tilassa lähettää hänet kouluun, opettamaan pojille ja tytöille uskontoa.
Se olisi lehtorille... hahahaa."
Keretti purskahti sellaiseen nauruun että oli tikahtua, köykisteli
paksua mahaansa, yski ja kiemuroitsi.
Lehtori Vihtori Korpelainen katseli pahasti Kerettiin, mutta jatkoi
puhettaan toisille herroille, äskeistä jyrkemmässä ja vakavammassa
sävyssä. "Kieltolaki tulee. Koettakoot raukat pullistella miten hyvänsä
vastaan, niin se tulee. Se tästä sota-ajasta onkin suuri hyöty,
että totutaan väkijuomien säännöstelyyn. Väkijuomat ovat jo
sotilasviranomaisten puolelta ravintoloissa kielletyt, ja siitä on
helppo jatkaa siihen, johon meillä on tärkeintä päästä, raittiuteen."
Rolf Idell taputti lehtori Korpelaista olalle:
"Hyvä, sinä lasiin sylkevä Vihtori. Sinunkin aatteesi on hyvä. Mutta
tuopa sota-aika mukanaan muitakin kieltoja ja säännöstelyjä, joita
voidaan sitten jatkaa, kun sota loppuu. Estää edelleen kiskomasta
vuokra-asunnoilla..."
"Eivät ole liioin ne säännöstelyt nytkään auttaneet", huomautti
insinööri Tarkkanen. "Aina ihmiset keksivät vastakeinonsa, kun haluavat
voittoa ja taloudellinen tilaisuus sitä tarjoaa..."
Rolf Idell ei häntä kuullut. Hän jatkoi:
"Sota tuo koko maailmaan paljon uudistuksia. — Niin, minä siunaan,
kiitän onneani, että olen saanut elää... näin ihanassa ajassa. Että
olen saanut nähdä — koko maailman sodan!"
"On sekin rauhanystävä", keskeytti pastori Myötyri. "Rauhan aatteen
ajaja!"
"Sitä olen", väitti Rolf Idell. "Jos nyt siitä jälleen puhe tulee,
—siitä olisi paljon puhumista. Mutta ennen kaikkea tällä sodalla
ajetaan rauhan asiaa. Saksa joutuu tappiolle, Ville-keisari saa
selkäänsä: Villen viikset vedetään alas, hänet alennetaan
konttoristiksi." Toimittaja Idell nauroi iloisesti. "Sillä Saksa on
syynä sotaan. Se on militaristinen valtio ja valmistanut sotaa.
Englannissa ei ole tavallisesti asevelvollisuuttakaan, vaan ainoastaan
palkattuja joukkoja: siis tavallaan poliiseja, eikä sotalaitoksen
orjuutta. Katsokaa, kuinka sen sijaan Saksassa! Neljäkymmentä vuotta on
Saksa varustautunut sotaan. Armeija on ollut sille tärkeintä.
Sotamiehiä, sotamiehiä. Siitä olisi puhumista, mutta tämä lyhyt hetki
ennen juhliamme ei sitä salli, ikävä kyllä. Mutta katsokaa, onko tämä
nyt niin kaunista, sankarillista: astella näin!"
Rolf Idell näytti pitkillä jaloillaan, kumarainen selkä koukussa, miten
saksalainen sotamies marssii:
"Lankkumarssia, mikä komea näky. Ja sitä me suomalaiset nykyään alamme
jumaloida... noita Saksan näennäisiä voittoja. Varsinkin ruotsalaisemme
Saksaa ihailevat: tietysti, hekin muka ovat germaanilaista rotua.
Sukurakkautta. Vaikka ovat enimmäkseen ruotsalaistuneita suomalaisia. Ja
vanhoillisistamme olisi hauska, jos Saksa voittaisi. Mutta eipäs
voita..."
"No, no... eihän sitä aivan tiedä", nurisi pastori Myötyri hiljalleen.
"Sen tietää, — jos ymmärtää!" väitti Rolf Idell. "Kuulkaa nyt, minä
olen tutkinut näitä asioita! Neljäkymmentä vuotta on Saksa huutanut:
Deutschland über alles... Saksa kaikkialle! Aseilla kaikkialle! Se on
rikos; se katsomus on keskiaikaista aseiden ylivallan ihailua. Ranska on
hoitanut kulttuuriaan, samoin Englanti. Mutta Saksa erehtyy, jos luulee,
etteivät toiset suurvallat, sellaiset kuin Ranska ja Englanti, pysty
sotilaallisiin voittoihin, jos tahtovat niihin alentua. Sen saa Saksa
nähdä. Mutta me, me suomalaiset, ja etenkin germaanimme, olemme siinä
määrin hölmöjä, että uskomme Saksan voittavan, ja rupeamme melkein
tappiolle joutuneen liittolaiseksi. Tiedättekös, että meillä on
aktivisteja! Meiltä on mennyt nuorukaisia Saksan armeijan riveihin.
Taistelemaan Venäjää vastaan. Ville-keisari on muka luvannut, että kun
hän saa niin ja niin monta kymmentä tuhatta suomalaista soturia, tekee
hän vastalahjaksi Suomen vapaaksi. Hän sen muka tekee vapaaksi —
selkäänsä saava raukka. Muistakaa Englannin rikkautta, sen
sotalaivastoa, muistakaa Ranskan varallisuutta ja sen joustavaa
diplomaattista älyä. Ja Venäjänkin suuruutta! On vaarallista, että
lähetämme poikiamme Saksan puolelle. Venäjä saa heistä mainion tekosyyn
meitä vastaan. Tässäkin kaupungissa..."
"Niin, Klingstedt", virkahti pastori Myötyri, mutta vilkaisi ovelle.
Siellä ei näkynyt ketään... ei poliisimestaria, eikä poliisejakaan
tällä hetkellä.
"Juuri niin, maisteri Klingstedt!" huudahti toimittaja Idell. "Hän on
mieletön..."
"Mainitaanhan kuitenkin hiljempaa nimet, — jos näistä asioista
kannattaa puhuakaan", suostutteli pastori Myötyri.
"Minunkin mielestäni on anteeksiantamatonta, että nuorukaiset... siten
rupeavat kummittelemaan aseilla", virkkoi Onni Tarkkanen arvokkaasti.
"Joitakuita kuuluu jo joutuneen kiinni, on viety Pietariin. Surkea loppu
heille tulee. Mutta maalle he tuottavat vahinkoa..."
"He ovat isänmaan kavaltajia!" huudahti nyt salin toiselta puolelta
kalvakka, pienikokoinen mies, joka siellä oli istunut itsekseen ja vaiti
erään pöydän ääressä, — kaupungin vanhoillissuomalaisen lehden
toimitussihteeri.
"Hyst, hyst", kiiruhti pastori Myötyri häntä vaientamaan. "Ei viitsitä
puhua tällaisista, ikävistä asioista... me rauhanmiehet."
"Niin, valistus on pienen kulttuurikansan aseita", sanoi lehtori
Korpelainen. "Minä — en tosin saata paheksua nuorukaisten rehellistä
intoa; mutta heille pitäisi opettaa tehokkaampaa kansakunnan
pelastuskeinoa — valistusta."
"Niin juuri, kunnon Vihtori", huudahti Rolf Idell. "Ja muidenkin
opettajien pitäisi nähdä yhtä etäälle kuin sinä, Vihtori. Kauemmaksi
lähinäköisiä, rilliniekkoja silmiään, kuten tuo — Klingstedt. Mutta
hän: kuuluu uskottelevan nuorisolle, jopa vanhoille, partaleuoille
miehillekin, sellaisille kuin esimerkiksi paksulle Blöckerille,
—saksalaisperäistä sukua, — että Saksa voittaa ja että suomalaiset
vapaaehtoiset heidän joukossaan jotakin merkitsevät. Uskottelee, että
nuo jääkärit, kuten heitä aletaan nimittää meillä, ovat valloittaneet
ranskalaisilta sen ja sen kukkulan, voittamattoman linnoituksen, jota
saksalaiset itsekään eivät pystyneet saamaan valtaansa! Naurettavaa!
Lorua! Mutta meille ylen vaarallista! Miten käy, jos Saksa yrittää
nousta rannoillemme, — tietysti nielläkseen meidät valloitusmaana, ja
me hullaudumme kenties hassuihin hommiin Venäjää vastaan, saksalaisten
avulla, tai heidän hyväkseen? Voittava Venäjä murskaa lopulta meidät
kostoksi. Niin, niin, synkät ajat odottavat Suomea noiden järjettömien
aktivistien tähden..."
"Jumala meitä varjelkoon", huokasi pastori.
"Mikä... kuka yrittää nousta rannoillemme?" kysyi runoilija Keretti,
tullen nyt muuta seuruetta lähemmäksi. "Mille rannoille? Tännekö?"
"Tännepä tänne, sitä toimittaja Idell tarkoittaa", sanoi hänelle
Tistelberg.
"Tänne!" huudahti Keretti. "Mitä varten tänne?"
"En tiedä."
"Mitä varten?" tiukkasi Keretti. "Eihän — täällä ole
linnoituksiakaan... Mahdotonta... haha."
"Senpä tähden juuri", pisti Tistelbergin päähän kiusoitella runoilijaa.
"Siksi ettei ole linnoituksia. Miksi saksalaiset tahallaan hyökkäisivät
varustuksia vastaan? Nousevat maihin sellaisesta paikasta, mistä on
helppoa, missä ei ole varustuksia."
"Niinkö luulette?" sanoi Keretti ja hapuili hitain sormin päälakeaan.
"Niin, tietysti..."
Keretti puhalsi suustaan muutamia tuskastuneita henkäyksiä. Vihdoin hän
sanoi:
"Se tässä vielä tarvittiin! Kun Helsingistä jo heidän tieltään sai
laputtaa: pelättiin, että he tulisivat sinne. Luulisi heille jo Varsovan
ja Puolan riittävän. Pysyisivät siellä! Mihinkä tässä joudutaan, jos he
tänne...? Sodan jalkoihin. Se on... se ei ole kovin makeaa. Luuletteko
te tosiaan, että he..."
Tistelberg piti edelleen Saksan maihinnousua hyvin mahdollisena.
Keretti alkoi sadatella ja hikoilla. Hän nauroi ontosti, tohisi nenäänsä
toista sieraintaan kohotellen, ja yltyi huudahtelemaan:
"Kirjoitapa sitten tällaisena aikana mitään. Aina häiriöitä! Suora
mahdottomuus tehdä työtä. Niin, tai ainakin se kysyy yli-inhimillisiä
ponnistuksia!"
Hän lausui pousaamalla sanan: yli-inhimillisiä.
"Sota ei ole hauskaa", hän jatkoi. "Muistan aina, kun saksalaisia
odotettiin Helsinkiin ensi kerran. Se oli elokuussa vuonna 1914. Muistan
ilmielävästi: se oli elokuun viideskolmatta päivä. Saksalainenhan
saattoi tulla pommittamaan Helsinkiä milloin tahansa. Asuin silloin
siellä. Ei ole leikkiä sellaisten repivien, raatelevien
kranaattikapsäkkien saanti niskaansa! Ei minua huvittanut yhtään koko
lysti! Ja eräänä yönä jyrähtää koko talo niinkuin olisi tykeillä
ammuttu. Mokomaa! Pukeudu keskellä yötä, ja odota päivän valkenemista...
että mitä se oikein oli ollut. Mutta silloin minä päätin, että muutan
Helsingistä loitommalle... Siitä saakka olen asunut täällä, ja nyt..."
Tarina oli Tistelbergille tuttu; koko kaupunki siitä tiesi, kertoi
omalla tavallaan: nimittäin että siinä talossa, jossa Keretti oli
asunut, oli portti yöllä, myöhästyneiden yökulkijain tullessa,
paukahtanut, ja siitä oli Keretti säikähtänyt niin että muutti tänne
pois Helsingistä, uhkaavan sodan jaloista.
Tistelberg kysyi:
"Mikä se pamahdus ja jyrinä sitten oli?"
"Mikä?" toisti runoilija. "Olipahan vain... hehe... jokin paukkuva
portinpuolisko. Joku ilkeyksissään sitä paukutti. Eiväthän kaikkien
hermot sellaista kestä. Sitä olisi pelästynyt kuka tahansa. Pom, pom,
pom... ja sitten ikäänkuin kranaatista, kun se räjähtää. Hahaha. Olipa
se pommi." Hän nauroi venytellen, laiskasti. — "Mutta mitä helkuttia
saksalaisilla nyt olisi tekemistä täälläkin?"
"En tiedä."
"Mutta minne he täältä pyrkisivät marssimaan? Mitä te luulette?
Pietariinko?"
"Niin, hm... jaa..."
"Pietariinko? Turha yritys. Se on lujasti linnoitettu... tuskin he
sitä... Ja — ei suinkaan täällä meillä nyt mitään kapinaa valmistella."
"En tiedä."
"Se olisi hullun tuuma. Mitä me sellaista vastaan kuin Venäjää mahtavaa
keisarikuntaa! Vai mitäs te arvelette?"
"En tiedä", toisteli Tistelberg yhä.
Muut herrat juttelivat yhä edelleen omassa ryhmässään, ympäröiden
innokkaasti ja perusteellisesti selittelevää toimittaja Idelliä.
"En tiedä, en tiedä", huokaili Tistelberg Keretille.
Silloin tuli sisään pastori Myötyrin rouva, vanhahtava, pitkä,
kellertävä ja laiha. Hän meni miehensä luokse, pani hellästi kätensä
hänen olalleen ja sanoi hiljaisella äänellä:
"Rakas ukkoseni, minä luulen, että meidän pitäisi jo alkaa. Juhlasali on
miltei täynnä väkeä... Näyttää oikein onnistuneelta... Kello on jo vähän
yli puoli kahdeksan."
"Jahah, jahah... aletaan sitten", vastasi pastori.
Keretti hätäili:
"Ja, helkkari, nyt minäkin tässä unohdin työni viimeistelyn, tuon sodan
tähden. Valvoin viime yönä aivan aamun valkeamaan kirjoittaen tätä
runoa, juhlarunoa. Mutta johtui äsken mieleeni, että muutamia kohtia
siitä voisi muuttaa; sellaisia sivuseikkoja kylläkin kuin olisiko
pantava 'väristen', pro 'vavisten'. Sillä jos sanoo 'väristen', tulee
sanaan jotakin tiukempaa, tuskallisempaa; tuo on hiukan kuin terävä ase,
joka tunkee lihaan, hermoihin. Vai mitäs te tästä asiasta arvelette,
insinööri Tistelberg?" lopetti hän verkalleen, siristellen toista
silmäänsä.
"No, en tiedä; en ole runouteen perehtynyt", vastasi Tistelberg.
8
Tistelberg oli koettanut väistyä Keretin tieltä syrjään, mutta runoilija
seurasi perässä. Niin olivat he tulleet eteisovelle. Siinä sanoi
Keretti:
"Jos tahdotte kuulla... niin lukisin teille mielelläni runoni... ennen
esittämistä. Olisi hyvä, että joku sen kuulisi. Mennään pukuhuoneeseen.
Korjaan siellä nuo mainitut kohdat, ja sitten voin lukea ääneen... Minä
olin tätä runoa kirjoittaessani kummallisessa tilassa... ikäänkuin
jossakin valomeressä, eteerisessä, korkeassa; kaikki hetkellinen katosi
ympäriltäni. Kirjoitin sen ihan kuin itsestään. Niin, aivan kuin ilman
omaa aikomustani helähti korvissani soimaan nämä alkusäkeet, joten sain
ne pistää paperille heti valmiina."
Ja Keretti alkoi lausua, verkkaisella äänellään ja yhä kovemmin ja
kovemmin, runonsa alkusäkeitä, kohottaen tuon tuostakin kättänsä ilmaan.
He seisoivat nyt eteisen puolella, jossa kuhisi väkeä, kirjavaa
juhlayleisöä päällysvaatteitaan riisuen tai edestakaisin kävellen. Joku
nainen riensi ulko-ovelta insinööri Tistelbergin luokse, tumma ja hieno
kappa yllä, ja sanoi, hyvää iltaa toivotettuaan:
"Antakaa anteeksi, insinööri... mutta tahtoisin tietää, onko insinööri
Tarkkanen täällä? Missä hän mahtaa olla? Miehelläni olisi hänelle
asiaa."
Keretti lausui Tistelbergin takana ja vieressä runoaan, sikäli minne
tungos heitä milloinkin hiljalleen työnteli.
Tistelberg ei tuota naista tuntenut; mutta tiettävästi he olivat
tuttuja, jossakin toisilleen esitettyjä, koska rouva hänet tunsi. Naisen
ääni oli hapuileva, melkein sammalteleva; hän ikäänkuin haki avuttomasti
sanoja, äänensointukin oli ruotsinvoittoista, hän ei siis oikein osannut
suomea. Hänen kasvonsa näyttivät huonohipiäisiltä. Tistelbergistä hän
vaikutti vastenmieliseltä. Tistelberg ajatteli: — Mikä lienee
porvarisrouva, touhuileva, ja tärkeä niinkuin kaikki muutkin täällä.
Rouvan keralla tuli Tistelbergin luokse joku pitkä ja tummaverinen mies.
Tistelberg neuvoi kysyjää ruokasaliin, jossa kai insinööri Tarkkanen
vielä oli, ja käveli sitten edelleen Keretin kanssa juhlasaliin. Tungos
tukki heiltä tien; pujoteltuaan hetken ihmislaumassa, jossa haiskahteli
välistä hajuvesiltä ja jossa ilma alkoi kuumeta, pääsivät he vähitellen
näyttämön eteen, pukuhuoneeseen mennäkseen.
"Mitäs arvelette runostani?" kysyi häneltä Keretti verkakseen, veltolla
äänellään.
"Mikäpäs vika sillä! Onhan se... onhan se...", myönteli Tistelberg.
— Kukahan tuo nainen oli? ajatteli hän, tai ei oikeastaan
ajatellutkaan: tunsi vain kuin jotakin kaukaista, salaisesti.
"Kyllä se minun mielestäni pitäisi kelvata", sanoi Keretti. "Se on
tavallaan palautumista entisiin aikoihin, ensimmäisiin runoihini, joita
silloin kiiteltiin."
Keretti mainitsi muutamia kiittäjien nimiä, niitä ja niitä kirjailijoita
ja arvostelijoita.
"Satutteko te muistamaan... tai tuntemaan niitä?" kysyi hän, ja
kuunteli sitten tarkkaavasti hidastelevaa vastausta:
"Niin noita arvostelijoitako? Tai runojanne? Kyllä... kyllä... Ne ovat
minusta hyviä, herättivät huomiota... tai olivat minusta hyviä."
"No ainakin tämä on yhtä hyvä", vakuutti Keretti. "Pitäisi siinä olla
sisältöä... ja muodon minä nyt ainakin hallitsen monta vertaa paremmin
kuin siihen aikaan. Monta vertaa! Luenpa sen teille... koska kerran
tunnutte harrastavan runoutta. Mutta kuinkahan paljon minä voisin tästä
työstäni vaatia juhlien hommaajilta... tai Suomalaiselta Seuralta:
sekös nämä iltamat on järjestänyt, vai kuka? Voisinkohan pyytää
kolmesataa markkaa?"
Keretti oli seisahtunut keskelle käytävää, jossa hän vetäytyi ihmisten
edestä vaistomaisesti milloin askelen oikealle, milloin vasemmalle tai
antoi sysiä itseään hiukan takaperin, mutta palasi aina Tistelbergin
eteen. Siristeli toista silmäänsä hermostuneesti ja uudisti
kysymyksensä:
"Tuntuuko summa teistä paljolta? Eikö? Ei sen, jumaliste, pitäisi
ollakaan paljon — näinä tällaisina aikoina: tulevat yhä kalliimmiksi.
Lihakilo maksaa... mitä lieneekään! Ja leipä...! Kannattipa tämä sota
tosiaan... mokoma maailmanmylläys. Ja täytyyhän runoilijankin elää! Ei
suinkaan hän pelkällä ilmalla... eikä innostuksella! Siis, mielestänne
voisin tuota kunnon seuraa taksoittaa... kuinka paljon?"
Tistelberg ei asiaa tietänyt: ei hän ollut edes Suomalaisen Seuran
jäseniäkään, kun asui paikkakunnallakin vain ajoittaisin.
"Te siis arvelette, että seura jaksaisi maksaa kolmesataa?" jatkoi
Keretti. "Ainakin minä — sen aion pyytää. Ja, helkkari, huokea maksu
tämä on vielä siihen nähden mitä muut runoilijat nykyään ottaisivat."
Keretti sanoi erään jo äsken mainitsemansa runoilijan nimen. Sitten
naureskeli hän:
"Se poika osaa ottaa... Ja usein tavarasta, jossa ei ole järkeä yhtään
ainoaa riviä. Hehehe, ei yhtään ainoaa riviä."
Tistelberg ja pauhaava, puuskuttava Keretti olivat tulleet näyttämön
pukuhuoneen ovelle, jonne heidän vaistomaiset askelensa veivät.
Tistelberg ei Kerettiä paljon kuunnellut. Hän katseli taakseen saliin,
ajatuksissaan. Elottomalta näytti hänestä sali; seinissä oli harmahtava
pohjavärinä, katon risteilevät kannattimet ja puiset, ohuet seinäpilarit
olivat maalatut kiiltävällä värillä valkeiksi; koristuksina ei muuta
kuin näyttämön kahden puolen pari tyhjää lipputankoa, joihin ei ollut
tohdittu vetää lippuja, sekä pitkillä seinillä jälleen noita
kuusenhavuköynnöksiä: hautaseppeleitä.
... Sillä naisella, joka oli Tistelbergiä puhutellut eteisessä, oli
ollut pehmytlaskoksinen puku: sulavia, paisuilevia laskoksia paljon. Sen
muisti Tistelberg nyt, tässä väen huminassa. Hän oli seisonut runoilijan
kanssa juhlasalin ovella, kun rouva riisui kappaansa, tai joku sitä
auttoi hänen yltään. Ja pehmytmuotoinen vartalo oli naisella ollut.
Pukuhuoneessa riensi Keretti kohta hakemaan pöytää, jonka ääressä
saattaisi vähän kirjoittaa, ja kyseli hätäisesti, oliko insinöörillä
lyijykynää.
"Eikös sellaisella runoilijalla kuin sinulla ole kynää?" hekotti hänelle
huoneen taustalta pistävä ääni, keskeltä sekasortoa: kulisseja oli
seinää vasten kumollaan ja muitakin näytäntövehkeitä oli sinne kasattu.
Sähkölamppu valaisi tuota loukkoa. "Sinullahan pitäisi olla säiliökynä",
jatkoi ääni.
"Niin pitäisi, niin pitäisi", myönsi Keretti ajatuksissaan. Löysikin
hämärässä jonkin vapaan pöydännurkan ja ryhtyi siinä kumarassa
korjailemaan, tohisten ja hikeä otsaltaan pyyhkien: ahtaassa huoneessa
olikin kuuma. Sitten hän katsahti ympärilleen, aikoen ruveta lukemaan
runoaan. Tuon sähkölampun alla näki hän Birger Bengelssonin, kaupungin
suurimman kauppiaan pojan, vetelehtijän ja kaikentekijän, jota
kutsuttiin maisteriksi. Oli siellä joku toinenkin henkilö: Birger
sommitteli erään näyttämöllä esiintyvän kaupunkilaisen naamioitusta. Ja
olipa kolmaskin: saman pöydän toisessa päässä, jonka toisessa Keretti
korjaili runoaan, istui hiljainen postimestari Mölsé eli Mölsä
vaiteliaana ja masentuneen näköisenä kuin miltei aina, edessään lasi ja
karahvi jotakin punaista ryypättävää.
Kyösti Keretti vilkaisi postimestarin juomaneuvoihin, maiskuttaen
ajatuksissaan pari kertaa suutansa. Puheli sitten jälleen jotakin
runostaan tilapäiselle tuttavalleen Tistelbergille, jolle oli jossakin
esitelty, missä, sitä ei Tistelberg muistanut. Bengelsson nauraa
hekotteli naamioitavalleen: "Minä maskeeraan teistä, joka joudutte
olemaan teatterihunsvottina, vaaleaverisen ja oikein kiltinmuotoisen
nuorukaisen — tuon neiti Suomelan kiusaksi: vastoin hänen
tarkoitustaan... Neiti Suomela, — demagogi, kansallisintoilija! Mikä
idiootti!"
Lavalta kuului kulissien siirtelyä, vasarannaputusta, pingotettuja
vuoropuheluita... ja löyhähti jälleen kuusten haju. Kuusia oli joskus
tapana käyttää kulissien asemesta.
"Pieni lasi viiniä... se olisi jotakin", sanoi Kyösti Keretti. "Ja
olisipa se välttämätöntäkin, kun täytyy esiintyä: tunnen ääneni
käheäksi, — noiden märkien ilmojen seurausta."
"Eikö liene äänesi syntymästäsi sellainen: määkimisestä käheä lukkarin
pojan ääni", sanoi Birger Bengelsson ilkeästi. "Ja, kuules, eihän
äänenkäheyttä korjata viinillä, vaan keitetyllä punssilla, tiedätkö sinä
sen?"
"Samapa se, mitä saisi, punssia tai tuollaista — viiniä", sanoi Keretti
väsyneesti. "Äskettäin tarjottiin eräässä paikassa lasi viiniä...
tuollaista aivan oikeaa, kuin ennen sotaa; hyvältä se maistui...
virkisti niin."
"Jopahan tässä enää oikeat viinit", virkkoi vihdoin kallellapäin istuva
postimestarikin. "Viiniä? Vai sitä puuttuisi! Pirtua tämä on, neljännes
jos lienee viiniä seassa, väriksi ja kuvitelmaksi: tämän
Pariisin-kävijän, Bengelssonin keksintöä. Miksikähän sinäkin,
Bengelsson, kun pääsit Pariisiin, et juonut itseäsi kuoliaaksi?"
Postimestari kysyi sen ärtyisesti. Sitten hän huokasi.
Bengelsson nauroi, ja vastasi hiukan ylimielisesti ja opettavaiseen
sävyyn: "Kuules, kuoliaaksi juovat itsensä ainoastaan suomalaiset.
Pariisissa on kulttuuria."
"Ja mitäpä jos itsensä kuoliaaksi joisikin", vastasi siihen postimestari
jonkinlaisella vakavuudella ja intohimolla. "Mitäpä täällä muutakaan
tekee, — maailmassa: juoda... ja syödä."
Hän heilautti uhitellen pörröistä päätänsä. Bengelsson nauroi hänelle
jälleen suopeasti. Sitten kysyi hän Keretiltä:
"Mitä — sinun taitaisi tehdä mieli tuollaista? Mikset tilaa: kyllä sitä
ravintoloitsijalta saa, vaikka sotalaitos onkin sodan aikana kieltänyt
väkijuomat, muodon vuoksi vain, tietysti: se kielto koskee raakaa ja
hölmöä sotamiestä, kuten yleensäkin moukkia, ei upseereja eikä
gentlemanneja. Hehehe, idioottinen kielto: sellainen ei voisi rauhan
aikana ollenkaan soveltua..."
"Kyllä sitä pitäisi saada", huokaili Keretti punottavaa otsaansa
sipaisten. "Täytyisi selvittää kurkkua. Mutta... mutta..."
"Sinulla ei satu olemaan rahaa?" kysyi Bengelsson.
"Ei ole, helkkari!" puuskaisi Keretti. "Mutta minulle tulee piakkoin...
ehkä aivan kohta: tästä runosta. Kenties jo tänä iltana. Ja jos sinä...
sinä..."
"Eikö rouvasi enää sinulle rahaa annakaan", uteli Bengelsson nousten
pystyyn ja seisten siinä paidanhihat käärittyinä ja väriliitu ohuissa,
valkeissa, pitkissä sormissa.
Keretti kirosi, viattomassa muodossa. Hän huudahti: "Rouvaniko? Anna?
Mitä sinä...? Nainen tietysti antaa. Mutta tämä aika! Minulla oli kyllä
rahaa. Sievoinen omaisuus. Mutta mitä on nykyään jokin kuusi-,
seitsemänkymmentä tuhatta? Ennen se oli paljon. Nyt on rahan arvo
muuttunut, ja huononee päivä päivältä. Se on kuin koroillaan eläjien
rosvoamista: heidät riistetään puhtaaksi... nyljetään elävältä."
"Etkö sinä osaa rahojasi kartuttaa?" kysyi Bengelsson. "Huono ekonomi!"
"En huonompi kuin sinäkään. Satoja tuhansia olet kai itse hellittänyt —
Pariisissakin..."
"No, en sinua siitä moitikaan", vastasi Bengelsson. "Täytyyhän ihmisen
nähdä maailmaa ja elämää. Varsinkin taiteilijan, kuten sinä:
taiteilijalle se on selvä välttämättömyys, muuten ei hänestä tule
suurta."
"Niin, niin?" äänteli Keretti kysyvästi.
"Täällä saa muuten kyllä laskuun", sanoi Bengelsson. "Sellainen
ravintoloitsijan tuttu kuin sinä... vanha kundi..."
Keretti huudahti loukkaantuneena:
"Pitäisi saada laskuun! Ainakin minun. Luulisi tosiaan. Satoja puteleita
olen täällä tyhjentänyt... valehtelematta satoja. Ja hyviä aineita:
konjakkia, oikeita liköörejä, Unkarin viinejä. On niitä vain yksi ja
toinen pullo kallistettu. Mutta nyt, kuinkas onkaan: vaikka olen tuonut
tirehtöörille tuhansia markkoja, niin, Jumala tiesi, kuinka monia
tuhansia, — kun pyydän vaatimatonta luottoa, muutamia satoja markkoja:
ei anna. Sellainen lurjus! Hävyttömyyttä, jolle ei uskoisi olevan
vertaa!"
Keretti oli katkera. Hetken vaiti oltuaan hän lopetti:
"Kyllä osaa olla suorastaan sika!"
Postimestari sanoi arasti Keretille: "Olisihan täällä hiukan, — vai
mitä Bengelsson? Tämä herkku on Bengelssonin kustantamaa, tämäkin."
"No, jos saan!" innostui Keretti. "Ainoastaan kulauksen...
vaikka samasta lasista. Kai minä sinun lasistasi saan maistaa,
Bengelsson? Se niin virkistäisi kurkkua... Ja sitten lausun tässä
kenraaliharjoitukseksi."