parempia kuin Keretin, jolle eukko ei nyt enää annakaan rahojaan,
varmaan kovin vähentyneitä? Sitä ei Tistelberg oikein tietänyt, ei ollut
tullut niitä asioita täällä katselleeksi; mutta kerrottiin, että se tai
se porvari rökitti kovasti puolisoaan, ruumiillisestikin, tai joku
toinen pyrki toistenkin puolisoja kaappailemaan: huonolle pohjalle
perustettuja liittoja, huonoa järkeä ja sydäntä. Ja samanlaista oli hän
kyllä toisissakin kaupungeissa huomannut, ja maallakin, missä oli
enimmin oleskellut; ja maalaisnaisetkin — joita Tistelberg ei muuten
ollut koskaan voinut sietää enempää kuin viattomaan kaulailuun asti,
niin olivat ne hänestä tökeröitä ja hengettömiä ja ainakin tuoksahtivat
maatiaiselta — maalaisnaisetkin osasivat miehiä petkuttaa, ja miehet
taasen vaimojaan.
Huonoja esimerkkejä kyllä löytyi kaikkialta. Ja Tistelberg sai itselleen
niistä jonkinlaista vapautunutta iloa.
Mutta hän tunsi, että oli kai hyviäkin esimerkkejä. Mitä oli hänellä
sellaista kuin pastori Myötyrin elämää vastaan, vaikka vaimo olikin
vanha ja näivettynyt, kasaan lakastunut kasvi kukkean ja nuoren miehensä
rinnalla? Uskollinen oli mies, kunniallinen. Mutta tuo lakastumisen
yhdistäminen nuoreen oli äitelä näky.
Oli muitakin kunniallisia tässä kaupungissa, oli varmaan: uskollista,
kevytmieliset oikkunsa hillitsevää väkeä. Mutta se ei ollut runollista,
se oli yhtä ja samaa aina! Ei suloista tulta, joka ei koskaan sammu.
Pastori Eljas Myötyri ja hänen vaimonsa? Eikö liene siinäkin jokin koira
haudattuna? Ainakin uskoisi sitä pastorin luonteesta päättäen. Eljas
Myötyri: hengeltään veltto, ylimalkainen, kaikkeen helposti sopeutuva,
mukavuuden vuoksi. Sitä hänen äskeinen puheensakin oivallisesti todisti:
parempaa moittijaa ei tarvita, ei ilkeämpää syyttäjää. Puheessa ei ollut
yhtään valituksen, suuttumuksen sanaa esimerkiksi nykyisestä
maailmansodasta, puhua olisi turhaa, epämukavaa. Sulkeudu itseesi, pidä
itsestäsi ja omistasi huolta: siinä ohje. Nämäkin juhlat ovat
järjestetyt sen vuoksi, että Suomen kansaa uhkaa kuolema,
venäläistyttäminen. Mutta siihen ei Myötyri vihjannut!
Eräitä toisia kai huoli isänmaasta ja ihmisyydestä painaa pahemmin,
luultavasti semmoisia kuin lehtori Korpelaista, tai tämän näytelmän
kyhääjää ja muita hänen kaltaisiansa. He puuhailevat kansan sivistyksen
ja vaurastumisen hyväksi, jopa muutamat harvat uskaltavat niistä
asioista olla optimistisiakin, kuten esimerkiksi tämä aatteen mies, Rolf
Idell, joka puhuu aina, rohkeasti, tekee työtä lehdessä yöt ja päivät,
kirjoittelee ilolla, riemulla uskoistaan. Mutta mitä hän uskoo? Mihin
luottaa? Mistä toivoo Suomelle pelastusta? Uskoo ympärysvaltain
voittoon, varmasti. Mutta mistä hän sen niin varmasti tietää? Vain uskoa
se on. Ja sen uskon nojalla hän vakuuttaa, että Suomen on autettava
Venäjää, niin Venäjän liittolaiset sitten palkitsevat Suomea, auttamalla
sitä.
