bufetin luona. Tuossa nyökytti joku Tistelbergille päätänsä: Akseli
Jorvas, perheineen asettuneena ruokasalin suurimman pöydän ääreen,
ikäänkuin huomatuimmalle paikalle, itse turpeana ja punaisena,
leukaparta huonosti ajettuna, särpien suurta omenahyveannosta, silkissä
kahiseva rouva pystyssä päin, hapan ilme huulillaan, ikäänkuin tuo
herkku, jota hänkin söi, olisi ollut hänelle liian tavallista eikä olisi
maistunut. Kylmästi ja tuskin huomattavasti hymyillen katsahti hänkin
insinööriin, joka oli tutustunut Jorvaksiin, kun oli Tarkkasen kanssa
käynyt heidän talossaan merkitsemässä Akseli Jorvaksen sahanpaikakseen
ostamaa uutta palstaa. Sitten rouva kääntyi jakamaan kermaisia ja
sokerisia annoksia kolmelle, neljälle lapselleen. Maalaiskermaa,
nousukaskomeita. Muitakin tuttuja tapasi Tistelberg siellä ja täällä,
vaihtoi heidän kanssaan pari sanaa ja erosi heistä. Rolf Idellin ääni ja
lapselliset naurunremahdukset kaikuivat nyt ylinnä salissa. Pöydät
olivat täynnä varsinkin rikastuneita maalaisia. Koulupoikia ja muutamia
yksinäisiä, vanhaan ikään päässeitä neitejä seisoskeli orpoina ja
avuttomina seinävierillä.
"Kas, niin, siinähän olet, Isidor", sanoi hymyilevä Onni Tarkkanen erään
pienen pöydän takaa, jonka ympärillä istui muitakin. "Tulehan tänne.
Taitaisi koitua juuri sinulle pieni työ."
Onni Tarkkasen vieressä kyyrötti hänen kelmeä rouvansa, pöydän toisessa
päässä joku lihava, kookas ja punainen naishenkilö, ja toisella puolella
pöydän pitempää sivua, selin Tistelbergiin, tummaverinen mies hartiat
koukussa, ja tämän tumman ja keltaihoisen vieressä jälleen se rouva,
jota Tistelberg äsken oli hieman johtunut ajattelemaan, —puhuen
nopeasti ja sotkien, melkein pärpättäen: koettaen päästä mukaan
keskusteluun, jota varsinkin tuo tumma herra tuntui pitävän yllä.
Onni Tarkkanen kysyi, oliko seura hänen rakkaalle apulaiselleen tuttua,
ja esitteli sitten hänelle lihavan naisen jonakin arkkitehtinä, ja
herrasparin jonakin tohtorina ja hänen rouvanaan; hajamielinen
Tistelberg ei yleensä oikein kuunnellut nimiä. Tohtori ja tohtorinna
mainitsivat olevansa hänen kanssaan jo ennestään tuttuja. Missä hän oli
heidät nähnyt? Sitten selitti Tarkkanen:
"Tohtori Oljemark aikoo ostaa huvilapalstan, tai on kaupat jo melkein
tehnyt, ja meidän olisi se mitattava ja kartoitettava, yleensä
suoritettava kaikki se vähäpätöinen, mitä ammattiimme kuuluu. Rouvat
tässä puhuvat huvilapiirustuksista, joita neiti arkkitehti ryhtyy
laatimaan — ensi kevääksihän se oli?"
"Ensi kevääksi", vahvisti tohtori. "Sen täytyy joutua siihen kuin otan
lomani. Kesäkuun viidenneksitoista; silloin muutamme heti sinne. Jos nyt
lasketaan perustukset ja keväällä rakennetaan, niin valmistuuhan se."
"Oh, Severi on aina niin tarkka ajoista!" huudahti tohtorinna. Tohtori
vilkaisi rouvaansa ja heilautti päätänsä.
