poika. "Etkö sinä olekaan gentlemanni. Ehkä tekin, insinööri,
maistaisitte sekoitustani", jatkoi hän Tistelbergin puoleen kääntyen;
"olen kyllä teidät kadulla nähnyt, ja olen teistä sattunut kuulemaan
paljon, paljon, mutta emme ole esitettyjä. Viime talven oleskelin
melkein kokonaan ulkomailla."
Bengelsson esitteli itsensä insinöörille, tilasi sitten lisää laseja, ja
kaikki kolme, Keretti, Bengelsson ja Tistelberg asettuivat postimestarin
luokse juoman ääreen, jonka kokoonpanoa ja hienoutta Bengelsson nyt
selitteli: niitä ja niitä esansseja oli hän siihen sekoittanut, —
antanut sekoittaa tuolla hotellin keittiössä, — kutakin juuri sen ja
sen verran, ei kymmenesgrammaa enempää. Sitten kertoili Bengelsson
leveästi ulkomaanmatkastaan: kuinka vaikeaksi nykyään kävi saada oikeita
liköörejä, ja kuinka mahdotonta ulkomaille oli päästä, — sellaisen
luvan saaminen vaati suurta taitoa ja notkeutta, ainoastaan sangen
tärkeissä asioissa saatettiin sinne laskea. Hänen oli täytynyt, tai hän
oli saanut, tutustua Helsingissä paitsi korkeihin venäläisiin
sotaherroihin myöskin moniin englantilaisiin ja ranskalaisiin
diplomaatteihin; hän mainitsi joukon hienoja nimiä, joiden omistajien
kanssa hän oli sinä. Matka oli kulkenut Norjan kautta, Pohjanmeren yli
Skotlantiin, hermoja koettelevissa vaaroissa, miinakenttien läpi ja
saksalaisten sukellusveneitten uhalla. Mutta Pariisi, sen huimat ilot,
maksoikin sitten vaivan. Bengelsson oli varma Englannin ja Ranskan ja
Venäjän voitosta, samoin kuin äsken Rolf Idell: noissa maissa oli älyä,
jota vanha kulttuuri tuo mukanaan, ja Venäjällä puolestaan moukkia
uhrata. Lontoon ja Pariisin ravintolain ylellisyyttä ja iloa hän kuvaili
niin värikkäästi, etteivät nämä kuulijat, paitsi Keretti, voineet uskoa
kuvausta oikein todelliseksi. Jopahan siellä sellaista olisi näin
keskellä sodan ankaruutta. Mutta mitä oli Birger ulkomailla tehnyt? Sitä
hän ei selitellyt; tärkeitä asioita, valtiollisia, ei hänelle tietysti
ollut uskottu: olihan mies suuri suupaltti ja kerskuri. Mutta ihme hän
oli vain ollut tunkeutumaan ulkomaillekin, siellä isänsä rahoilla
huvitellakseen... tällaisena aikana!
Näyttämöllä soi nyt kello, ilmoittaen juhlan alkamista, ja Keretti
hypähti kömpelösti ylös paikaltaan:
"Runo!" hän hätäili. "Kenraaliharjoitus. Sano sinä nyt, kunnon Birger,
kuinka minun olisi esiinnyttävä? Istuttavako vai seisottava? Miten
pideltävä joutavana olevaa kättä? En ole esiintynyt kuin pari kertaa
ennen... enkä muista."
"Mitenkä esiinnyttävä?" toisti Bengelsson. "Tietysti sinä istut,
lavalla: keskellä näyttämöä, hahaha. Taikka, kuulepas: kyllä sinä voisit
seisoakin. Sinä seisot keskellä lavaa, ja sinulla pitäisi olla sylinteri
päässä. Onko sinulla sylinteri mukana?"
"Eihän... Tarkoitan, että kyllä sylinteri mukana on, mutta en suinkaan
minä sylinteri päässä nyt?" epäröi Kyösti Keretti. "Olisipa sekin...
koomillista... hahahaa."