Mutta mistä Idell niin varmasti historian kohtalot tietää? Sanoo
tavanneensa Helsingissä, puolueensa piireissä, eräitä suuria ulkomaisia
diplomaatteja. Mutta tietävätkö suurimmatkaan valtiomiehet aina, miten
historia kääntyy! Tuskin he sen tietäen tohtisivat koettaa itse luoda
historiaa.
Kuinka käy historiamme? Hyvähän on noiden Korpelaisten, neiti Suomelain
ja touhuilevien Idellien työ. Mutta kuitenkin, okaita se on vain,
puisevia itsevarjeluskeinoja; ei sitä kukkaa, jota Tistelberg himoitsi.
Pitäisikö uhrautua, kasvattaa elämänsä isänmaan varjelusokaiksi, kuten
Idell yritti? Tai ainakin tyytyä kitumaan tälleen vain, ajan
ahdistavassa ilmassa, odottaen niitä tuhon pilviä, jotka ikäänkuin
loivat yhä synkempiä varjoja: venäläisten puolelta tulevaa uhkaa ja
maailmansodan ukkospilveä, sodan, joka ei loppunut, vaan kiihtyi ja
raaistui yhäti ja johon sekautumisesta meilläkin näkyi oireita, jyrkkiä
asettumisia puolelle ja toiselle.
Mitä olivat Suomen entisetkään ponnistelut ja aseettomat taistelut
auttaneet? Tuokioksi vain hengähdystä: taas ahdistaja lähestyy, sortaa
ja käyttää lahjuksia vuorotellen, turmelee, saastuttaa. Mitä oli
ennenkään ollut lopullista apua sellaisten kuin Korpelaisten, Suomelain
ja Idellien kauniista vaivoista.
Elää hetkensä, siepata köyhän elämän kukat ennenkuin myrsky ne kaataisi,
nuo ukkosilman paahteessa omituisen ärsyttävät, ikäänkuin tuoksuja
väkisin sisäänsä kahlitsevat kukat.
Ei purkaudu sade, ei selvene ja raikastu ilma niin että ne tuoksut
puhkeaisivat luonnollisesti ja vapaasti.
11
Pastori Myötyrin rouva oli esittänyt pianonsoittoa, maamme
voimakkaimpien sävelmestarien tuotteita niin pehmeästi ja hellävaroen,
että Tistelbergiä, joka kylläkin myönsi, ettei hän säveltaiteesta mitään
ymmärtänyt, jollakin tavoin tuskastutti. Oli vielä kuvaelmakin, neiti
Suomelan järjestämä: jonkinlainen haltia, hartioillaan suomalainen
tuohikontti kukkurallaan paketteja, joiden kupeessa näkyi sellaisia
kirjoituksia kuin: valistus, varallisuus, äly, onni jne. Ja sitten alkoi
tanssi.
Tanssiin Isidor Tistelberg yhtyi kuin vimmalla ja uhmalla; mitä hän
uhmasi, ei hän tietänyt. Äskeistäkö näytelmää, jota hän kutsui
torpparinlasten näytelmäksi, ja tätä kuvaelmaa? Vai juhlan
toimihenkilöitäkö, jotka hänen mielestään olivat velvollisuuteensa
sidottuja ja siis toimivat hänestä jollakin tavoin väkinäisesti? Oli kai
heillä iloakin asiastaan, — velvollisuuden ohella, joka hänestä aina
oli pettävä työn pohjaksi: hänestä piti kaiken työn, aherruksen lähteä
ilosta, omasta halusta. Tietysti heissä oli iloa, sen hän myönsi, ja
samoin lopulta, että hänessä itsessään ei ollut iloa.
Nyt hän tanssi. Sodan ja tuhon aikoina sanotaan tanssittavan enimmin.