"No, meistä ei viivytystä", myhäili insinööri Tarkkanen. "Tämä
Tistelberg... tämä meidän Isidor on näppärä mies. Pikku homma. Mutta
jos tosiaan haluatte, että minä, — tai me molemmat, Tistelberg ja minä,
ja kaipa vaimonikin, lähtisimme valitsemaan sieltä sopivinta kohtaa
rakennukselle, katselemaan, mihin ilmansuuntiin kukin kolkka käännetään,
niin..."
"Kyllä, kyllä me tahtoisimme!" huudahteli tohtorin rouva. "Minä niin
mielelläni olisin teidän kanssanne, insinööri Tarkkanen, ja tekisin
kävelymatkan... Mutta Hildurille minä olen jo sanonut, että minä
haluaisin omaan puoleeni rakennusta siniset laudoitukset nurkkiin ja
ikkunoihin... Ja ikkunoihin kukkia... ja... ja..."
"Kukkasetko sinusta on arkkitehdin tehtävä?" huomautti hänelle tohtori
hieman pisteliäästi.
"Ei, ei, mutta...", alkoi hänen rouvansa.
"Mutta sen sijaan", jatkoi tohtori vaimoaan kuuntelematta, "on tärkeää,
että seinät tulevat oikeihin ilmansuuntiin: että aurinko pääsee
tasaisesti kaikkiin huoneisiin paitsi ei keittiöön ja minun
työkamariini. Minä työskentelen kesälläkin. Jos me siis saamme
insinööriä, tai insinöörejä, vaivata, niin..."
"Vaiva on vähäinen!" vastasi Onni Tarkkanen auliisti. "Ja samalla saamme
omankin hyötymme: teemme pyykityksen ja kartan, joita pyydätte."
Nyt puhuivat naiset, — tohtorinna, insinöörskä ja arkkitehti, jota
tohtorinna oli nimittänyt Hilduriksi, suurempaa hälinää pitäen kuin
miehet. Etenkin tohtorinna; hän koetteli selitellä, usein sekautuvin
sanoin, arkkitehdille, minkälaiseksi hän toivoi omaa puoltaan huvilasta,
— jos mies antaisi rakentaa hänelle tosiaan oikein oman puolen. Yksi
suuri huone se olisi, tai kaksi pientä huonetta, joista toinen aivan
pieni, hyvin vaatimaton; hänen huoneissaan pitäisi olla maalaamattomat
hirsiseinät, eikä makuukamarissa juuri muuta kuin leposija.
Arkkitehtineiti naurahteli kirkkaasti rouvan sanoille, ikäänkuin
jollekin hassutukselle. Ja rouva Tarkkanen selitteli käytännöllisesti,
mitä kaikkia muita rakennuksia ja laitoksia kuin päärakennus huvilassa
täytyisi olla: kellareita, liitereitä, vihannesmaita, jopa
niittypalstakin, joka elättäisi pari lehmää.
"Nassunkin voisi pitää kesällä", sanoi hän. "Ainakin me, vähävaraiset,
jos huvilan hankimme, aiomme sillä tavalla säästää."
"Nassun niin, nassun!" huudahti tohtorin rouva. "Minä pidän nassuista ja
yleensä eläimistä. Nassut ovat niin älykkäitä, eivätkä ollenkaan niin
epäsiistejä kuin sanotaan..."
"No, sinä nyt: älykkäine porsainesi!" äännähti tohtori hänelle.
Onni Tarkkanenkin jutteli tohtorin tulevasta huvilasta,
laajakatseisesti: palstojen mahdollisesta hinnannoususta, hermojen
säästöstä, jonka saisi siellä kesänsä viettämällä, jonkin suopalstan
viljelyksestä ynnä muusta.
"Ei, viljelemään minä en ryhdy", sanoi tohtori. "Minulla on muuta työtä.
