jonnekin, unohtaa tarkoituksensa. Tuntuu niin joutavalta,
valheelliselta, tuskalliselta, epätoivoiselta, kaikki — vaikkei hänelle
parempaa toki missään voisi olla. Sellaisten hetkien tullessa hän
karkaa. Karkasipa kerran miltei vuodeksi, kesken suurta tiluslohkomista,
jätti paperit sekaisin ja esimiehet suuttumukseen. Piiloutui
päälliköilleen aikeistaan ilmoittamatta Helsinkiin, eikä hänellä aikeita
ollutkaan. Eli ylen köyhänä, taskuun jääneillä rahoilla, — eli tai
loikoi vuokrahuoneessaan, tupakoiden, huokaillen, kuolemaa miettien.
Siihen aikaan Onni Tarkkanen, jonka kanssa Tistelberg tuli ystäviksi
polyteknikossa, Tistelbergistä joskus liian älykäs Onni, otti hänet
hoiviinsa, niin että hän pääsi takaisin virkaansa. Isidor sai armon, sai
vaivaisen elämänsä takaisin, pelastui rappiotilastaan, jota hän itse ei
suinkaan rappiotilana pidä: niin hän oli sittenkin ollut siihen
tyytyväinen. Ja joskus sen jälkeenkin on hän ottanut itselleen pieniä
omavaltaisia lomia, mutta vain kerran on Tarkkasen tarvinnut hänet
järkeen palauttaa: itse hän on pian palannut, ja lomatkin ovat lopulta
muuttuneet järkevämmiksi: hän on anonut virkavapautta taudin tekosyyllä,
lomaa, ettei tarvitsisi olla aina "viran puolesta"; lomaa
matkustellakseen joutenpäiten siellä ja täällä.
Mutta nykyään on Isidor jälleen tavallista levottomampi.
6
Kiusallista olikin heikkohermoisen nähdä ja kärsiä ympärillään sellaista
aikaa. Maailmansota ja sorto venäläisten puolelta tekivät sisäistenkin
olojemme ilman ahdistavaksi. Oli kuin ukkosilman edellä, tukehduttavaa,
paahteista, rauhattomaksi tekevää, jonkinlaista räjähdystä kaipaavaa.
Vieraan kansakunnan sorto! Sen, mikä meissä oli heikkoa, se heikonsi
monin verroin, sai meidät itse tuhoamaan itseämme puheillamme!
Jo toista vuosikymmentä oli siitä, kun Suomen oma sotalaitos, Venäjän
pelkäämä, — ja syyllä kylläkin, sillä siinä tuntui vahvoja suomalaisen
vapaudenkaipuun oireita, — oli lakkautettu: etäisen ukkosen ensimmäistä
jyrinää; teko, joka sinkosi täällä suurenkin yleisön keskuudessa
ensimmäiset oikean venäläisvihan kipinät. Vihan kipinät, ja ylpeydenkin:
suomalaista itsetuntoa se teko mairi, koska se osoitti mahtavan Venäjän
saattavan peljätä meitä, pientä ja vähälukuista kansaa. Mutta ylpeyden
täytyi neuvottomana alistua, toistaiseksi: kun poikiamme tahdottiin
lisäksi pakottaa suorittamaan asevelvollisuutensa Venäjällä, tuon
yhtäkkiä entistä vihatummaksi tulleen vieraan rodun keskellä, sen
armeijaan pirstaleiksi hajoitettuina, nousi kätketty itsetunto: tuli
asevelvollisuuslakko. Siinä voitettiin; se oli voimannäyte, josta
kansallinen itsetuntomme sai uutta elinvoimaa. Mutta kuinka pitkäksi
aikaa! Ei se päästänyt pientä kansallisuutta painajaisestaan. Nyt vasta
alkoikin se oikea sorto: venäläistyttäminen salaisilla, kavalilla,
turmelevilla keinoilla, kun oli Suomen vastustushalu todella nähty;
alkoi masennettavien heikontaminen koko heidän sieluaan myrkyttämällä.
