
Klingstedt sanoi tosiaan päättäneensä kerrankin uhrata jotakin kaikkien
hyväksi, yhteiseksi hyväksi, isänmaan puolesta. Hänen sanansa olivat
kuin kärsivä, katuva tunnustus; niissä oli jaloutta.
"Mutta tietysti eivät sellaiset raukat kuin herra Idell ymmärrä mitään
muuta kuin diplomaattista järkeilyä; käydä käsiksi itse surkeutemme
juureen, orjuuteemme, orjanmieleemme, josta moni pahamme johtuu, se on
heistä pientä ja vähäistä", jatkoi Klingstedt. "Mutta kaivella esille
toisen erehdyksiä..."
Tohtori Oljemark sanoi puolisolleen hermostuneesti:
"Keskustelu käy kovin persoonalliseksi ja koskee sairaalaan kuuluvia
asioita. Väkeäkin tulee tänne kaikenlaista. Ei, parasta on meidänkin nyt
lähteä."
Lehtori Korpelainen ei jaksanut enää vartioida kahta ovea. Neiti Suomela
oli niin innostunut, että heitti eteisen puolen, josta oli ensin pitänyt
huolta, oman onnensa nojaan; hän asettui yhä selvemmin kannattamaan
maisteri Klingstedtiä, heltyneenä varsinkin tämän rehellisistä oman
entisyytensä tunnustuksista. Juhlasalista ei kuulunut enää torvien
räikynää. Eteisen puolelta tunkeili tätä omituista johtokunnan kokousta
kuulemaan yhä lisää väkeä, nuoria poikia, tyttöjä, käsityöläisiä,
rouvia.
Tohtorinna olisi halunnut jäädä; hän puhui nopeasti ja valittavasti
miehelleen, että hänen oli niin sääli Oskar Klingstedtiä, ja samalla hän
ihaili toimittaja Idellin todistelua, jonka puhetaito oli suurempi kuin
hänen vastustajansa. Rouva näytti olevan kovin jännittynyt väittelystä
ja huolissaan isänmaan kohtalosta; ei olisi mitenkään poistunut täältä
kesken, mutta hänen miehensä vaatimus pakotti hänet:
"Ei, minulla ei ole pienintäkään halua joutua poliisimestari Leskisen
kanssa tekemisiin", sanoi tohtori, lausuen poliisimestarin nimen
halveksivasti ja kiihtymyksessään kuuluvasti.
Maisteri Klingstedt oli ollut tuokion vaiti, Idellin harppaillessa
edestakaisin. Klingstedt sattui kuulemaan tohtorin sanat ja virkkoi:
"Yleisö voi olla rauhallinen, poliisimestarista on pidetty huolta; hän
makaa pöhnässä kotonaan, suoraan sanoen. Ja santarmi on lahjottu:
slaavilaisten isänmaallisuutta! Vai onko joku nähnyt santarmia tai
poliisejakaan vestibyylissä?"
Joku vilkaisi eteiseen; totta puhui Klingstedt, joka jatkoi:
"Ja tarkoitukseni olikin, että tämä tilaisuus saisi joutua vaikkapa heti
santarmienkin tietoon, jos niin piti käydä. Totuuden asiassa ei ole
tinkimistä, kauan ei santarmivalta kuitenkaan rehentele!"
Tohtori poistui, vieden rouvansa mennessään; rouvan lähtö oli muuten
Tistelbergistä ikäänkuin jonkin katoamista, joka jätti hänen sisälleen
tyhjyyden tunteen. Tohtorin esimerkkiä noudatti insinööri Tarkkanenkin
rouvineen; tilaisuus oli heistä, paitsi lapsellinen, suorastaan
skandaali, myöskin vaarallinen. Johtohenkilöistä seisoivat ruokasalissa
nyt ainoastaan lehtori Korpelainen ja neiti Suomela, edellinen koettaen
puhua jotakin rohkeaa, ja puhuen, että kansa oli ensinnäkin kasvatettava
itsetietoiseksi, johon se saataisiin kyllä valistuksen ja
sielunterveytymisen avulla. Sen kasvattamisen ensimmäisenä ehtona oli
ruumiin terveys, ja tuon terveyden kaikkein tärkeimpänä ehtona jälleen
raittius. Siitä oli lähdettävä, uskonnolla, terveellä, elämää
tunnustavalla uskonnollisuudella sitäkin pyrkimystä tukien; sitten
tulisi aika muunkin kunnon, kun sielu oli ensin terve ja käsitys
valistunut ymmärtämään isänmaan asiaa... Mutta pitkälle ei Vihtori
Korpelaisenkaan vahva ja selvä puhe kantanut, vielä vähemmin innostuneen
ja hermostuneen neiti Suomelan sanat. Tämä koetti tuon tuostakin tehdä
pääväittelijöille, kumpaisellekin vuorotellen, tiukkoja kysymyksiä,
mistä he olivat tietonsa saaneet, ja vaati heiltä oikaisuja
loukkauksiin, joita he olivat toisistaan lausuneet; tahtoi väittelijöitä
sovintoon; jokin yhteinen kanta isänmaan asiassa oli hänen
mielestään pelottomasti otettava. Neiti Suomela ihaili Saksaa ja
jääkärinuorukaisiamme, ja sanoi olevansa puolestaan valmis vaikkapa
Pietarin valtiollisiin vankiloihin, jopa hirteen, jos velvollisuus
vaatisi. Rolf Idell ja Klingstedt eivät hänenkään innostustaan kuulleet.