Mutta huvilan on joka suhteessa jouduttava ensi kesäkuun alussa niin
valmiiksi, ettei se minua häiritse. No niin, hyvä, te siis tulette.
Sovitaan sitten vasta päivästä. Mutta — mitähän tuo Rolf Idell tuolla
taas puhuu? Luuleeko hän ententen voittavan? Minusta hän vähän
liioittelee... Täytyy mennä kuulemaan: ehkä hän on saanut joitakin
tuoreita uutisia Helsingistä lehteään varten. Hyvästi, tai näkemiin."
Tohtori nousi paikaltaan ja poistui seurasta. Insinöörskä käski miestään
bufetiin maksamaan heidän, Tarkkasten teen, koska ei neitiä saatu tänne
soittamallakaan ja seuraava ohjelmanumero alkaisi aivan hetimmiten.
Insinööri Tarkkanen totteli neuvoa, tohtorinnan kursaillessa, että
kaikkien tee olisi ollut oikeastaan hänen miehensä maksettava, tokihan,
kun Severi oli kerran kutsunutkin herrasväki Tarkkasen puheilleen ja
pöytään. Insinööri Tarkkanen meni kuitenkin bufettiin suorittamaan oman
osuutensa, — vain omansa, valitettavasti, ettei jouduttaisi
kaksinkertaisesti maksamaan: kenties tohtorikin etsisi tarjoilijattaren
käsiinsä. Tistelberg jäi rouvien ja arkkitehtineidin pariin.
Arkkitehti vain muhoili itsekseen, eikä puhunut mitään. Rouva
Tarkkanenkin oli vaiti, hiukan jäykkänä ja ylpeän näköisenä. Tohtorinna
kääntyi Tistelbergin puoleen, nojaten ohimonsa käteensä ja katsoen
häneen tarkkaavasti, kauan, omituisesti, niin että Tistelberg tuli
hieman levottomaksi. Jotakin puheenaihetta, kohteliaisuuksia, olisi
hänen nyt pitänyt keksiä. Rouva katseli häneen yhä, hiljaa, pelkästään
häneen päin kääntyneenä. — Tuopa merkillinen, ajatteli Tistelberg.
Tuollainen, mikä lienee... Silmien alla ryppyjäkin. Miksi hänen otsansa
on niin rasittunut?
Kukaan ei virkkanut tuokioon mitään, Tohtorinna alkoi puhua:
"Kuulkaas, insinööri, sanokaa nyt jotakin!"
— Mitä, sanokaa? — Tistelberg kummasteli.
Ääni oli pyytävä, Tistelbergistä melkein vastenmielisen raukea. Ja se
jatkoi, välittämättä ollenkaan noista kahdesta muusta naisesta, jotka
istuivat siinä lähellä:
"Minä olen — intresseerattu teistä, herra insinööri. Minä olen
intresseerattu... kaikesta... sellaisesta. Te olette ollut merillä,
käynyt Espanjassa ja Marokossakin! Minkälaista siellä oli? Ah, sanokaa,
kertokaa nyt... vähän!"
Kehotus tuli kuin mikä rukous. Tohtorinnan kädetkin ojentuivat pöydän
ylitse, kun hän jatkoi:
"Olen kuullut teistä insinööri Tarkkaselta, tuosta seikkailustanne...
siellä Algierissa... vai missä se oli? Minä tahtoisin niin tietää
kaikesta... semmoisesta: kauniista, merkillisestä. Siellä mahtoi olla
ihanaa?"
Tistelberg vastasi lyhyesti:
"Seikkailustako? Jopa kannatti Onnin siitä mainita! Eihän se ollut...
kerrassaan mitään."
"Niin, niin mutta", sopersi tohtorinna. "Insinööri Tarkkanen ei
jutellutkaan siitä mitään perusteellisemmin, sanoi vain, että teillä oli
ollut seikkailu, harvinainen. Mikä se oli? Miksi te lähditte merille?"
Tistelberg tuli noloksi. Miksi tuo tuossa — tungettelee? Mutta samassa
hänen mielessään heräsivät vanhat, jo puolikuolleet muistot tuolta hänen
lyhyeltä merimiesajaltaan. Kirkastui ajatuksissa sekin seikkailu, jota
rouva kai tarkoitti. Ne menneet asiat palasivat hetkeksi elävinä,
sykähdyttäen, aurinkoisina ja suloisina. Kuitenkin hän vastasi,
luulotellen kysyjää tungettelevaksi ja äitelän hempeileväksi:
"Kaunista...? Kyllähän! Mutta mitäpä siitä... samanlaisiahan ne ovat
ihmiset... siellä kuin muuallakin..."
"Ihmiset? Niin... mutta kaikki muu siellä?" huudahti tohtorinna. Hän
jatkoi huokaisten, hitaasti, raskaasti: "Niin, ihmiset? Ja eivätkö ne
saisi olla samanlaisia?" Ääni soi Tistelbergin mielestä aivan toisin
kuin taannoin: se kuului pehmeältä, valittavalta, ja helähti samalla
Tistelbergistä kummallisen kirkkaalta.
Tistelberg katseli tohtorinnaa; hänellä ei ollut mitään vastaamista.
Rouva Tarkkanen liikahteli levottomasti. Tohtorinnakin katseli
Tistelbergiin toisista välittämättä, niin että Tistelberg loi nolona
silmänsä eteensä pöytään. Äskeinen ääni, hiljaisena ja pehmeänä soiva,
kajahti sitten yhtäkkiä iloisena, ikäänkuin houkuttelevana:
"Kun tulette meille silloin kun lähdemme kaikki katsomaan tuota mieheni
huvilapalstaa, — toivon, että insinöörskä nyt alkaa käydä meillä: olisi
hauska tulla läheisiksi tuttaviksi, — niin, jos tulette meille ja
siellä matka aletaan, niin kerrottehan sitten, herra Tistelberg,
käveltäessä, minulle jotakin sieltä etelästä, ihmeellisestä, kauniista,
eikö niin? Sillä minullakin on jotakin teille kerrottavaa! Minunkin
suvussani on ollut seikkailuverta. On ollut. Kuulkaas: isäni kävi
aikoinaan nuorena Balkanilla ja Egyptissä asti, ja kohtasi siellä
Becker-Bein! Tiedättekö, kuka hän oli? Ah, ettekö tiedä? No tehän olette
tietämätön. Mikäkö oli Becker-Bei? Hän oli, hän oli... mutta nyt en
ehdi hänestä kertoa, se on pitkä juttu. Saatte sen kuulla... sitten!"
Insinööri Tarkkanen palasi pöydän luokse. Hänen puolisonsa nousi
paikaltaan, samoin arkkitehti, hitaasti ja laiskasti. Rouva ja herra
Tarkkanen hyvästelivät tohtorinnaa ja arkkitehtiä. Tohtorinna istahti
pöydän ääreen vielä takaisin ja sanoi:
"Kuinka ihmeellistä on maailmassa — sittenkin joskus. Sellainen kuin
tuo Becker-Bei, isäni tuttava ja ystävä. Tahdotteko kuulla isästäni ja
hänestä?"
Hän katsoi Tistelbergiin kysyvästi, hymyillen. Oli kohottanut kätensä
ylös, niin että sormenpäät olivat vastatusten. Tistelberg huomasi hänen
kätensä ja hätkähti. Ne kädet olivat kauniit, hyvin valkeat.
Tistelbergistä tuntui tuskalliselta, jossakin syvällä hänessä ikäänkuin
riipaisi. Hän tuijotti tohtorinnan käsiin. Ja säpsähdys jatkui hänessä
yhtäkkiä jonkinlaisena kauhuna... nuo kädet olivat kuin mikäkin —
aave. Niiden valkeasta väristäkö se johtui? Se valkeus oli kalmamaista,
— mutta kuitenkin lämmintä, sykähtelevää. Sormet hennot, mutta
tarmokkaat, pehmeät, mutta keskenään kujeillen leikittelevät. Kynnet
sopusuhtaiset, sirot, punertavat. Kyynärvarret, jotka näkyivät väljistä,
mustista hihoista, olivat pyöreät ja pehmeät, Tistelberg ahmi
ajatuksillaan niiden arkojen, pulppuilevien suonten viivoja.
Rouva hymyili ja leikitteli käsillään. Hänen silmissään oli jotakin
kimmeltelevää.
Kello soi juhlasalissa. Yleisö lähti kolistellen ja humisten saliin.
"No, näkemiin sitten", sanoi rouvan ääni. "Minä tulen heti, Severi."
Tistelbergistä se ääni kuulosti tavattoman alakuloiselta. Se oli
—niinkuin mitä...? Kuin metsäkyyhkysen yksinäistä valittelua. "Uskon
että tarinani, vaikka lyhyt, tulee teitä miellyttämään."
Tohtori seisoi vaimonsa vieressä ja kehotti häntä kiiruhtamaan saliin,
sillä nyt alkoi neiti Suomelan tilapäisnäytelmä, — valot salissa
sammutettaisiin heti.
10
Pimeässä näyttämö hohti, ja sen hohteessa kiiluivat sadepisarat salin
ikkunoissa. Siellä ulkona tyhjät kadut tihkusateessa, hiljainen,
ikäänkuin autio kaupunki merenlahtensa rannalla, kuin lätäkön partaalla,
ja toisella puolella suuret, reunattomat metsät syksyn tuulessa
kohisten.
Isidor Tistelbergin sielu oli levoton; jotakin kummallista hänen
sydämessään salaa sykähteli, vavahteli ja eli. Tuo elämä oli kuin tuhkan
alle kätkeytynyt hiili, kuin multasorassa piilevä kytö: kaikki hänestä
tuntui tyyneltä, yksitoikkoiselta, tavalliselta, mutta samalla hän tunsi
taikka aavisti, että jotakin syvällä värähteli, kidutti. Mitä se oli, ei
hän tietänyt, mutta rauhattomaksi hän tuli.
Hän katseli neiti Suomelan kyhäelmää, pelkästä jonkinlaisen uutuuden
halusta ja himosta; mutta hän ei nauttinut edes omasta katselustaan,
saati sitten tuosta katseltavasta. Hän aprikoi omia asioitaan, tai omaa
suhtautumistaan ympäristöön, masentuen ja epäuskoisena ja epätietoisena
kaikesta, mitä elämäksi sanotaan, ja itsestään kaikkein pahimmin.
Tämä neiti Suomelan kyhäily? Jokaisenhan meillä Suomessa piti kirjoittaa
jotakin, kertomuksia, näytelmiä, runoja, — jokaisen opettajattaren,
apteekkioppilaan, perheenäidin; miltei jokaisen, voi sanoa. Ne olivat
tavallisia näytelmiä, runoja, novelleja, romaaneja, enimmäkseen
kasvattavia, kauniita, jaloja. Hyvä, että ihmisillä ikävissään oli edes
se ajanviete, — ajanhukka.
Ajanvietekö? Ehkä he tahtoivat sitä tehdä, muiden kiireittensäkin
uhalla, halusta tehdä jotakin isänmaan hyväksi? Tosiaan pieni kansamme
tarvitsi paljon lisää sivistyksen voimaa pystyäkseen vastustamaan
vihollistaan, joka sitä oli satakin kertaa väkevämpi, uhaten sitä jo
massansakin painolla. Jokaisen meillä oli koetettava antaa kansalleen
noita sivistyksen aseita. Hyvä niinkin, kauniita tekoja!