Tosin käytettiin julkista väkivaltaakin siinä ohella, Suomen
kunniallisimpia miehiä laahattiin Siperiaan tai ajettiin ulkomaille
maanpakoon, mutta vaarallisempaa kuin väkivalta oli kannattajien tai
petturien hankinta suomalaisten omista joukoista. Mitä vielä siitä, että
jotkin katukilvet vaadittiin venäjänkielisiksi, tai sellaisestakaan,
että Suomen vielä varsinaisesti olematon, mutta ajatuksissa ja
mielikuvissa yhä selvenevä lippu, jonka maamme runoilijat olivat
epämääräisissä haaveissaan sommitelleet ja pystyttäneet kansan sieluun,
että se kerran tuleva oli kielletty, tangoista pois raastettu, poljettu,
jos se arasti ja milloin minkin muotoisena niihin uskalsi kohota!
Pahempaa oli, että sorto kohotti petturit keskuudestamme valtaan ja sai
meidät keskenämme kiistelemään, taistelemaan, mikä pelastuskeino olisi
parhain, taistelemaan keskenämme ja vihaamaan toisiamme. Puolueet
repivät toisiaan ja isänmaan voimaa.
Ahdistusta, alakuloisuutta. Moni toivoi, että isku olisi tullut yhdellä
kertaa, odotetun tuhon myrsky päässyt täydellä voimalla puhkeamaan. Mikä
myrsky? Kapinako? Siitä ei ollut selvyyttä.
Joskus tuntui, että se myrsky, ratkaisu, tulisi jo tuossa paikassa.
Sellaista oli suurlakon aikana. Sellaista Viaporin kapinankin lyhyinä ja
kaameina päivinä, — kaameina meille, joille verinäyt olivat olleet
pitkät ajat outoja, — päivinä, jolloin jo kansan pohja-aineksetkin,
työläiset, ottivat osaa taisteluun hirmuvallaksi kasvavaa sortoa
vastaan. Mutta ne tapaukset olivat ainoastaan pieniä ukkosen rämähdyksiä
vielä, harhailevia pikkupilviä, — menivät ohitse, haipuivat ilmanrannan
alle. Mutta niissä kohahteli halu ratkaisevaan taisteluun, voittoon tai
kuolemaan. Kohahteli ja vaimeni, raukeni ja sekautui. Missä tyydyttiin
edelleen tavoittelemaan säilytellä ainoastaan sellaista vaatimatonta
kuin autonomiaamme, toivottiin vain pientä hengähdyshetkeä, joka
saatiinkin, lyhyeksi aikaa; missä jälleen kirottiin salaa, kun taasen
kavaltajat piankin ilkkuivat: uusi sorto oli alkanut, entistä
perusteellisemmin, entistä ovelammin, sitkeämmin. Maa joutui entistä
tuskallisempiin sisäisiin riitoihin ja keskinäiseen vainoon. Pyrkihän
enemmistö, ainakin perustunteillaan kaipasi, samaan: maan vapauteen
laajemmassa tai pienemmässä muodossa; mutta jo seisoivat alemmat ja
ylemmät kansankerroksetkin vastatusten, ahdingon sekauttamina,
tietämättä, mitä oikein tehdä, miten pelastua ja pelastaa isänmaa.
Vastatusten ylemmät ja alemmat, sillä alemmat uneksivat perinpohjaista
vallankumousta, ja vapautta Venäjän vallankumouksellisiin liittyen, jota
vastoin ylemmät kansallista toimintaa. Ja ylemmätkin luokat
vihoittelivat toisilleen keinoista, entistä enemmän, koska jokin puolue
piti hetkellistä alistumista ja näennäistä nöyräselkäisyyttä parhaimpana
keinona, toinen taas rauhallista protesteerausta, vastaanhangoittelua
siviilimiehen aseilla, passiivisella vastarinnalla, kolmas jälleen jo
melkein aktiivista, uhkarohkeaa yrittelyä: aseiden hankkimista jonkin
vastaisen hyvän tilaisuuden varalta, ja pommien käyttelyä siinä lomassa.
Keskinäistä riitaa, sadatusta, häväistystä, vihaa olivat monet vuodet
maailmansodan edellä. Sameaa vettä, jossa maan huono aines,
onnenonkijat, tunnottomat tai rappiolle joutuneet, kalastivat. Lokaa,
johon heikkojen usko kaikkeen ihmisyyteen hukkui. Sellaista oli ollut
Tistelbergin nuoruuden ja ensimmäisen miehuusiän aika, — tausta, jota
vastaan hänenkin epäilevä sielunsa kuvautuu selvempänä. Entinen
toivorikas, terveen nuorekas Suomi vajosi kasaan ja alkoi mädätä kuin
sieni.