Muutkin nauroivat.
"No niin... Tietysti sinulla pitäisi olla sylinteri päässä", intti
Birger Bengelsson itsepintaisesti. "Mutta koska kerran olet niin
itsepintainen, niin — esiinny suomalaisiksi. Niin, ja eihän
Runebergillakaan, muistopatsaalla, tarkoitan, hehe, ole sylinteriä
päässä. Mutta näin sinun on seistävä: toinen käsi povelle pistettynä
kuin Napoleonilla; katse suoraan eteen ja vähän ylös luotuna; toinen
jalka ikäänkuin maahan polkaistuna. Se on sinulle hyvin sopiva asento...
sinä olet tunnettu runoilija."
"Niinkö luulet?" kysyi Keretti epäluuloisesti.
"Niinkö luulet? Kuinka sinä sellaista kysyt!" nuhteli Bengelsson.
"Tietysti sinun täytyy seisoa juuri niin; se ei ole pelkkä luulo."
"No — minä seison", vastasi Keretti, hommautui huolella asentoon ja
alkoi lukea. Bengelsson korjaili siinä vielä hänen asentoaan: jalkaa
enemmän harppaavaksi, päätä pystymmäksi, veti pari sormea ulos
liivinnappien välistä. Sitten Keretti luki.
"Älkää niin kovasti, kuuluu saliin", ehkäisi postimestari hiljaa.
"Antaa kuulua!" yllytti Bengelsson.
Ensin Keretti lausuikin matalalla äänellä. Mutta sitten ääni koveni,
tullen jäykkinä, raskaina puuskauksina, kurkkua täristäen, läähättävinä,
pitkiksi venytettyinä huohotuksina, sakeni jonkinlaiseksi jyminäksi,
kunnes joku pujahti näyttämöltä lausujaa hillitsemään: se oli neiti
Suomela, pieni, rasittunut, ryppyinen nainen; hän sanoi pastori Myötyrin
aloittavan heti juhlapuheensa, joten täällä oli oltava siivosti.
Runoilijalle tuli kiire: hänen oli näet esiinnyttävä toisena, kohta
pastorin jälkeen. Mielenliikutuksestakin vavisten lausui hän nyt
runonsa. Se oli nimeltään Vuorivaeltaja, — jonkinlaisilla alpeilla
kulkeva sankari. Alla, vuorten juurella oli kääpiöitä, typeriä
poroporvareita, kirkkoineen, kouluineen; ainetta palvelevia
yleisihmisiä, narrillisten ennakkoluulojensa orjia. Vaivaiskoivuja
kasvoi vuoren alarinteellä; mutta ylhäällä ruusuja, ja siellä oli
säkenöivän kylmä pakkasilma, ankaran järjen selvyys. Vuorivaeltajan oli
taisteltava kääpiöitä vastaan, jotka tarttuivat häneen kiinni,
päästäkseen hänen mukanaan juomaan jumalien nektaria; mutta hän löi
kääpiöt maahan, asteli tietään heidän ruumiittensa ylitse. Hän halveksi
heitä, pilkkasi noita kirkon koirankuonolaisia ja tyhmyyksien orjia. Ja
korkeimmalle huipulle päästyään hän sinkosi heihin salamansa — kuin
Zeus maan asukkaihin.
Runon loppuun oli liitetty eri mitalla tehtyjä säkeitä, jotka
selittivät, että tuo vuorivaeltaja merkitsi valoa ja valistusta ja
kääpiöt tietämättömyyden valtaa.
"Idiootti!" kuiskasi Bengelsson oudolle herrasmiehelle, jonka peruukkia
hän juuri sovitteli paikoilleen. "Puolustelee... pelkää jo yleisöä..."