Yhä pahemmin sätti toimittaja Idell:
"Vai niin, santarmi on siis lahjottu!" pilkkasi hän. "Varsin nerokasta
strategiaa. Onko sekin opittu Saksasta! Preussin pystyviiksisen
Wilhelmin ohjeitako? Sen tyhmän ja lerppahuulisen verikoiran!"
"Hän on keisari, vaiti!" huusi maisteri Klingstedt.
"Majesteettirikoksestako minua syytätte? Hyvä on, hyvä! Mutta mitäpä,
jos santarmi sittenkin käsittää asian toisin! Jos hän kuitenkin huomenna
tulee katselemaan teidän mukavan kabinettinne ruostuneita tussareita ja
kiinalaisia mestaussapeleita?" pisteli Rolf Idell.
"Tulkoonpas!" vastasi Klingstedt. "Koettakoonpas tulla!"
"Ja mitä teette, jos hän tulee? Tietysti panette ruutia Pappenheimiltä
perityn pistoolinne sankkiin?"
"Toisin sanoen: minä surmaan santarmin", sanoi Klingstedt synkästi.
"Älkää te surko minusta, — ja meistä!"
Pari nuorta poikaa huusi Klingstedtille juhlasalin ovelta eläköötä.
Toimittaja Idell katseli huutajiin ja alkoi jälleen epätoivoisesti
väitellä. Lehtori Korpelainen arveli, ettei tämä tilaisuus ollut
nuorisolle sopiva, noille pojille, jotka hän oli huomannut omiksi
oppilaikseen suomalaisen yhteiskoulun yläluokilta. Hän meni ja vaati
heitä lähtemään kotiin: oli jo myöhä aikuisillekin, luvattu tanssiaika
loppuisi aivan kohta. Nuorukaisista toinen naureskeli hänelle salaa,
toinen niskoittelevasti heitteli päätänsä, tumma ja pitkähiuksinen; he
eivät poistuneet. Toimittaja Idell ja maisteri Klingstedt soimasivat ja
sättivät toisiaan niin katkerasti, että lehtori Korpelainen poistui pian
itse, masentuneissa mietteissä. Samoin muu yleisö.
Miltei persoonalliseksi häpeäkseen näki maisteri Klingstedt viimein
huoneessa suomalaisista johtohenkilöistä ainoastaan neiti Suomelan, jota
hän tästä rohkeasta jäämisestä kyllä kunnioitti, mutta joka hänkin oli
nyt epätietoinen ja synkkämielisesti vaiti, ja joukon vähäpätöisempiä
ihmisiä, uteliaita, pahansuopia ja pelokkaita kasvoja. Ei minkäänmoista
oikeaa innostusta, vakaumusta, kenessäkään. Surkea aika, mädäntynyt
aika.
Ja päälle päätteeksi työntäytyi ruokasaliin, kun tanssi oli loppunut ja
yleisö virtasi pölyisestä juhlasalista eteiseen, mennäkseen väsyneinä
levolle, joukko joutavia juopuneita: runoilija Keretti, naureskeleva
Birger Bengelsson, kuhnusteleva postimestari, sekä yhtaikaa
oluttehtailija Blöcker tavallisella remuilumatkallaan: oli kai nyt
juhlan loputtua uskaltanut tänne vakinaiseen iltapaikkaansa tai
paremminkin yöpaikkaansa. Ja Blöcker toi mukanaan liudan nousukkaita, —
mikäpä muukaan olisi tuokin lihava, pystynenäinen ja paksu herra ollut:
gulassi. Akseli Jorvas täällä istui yhä perheineen, nauroi leveästi
väittelijöille, ja tervehti riemulla tuota gulassin näköistä.
Bengelssonia huvitti Klingstedtin ja Idellin väittely; hän tuli vuoroin
Tistelbergin ja vuoroin postimestarin luokse ja supatti näyttävänsä
heille:
"Nyt tuli hyvä, minä näytän, kuinka minä pian ärsytän heidät oikein
toistensa kimppuun."