Uudistuksista, joita aika kaipasi niin hengen kuin aineen aloilla, ennen
kaikkea uskonnollisten ja kirkollisten katsomusten uudistuksesta ja
kansan talouden voimistamisesta, ei tullut mitään: Venäjä oli vastassa;
ja ne suomalaiset, jotka etujensa tai uskomustensa vuoksi hekin näitä
uudistuksia vastustivat, saivat tuekseen hyvän tekosyyn venäläisyyden
uhasta, joka kielsi herättämästä uusia kysymyksiä, uusia kiistanaiheita.
Tuli kehityksessä seisahdus, ja siitä vihoittelivat pohjakerrokset,
varsinkin sosialistit, kansan enimmin uusiaikaisuutta havitteleva osa,
ennen kaikkea oman maansa vanhoillisille, porvaristolle. Juopa alempien
ja ylempien luokkien välillä kasvoi nopeasti. Turhia syytöksiä kahden
puolen, — eikä pelastusta: mahtava Venäjä esti keskinäisten asiaimme
luonnollisen selvittelyn. Ei pelastusta! Ja ylemmistä luokista,
sivistyneihin lukeutuvista tai luetuista, monen monet, veltommat ja
epäilyksen kalvavaa tautia sairastavat, vaipuivat välinpitämättömiksi,
kuka koettaen nauttia hetkestä, hätäisesti ja kiivaasti huohottaen kuin
helteisillä hetkillä ennen toivottua ukkosilmaa, kuka taas heittäytyen
pitämään huolta vain itsestään, ken antautuen keinottelulla kukkaroaan
paisuttamaan, ken muukalaisten kätyriksi, pyrkien heidän antamiinsa
virkoihin: niin korkeimmista asemista nälkäisille rentuille suotuihin
kurjiin sanomalehtisensorin paikkoihin asti.
Ja kuitenkin: vaikka toiset sivistyneeseen luokkaan kuuluvista
nauttivat, toiset keräsivät rahaa, ja alempi luokka heitä halveksi, niin
julkeimmat kätyrit toki saivat olla yksinään, kaikki kätyrit
eristettyinä, halveksittuina, pilkattuina, monikin heistä vain odottaen,
milloin salama heihin lopulta sittenkin iskisi. Sillä taivas musteni
yhä. Ja yhä selvemmin nähtiin kaksi ukkospilveä: venäläisten sortoa
vastaan nousi toinen, vähäinen vielä ja hajanainen, hatara ja sekava,
mutta yhä kiivaammaksi värittyvä: maan vapaudenkaipuu.
Ilkkuvia tai synkkiä onnenonkijoita! Auttamattoman perikadon ennustajia!
Välinpitämättömiä katselijoita. Tuskastuttavaan poliittiseen ilmaan
kyllästyneitä, jotka etsivät virvoittavaa varjoa omasta yksilöllisestä
elämästään.
Mutta myöskin passivisteja, kuten sanottu: sellaisia, jotka toivoivat
kansalle pelastusta valistuksesta, — valistuksen mukana kasvavasta
passiivisesta vastarinnasta.
Sellainen oli ilma ennen maailmansodan puhkeamista. Sitten tuli se sota.
Nyt se jyrisi parhaillaan, Saksan aseet voittivat uusimpia laakereitaan.
Siltä sodalta oli paljon odotettu. Luottavimmat uskoivat, että siitä
seuraisi Venäjän tuho, ja varustautuivat Suomen osalta sitä tuhoa
jouduttamaan: aktivistit. Vaatimattomat toivoivat ainakin, että se sota
saisi Venäjän edes tällä hetkellä kavahtamaan ärsyttämästä jo pari
vuosikymmentä pahasti katkeroittamiaan. Kavahtaisi, ja jättäisi vainonsa
sille parempaan aikaan. Mutta hämmästykseksi ja epätoivoksi kävi toisin.
Aivan äskettäin oli päässyt liikkeelle huhu, joka sitten yhäti
varmistui, että Venäjä aikoi, ja tällaiseen aikaan, keskellä
pahinta omaa ahdinkoaan, pakottaa venäjänkielen opetusaineeksi
kansakouluihinkin: isku Suomen kansan kaikkein arimpaan, suoraan sen
sydämeen.
Vaatimattomat masentuivat. Aktivistit yltyivät. Pessimistit myrtyivät,
väsyneet pyrkivät yhä enemmän johonkin viileyteen tästä tukahduttavasta
ilmasta, kirkkaaseen veteen tai rapakkoon, sama se nyt.