Postimestari katseli ja kuunteli Kerettiä kärsivällisesti, mutta
kummastuneen näköisenä, joskus huvittuneena naurahtaen ja kulmiaan
tuskastuneesti rypistellen; lausujan saarnaava, jauhava ääni repi hänen
korviaan. Jälleen tuli neiti Suomela näyttämön ovesta; pastori Myötyrin
ääni kuului jo lavalta, mutta silloin Keretti parhaiksi lopettikin,
kysyen Bengelssonilta ja muilta:
"No — miltäs tämä minun runoni tuntui? Kai se menee... vai kuinka?"
"Sehän on vallan erinomainen runo!" huudahti Bengelsson. "Tahti vain
pitäisi olla hieman hitaampi, ja lausua matalammalla äänellä, —matala
tarkoitettuna musikaalisesti: siis möreämmällä äänellä. Runohan on
juhlallinen, jylhä sävyltään. Mutta, kuulehan, huomaan että sinun
runoissasi on jotakin aivan erikoista sinulle, jotakin uutta, jota en
ole missään tavannut. Nuo nelitavuiset riimit. Sellaiset kuin:
värisevästi, ärisevästi tai jotain sellaista. Lisäisit niitä vielä. Ja
eikö tuota yhtä kohtaa voisi panna kuulumaan esimerkiksi: karistavasti,
varistavasti?"
"Niinkö? — Ei", sanoi Keretti. "Varistavasti! Sehän olisi
—koomillista. Ja sehän olisi jo viisitavuinen riimi..."
"Kokonainen riimijuna. Ja sehän se juuri olisikin mestaruutta. Ja on
sitä..."
"Hm — pitäisi olla!" myönsi Keretti. "Sen on arvostelukin huomannut.
Mutta mahdotonta on minun tässä nyt mitään muutella. Ja — mitäs sitten
te, insinööri, runostani arvelette?"
"Hyvä on, hyvä...", sanoi Tistelberg.
"Entäs — mitä te, postimestari?"
Postimestari oli vaiti, avuton; viimein hän sanoi hiljalleen:
"Mikäs... kelpaahan se tähän tilaisuuteen. Ottakaa vain hyvä ryyppy
ennen lavalle menoanne."
"Niin, hetki lähestyy", sanoi runoilija, kulautti lasinsa pohjaan ja
alkoi kävellä otsa rypyissä nurkasta toiseen. Salin puolelta kuului
torvisoittoa pitkän aikaa, ja sitten pastorin avauspuhe: lauhkea,
lempeä, raukea ja ylimalkainen; sulavia, välistä hapuilevia sanoja
jumalanpelosta, jonka pohjalle kasvatus oli rakennettava, ja, synkkään
aikaan viittaamatta, elämänilosta, ahkeruudesta, kärsivällisyydestä;
jälleen elämänilosta — taidosta nauttia Jumalan antimista ja
sivistyksenkin jaloista saavutuksista: runoudesta, musiikista, nauttia,
itseään niillä turmelematta. Yleensä elämäntaidosta, joka perustui
vanhaan, koeteltuun kristilliseen uskoon.
Tistelberg ajatteli:
— Ei vihjausta nykyiseen maata uhkaavaan hätään: eihän siitä saa puhua,
ja ainakin pappi pelkää! Ei maailmansodan syihin, kansain sielunelämän
rikollisuuteen. Vain jonkinlaisia kultaisen keskitien filosofian
alkeita. Kylläpä kannatti!
"Nyt se loppui", sanoi Bengelsson; kättentaputus, verrattain raukea,
alkoi kuulua salista. "Alahan mennä palkeille, Keretti."
"Oikea suloinen saarna, pyöreän ja punertavan möhömahan, kuin porsaan!"
hohotti Keretti, mutta tuli kohta vakavaksi. Neiti Suomela viittasi
nimittäin hänet lavalle... ja hänen oli mentävä.
"Idiootti", sanoi Bengelsson, kun Keretti oli kadonnut. "Lähdetään nyt
salin puolelle katsomaan, miten se kuvapatsas siellä törröttää."
Postimestari ei hievahtanut paikaltaan; hänestä ei missään ollut
mieluisempaa kuin näin, lasin seurassa. Jopa kehotti hän
Tistelbergiäkin, kainosti ja arasti, jäämään vain tänne:
"Hyvähän tässä on olla", sanoi postimestari.