Mutta kauan ei se häntä huvittanut. Toinen naisista — ensimmäinen oli
ollut nuorehko kahvilanomistajatar, aistillinen, mutta arka muodoista,
eikä ollut lihavuutensakaan vuoksi oikein jaksanut — oli
sairaanhoitajatar kaupungin sairaalasta: huonohipiäinen,
haaleasilmäinen, kiihkeä kylläkin, suorastaan raivoisa; mutta hänen
pukunsa löyhkäsi sairaalan lääkkeille, ja kolmannella kierroksella hän
alkoi puristaa Tistelbergin kättä niin kovasti, luoden häneen rukoilevia
ja tuskastuneita katseita, kuin hukkuva, häikäilemättä, sillä tavoin
suoraan silmiin, että Tistelberg kylmeni. Häntä alkoi kauhistaa. Hän
pelkäsi — kuin jotakin ruttoa — tuota onnetonta, sillä onnettomana hän
neitoa piti: sairaitten joukkoon se oli suljettu, kaikenlaisia
inhottaviakin tauteja potevien pariin, ikäänkuin olisi elävä ihminen
pantu ruumiiden sekaan. Ja Tistelberg inhosi tauteja samoin kuin
hautausmaita, joskaan ei niitä pelännyt. Muuta hän pelkäsi, tunsi
sairaanhoitajattaren tahtovan siihen, mikä on monille muillekin naisille
vaikeassa asemassa ainoa pelastus: naimisiin, millä hinnalla hyvänsä,
kenen kanssa tahansa! Jotakin vapautta, paitsi leipää, jotakin omaakin
elämää voi siten saada, ja saada lapsia, kun luonto on luonut naisen
lapsia luomaan. Nyt puristi neito Tistelbergin kättä, kiristi sitä,
alkoi valittaakin, että hän tulee sairaalassa hulluksi, jos hänen täytyy
yhä uraansa jatkaa, ilmaisi melkein olevansa valmis vaikkapa
hullutuksiin, saadakseen jotakin elämää. Mutta neidon poskipäät
olivat koholla, nenä leveä ja pysty — Tistelbergin mielestä liian
kotoiset, suomalaiset kasvot. Tistelberg oli lähestynyt tätä
tullakseen esitellyksi hänen ystävättärelleen, eräälle toiselle
sairaanhoitajattarelle, joka oli punakka, tummapäinen, veikeä ja
viehkeä. Mutta eräs herrasmies kaappasi hänet melkein Tistelbergin nenän
edestä. Nyt keltaihoinen tanssitettava painautui Tistelbergiin kiinni ja
huohotti. Tistelbergin teki mieli ilkkua, samalla kun hän naisraukkaa
sääli.
— Ehei, ajatteli hän. — Ansaan en mene. Vai naimisiin! Vai ikäänkuin
sattumalta, tai sattuman pakosta. Ei pakosta mitään, vaan ajatellen.
Eikä siis ajatellenkaan! Luonnon jalomielistä tarkoitusperää. Ehei,
tästä sormet irti.
Tistelberg vei muutaman kierroksen jälkeen tytön takaisin istumaan,
ruokasalin ovenpieleen. Hänen sydäntään tympäisi äskeinen kohtaus
tanssissa, sitä äitelöi ja tuskastutti niin syvästi, ettei hänellä ollut
enää halua tanssittaa sitä toistakaan sairaanhoitajatarta, joka kyllä jo
istui paikallaan, keimaillen veikeästi Tistelbergille kuten kaikille
muillekin herroille, ammattisiskonsa luodessa ystävättäreensä surullisen
haikeita silmäyksiä. Ei, vaikkapa pöhöttyneen Kyösti Keretin seura nyt
oli Tistelbergistä parempaa. Mutta ehkäpä postimestarikin, hiljainen ja
sopuisa mies, istui vielä siellä pukuhuoneessa! Sinne Tistelberg jo
aikoikin lähteä, vilkaisten vielä ympäri salia, ja huokaisten. Ja hänen
mieleensä juolahti, että hän siinä ajatuksettomasti huokaistessaan oli
tähystellyt tohtorin rouvaa, aikomuksetta ja tahtomattaan. Mikä tuon
tohtorin nimi olikaan? Hän ei sitä muistanut.