Ja sitten huhuttiin lisäksi, että suomalaiset, jotka olivat
asevelvollisuuslakollaan toki kerran pelastuneet, säästyneet
sellaisestakin perikadosta kuin venäläis-japanilaisesta sodasta, jossa
olisivat saaneet vuodattaa verensä vihatun rodun puolesta, yritettäisiin
kohdakkoin viedä väkivaltaisesti Venäjän rintamalle, kaatumaan
saksalaisten voittamattomien sotakoneiden kuulista, kaatumaan
perivihollisensa hyväksi Venäjän uhriteuraina.
Koko maa huokasi, tukehduttavassa ahdistuksessa. Mutta jotakin piti
toimeliaiden ja vastuuntuntoisten tehdä. Ainakin oli yritettävä yhäti
valistaa kansaa.
Kansanopistoille ei venäläistytetty hallitus antanut enää tukea.
"Hyvä", sanoivat kansanvalistukseen turvautuvat, "varat on nyt koottava
omin voimin, asianharrastajain toimenpiteillä." Tällekin seudulle oli
suunniteltu kansanopistoa. Mahdollista, ettei sitä nyt saataisikaan
perustaa. Mutta yrittää täytyi kuitenkin: hommata rahoja; ehkä oli
koittava parempi aika, ja sitä varten oli työskenneltävä.
Seurahuoneella ne iltamat tulevan kansanopiston hyväksi pidettiin. Lupa
oli saatu kuin ihmeellä.
Sateisena syyskuun lopun iltana ne juhlat olivat.
Seurahuone oli vanha, pitkä, harmaa puurakennus kaupungin vierellä
kulkevan harjun eteläisellä rinteellä. Alueen ympärillä oli korkea ja
sammaltunut lankkuaita, jossa oli pari suurta, monet kerrat korjailtua
porttia. Toinen pää rakennusta oli osaksi maan sisään vajonnut, toinen
korkeammalla, kalliontöyrylle perustettuna. Musta asfalttikatto vinossa.
Pihalla muutamia seljapensaita, joissa tähän aikaan syksyllä paistaa
mätäneviä marjarypäleitä. Pitkin lankkuaidan vartta siperialaisia
hernepuita lakastuneina, syksyn vetisessä tuulessa kahisten. Sisältä
ikkunoista mahtava näköala suurelle merenulapalle asti.
Paljon on vanhalla Seurahuoneella aikoinaan hommailtu, vielä enemmän
pidetty huvia: etenkin ruotsalaiset herrat muinoin, kun kaupungissa
vielä oli vähän suomalaista väestöä eikä niillä vähillä sivistystä eikä
valtaa. Pidetty huvia, juotu vankasti, joskus päivittäin, viikoittain,
eräät ukot kaiken ikänsä, ennen vanhaan. Ja nyt jatkaa osa suomalaisia
menneitten latua.
Melkein Seurahuoneen vieressä, niin lähellä sitä, tuolla vanhanaikaisen
kirkon takana, on kaupungin vanha hautausmaa, mustine hautakivineen ja
valkeine, ikäänkuin käsivarret hajallaan seisovine risteineen.
Sammaltuneen kiviaitansa keskellä, harjun rinteellä, ikäänkuin hyllyllä.
Siellä makaa tuota entistä, enimmäkseen ruotsalaista polvea, sitä
"oikeaa" herraspolvea, jonka mukavasta juopon elämästä kulkee yhäti
varsinkin alaluokan keskuudessa, sen mieltä ärsyttäen, ihmeitä tarinoita
ja jonka jatkajia, ikäänkuin sen perillisiä, on kaupungissa eräitä vielä
nykyäänkin. Siellä ne entiset lepäilevät, suurten mäntyjen ja viidakoksi
sakenevien syreenien siimeksessä, omassa erityisessä piirissään:
kaupungilla on näet jo toinenkin hautausmaa, uusi hautausmaa, alangolla
merenlahden takana. Aukea on se vielä ja runoton. Siellä makaa ikuista
untaan enimmäkseen suomalaisia, alempaa, nousevaa luokkaa.
7
Isidor Tistelberg meni Onni Tarkkasen ja hänen rouvansa kanssa noihin
kansanopistojuhliin.