Birger Bengelsson meni.
Sillaikaa kuului jo seinän takaa Kyösti Keretin ääni, ensin hiukan
värähtelevänä, sitten kiihtyneempänä, yhä harvemmassa tahdissa,
huohottaen, ikäänkuin maan alta tuskallisesti puhaltaen, koettaen
ukkosena jyristä. Postimestari naurahti aivan kuin ihmetellen ja
nyökytteli alakuloisesti päätänsä. Birger Bengelssonin käytös
runoilijaraukkaa kohtaan, kavala ja ilkeä, suretti Leevi Mölsää. Hän
aikoi Tistelbergille nähtävästi puhuakin, mutta sanat eivät päässeet
ulos hänen suustaan. Postimestari vain tirkisteli lasiinsa ja maistoi
siitä silloin tällöin.
Joitakuita näytelmäasuun puettuja naisia ja miehiä tuli pukuhuoneeseen;
he kävelivät siellä paperivihko kädessä ja vuorosanojaan muistellen ja
palasivat sitten taas kulissien väliin.
Isidor Tistelberg ja Leevi Mölsä istuivat vaiti molemmat.
Tistelberg oli aikoinaan pitänyt tuon Keretin runoista: nehän olivat
jumalattomia. Itse miestä ei hän ollut tuntenutkaan ennen kuin viime
talvena. Ne runot olivat olleet arkisen, ns. porvarillisen, maailman
kiusoittelua, uhittelua, ajan varsin yleiseen kuosiin. Ja jonkinlaista
sankaruuden loistettakin oli Tistelberg niissä huomaavinaan; hänestä oli
tuntunut kuin runoilija olisi ollut yksilö, joka oli valmis kestämäänkin
jotakin uhittelunsa puolesta; ei laumaihminen sitä hapuilevaa, matkivaa
lajia, jota hänen runonsa halveksivat, vaan jonkinmoinen järkkymätön
väkivaltainen persoonallisuus, tietoisesti tekojensa seuraukset
hartioillaan kantava, epäuskoinen, mutta sellainen, joka riemuitsi
uskottomuudestaan. Epämääräistä oli Tistelbergin ihailu; kokemuksesta
se ei johtunut; se oli omalla vauhdillaan kiihtyvää jatkoa
entisen, jo menneen tai paraikaa menevän polven epäilykselle ja
vapaa-aatteellisuudelle, — sen suuresti aatteetonta jatkoa.
Nyt hän oli nähnyt tuonkin Keretin, oikeastaan vasta ensi kertaa oikein
läheltä, luussa ja lihassa, ja se näky saattoi hänet jonkinmoisiin
ajatuksiin.
Postimestari aukaisi viimein suutansa:
"Nyt piispa pitää saarnaa. Mutta pastori saarnasi paremmin."
Kyösti Keretti, lukkarin poika, kuului näet ennen olleen nimeltään
Piispa. Oli muuttanut nimensä Keretiksi jokin vuosi sitten,
kun kansallisintoiset alkoivat vaatia ruotsalaisten nimien
suomalaistuttamista. No, ruotsalainen ei hänen nimensä ollut; mutta
tarjoutuihan yleisestä nimien muuttamisesta Keretille tilaisuus vaihtaa
itselleen aatteidensa mukainen nimi.
"Kuitenkin, mitäpä niistä, — saarnoista, vanhoista ja hyvistäkään",
jatkoi Leevi Mölsä. "Ryypätään me. Mikä on parempi, kuin ryypätä? Sehän
on jotakin. Ja parasta onkin tehdä se ajoissa, ennenkuin hommaavat
kieltolain tämän sota-aikaisen humpuukikieltelyn jatkoksi".
Tistelberg naurahti epäuskoisesti:
"Saanevatko kielletyksi ihmiset etsimästä iloaan?"