Tistelberg lähti menemään juhlasalin perälle; silloin avattiin
bufettihuoneen ovea, joka oli sillä hetkellä ollut kiinni, ja neiti
Suomela tuli ja tiedusteli, missä toimittaja Idell olisi: toimittajalle
olisi näet tärkeää asiaa, kovin tärkeää. Tistelberg viittasi neidille
salin keskelle päin. Idell tanssitti siellä paraikaa ehkä rouvaansa,
ehkä jotakuta muuta: rouva oli kyllä jossakin Tistelbergille esitelty,
kaunis, mutta tavallisen näköinen nainen, ja hän oli huono muistamaan
tavallisia kasvoja, elleivät ne olleet hänestä aivan erikoisen rumia,
siis tavallaan epätavallisia. Rolf Idell tanssi iloisin ilmein,
harppailevin askelin. Odotettiin, kunnes hän joutui ruokasalin oven
kohdalle. Neiti Suomela nykäisi häntä itse käsivarresta. Idell pysähtyi
ja jätti kohteliaasti parinsa, joka luultavasti ei ollut hänen rouvansa,
eikä ollutkaan, sillä neidiksi Idell häntä mainitsi. Sitten puhui pieni
opettajatar Suomela hänelle asiansa:
"Tulkaa tuonne bufettiin. Siellä on jo toisia huomattavia herroja.
Teidän täytyy ottaa osaa väittelyyn, selvittää asiaa meille. Maisteri
Klingstedt on siellä."
"Maisteri Klingstedt?" huudahti Rolf Idell ällistyneenä ja epäilevällä
äänellä. "Mitä hän täällä, maisteri Klingstedt. Niin, olen unohtanut
onnitella näytelmänne johdosta..."
"Vähät meidän pikku näytelmistämme maailman tapahtumien rinnalla!"
vastasi neiti Suomela. "Hänellä on todellakin tärkeää asiaa,
—päivänpolttavaa. Kenties koko maalle ratkaisevaa!"
"Ohoh, vai koko maalle ratkaisevaa, Klingstedtillä!" ivaili Rolf Idell.
"No, mennään nyt sitten."
"Hän tahtoo pitää jonkinlaisen esitelmän, selostaa valtiollisia
asioita", jatkoi neiti Suomela. "Herrat sulkivat ovet toistaiseksi,
mielestäni joutavaa arkuutta. Ja pääsihän yleisöä kumminkin sisään;
tulkaa vain tekin, insinööri."
Neiti Suomela työnsi toimittaja Idelliä ruokasaliin ja viittasi
Tistelbergiä menemään sisälle. Siellä oli vastassa lehtori Korpelainen,
joka painoi Idellin ja hänen seuralaistensa tultua oven kiinni ja
asettui sitten selkä ovea vasten, ikäänkuin sitä pönkittämään. Väkeä
seisoskeli jo ruokasalissa melkoisesti, mainitsemattakaan juhlien
johtohenkilöitä. Oli lapsiakin. Mutta tilanomistaja Akseli Jorvas istui
jälleen perheineen suuren pöydän ääressä jonkun pönäkän maalaisen
seurassa, nyt aterialla; rouva jakeli höyryävää liharuokaa valtavalta
vadilta lapsilleen. Nyt pujahti toisesta ovesta sisään koulupoikia ja
tanssista punottavia konttoristeja. Vanhoja herroja seisoi seinämillä,
jännittynein tai vakavasti ajattelevin katsein. Toimittaja Idellin tulo
näytti heitä vilkastuttavan, tai joitakuita pelästyttävänkin.