Kaupungin Suomalainen Seura oli järjestänyt ne juhlat melkein yksinään,
— suuri voimanponnistus, sillä seura oli pieni ja muutenkin
heikkovoimainen: sitäkin hajoittivat puolueriidat. Vanhat ja nuoret
suomalaiset eivät tänä kiihkeänä aikana sopineet yhteen. Monetkin näiden
ryhmien jäsenet pitivät niitä taikka niitä vastapuolueen henkilöitä
melkeinpä isänmaan pettureina. Aktivistit, jotka uneksivat koko
kansan, niin suomen- kuin ruotsinkielisten, nousua Venäjää vastaan,
puuhailivat nykyään joissakin muissa salaperäisissä hommissa kuin
kansanvalistusasioissa. Ja sosialistit, he pysyttäysivät nykyään entistä
enemmän porvarillisten ulkopuolella, olivat sitten suomalaisia tai
ruotsalaisia.
Insinööri Tarkkasta olivat juhlien järjestäjät pyytäneet pitämään
iltamissa jonkinlaista esitelmää. Hänen nuori rouvansa oli ottanut
pyytäjät ystävällisesti ja innokkaasti vastaan, istuttanut heidät salin
tuoleille, kestinnyt kahvilla ja antanut ikäänkuin miehensä puolesta
varman lupauksen.
Nyt he kolme tulevat Seurahuoneen portaille ja eteiseen. Rouva Tarkkanen
on puettu mustiin, käytännöllisen tapansa mukaan; hänellä on kaulassa
vanha, melkein karvattomaksi kulunut kauluri, joka on matkalla
levittänyt pienimmästäkin tuulenhenkäyksestä haiveniaan sinne tänne,
Tarkkasen ja Tistelbergin kasvoillekin, joten rouvan täytyi pidellä sitä
kaksin käsin hiljaa paikallaan ja Onnin varjella häntä sateensuojalla.
Juhlatilaisuuden alkuun on vielä kolme neljäsosaa tuntia; Tarkkanen
haluaa näet tavata täällä ennen alkua eräitä juhlien hommaajia. Rouva
Tarkkanen aikoo jättää kaulurin kaulaansa; Onni nurisee sitä vastaan, ja
saakin vaimonsa taivutetuksi antamaan tuon karvanlevittäjän eteisen
naulaan.
Eteisen ovella riippuu kuusenhavuista solmittuja köynnöksiä, joista ihan
vesitihkuisessa ja kylmähkössä ilmassa lähtee raskasta ja äitelää
tuoksua; se haju muistuttaa Tistelbergin mieleen hautausmaata, ja hän
nyt ei kärsi hautausmaata: vaikka se on useinkin hänen ajatuksissaan,
ikäänkuin kaiken taustana ja loppuna, — viimeisenä perusteluna, joka
suuntaa hänen harrastuksensa hetkelliseen, — niin on se hänelle jotakin
ilkeää, jotakin, joka täytyy aina karkoittaa luotaan pois.
Yleisöä alkaa jo tulla Seurahuoneelle. Harmaan valkeaksi maalatun
eteisen kattosähköjen valossa näkee Tistelberg siellä kuihtuneen
konttorineidin, joka hoitaa kaupungin vanhoillissuomalaisen lehden
konttoriasioita. Ja on hoitanut sen raha-asioitakin, jo viisitoista
vuotta, kuluttanut siihen nuoruutensa, miltei terveytensäkin,
kuivettunut, kutistunut, saaden aina viiden vuoden kuluttua
parinkymmenen markan lisäyksen pieneen palkkaansa. Hänen kasvonsa ovat
kapeat, nenä luonnottoman terävä, ja silmien valkuaiset näkyvät liikaa.
Tistelberg muistaa joutuneensa viime talvena nuorten suksiretkellä hänen
kanssaan sattumalta samaan mäkeen, joutuneensa kahden kesken. Tistelberg
oli kehottanut häntä laskemaan perästään alas jäälle, vaikka mäki olikin
verrattain jyrkkä. Ja insinööri laski itse edellä, vaivoin pysyen
suksillaan; neiti noudatti kehotusta, niin että kaatui ja loukkasi
kasvojaankin. Vielä pahemmin loukkautui konttoristin mieli. Hän luuli,
että Tistelberg oli pitänyt häntä pilanaan, järjestänyt hänelle
aikomuksella moisen kepposen. Tistelberg nauroi. Neiti lähti sanaakaan
virkkamatta muun nuorison joukkoon, ja on sen jälkeen Tistelbergiä
tuskin tervehtinyt. Nytkin tervehtii hyvin jäykästi. Tistelberg säälii
häntä, tuota epäluuloista poloista, tuota onnetonta, jota hän muuten
pitää itseään syyllisenä elämänsä kohtaloon: yksinäisyytensä, joka on
johtunut siitä, että hän antaa lehtiyhtiön kiristää itseään ja
kuihduttaa itsensä kuoliaaksi. Olisi ollut aikoinaan rohkeampi: etsinyt
elämää! Mutta kuinka voi sen tehdä ihminen, joka ei ole siihen luotu?