"Ja mitä se toimittaa? Miksi ei saisi ryypätä?" ihmetteli Mölsä.
"Terveytemmekö vuoksi? Mitä me niin suurella terveydellä? Kunhan vain
viihtyisimme..."
Tuli taas hiljaisuus pukuhuoneeseen. Lavalla Keretti pousasi; runo oli
pitkä.
"Miksi ei ihminen joisi?" sanoi Mölsä jälleen. Hänen kielenkantansa
alkoi vähitellen irtautua, mutta hyvin vaikeasti, ikäänkuin
kainostellen, vaikka äänessä jo tuntuikin jonkinmoista itsepintaisuutta
ja uhmaakin. "Miksi ei ihminen joisi! Viina on hyvää. Maailma on —sitä
mitä on. Tappelevat siellä ulkopuolella, suurvallat. Minkävuoksi
tapellevat, — ja mitäpä siitä! Ja meilläkin jo hoppuavat aina niistä
sodan osakkaista. Halunnevatko mukaan? En tiedä. Mutta yksityisten asiat
tässä pyrkivät menemään surkeiksi: kaikki kallistuu, eikä palkallakaan
tahdo enää elää. Ei tule nyt liialti makeita paloja suuhun. Eikä entisiä
hyviä punsseja: kolmisen markkaa puolikas maksoi ennen punssi! Oli se
aikaa. Ettei ihminen älynnytkin silloin oikein juoda. Nyt ei ole kohta
edes ruokaa, ei rasvoja ruokapöydällä, edes perheellekään..."
Mölsällä oli isonlainen perhe, vaimo, viisi lasta ja piikatyttö.
"Semmoiseen sitä joutuu", huokasi Mölsä. "Ja minkäs sille voit? Kärsi
vain — tällaista aikaa. Kun eläisi maalla, siellä kaukana!"
Hän oli kotoisin sisämaasta, ainoastaan muutaman vuoden täällä ollut.
Ja yhtäkkiä laukesi siinä postimestarin kieli kokonaan, puheen sattuessa
hänen menneihin aikoihinsa. Ensin hän jutteli koulupoikakertomuksia —
asioita, jotka olivat Tistelbergille kiusa: mitä noista entisistä?
Tistelberg himoitsi elämää. Mölsä nauroi makeasti koulupoikatoveriensa
seikkailuille, onnellisena, haaveillen. Nautti varsinkin kaikista hieman
aistillisilta hengähtävistä pikku tapahtumista. Sitten alkoi hän puhua
rivoilta vivahtavia sukkeluuksia, koulupoika-ajalta, koirista ja jos
jostakin, ja vähitellen rivonsekaisia vitsejä yleensä, talonpojista,
maalaiskäräjistä. Tuli niitä muutamia myöskin Tistelbergin suusta,
joskin kuivanlaisia. Ja viimein, talonpoikiin ja maalaisoloihin
osuttaessa, postimestari johtui ylistämään haltioissaan joitakin
kaukaisia korpikyliä. Siellä oli hänestä ihanaa, — mukavaa kesällä,
mukavaa talvellakin. Hän ei ollut päässyt sinne moniin vuosiin, kun
perhe sitoi häntä tänne. Mutta, oi niitä komeita, rauhallisia maisemia!
Kelohonka-aarnioita sellaisia, joihin kirves ei ollut koskenut tuhansiin
vuosiin! Ja järvet metsien keskellä, leppoisat järvet, ei tuo aina
tuuleva meri kuin täällä. Tyyniä laaksoja, tyyniä harjuja, joilta näki
tuhatsaarisia ulapoita. Ja järvissä kalaa: suuria lahnoja, maukkaita
haukia; entä ahvenet, tuoreet, hiilillä tai voissa paistetut ahvenet;
tahi sitten juuri nuotalla vedetyistä muikuista tehty keitto: voita niin
paljon kuin sulaa, suolaa niin paljon kuin kastuu. Entä hapan, täyttävä
leipä! Väkevät kahvit sen päälle. Sellaista se on siellä talonpojilla,
talvisinkin, noilla yltäkylläisessä rauhassaan elelevillä. Onnellista
väkeä, siinäkin suhteessa, etteivät osaa muukalaista nylkeä, vaan
vierainaan kaikkia kestitsevät: niin elävät maailmassa ja sen pahoista
tietämättä. Ovia ei siellä yöksi lukita... Ja minkälaiset ovat
makuupaikat! Kesällä hämärät aitat, joiden nurkalla minttu lemuaa. Makaa
siellä, vällyjen ja raanujen alla. Naisten hameita riippuu pääsi päällä
orrella. Niin, makaile siellä ja tupakoi. Sitä paitsi löytyy talosta,
jos oikein halu tulee, viinaakin: osaavat ne siellä sen keittää oikein
puhdasmakuisen. Ja olutta: sellaista keittävät että jos tuopin juot,
päässäsi humisee ja kielellä sihisee — kuin samppanja. Ohoi, on siellä
talvellakin pirtin pitkässä pöydässä kananmunat, on sianlihaa, jonka
herassa lampaanlihan köntäleet pehmenevät niin ettei hampaallaan
tarvitse purra syödessä. Ja ruispuuroa, jonka sekaan on lohkottu
lanttua, — imelää ruokaa. On hapanrokkaa: herneitä ruispuurossa. Sitä
kun syö, niin...! Entä sitten ukkojen jutut pitkin tuvan penkkejä
sellaisen aterian jälkeen, ennenkuin kaikki siitä kellahtavat
ruokalevolle, makailemaan...
Birger Bengelsson pistäysi pukuhuoneeseen, notkeana ja nauraen:
"Nyt hän lopetti. Ja nyt taputtavat käsiään hänelle, idiootille. Seisoi
käsi takin rintamuksessa kuin Napoleon, aivan kuin häntä usutin.
Huomasitteko, kuinka minä häntä narrasin? Häntä täytyy narrata, se tekee
hänelle hyvää."
Keretti tuli näyttämöltä, vielä vapisten, hikikarpalot otsalla. Kuin
puolisokea hapuili hän hämärässä, pyyhki otsaansa, ja kysyi viimein
Bengelssonilta, joka taputti häntä hartioihin:
"No, miltäs se minun lausumiseni sinusta tuntui?"
Bengelsson kehui häntä, moittien kuitenkin eräitä yksityiskohtia;
paussit, jolloin Keretti oli luonut vaieten katseensa saliin, olivat
olleet liian lyhyitä: niiden olisi pitänyt olla viisikin kertaa
pitempiä. Ja sitten esitti Bengelsson:
"Pidähän nyt varasi, käy ottamassa palkkiosi ajoissa! Nyt on kassassa
rahaa, ennenkuin muut karhut ennättävät jaolle."
"Niinkö?" äännähti Keretti. "Että eikö sieltä kaikille riittäisi? Ja
sellainen työ kuin tässä runossa on ollut! Eipä soveltuisi kirjailijalle
kahdeksan tunnin työpäivä... kuten kaikki hampparitkin nykyään
tahtovat! Ja luuletko sinä tosiaan, että..."
"Tietysti jättävät sinulle maksamatta, — jos olet naiivi!" vakuutti
Bengelsson. "Parempi on, että pidät puolesi ja saat ravintoloitsijalta
jotakin niilläkin rahoillasi..."
"Niin... mutta... Ei kai nyt kolmesataa olisi liikaa? Henkinen työ, se
on tosiaan raskaampaa kuin kivenvääntäminen!"
"Ota kolmesataa. Ota enemmänkin. Täytyyhän suomalaisuuden uhrata jotakin
aatteensa puolesta", vastasi Bengelsson. "Tahdotko, niin minä lähden
kanssasi puhumaan ravintoloitsijalle, että hän antaa sinulle tätä
sekoitusta? Minulle hän ei voi olla antamatta!"
"No tule!" vastasi Kyösti Keretti ja lähti, ikäänkuin lihavaa ruumistaan
työnnellen, pyrkimään kassaan, mukanaan Bengelsson, joka ovella
mennessään nyökytti päätänsä ja iski silmää postimestarille ja
insinöörille.
Postimestari ei ollut seurannut koko Bengelssonin ja Keretin
keskustelua. Hitain ja hurmautunein ajatuksin hän pysyi yhä kiinni
maalaismuistoissaan. Maalaiskylän ulkomuotoa hän nyt kuvaili, kaukaisen
ja erillään korven helmassa elävän maalaiskylän, täydellisesti omillaan
toimeentulevan. Kuvaili erästä kylää, mainiten sen nimen. Siellä oli
rattoisaa, — varsinkin kesällä, oli ollut. Kylätie luikerteli talojen
väliä, kaarsi peltojen. Siellä tien rapakoissa kellottelivat suuret ja
lihavat siat. Talot olivat rakennetut neliskulmaan: yhdellä sivulla
tupa, toisella aitat, kokonaiset junat vaate- ja makuuaittoja,
kolmannella navetat. Ja navetoissa — maalaispiikasia. Katot vielä
siihen aikaan tuohista tehdyt, eivät päreistä; välistä kiviäkin tuohien
painona. Tuohien alla jäkälöityneitä piiruja, jotka katonharjalla
punoutuivat ristiin kuin sormet kirkkoon istahtavan naisen virsikirjan
ympärille. Pihoilla saunakukkia; kelpasipa niillä päivää paistatella.
Tuulimyllyjä siellä täällä, — miltei joka talossa. Peltojen alla
saunat, sisäänlämpiävät ja makeat. Isännät ja rengit, jopa naisetkin
kylpivät yhdessä. Sellaista siellä on; mutta mitä täällä.
Leevi Mölsä huokasi, jäi sanattomana nököttämään.
Salissa kuului Onni Tarkkanen pitävän esitelmäänsä. Tistelberg arveli,
että hänen velvollisuutensa oli mennä sitä kuulemaan, kohteliaisuudesta
Onniakin kohtaan. Ja sitäpaitsi hän hiukan pelkäsi Onnin puolisoa, hänen
katseitaan, jotka varmaankin olisivat tiukat, ellei apulaisinsinööri
olisi kuulemassa hänen miehensä esitystä, tavallaan Onnin neitsytpuhetta
julkisessa tilaisuudessa. Yksinpä sekin, että Tistelberg oli hiukan
maistellut, saattaisi tehdä nuo silmät tavallista tuikeammin
leimahteleviksi.
Postimestari jäi yksikseen.
Insinööri Tarkkasen esitelmä oli pitkä, arvokkaasti ja selvästi lausuttu
ja asiallinen. Se käsitteli Suomen metsätaloutta. Siinä esitettiin
runsas tilasto Suomen metsistä ja niiden laadusta; kuvattiin niiden
hoitoa, millaista se oli tätä nykyä ja millaista sen tulisi olla. Mitkä
suunnattomat vastaisuuden aarteet metsissämme piilivät, — pääsisimme
kaikista valtiomme ja kuntiemme veloista, jos tuota aarrettamme
osattaisiin oikein hoitaa ja käyttää, panna se, järjellisesti ja
järjestelmällisesti sijoittamalla, kasvamaan korkoa. Tulevaisuuden Suomi
voisi elättää kymmenen miljoonaa asukasta, tukemalla järjestelmällisesti
hoidettua maanviljelystään metsiensä hoidolla. Ja ylijäämääkin jäisi
kulttuurin kukkien viljelyyn, johon meillä kyllä oli lahjoja, Kalevalan
runot luoneella kansalla.
Tistelberg oli asettunut seinustalle niin, että Onni Tarkkasen
eturivissä istuva nuorikko saattoi hänet nähdä. Hän myönsi mielessään
Tarkkasen esitelmän aivan oikeaksi; järkevä se oli, kiusallisenkin
järkevä. Tistelbergiä tuskastutti. Miksi hän saliin sittenkin oikeastaan
oli tullut? Yleisön joukosta hän haki salaa, siinä Tarkkasen nuorikon
vuoksi nöyrässä asennossaan, joitakin kasvoja. Hän löysikin tuon
äskeisen rouvan. Ja siinä Tarkkasen puhuessa hän ajatteli ja muisti
viimekeväisiä ilonpitojaan sen kansanopistonjohtajan lesken kanssa. —
Rouvan kasvot olivat kalpeat; vakavana hän näytti kuuntelevan, vakavana
ja hartaasti, ikäänkuin huolestuneen hartaasti tätä perusteellista
esitelmää, jonka kaikkia kohtia hänen lienee ollut vaikea ymmärtää:
ruotsalaiseltahan rouva oli tuntunut hänen tuolla eteisessä lausumistaan
vähistä sanoista päättäen. Silloin tällöin, kun ihmiset liikahtelivat
tai huokasivat, humahteli salissa raskaasti. Ilma alkoi siellä lämmetä
ja tulla hikiseksi ja ummehtuneilta hajuvesiltä lemahtelevaksi. Joku
yski; viimein romisivat tuolit, esitelmä oli loppunut. Kun näki, kuinka
kiireesti nuoriso nousi paikoiltaan, johtui ajattelemaan, että se oli
tyytyväinen, kun esitelmästä oli päästy. Enin osa yleisöä kiiruhti
eteiseen ja ruokasalissa olevaan bufettiin.
Tupakat sytytettiin ovilla, kahvikupit ja pullot alkoivat kilistä
bufetissa.
9
Tistelberg meni ruokasaliin. Siellä, kirjavien juhla-asuisten
tungoksessa, näki hän Kyösti Keretin juttelevan ruman neiti Suomelan
kanssa. Roikkuvin käsivarsin seisoi Keretti neidin edessä ja puhui
hoilaten: sanoi, että hän tarvitsi palkkionsa välttämättä juuri nyt;
hänen vaimonsa piti saada uusi syyshattu, vihdoinkin, ja ne ovat
sietämättömän kalliita, — kauppiaat nylkivät häikäilemättä, kuin siat.
"Millä tässä kirjailija kohta saa edes rääsyjä ylleen!" jatkoi Keretti.
"Kyllähän neiti kirjailijan kohtalon arvaa, kun on itsekin tehnyt
tuollaisen pienen näytelmän."
Ihmiset katselivat syrjästä Kerettiä. Joku hymyili. Neiti Suomelan pitkä
kaula nytkähteli hermostuneesti.
Bengelsson liikkui loitompana, pitäen Kerettiä silmällä. Sitten
työntäysi hän Rolf Idellin luokse, joka oli taas ennättänyt koota piirin
ympärilleen ja puhui innostuneesti ja löi silloin tällöin, aina kun oli
esittänyt mielestään tepsivän todistuksen, nauraen käsiään kupeisiinsa.
Neiti Suomela kuului kysyvän Keretiltä, eikö runoilija tahtoisi
kuitenkin odottaa juhlien loppuun; eihän nyt syyshattua enää tänä iltana
voisi ostaa. Ja neidillä oli vähän kiire. Siksi olisi Keretin
odotettava. Muutenkin, kansalaisryhmä, joka oli tämän iltaman
järjestänyt, oli aatteellinen seura: se ei voisi oikeastaan maksaa niin
paljoa, neljääsataa markkaa.
Keretti joutui pulaan ja hämilleen.
"Niin, niin, ei kylläkään tänä iltana hattua. Se on selvä", sanoi hän,
ja antoi tulla lopuksi: "Mutta tarvitsisin ja tahtoisin nyt muutakin...
päähän menevää kuin hattua."
Jotakin varoittavaa ja säälittelevää puhuen neiti Suomela suostui
närkästyneenä hänen toivomukseensa ja katosi eteisen puolelle, kassaan.
Keretti harppaili hänen vieressään.