Mutta ne vähäiset elämän kukat, mitkä karussa luonnossamme olisivat
olleet mahdolliset, ellei ulkonainen vihollinen olisi aina väijynyt
ovella, jäivät täten huomaamatta, hankkimatta, nauttimatta. Kaikki voima
kului opetukseen, kasvatukseen, itsevarjeluun, ikäänkuin luisiin tai
puiseviin piikkeihin, joita kaktus kehittää erämaan hiekassa peläten
raavaiden ahnaita kitoja. Hyvä niinkin. Mutta sääli kaktusta! Hän muisti
lukeneensa, mistä lienee lukenut, että kaktus saattoi olla jopa ihanaa
virvoitusjuomaa kehittävä kasvi, jos sitä hoidetaan sille vaarattomassa
lavassa eivätkä eläimet pääse sitä ahdistamaan; silloin se hylkää
vähitellen piikkinsäkin ja muuttaa ne suloiseksi mehuksi, juovuttavaksi,
makeaksi nesteeksi.
Mutta onko tuollaisia kasveja — tuollaisia sieluja — toisissakin
maissa muualla kuin botanistien ansareissa? Kaikki kansathan nykyään
käyvät sotaa toisiaan vastaan, eivät iloitse omasta kukinnastaan, vaan
kehittävät piikkejään.
Niin, joitakuita niitä lienee muualla. Meillä lieneekö yhtään.
Mutta eivätkö sellaiset sielut olisi mahdollisia meilläkin, elleivät
muuten, niin täälläkin ansareissa: lämpöisessä kamarissa, suljettujen
seinien sisällä? Kummallisena, väkivaltaisena poikkeuksena vain!
Vaatimaton, opettava näytelmä esitti kahta nuorta miestä ja yhtä tyttöä.
Kaikki kolme maalaisia. Pojista oli toinen talollisen poika, toinen
torpparin. Talollisen poika siinä juopotteli, kerskui, oli laiska ja
petollinen, — ennenkaikkea juopotteli. Torpparin poika oli köyhä, mutta
uuttera, sivistystä ja kirjoja rakastava, ja ennenkaikkea sivistystä
rakastava. Molemmat pojat kosivat pikkutalollisen tyttöä, joka ensin
piti rikkaasta talollisen pojasta. Avioliittoa ei heidän välillään
kuitenkaan syntynyt, joskin kihlaus, sillä sulho teki kaikenmoisia
kolttosia, hakkaili ohella muitakin naisia, — ja joi. Kihlaus
purkautui; tyttö huomasi ahkeran ja viattoman torpanpojan avut, ja meni
yhtäkkiä ja ainaiseksi kihloihin hänen kanssaan. Se oli ensimmäinen
näytös, eikä näytelmässä ollutkaan enempää kuin kaksi. Toisessa
esiteltiin tulevaisuuden kuvia: talollisen poika itsensä ja talonsa
rappiolle juoneena, talon metsä myytynä, vaimo ja lapset —sillä hulttio
oli sittenkin mennyt naimisiin — puutteessa; kun taas torppa miltei
talona, kaikki järkevässä kunnossa, virittäen pienen ylistyslaulun
hoidetuille pelloille, siistille karjalle, monille koulua käyville
lapsille, vanhuuden omantunnonrauhalle. Hyvä niinkin; hyviä
varjelusokaita!
Mutta Birger Bengelsson oli naamioinut torpanpojan mustaksi roistoksi,
kun taas kelvottoman talokkaan vaaleaksi ja merkillisen kauniiksi. Se
oli sen Birgerin koiruutta, jota kukaan ei kai huomannut. Ja mitäpä
siitä: pientä olikin koiruus!
Tistelberg ei katsellut järkeen neuvovaa kyhäystä; näyttämön
valonhohdetta hän katseli. Hän ajatteli muuta... Kun hän joskus kuuli
vuorosanoja, vaikuttivat ne häneen tuskastuttavasti, ärsyttäenkin.
Ajatteli itsekseen:
— Mitä opetuksia, viisaita neuvoja. Kylläpä ovat kaipuut suuret: luisia
varjelusokaita!
Joskus oli kuiva kaktus, köyhä elämä, hänelle kukkinut, niinkuin se
huonolle hoitajalle saattaa kukkia. Huonolle hoitajalle! Kyllä,
huonolle. Viimeksi tuon lesken kanssa. Sellaisen kanssa, vain sellaisen!
Tässäkin salissa olivat he yhdessä istuneet. Oli taas jotakin
näyttämöllä esitetty. Mutta esityksen aikana oli hän pistänyt kätensä
lesken vyötäiselle tai hänen kaulaansa: se oli sentään kukkivampaa kuin
jokin näytelmä, ja mitäpä tuollaisesta tavallisesta leskestä!
Kaupungilla oli kai alettu asiasta hiukan "juoruta", kuten sitä kutsuvat
muka tärkeällä nimellä. Hänelle ne juorut olivat olleet juuri yhtä
merkitseviä kuin tyhjä ilma. Tistelberg ei ottanut niille edes toista
korvaansa kallistaakseen, sen verran hän mielestään osasi järjestää
vaatimatonta elämäänsä kukoistamaan, tehdä sitä sisällöltään
rikkaammaksi. Köyhä kukka oikeaksi kaktukseksi! Ja kuitenkin oli
Tistelberg hänelle kiitollinen: kukka kuin kukka, — köyhälle. Sitä
ennen oli Tistelberg kylläkin noukkinut eräitä, merillä ollessaan,
satamissa ja kaduilla. Uhkeilta ja tuoksuvilta ne näyttivät, ja olivat
tietysti sitä kuin Tistelbergin olisi pitänyt arvata niiden olevan:
tyhjiä, — kuin tyhjiin imettyjä, myrkyllisen ilkeitä, eivätkä
myrkyssään edes huumaavan tuoksuisia. Olisihan se pitänyt arvata. Mutta
kukka kuin kukka; parempi jotakin kuin ei mitään. Ns. synninteitänsä ei
hän yhtään katunut. Etsi vain parempaa, unohti tavatut. Sitten joku
porvaristyttö polyteknikon ajoilta; hän oli paria moista suudellut,
halaillut — viattomasti; kauniit, epäitsekkäät arvelut häntä
pidättivät: ei ollut tohtinut, hennonut taittaa kukkaa, oli pelännyt
itselleen pahoja seurauksia ja säälinyt toista, kun ei tietysti jaksanut
niin kehittymätöntä rakastaa. Sellaista se oli ollut, köyhää, melkein
hävettävän köyhää. Eikö hän osannut anastaa elämältä mitään rikkaampaa,
hiukankin uskalletumpaa?
Köyhää, joutavaa, haltioihinsa ja hurmioon syttymätöntä koko miehinen
ikä. Ainoaa totista tulta oli sittenkin ennen tätä ollut vain jokin
koulupoikarakkaus, johonkin vieraaseen naiseen, erääseen täysikäiseen
kohdistunut, mikä ja kuka hän nyt olikaan. Millaista perusteetonta ja
lapsellista! Mutta tulta se oli ollut. Haaveita kirjan ääressä,
kirjeitä, joita ei uskallettu lähettää, epätoivoista tuskaa
tiedottomassa, hätääntyneessä sydämessä, kyyneleitä, joita voi sanoa
palaviksi tai verisiksi. Ja sitten? Tulipa nopea unohdus, jota hän oli
surrut synnillisenä, niin nopea se hänestä oli ollut. Sitten — ei
mitään! Ei oikeaa tulta enää!
Onko aina suloista, helppoa unohtaa? Viimeinen leikki tuon lesken
kanssa, jolle hän oli kiitollinen siitä, että oli suorastaan opetettu
taittamaan kukkia ja heittämään ne pois, todisti kylläkin alakuloisesti
sitä: Tistelberg oli nyt jo hänet miltei unohtanut, eikä siitä vielä ole
aikaa puolta vuotta.
Sellaista lienee köyhän kukkien kohtalo, noiden vain tavallisten,
köyhälle miehelle sopivien. Hän oli jo tässä iässä, eikä ollut saanut
osalleen sellaista, joka tuoksullaan päihdyttää, sellaista, jota ei voi
olla raastamatta itselleen. Mitä sen piti olla? Hieno- ja
väkevätuoksuista, myrkyllistäkin, mutta sillä tavoin, ettei myrkyn väri
näy jo terälehdillä. Kaktuksen kukka, sellaisistahan ihmeitä kerrotaan!
Kerrotaan! Lieneekö niitä missään?
Tänään oli hän alkanut halveksia, väheksyä Kerettiä, mutta nyt hänen
täytyi myöntää kadehtivansa häntä.
Mikä onni, moisella miehellä! Kuului olevan, tai olleen, tavaton naisten
suosikki; hm, sen menestyksen huomasi jo ulkonäöstäkin, niin
itsetietoinen, rasvaisen kiiltävä oli hänen naamansa. Ja saattoi silti
ymmärtää syyn hänen menestykseensä. Keretti kuului olleen aikoinaan
sangen kaunis: notkea ja solakka, kasvot kuin enkelin, barokkienkelin,
sellaisen kuin nähdään joissakin vanhoissa saarnastuoleissa maalla.
Niistähän ne naiset pitivät, komeista kasvoista, samoin kuin miehetkin.
Eikö Tistelberg itse kiintynyt aina ensiksi komeihin kasvoihin? Ja monet
muut — iäksi. Ihmeellistä ja järjetöntä: rakastaa olentoa, joka on
tyhmä, pöyhkeä, hölmö ja hävytön, kuin tämäkin sankari, tämä Helsingin
pommitusta paennut, mutta naamaltaan korea. Uhrata hänelle tavaransa,
sielunsa, ruumiinsa, — niin, ruumiinsa, naiselle kai merkitsevin
omaisuus: siitähän riippui naisen kohtalo maailmassa. Vai olisiko
naisille sielu tärkeämpi? Sielu — mikä?
Niin oli Keretti-pojalle uhrattu. Hän oli nainut Helsingissä
konttorineidin, jolla oli sievoinen sukuomaisuus ja vähän säästettyjä
varoja, erottanut hänet tuolla naimakaupalla pois toimestaan; ja sitten
he olivat eläneet yhdessä, itseään vihittämättä, jota seikkaa Tistelberg
ei tosin pitänyt tarpeellisena. Niin, eläneet ensin naisen varat syöden,
ja sitten elää retostelleet; ja vieläkin jalo herra makaa, hautoo
runojaan, pöyhkeilee naisonnellaan, — eihän tämä vaimo ole hänen
ensimmäinen naisensa, — istuu ravintoloissa, jättäen rouvansa, muuten
varsin sievän, yksinään kotiin, ja uikuttelee leipähuolten vaivoja. No,
nyt ei näy enää voivan ravintoloissa istua, sankari on jo naisen rahat
hävittänyt. Kylläpä kannatti naisen kaunis uhri. Uhri, tai ahnaus.
Hullua elämää, tuon Keretin. Epäkristillisyyttäkin se oli muka, mutta
millaista! Ei ylevyyttä, voimaa. Tistelbergillehän oli epäkristillisyys
jotakin aivan muuta kuin nainen. Tämän pohjalta penkoutui kuitenkin
esille sellaista kuin toisen ansiolla, elämällä eläminen: vaimon ja
naisen ansiolla, sama laskelma kuin kristillisissäkin avioissa! Maksoipa
tosiaan vaivan!