Muitakin tuttuja, sekä Tistelbergin että Tarkkasen, oli eteisessä,
vaatenaulakkojen luona. Tuossa hyöri jokin toinen Tistelbergille tuttu
neiti, nuori, mutta pystynenäinen, reippaana ja touhukkaana, iloisesti
ja rämisevällä äänellä ystäviään tervehtien, järjestellen kiharoitaan
kuvastimen edessä ja astuen sitten saliin hajasäärin miehen askelilla;
kaupungin toimeliaimpia vanhoillissuomalaisia. Ja tuossa maalaisia, —
eräs tuttu maanviljelijä, isohkon tilan omistaja, punanaamainen, kainon,
mutta ovelan näköinen, hiljaisen rouvansa rinnalla. Sitten tuli toinen
maanviljelijä, pönäkkä ja paksu, pyntätyn puolisonsa ja vielä enemmän
pyntätyn pikku poikansa kanssa; rouva, jokin vuosi sitten kiertokoulun
opettajatar, hehkui juhlaintoa: hänen silmänsä hohtivat kuin lasi,
kulmakarvat ja posket olivat tuntuvasti maalatut. Leijuvin askelin ja
tulisin kohteliaisuuksin riensi hän Tarkkasten luokse, hulmutellen
silkkileninkiään; ja hetken kuulumisia tiedeltyään lähti sitten samoin,
ikäänkuin hypellen bufettiin, joka oli ruokasalissa; sanoi, että hänen
miehensä piti nyt tarjota hänelle jotakin, ja, jos mahdollista, pojalle
jäätelöä. Hän oli tilanomistaja Akseli Jorvaksen rouva tai emäntä,
sota-aikana metsillään huimaavasti rikastuneen talollisen, isokokoisen
ja järeäkasvoisen. Eteinen täyttyi yhä enemmän, kaupunkilaisilla ja
maalaisporvareilla, aikuisilla ja nuoremmilla.
Tistelberg meni Tarkkasen ja hänen rouvansa perästä ruokasaliin,
juhlasalin viereen. Siellä seisoikin joukko juhlien toimihenkilöitä,
joita Onni tahtoi tavata. Jo ovelta huomasi Tistelberg keskellä lattiaa
toimittaja Idellin. Rolf Idellin tai Rollin, kuten häntä läheiset
tuttavat ja ystävät kutsuivat. Rolf Idell käveli ja pyörähteli toisten
keskellä, herrojen ja naistenkin. Tuo aina innostunut, aina kiistelevä,
— politiikasta, — itsepäinen ja lapsellinen Rolf Idell, kaupungin
nuorsuomalaisen lehden toimittaja. Hän oli pitkä mies, tukka harva ja
vaalea, pieni tupsu korkealla, jalolla otsalla. Hän löi nyt siinä
kämmeniään yhteen, heilahti kierroksen kannoillaan, ja huudahti äänellä,
josta kajahti kiihkomieltä:
"Kas niin, minä olen hyvilläni näistä juhlista. Me saadaan varmasti
tänne paljon väkeä, kiitos olkoon sinunkin, veli Vihtori Korpelaisen!
Mitähän nyt tuo oluttehtailija, — tuo pösö, tuo paatunut hapatus,
—mitähän nyt itse tehtailija Iivari Blöcker sanoo! Sveesi! Häneltä ei
ole tietysti lähtenyt pennin hyrrääkään kansanopistomme hyväksi. Onko
häneltä kukaan käynyt pyytämässä silloin, kun kantarahastoa kerättiin?