Bufetin tiskin päässä, vapaalla paikalla, jota oli siihen runsaasti
jäänyt tai jätetty, seisoi maisteri Klingstedt, kauppaneuvoksen ja
sahanomistajan poika, tumma, hiukan kumaraselkäinen, raihnaisen näköinen
mies, pää kuitenkin itsetietoisesti pystyssä ja katsellen varsinkin
Idelliin melkein julkeasti mustasankaisten rilliensä läpi. Julkeasti, ja
hymyillen tuskin tuntuvasti, ivallisesti. Rolf Idell tuli lähemmäksi
tiskiä. Hänkin katseli nyt tuokion maisteri Klingstedtiä. Maisteri
kohotti päätänsä yhä pystympään. Ruokasalissa oli hiljaista,
tarjoilijattaretkin seisoivat tiskin takana paikallaan, käsi laseissa ja
vadeissa. Sitten sanoi maisteri Klingstedt, joka puhui suomea hieman
vaivalloisesti ja murtaen:
"No niin, tahtoisin nyt tietää, mitä arvoisat herrat tästä tärkeästä
asiasta päättävät; mitä mieltä he ovat. Tahtoisin tietää, mille puolelle
he asettuvat."
"Mikä... mikä... asia!" alkoi Rolf Idell hätiköiden. "Minä... minä en
ole selvillä... Ehkäpä arvoisa maisteri suvaitsee..."
Vanhoillissuomalaisen lehden toimitussihteeri, joka istui omassa
seurassaan, muiden herrojen siellä täällä jäykkinä seisoskellessa, huusi
kalpeana:
"Tahtoo meitä kapinaan Venäjää vastaan... keisariamme, jolle olemme
vannoneet uskollisuuden valan ja jolle meidän on se asetustemme mukaan
vannottava!"
"Se on paha syytös!" huudahti tähän opettajatar Suomela. "Olemmehan
sittenkin kaikki... suomalaisia... eikä tällainen arvostelu..."
"Mutta tapaus onkin ennen kuulumaton!" jatkoi toimitussihteeri. "Ennen
kuulumaton, julkeudessaan anteeksiantamaton."
"No, no", alkoi pastori Myötyri eteisen oven luota. "Minun käsittääkseni
ei herra Klingstedt sitä tarkoita, — mitäs joutavia... minusta on
aiheetonta kiihtyä. Hän tarkoittaa jotakin muuta, kuvaannollista, niin
sanoaksemme." Naurahtaen hän jatkoi: "Mutta —tokkohan pakina
tällaisista asioista kuvaannollisessakaan muodossa on oikein paikallaan
täällä? Eiköhän kunkin aika olisi — niin, eiköhän jokaisen aika olisi
paremminkin mennä maata..." pastori nauroi ivallisesti ja haukotteli.
"Tällaisista pienistä, itsessään tosin sangen viattomista
nachspieleistä..."
"Nachspielistä?" toisti maisteri Klingstedt kankeasti suomea ääntäen ja
katsoi pastoriin. Hän terästi sanojaan: "Niinkö te luulette, —tai
tahdotte asian ottaa? Tämä ei ole mikään nachspiel! Tuota sanaa, — joka
muuten, kuten herrat tietävät, on saksalainen, — ei sen kotimaassa
voida käyttää näin vakavissa asioissa, hetkillä, jotka ratkaisevat
kansamme, koko Suomen kansan kohtalon."
"Ukko kultani, Eljas, mennään me pois", sanoi rouva Myötyri hiljaa
miehelleen. Herrat yleensä olivat vaiti, nostelivat kulmiaan,
hymyilivät. Maisteri Klingstedt jatkoi ponnella:
"Niin, aikomukseni ei ole mitään sellaista viatonta kuin pastori luulee.
Päinvastoin, se on juuri sitä miksi tuo toinen herra täällä sitä kutsuu:
se on kapinaa. Kapinaan yllyttämistä Venäjää ja Venäjän keisaria
vastaan."
Kaikki äimistyivät niin etteivät tuokioon osanneet puhuakaan; vain
kummastunut ja pelokas huudahtelun humina kävi huoneessa, humina, johon
sekoittui naurahduksia ja josta erottui joku selvä sana: "Hullu."
Rolf Idell tahtoi selityksiä maisteri Klingstedtin tarkoituksista.
Silloin aloitti Klingstedt toisten nurinasta ja paheksumisesta
välittämättä puheensa, esitelmänsä tai selostuksensa.
Hän oli tullut tänne suomalaisten juhlijain joukkoon, vaikka olikin
ruotsalainen. Mutta koko isänmaan yhteisissä asioissa tunsi hän itsensä
suomalaiseksi. Täällä tiesi hän tapaavansa koolla ainakin kahden
suomenkielisen puolueen huomattavimmat henkilöt; parempi olisi, jos
kolmaskin suomalainen puolue olisi täällä edustettuna, mutta surkeaa
kyllä ja häpeällistä: meillä on puolueiden niin vaikea yhtyä edes
isänmaan etsikkohetkillä, vaikea samankielisten porvarispuolueidenkaan,
saati sitten porvarien ja sosialistien keskenään. Porvaritkin meillä —
me itse, tässäkin, — aina kiistelemme toistemme kanssa, ja lyömme sillä
tavalla laimin isänmaan suuret asiat, päästäen verivihollisen, ryssän,
tekemään tuhoa kokonaisuudelle, vahingoittamaan lopulta meitä jokaista
suosimalla eräitä meistä. Niillä suosituilla ei maisteri Klingstedt
suinkaan nyt tarkoittanut loukata vanhoillissuomalaisen toimittajan
puolueen jäseniä: kaikkien oli tällä hetkellä unohdettava menneet,
annettava mahdolliset entiset erehdykset anteeksi. Niin, hän olisi
toivonut, että sosialistitkin olisivat olleet läsnä tässä suomalaisten
juhlassa, silloin olisi hän voinut heillekin puhua. Sillä isänmaalle
kohtalokas hetki vaati kaikkien puolueiden, jokaisen yksilömme
liittymistä saman lipun alle, Suomen leijonalipun, jota ryssät ovat
herjanneet ja herjaavat yhä, raastaneet ja raastavat sitä alas
tangoista, — mutta eivät kauan: Suomen jääkärit iskevät herjaajan
kynnet siitä lipusta miekalla irti!
"Ryssät, — mitä hän puhuu...! Mitä tohtii!" suhahti salissa. Yksistään
venäläisten nimittäminen ryssiksi, näin julkisessa tilaisuudessa, ja
tavallaan juhlallisessa puheessa, oli kuulijoille ällistyksen ja pelon
syy.
Pastori Myötyri naurahteli ja haukotteli, ja lähti tosiaan pois, kuten
hänen vaimonsa oli kehottanut. Ovelta hän ylimielisesti naurahdellen
vilkutti vielä pehmeää kättänsä eräille ystävilleen ja tutuille, etenkin
lehtori Korpelaiselle ja toimittaja Idellille, ja katosi sitten.
Eteisessä sanoi hän uteliaille, jotka olivat tulleet sinne oven taakse
kuuntelemaan maisteri Klingstedtin kovaäänistä puhetta, että iltamat
järjestäneellä seuralla oli siellä tilapäinen johtokunnan kokous.
Maisteri Klingstedt virkkoi, kun näki pastorin notkeasti peräytyvän:
"Herrat ja naiset voivat huoletta jäädä, enkähän tietysti epäilekään,
että te pelkäisitte. Pian tulee aika, jolloin kenelläkään Suomen
kansalaisella ei ole aihetta pelätä mitään sortoa. Ja nyt meillä ei ole
oikeutta pelätä!"
Nyt esitti hän muutamilla lyhyillä, mutta itsevarmoilla piirteillä
asemaa Euroopan ja maailman valtiollisella näyttämöllä ja monivuotisilla
taistelukentillä. Hän esitti numeroita ja kuvasi ennen kaikkea Saksan
armeijan aseiden riemukulkua. Hän sanoi, että Suomenkin kansan täytyy
seurata maailmantapahtumia, kuten hän tiesi sen jännityksellä
tekevänkin, ja totesi ilokseen jokaisen suomalaisen toivovan Saksan
voittoa — luonnollisesti: jokainen Saksan voitto taistelukentillä
lähensi näet hetkeä, jolloin meidän piti olla valmiit käyttämään
tilaisuutta hyväksemme. Se tilaisuus lähenikin nyt huimaavaa vauhtia, se
saattoi tulla koska tahansa: kuukauden kuluttua, viikon päästä,
huomenna! Saksan voitot Venäjän rintamalla toivat mukanaan Venäjällä
vallankumouksen — Venäjällä, ryssien mädässä maassa. Silloin eroavat
suomalaiset ryssistä, saksalaisten avulla. Me eroamme, siitä oli
maisteri Klingstedt varma.
Kalpea toimitussihteeri vihelsi. Rolf Idell oli niin sekaantunut
kummastuneesta närkästyksestä, että meni aikaa, ennenkuin hän sai
sanaakaan suustaan, ja silloinkin hän soperteli, sammalteli. Suuttunut
hän oli; sydämessä kiehui kiihko ryhtyä vastaväitteisiin, mutta maisteri
Klingstedt jatkoi järkkymättä, häikäilemättä. Naiset huudahtelivat
uteliaisuudesta, moni Klingstedtiä ihaillen; heidän äänissään oli
Tistelberg kuulevinaan tohtorinrouvankin äänen, eikä hän pitänyt sen
levottomasta, kiihtyneestä innostuksesta. Insinööri Tarkkanen katseli
Klingstedtiin valppaana, joka sanan huomaavana, ja vastaussanoja pohtien
veteli leukapartaansa. Neiti Suomela miltei hypähteli jalalta toiselle,
ja huusi maisteri Klingstedtille jo kerran puolittain:
"Hyvä. Niin puhuu mies! Sellaisia pitäisi sankarien sanain olla!"
Mutta se huudahdus häipyi puheensorinaan, salista räikkyvään
torvimusiikkiin ja tanssin jyskeeseen.
Viimein alkoi Rolf Idell puhua jotakin, kuivasti, ryiskellen. Mitä hän
sanoi, ei kuulunut. Mutta maisteri Klingstedt selitti nyt, millä
perusteilla hän oletti, uskoi, tiesi Venäjällä pian tulevan
vallankumouksen: luetteli joistakin varmoista, hyvin asiantuntevista
lähteistä saamiaan tietoja, joissa yleisön korvaan kajahti sellainenkin
jo sille osittain tuttu nimi kuin Rasputin. Jos yleisö sallisi, tahtoi
maisteri Klingstedt esittää kaikki saamansa tiedot, mutta lähteiden
nimeä mainitsematta: sitä hän ei saanut tehdä, mutta kunniasanalla hän
vakuutti, ettei hän mitään puhunut omasta päästään. Oli jo vihdoinkin
aika, ettei suomalaisilta mitään saisi salata; kaikkien oli
valmistuttava isänmaan etsikkohetkeen. Vallankumous Venäjällä tulisi
pian, ehkä hirvein myrsky, mikä koskaan on mitään kansakuntaa kohdannut,
slaavilaisen kansanluonteen ja kehnon slaavilaisen sielunlaadun ja vielä
surkeamman älyn mukainen.
"Venäjä on heikko, sanomattoman heikko valtakunta", huomautti maisteri
Klingstedt ohimennen, hiljaisesti ja hymyillen, ja sille huomautukselle
nyt naurettiin säälivästi. Se oli jo tavaton väite.
"Niin, heikko ja pieni valtio, jos verrataan Venäjän ja meidän voimiamme
keskenään", uhmasi Klingstedt. "Me saatamme olla suuri ja vahva kansa,
— ja me olemme! Mutta juuri se on jokaisen ymmärrettävä, että Suomi on
pian suuri, muutoin se ei tule suureksi."
Yleisö nauroi.
"Minä puhun vakavasti, korkeista siveellisistä asioista", sanoi maisteri
Klingstedt. "Pyydän, että jätätte suoraan sanoen lapselliset naurut!"
Jokaisen oli nyt uhrauduttava, jos uhri isänmaan puolesta on edes uhri;
jokaisen oli täytettävä mitä kansakunnan kunnia käski meitä tekemään.
Toiset kyllä, ehkä useammat kuin luullaankaan, ja ainakin ydinjoukko,
olivat jo valmistetut, tiesivät velvollisuutensa. Ja Klingstedt puhui
Suomen jääkäreistä, kapinallisista kunnon nuorukaisista, jotka
palvelivat Saksan armeijan riveissä, taistelivat Saksan ja Venäjän
välisellä rintamalla verivihollistamme vastaan, heistä puhuessaan
käyttäen jälleen tuon joukon kunniakasta nimitystä, jota ei siihen
aikaan yleensä tunnettu. Niitä nuorukaisia kutsuttiin meillä vielä
milloin miksikin; venäläisten santarmien ja suomalaisten salapoliisien
ja esivallan pelosta puhuttiin heistä kuiskaamalla, sanottiin:
"Se pataljoona." Tai: "Ne suomalaiset." Taikka ainoastaan: "Ne —siellä
Saksassa."
Jännityksessä ja hurmaukseen syttyen kuuntelivat enimmät nyt maisteri
Klingstedtin kertomuksia urotöistä, joita suomalaiset poikamme olivat
tehneet saksalaisten aseveljiensä rinnalla, saksalaisten ystäviensä
opettamina, kasvattamina. Kuuntelivat heidän kärsimyksistään, säälien,
kaivaten jotenkin heitä auttaa; heidän sitkeydestään, ylpein mielin
heidän oppivaisuudestaan, ja nauttien suopeasti, milloin maisteri
mehevöitti kuvaustaan kertoen esimerkkejä humoristisesta
hidasälyisyydestä, mutta rehellisestä suomalaisesta mielestä. Luetteli
kiitoksen ja kunnian lauseita, joita he olivat saaneet opettajiltaan ja
päälliköiltään, jopa itseltään keisari Wilhelmiltä, aikamme
Napoleonilta: jos kukaan tässä sodassa edusti Napoleonin
majesteettisuutta, niin Wilhelm II. Ja samoin kuin Napoleonilla aikanaan
oli hänelläkin nerokas kenraalipiirinsä, Hindenburg ensimmäisenä, ja
sitten melkein kokonainen loputon sarja loistavia saksalaisia
sotilasneroja, joiden useimpien nimet olivat suomalaisille tutut ja
Suomessa ihaillut. Heidän taitoaan ja Saksan kansan rautaista, tyyntä
sitkeyttä ei koko maailma jaksaisi vastustaa! Koko maailman kävisi
huonosti, Saksa sen voittaisi, ja Saksan liittolaiset pelastuisivat
kunnialla tästä kansojen taistelusta. Saksan liittolaiset, siinäpä sana.
Siihen Klingstedt juuri pyrki. Suomen oli oltava yksi niistä, — ja se
oli: sen takaisivat jo ne kaksikymmentä tuhatta suomalaista, jotka
vuodattivat vertansa saksalaisten rintamalla, Suomen puolesta.
Rolf Idell keikahteli paikallaan, pyyhki otsaansa, kohotteli päätänsä,
tahtoi puhua. Maisteri Klingstedt jatkoi.