Jonkinlaisena kuiskaajana Idellille toimien onnistuikin Bengelssonin
kiihottaa hänet suorastaan hurjaan pöyhkeyteen, itseylistelyyn ja
vastustajan sättimiseen.
Rolf Idell saarnasi nyt etupäässä juopuneelle kuulijakunnalle.
Klingstedt oli vaiti ja oli jo päättänyt poistua: ei lähtisi näistä
herroista hänen asialleen mitään; oli luotettava nuoriin, nousevaan
polveen.
"Minä paljastan juonenne, tusinamaisteri!" huusi Idell. "Sveesi te
olette, sittenkin, ja tahdotte Saksan tänne kukistamaan kansanvaltaisia
uudistuksia: niin säilyvät etuoikeutenne. Mutta Suomen kansa ei anna
narrata itseään. Hui, hai, meillä on sosialisteja; nekö lähtisivät
kannattamaan imperialistista Saksaa."
"Eivätkä talonpojat kannata ketään", hohotti Birger Bengelsson. "He
välittävät ainoastaan potaateistaan; kun ei heidän aittojaan uhata,
eivät he liikahda. He ovat idiootteja."
Klingstedt virkkoi vielä, ettei ollut kaukana sekään aika, jolloin
uhattaisiin paitsi talonpoikien aittoja heidän kalliimpaakin
omaisuuttaan: heidän poikiaan, joita vaadittaisiin ryssien mukaan
rintamille. Akseli Jorvas huudahti:
"Minulla ei ole niin isoja poikia. Ja talonpojat, idioottejako? Juuri
niin, sellaisia idiootteja, jotka ovat nyt pian miljonäärejä!"
Jorvas oli parhaillaan alkanut gulassin näköiselle kerskua, miten hän
oli päättänyt perustaa sahan, tulla miljonääriksi; aina ei tällaista
tilaisuutta ollut tarjolla. Sahan täytyi pian olla valmis, että
ehdittäisiin myymään kamalasti kallistuvaa puuta heti sodan loputtua.
Jorvaskin oli ryypännyt ja alkoi reuhastella. Hänen emäntänsä alkoi
vaatia häntä kotiin; lapsetkin jo haukottelivat ja kitisivät untaan,
mitkään herkut eivät niitä taltuttaneet. Ja Akseli antoikin tiukan
vaimonsa vaikuttaa itseensä; hän huusi autokuskilleen, joka jo ovella
kurkisteli, ja lähti leveän emäntänsä ja unisina hoippuvien lastensa
kanssa koko ilosta pois.
Tehtailija Blöcker ei kärsinyt politikoitsijoita, ei edes
Klingstedtiäkään, vaikka hän oli ruotsalaisia. Ja kun hän kuuli
puhuttavan santarmeista ja jostakin muusta vaarallisesta, niin hän aivan
vimmastui. Ruotsia puhuen komensi, rukoili, aneli noita kahta järjetöntä
pitämään suunsa kiinni, olemaan lörpöttelemättä; hän tahtoi nyt juoda,
ja hiiteen aatesankarit ja sosialistit ja anarkistit ja kaikki! Hän
karjui:
"Ulos, ulos! Missä on poliisi, santarmi? Minä vaadin... poliisi..."
Maisteri Klingstedt muisti, että tuo toinen toimittaja,
vanhoillissuomalaisen lehden, oli poistuessaan vilkaissut häneen
ilkeästi; sitä suomenmielistä oli täysi syy kavahtaa. Ehkäpä hän oli jo
paraikaa vaatimassa poliisimestaria tai santarmia sekaantumaan asiaan.
Rolf Idelliä ei toki sellaisesta tarvitsisi pelätä.
Maisteri Klingstedt poistui. Tänä yönä ei hän aikonut ollakaan kotona,
varmuuden vuoksi; hänellä oli omat suunnitelmansa.
Kun toimittaja Idell kääntyi Blöckeriä katsomasta, puhuakseen jälleen
Klingstedtille, näki hän ympärillään melkein pelkästään pöhnäisiä.
Birger Bengelsson houkutteli häntä jäämään viftille; mutta Rolf oli
melkein raittiusmies, — eikä rähjäisen tehtailija Blöckerin kanssa,
joka oli hänen pahin vihamiehensä, olisi nyt leikkimistä: Blöcker kuului
juovuksissa pieksävän toisia, ja Rolf oli heikko ja voimiltaan hento.
Rolf Idell lähti eteiseen. Siellä pieni opettajatar Suomela, joka otti
juuri nurkasta sateensuojaansa, tuskin suvaitsi Rolfia tervehtiä, —
sellaiseksi aktivistiksi oli hänkin tänä iltana muuttunut.
12
Patruuna Blöcker, ennen olut-, nykyään kaljatehtailija, oli
keskikokoinen, vanhahtava mies; hänen nenänsä oli punertava, sen
sanottiin muistuttavan porkkanaa, iho punainen ja vähän rokonarpinen.
Varsinkin juovuksissa oli hän ärtyisä, vastaanhangoitteleva ja
itsepäinen, ja karkaili mielellään nyrkkivoimalla toisten kimppuun
ennenkuin kukaan voi aavistaa.
Nyt on hän tilannut seurueelleen — noille parille herralle ja lisäksi
Birger Bengelssonille, postimestarille, Tistelbergille ja Keretille
—pilsneriä, vanhankansan kuosista pilsneriä, johon kätkeytyy alkoholia,
eikä mitään nykyaikaista vesiheraa: ystäviään varten Blöcker näet
valmistaa toki oikeaa olutta, sota-ajan kielloista huolimatta, ja
Seurahuoneella on sitä salaa saatavissa.
Istutaan kankean puhtaalla liinalla peitetyn pöydän ympärillä, kolean
näköisessä ruokasalissa, jonka seiniä koristavat siellä täällä peltiset,
saksalaiset vadit koreilla väreillä maalattuine romanttisine
lemmenkohtauksineen: munkkeja viinikellarissa, houkutellen luokseen
kestitsemiensä talonpoikien tyttäriä tai emäntiä, — pitsisillä kaula- ja
saapasröyhelöillä somistettuja sotureita, jotka keinuttelevat polvellaan
tyttöjä, sekä narri jalkapuussa, pikku tyttö hänelle lusikalla suuhun
jotakin herkkupalaa antamassa. Poristaan kaikenmoista, ruotsia melkein
koko ajan kaikki, vain muutama sana suomea, etenkin kirouksissa, sillä
patruunahan on ankara, itsepintainen sveesi, ruotsinmielinen kaikkein
vanhanaikaisinta ja paatuneinta lajia, ja hänen seurueensa jäsenet
käyttävät ruotsin kieltä mukavuussyistä ja keimaillakseen, muut paitsi
Bengelsson, jolla on tosiaan ruotsalainen koti, vaikka hän osaakin
suomea jotakuinkin; käyttävät sitä sikäli kuin kukin osaa. Yksi heistä
ei osaakaan, tuo gulassi; hän solkkaa ruotsia hirveästi. Bengelsson
suvaitsee puhua suomea, joskin hän ihailee ruotsalaista kansanluokkaa
jonakin suomalaista rotua hienompana; suomen kieltä hän puhuu ikäänkuin
sitä alentuvasti suojellen. Mölsä taasen, joka muuten on näin suuressa
seurassa varsin vaitelias, sopertelee mielellään jonkin sanan ruotsia;
niin on helpompaa, hän ei tahdo koskaan riitaa, ja hän on hiukan
ylpeäkin, kun hänen sukunsa on ollut edes sen verran ruotsalaistunut,
että on antanut nimelleen muodon Mölsé. Virallisesti ei hän olekaan
sukunsa nimeä suomalaistuttanut, osaksi hellästä rakkaudesta sukuunsa ja
vanhaan isäänsä, joka elää vielä siellä sisämaassa, supisuomalaisessa
kaupungissa, osaksi taas jonkinlaisesta ylpeydestä ja siitä syystä, että
kansan parissa on helpompi tulla toimeen ruotsalaisella nimellä: enemmän
ukot ja akat kunnioittavat. Mutta siitä on jo kauan, kun hän on kansan
parissa varsinaisesti liikkunut. Mitä taas tulee Kerettiin, joka on
vaipunut sellaiseen tilaan, ettei monta sanaa puhu, vain naurahtaa
tylsästi ja sitten jälleen nuokkuu ja torkkuu, hänen kotinsa on ollut
täysin ruotsalainen; sattumalta hän oli joutunut suomalaiseen kouluun.
Hän siis osaa ruotsia miltei yhtä hyvin kuin suomea, ja puhuu sitä
tarpeen tullen täysin luonnostaan. Ja lopuksi Tistelberg: hän on
kieliasialle ja kielikiistoille välinpitämätön, puhuisi mielellään mitä
kieltä hyvänsä, jos osaisi, venäjän kieli kuitenkin joskus poikkeuksena,
silloin, kun venäläiset taas ovat tehneet Suomelle jonkin ilkeän
kepposen. Hänen kotikielensä on ollut sekaisin suomea ja ruotsia,
viimeksimainittua kuitenkin tuskin kymmenesosa, ja sekin huonoa.