Kiusalla pyytämässä. No niin, hän ei nyt anna millekään yhdistykselle
mitään, lukuunottamatta ruotsalaisten klubia, jossa juodaan ja
vanhoillisuuden rankkiin hapataan. Hapatkoot sinne vain! Kansa itse osaa
nyt jo hankkia itselleen varat, omasta kukkarostaan. Valistusta tänne
täytyy saada. Sveesiherrat, he eivät ole välittäneet mitään kansasta,
eivät edes ruotsalaisestakaan. Siinä heidän rakkautensa omaakin rotuaan
kohtaan. Mutta me suomalaiset, me valistamme omamme. Ja valistuksen
mukana tulee varallisuutta. Varallisuuden keralla jälleen — paljon
lapsia, paljon tulevaa, voimakasta polvea! Tervettä suomalaista rotua.
Siten saadaan tänne niin valtava suomalainen enemmistö, että... Mutta jo
sitä ennen... nyt jo voimme hankkia monta paikkaa enemmän kuin ennen
valtuustossa ja muissa virastoissa. Ja silloin isketään kauniisti
sellaisten kuin Blöckerin suonta verotuksessa: Blöckerin olut- ja
viinasuonta. Ja silloin, — silloin lopultakin täytyy sveesipomojen
antaa kansan työllä kerättyjä varojaan kansan hyväksi. Pienemmät eläjät
pääsevät vähemmällä, vaurastuvat, voivat elättää paljon iloista nousevaa
polvea..."
"Tämä Rolli-poika on hiukan sosialisti", huomautti tuskin tuntuvan
pisteliäästi pastori Myötyri, punakka, siisti, kiharatukkainen mies.
"Mutta mukava ja sovinnollinen poika hän lopultakin on. No niin,
voisihan noiden ruotsalaistenkin antaa elää..."
Rolf Idell ei häntä kuullut; jatkoi vain innostuneita huudahduksiaan
valistuksesta, sen vihollisista, varallisuudesta, paljoista lapsista.
"Paljon lapsia!" höhötti kolisevalla äänellä itsekseen eräs nuorukainen,
lihava ja isomahainen, joka seisoi selkä köykyssä uunin luona, jokin
paperirulla kädessä, Hän oli runoilija Kyösti Keretti. "Tuvat täyteen
lapsia. Likaisia lapsia. Se on Rollin keksintö... höhö!"
Kukaan muu kuin pastori Myötyri ei häntä kuullut; pastori vilkaisi
häneen, rypisti kärsimättömästi kulmiaan ja haukotteli.
"Jätä sinä, Rolf, utopiasi, sosialismisi", naurahti hän jälleen ja
taputti toimittaja Idelliä olalle.
"Mitä?" huudahti Idell hämmästyen ja käännähti. "Enkö sitten saisi olla
hieman sosialisti, sillä tavalla? Nuorsuomalaisten ohjelma sallii paljon
uudistuksia, sosialismia hyväksymättä. Se ajaa sellaisia asioita kuin...
Maanomistusolot ovat meillä nurinkuriset; torpparien vapautuksesta ei
ole tullut kypsää. Ja siihen ovat syynä vanhoilliset... varsinkin nämä
pösöt... nämä sveesit... etuoikeuksineen; nämä klubiinsa sulkeutuneet,
siellä hautuneet kuhnurit. Kirkkoa minä kyllä kunnioitan, mutta eihän
valistus, eihän viinapomojen vastustaminen ole kirkon vastustamista..."
"Oikeassa olet, veli Rolli", lausui nyt myöntävästi ja kehotellen eräs
punakka, kirkassilmäinen herra, lehtori Korpelainen. "Sinä olet aivan
oikeassa: ethän loukkaa uskonnollisia tunteita, ethän horjuta uskonnon
perustuksia, vaan tahdot hävittää epätervettä elämää: suvun veren
pilaamista juopottelulla. Raittiiksi meidän on saatava Suomi. Ja se
saadaan: kansa sitä tahtoo, ja sen tahto on pyhä! Se, juuri se on
kaikkein tärkein kysymys nykyään. Valistus on siinäkin parhain alku. Ja
sitten, kun kansa on valistunut, käytämme pakkoa."
Onni Tarkkanen hymyili epäuskoisesti. Pastori Myötyri naurahtikin sille.
Runoilija Keretti huudahti:
"Hahaha, eipä viina Korpelaisellekaan pahaksi olisi. Kyllä vain hänen
niskansa kestäisi ryypyn, haha. Mitähän olisi, jos juottaisi hänelle
oikein ämpärillisen, haha".
Keretti oli lähestynyt Tistelbergiä; hänelle hän nämä viime sanat
puhuikin, nauraen niin että vedet tihkuivat hänen silmistään: