language: Finnish
SORRON LAPSET
(Punainen mies I)
Kirj.
JOEL LEHTONEN
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1923.
1
Kaupunki oli pieni. Meren rannalla. Toisella puolella meri ja sen
rikkonainen saaristo, toisella valtavia erämaita, kuivia, mäntymetsää
kasvavia hiekkanummia.
Meri pisti kaupungin alle pitkänä lahtena, jonka perukka oli matala,
mutainen ja sakean kaislikon täyttämä. Mutta jonkin matkan päässä lahden
pohjukasta oli vesi syvempää ja salli paitsi soutelua jaalojen, jopa
pienten höyrylaivainkin päästä rantaan, ikivanhan ja vähän väliä
korjailemalla parannetun laiturin viereen, jonka toista sivua myöten
ojentui kauppiaiden ja kalastajien varastoaittoja, melkein jokainen
aitta lahonnut ja hieman vinossa luuhottaen. Parin laiturin makasiinin
ovenkamanaan oli huolimattomasti kaiverrettu vuosiluku parisataa vuotta
sitten. Siellä täällä noiden rakennusten solissa näkyi kalanpyydyksiä.
Laiturille johti ja laiturilta lähti kaupungin pääkatu, vanhin katu,
kulkien mutkitellen puisten talojen välitse pitkin rantamaa. Eräät
taloista olivat mustia ja miltei kivijalkoineen maan sisään vajonneita.
Muutamissa oli korkeat, vanhakuosiset katot ja neliruutuiset ikkunat.
Pihoilta pilkisteli välistä luhtiaittoja somasti leikeltyine
kaidekoristuksineen. Portit ja aidat olivat paksua lankkua. Jotkut
taloista olivat kohennettuja pystyyn, vuorattuja ja saaneet vaalean,
välkkyvän värin, ja välistä ainoan vanhan kerroksensa jatkoksi
uusimuotisen yläkerroksenkin, isoikkunaisen, joka sointui vaivalloisesti
rakennuksen alaosan sopusuhtaiseen ja alakuloiseen rauhaan. — Kuta
kauemmaksi jouduttiin satamasta kaupungin keskustaan päin, tuli
sellaisia taloja yhä useampia. Ja sitten, noiden pienien talojen ja
tupasien ja parin kolmen pitkän porvariskartanon jälkeen, joissa saattoi
olla kymmenisenkin ikkunaa vieretysten, alkoi näkyä eräitä nykyaikaisia
puutaloja, jopa kivimuurejakin, kyömyisine kattoineen ja tornintapaisine
koristeineen. Katu suoristui; jos katseli mannerta kohti kaupungin
syrjässä olevalta harjulta, oli se nyt suoraan kuin viivoittimella
vedetty: alkoi uusi kaupunginosa. Kadun viimeiseen päähän, alakuloisen
metsän reunaan, mahtoi olla vain kilometrin verran, mutta suoruus
vaikutti, että matka näytti pitemmältä. Kahden puolen tätä avarasti
suunniteltua vanhan kadun jatkoa oli istutettu lehmuksia.
Lehmuksilla istutettua osaa kaupungista sanottiin Esplanadiksi. Ja sen
entistä päätä, alkupuolta, tuota, joka vei kapeana satamaan, kutsuttiin
Kastemadoksi tai Ankeriaiseksi taikka Sisiliskon pyrstöksi, kaupungin
asukkaiden rakastavan ja samalla pisteliään huumorin antamalla nimellä.
Ankeriaan ja Esplanadin liittymäkohdissa avautui tori, yhdellä
reunallaan kivinen raatihuone, jonka keskikohta oli rakennettu torniksi;
tornin otsikossa oli kellotaulu ja sisuksissa tunnit soittava kello.
Toisilla torin sivuilla oli vanhoja yhden kerroksen puutaloja, harvassa,
joten tori tuntui vieläkin laajemmalta kuin se oikeastaan oli. Näkyi
siellä eräitä uudempiakin rakennuksia, joukossa tiilisiä.
Torilta lähti neljälle taholle uusia katuja. Eräs niistä vei
rautatieasemalle: sieltä alkoi kapearaiteinen rata, — yhdistäen
syrjäisen kaupungin muuhun maailmaan.
2
Insinööri Tistelberg kuljeskeli Ankeriasta syksyisenä iltana. Hän oli
keskikokoinen, kumarainen mies, iältään lähempänä kolmea- kuin
kahtakymmentä. Kasvot olivat kelmeähköt, nenä kyömyinen ja ikäänkuin
pitkin naamaa painunut; silmien ilme jäykkä, tuima, ja — samalla arka.
Piippu oli hänellä vuoroin kädessä, vuoroin suupieleen nostettuna.
Kankeana ja hiljalleen hän käveli siten kaupungin valtaväylää, meren
rannalta uudelle Esplanadille.
Kadut olivat tyhjät. Talojen puutarhoissa koivut miltei lehdettömiä.
Vain joku ihminen, pikku töllien eläjä, liikuskeli jollakin pihalla.
Esplanadillakaan ei ketään. Valoja ei kuulla ikkunoissa.
Kävellä, kävellä — joutavaa...
Kuljeskella päiväurakkansa jälkeen: Tistelberg palvelee täällä eräässä
maanmittaustoimistossa, kaupungin ainoassa, — Onni Tarkkasen, vanhan
tuttunsa apulaisena. Hän alkaa nyt asua tässä kaupungissa toista syksyä.
Ensin oli ollut koko rattoisaa, vuosi sitten, jolloin hän tänne joutui.
Hänellä oli ollut katselemista: kaupunki ikäänkuin uutta, sen vanhassa
osassa oli hän, nuoremman sisämaan asukas, ollut huomaavinaan
jonkinmoista kulttuuria, — ainakin enemmän kuin niillä seuduilla,
joilta hän oli kotoisin. Kulttuuria muinaisten talojen muodoissa,
pihajärjestelyissä, puutarhoissa, porteissa, ovien kamanoissa, vinoon
kallistuneissa aitoissa, jopa koristepensaissa ja villiintyneissä
kukkalavoissakin.
Oli aikainen syksy, kun hän näki tämän kyläsen ensi kerran. Lehtipuut
olivat kauniisti keltaisen ja punaisen kirjavia harjulla, joka on täällä
parhain näköalapaikka ja jonka näkötornia hoidetaan hyvin. Ja meri
siinti viime syyskuussa tyynenä.
Niin, tuo meri, jonka takaa hän oli aikoinaan toivonut ihmeitä ja
kummia, lähtien niitä etsimäänkin: hän oli näet, nuorempana, ollut
merillä, matruusinkokelaana.
Mutta nyt oli kaupungin katseltavat nähty. Ja nyt oli myöhäinen syksy.
Pian toinen talvi, edellisestä tuttu.
Katkerasti polttaa ikävä mieltä. Tuolla varjopuolella kulkee
äänettömästi joku, — pujahtaa kadun kulman taakse, — ei ole
Tistelbergin tuttavia. Kodeissaan ovat tähän aikaan illalla hänen vähät
tuttunsa, tai joku istunee Seurahuoneella, puoliautiossa salissa,
ryyppäilee, kun taasen toiset, yhteiskuntahenkilöt, pitänevät toisaalla
kokouksiaan, — kylläkin tarpeellisia, sen hän puolittain myöntää, mutta
kumminkin ne kokoukset häntä melkeinpä tuskastuttavat; nuori insinööri
ei ole nimittäin yhteiskuntahenkilö eikä siis saa iloaan ja tyydytystään
siitä ainoasta, millä valistunut voisi täälläkin tehdä aikansa
rattoisaksi: hommailulla paikkakunnan hyväksi. Ellei jo maanmittarin
ammatti veisi Isidor Tistelbergiä monista nykyaikaisista harrastuksista
paljon sivulle, niin ainakin aiheuttaisi hänen synnynnäinen luonteensa
samaa; jopa arvelee hän joskus itse, että hänen lapsuudenaikainen
kasvatuksensakin on siihen syynä. Poikamies hän on vielä, ja tunteepa
olevansa tyytyväinenkin, että on naimaton.
Ikävä... Autiot, päättömiltä näyttävät kadut. Tyhjä tori. Tyhjät
kauppakojut torin varrella... luukut kiinni. Ja jos kojuissa ihmisiä
olisi, kauppiaita kangaspakkainsa tai lihatiskiensä takana, niin tuttuja
olisivat Tistelbergille nyt jo heidänkin kasvonsa, askareensa ja
puhelunsa.
Kunnioittaako vai halveksiiko hän heitä, tuollaisia vaatimattomia ja
hiljaisia ihmisiä? Kuta vähäisempiä, sen enemmän hän lopultakin mahtaa
heitä kunnioittaa. Joskus hänen mielensä on liikutettu, kun hän
ajattelee monia, jotka asuvat noissa mataloissa taloissa valtakadun
vanhalla jatkolla, — ajattelee sitä aina samaista elämää, jota siellä
on vuosisadat eletty: yksi polvi on syntynyt, yksitoikkoisesti aikansa
viettänyt, hiljaa kärsinyt. Silti on kodeissa varmaan oteltu salaisia
perhetaisteluja, paljon enemmän salattuja kuin niitä on julkisuuteen
päässyt. Mutta tyydytty ja alistuttu on lopulta kuitenkin. Iloittu, oltu
onnellisia vähästä. Ja siten on tästä polvesta taas syntynyt uusi,
kasvanut nopeasti aikuiseksi, mennyt avioliittoihinsa, taistellut
jälleen hiljaisuudessa, tyytynyt, joskin välistä keskinäisiä
riitojaankin ilmaissut; elänyt miltei tarkalleen samoin kuin entinenkin
polvi, joka on vaipunut hautoihinsa ja unohtunut; vanhentunut samaisessa
ikävyydessä, alistumisessa, kuollut aikanaan, jättäen taas nuoren polven
jälkeensä jatkamaan ainaista, yhtämittaista latua. Samaa se on ollut
aina, — melkein yhtä ja samaa. Ja kuitenkin Tistelberg kapinoi tuota
samanlaisuutta vastaan; kapinoi, hieman halveksiikin noita
samankaltaisuuden lain vaatimattomia seuraajia, vaikka hän samalla heitä
erikoisesti rakastaakin, tuollaisia pieniä, yksinäisessä syrjäkolkassa
yksin eläviä ja sinne unohtuvia, hän, yksinäisyyteen taipuvainen; paljon
enemmän hän pitää heistä kuin niistä vähälukuisista, jotka täälläkin,
kuten kaikkialla, ovat päällimmäisinä — huomatuimmilla paikoilla
olevia, varakkaita tai muita mahtihenkilöitä. Hän on näet ollut
viimeksimainituissa joskus näkevinään kaikenmoisia pieniä vehkeilyitä,
joilla juuri he ovat varoihinsa ja valtaan päässeet, ja siksi epäilee
hän koko heidän joukkoaan. Erottaako hän yleensäkin helpommin varjot ja
mustat värit kuin iloiset? Sitä hän välistä kysyy itseltään, — välistä,
ei usein; ja niillä hetkillä hän pitää itseään ikäänkuin
huonosilmäisenä, mutta ei silti itselleen asiassa mitään voi; mahdin,
valtahenkilöiden, yhteiskuntaihmisten näkeminen koskee hänen silmiinsä
kipeästi; sellaisia henkilöitä hän halveksii vielä enemmän kuin noita
pieniä, jotka tyytyvät aina samaiseen elämäänsä.
Tällaisia asioita mietti Tistelberg nytkin, iltahämärässä kävellessään.
Ikävä, ikävä! Pieneksi, vähään tyytyväiseksikö piti hänen jäädä, kun ei
hänestä ollut kehnon tempuilla rikkaampaa elämää haluamaankaan?
Mitä varten piti hänen tännekin joutua, — kuten kaikkialle muuallekin?
Tuuli huoahtaa kosteasti koivuissa tuossa kuoppaiseen, märkään
alanteeseen istutetussa puistossa. Tulee sade varmaankin. Ja talvi, se
on enimmäkseen pilviä ja sadetta...
Puistossa on ulkoravintola. Mutta sekin on nykyään jo kiinni, ikkunat
laudoitetut umpeen. Ja ulkoravintolan tytötkin, jotka nyt ovat
siirtyneet Seurahuoneelle tai lähteneet talveksi muihin kaupunkeihin, ne
ovat vanhoja... kuluneita poloisia.
Mitä hän täällä tekee?
"Jumala paratkoon, mitä minä teen täällä?" kysyy Tistelberg itseltään,
seisten yksinään puiston kulmalla. Piippu vapisee hänen kädessään, niin
hermostunut hän on, ja sitten hän rajusti imee piipustaan ja puhaltaa
sauhun ilmaan.
Tuokioksi alkaa hän vihata... tätä autiutta, hiljaisuutta, kaivertavaa,
tuskallista. Alkaa vihata miltei noita pieniäkin ihmisiä, jotka täällä
elävät ja joista hän täällä enimmin pitää.
Sitten päättää hän lähteä kotiin, asuntoonsa, Onni Tarkkasen luokse. Ja
siellä tahtoo hän nyt mieluimmin omaan kamariinsa. Viime keväänä on
insinööri Tarkkanen, hänen päämiehensä ja toverinsa, mennyt naimisiin,
ja rouva nyt on sellainen oikea perheihminen: pitää suuresti
järjestyksestä, säntillisestä, uutterasta työstä, tahtoo ennen kaikkea
rahaa, jopa valtaakin, ja unelmoi monista lapsista. Eikä Tistelberg
suinkaan tuollaisia unelmia kadehdi. Mutta kun toverille tuli vaimo, on
entisten toverustenkin yhteiselämä kuihtunut. Viime talven asuivat he
vielä yhdessä sen kansanopistonjohtajan lesken luona, samassa kamarissa.
Asuivat koko rattoisasti; illoin pelasivat korttia, tarinoivat,
lauleskelivatkin, — joskus myöhään yöhön. Nythän Tarkkasen rouva tahtoo
aikaisin levolle, että puolison työ sujuisi paremmin seuraavana päivänä.
Ja muutenkin hän tietysti vetää miestänsä oman itsensä puoleen. Entinen
toveri on melkein unohtanut ravintoloissa käymisen... On sen asemesta
nykyisin ruvennut kokoamaan vanhoja rahoja. Saahan sellaisia täältä,
vanhalta kulttuuriseudulta, ikäporvareilta, käsityöläisiltä ja
kalastajiltakin. Noita vihertäviksi homehtuneita mynttejä Onni Tarkkanen
nyt illoin puhdistaa ja tutkii; istuu pitkät puhteet pöydän ääressä,
lampunvarjostimen pimentäessä huonetta, puhuu niistä rahoista, lueskelee
mynttikirjallisuutta, ja huokaisee silloin tällöin, kunnes vaimo saapuu
ja kysyy, miten paljon Onni luulee näistä rahoista saavansa niin ja niin
monen vuoden päästä, — tai kutsuu illalliselle, jonka kuluessa puhutaan
järkeviä, raskaan rouvan nyrpistäessä huuliaan iloisemmille
leikinlaskuille ja kääntäessä jutut yleishyödyllisiin asioihin.
Tosiaan ikävää.
Ja Tistelberg tuntee syvää, kipeää sääliä ei ainoastaan päämiestänsä ja
vanhaa toveriaan kohtaan, vaan kaikkia tällaisen paikkakunnan asukkaita,
jotka viettävät pitkiä puhteitaan jollakin tavalla samoin kuin Onni:
näperrellen jotakin kuten hän, elleivät ole noita yhteiskuntamiehiä,
jotka puuhailevat yleishyödyllisissä tehtävissä ja joiden elämänladulle
Onnikin tuntuu nykyään suuntautuvan. Sellainen elämänlatu on
luonnollista täällä, ja suuremmissakin paikoissa, suhteellisesti yhtä
yksitoikkoisena; mutta vielä ei nuori Tistelberg siihen alistuisi. Hän
säälii, kammoo ja vihailee sellaista, joskin sen ymmärtää. Mutta miltei
yhtä suuresti säälii hän niitäkin henkilöitä täällä, jotka ovat
valinneet iltatöikseen istumisen Seurahuoneella ja kaupungin parilla
klubilla, — juopottelun aikansa tappamiseksi. Sellaisiakin on paljon.
Ja niin täällä aika kuluu.
Yhtäkkiä tulee Tistelbergille mielikuva, josta hän iloitsee. Hän
kuvittelee, että tällaisia ovat siperialaiset kaupungit: tällaisia
siellä talot syksyn ja talven taivaan alla, yhtä piinallisia ja
paheisiin helposti yllyttäviä. Samanlaista on siellä kuin näillä
hiljaisilla kaduilla, tuon matalan merenlahden poukamassa. Ja hänelle
tulee halu olla ilkeä... ei tiedä, mistä syystä.
Ilkeä! Mennäkö — eläviinkuviin? Niitä on kaupungissa kahdetkin, niiden
edustalla palaa kirkkaimmat sähkölamput. Mennä vaikka sinne, muiden
joukkoon, aikaa tappaakseen, istuakseen, niin vain, ollakseen. Ja miksi
hän elävillä kuvilla itseään pilkkasi? Niissä hän kävi tosiaan halusta,
milloin niissä esitettiin kaukaisten maitten luontoa, asukkaita, elämää
ja askareita; sen verran eli hänessä vielä vanha into matkustamiseen ja
vieraiden maiden näkemiseen. Ja kävipä hän niissä, jos esitettiin
rakkausdraamoja, joissa sankarittaret olivat kauniita.
Nytkin hän ohitse mennessään katseli ohjelmia, mutta ei löytänyt
kaipaamiaan mielenkiihotteita. Tuskastuneena hän ajatteli:
— Olisipa edes iltakirkko! Menisin sinne.
Ivalla hän täten ajatteli, eikä olisi mennyt kirkkoon, vaikka
iltajumalanpalvelus olisi ollutkin. Hän oli näet kirkon vastustaja,
miltei pappissyöjä. Vakaumusta, kokemuksille perustuvaa se ei ollut.
Olipahan vain ikäänkuin edellisen polven perintö, kahdeksankymmentäluvun
vapaamieliset aatteet, — joihin kuului myöskin kirkon ja papiston
heikkouksien arvostelu, leppoisa, joskin vakava arvostelu, kasvanut
hänessä korkoa korolle: paisunut uskoksi, että kirkko on aina tarpeeton,
jopa vahingollinen, — kokonaan pois kitkettävä. Kasvanut enemmittä
perusteluitta, uskonnon tavoin saatuna sielullisena perintönä. Uskonto
oli hänelle aivan runotonta; vapaa-ajattelijain uskonnottomana
perillisenä hän oli uskonnoton runollisuuteen saakka.
— En mene kirkkoon, eikä iltakirkkoa nyt olekaan, ei ole lauantai!
jatkoi hän ajatustaan. — Vain arkena on jotakin tuo vanha, kaunis
kirkko, vanhatyylinen, sisältä hämärä, ulkoa valkea, pääty tiilisellä
ristinkuvalla koristettu. Jos siellä olisi kuorolaulua, — kaunista, ja
kaunis madonnankuva, niin kenties menisin. Nyt en mene.
Tistelberg lähti ikävystyneenä kotiinsa, illan pimeässä, kun alkoi
hiljaa sadellakin.
3
Tistelbergin esimies, komissionimaanmittari Onni Tarkkanen asui pienessä
puutalossa erään isomman rakennuksen pihan perällä.
Kas kummaa, Onni ei istunutkaan nyt rahakokoelmaansa ihailemassa
työhuoneessaan eli ruokasalissa, — työhuone ja ruokasali olivat sama,
— eikä seisonut rasittuneena piirustuspöytänsä ääressä, noita ainaisia
maanmittarin pitkiä numerorivejä laskemassa. Hän tuli itse
Tistelbergille avaamaan, eikä palvelustyttö, ja alkoi kohta hartaasti ja
valoisasti puhella eräästä toisesta asiasta. Ihme, että oli sen verran
vapautunut, ei puhunut mynteistä, saatikka sitten maan lajitteluista:
niin ja niin paljon kangasmaata, niin ja niin paljon niittyä, suota,
vesijättöä. Ei, Onni riensi puhumaan Tistelbergille yhä useammin viime
aikoina palautuneesta mieliaikomuksestaan, jota hän oli tässä illalla
vaimonsa kanssa pohtinut. Se oli hankkia maatila, jossakin täällä,
melkoisen kaukana kaupungista, puhtaalla suomalaisseudulla: kaupungin
laaja ympäristö, puhumattakaan itse kaupungista, oli nimittäin
sekakielistä, enemmistönä kuitenkin suomalaiset. Niin, maatila, järven
rannalta, sillä järviseudulta oli insinööri Tarkkanen syntyisinkin, ja
hoitaa lomatöinä ja ilona sitä, ehkä vähitellen sitä laajentaakin.
Tarkkanen todisteli nyt Tistelbergille omasta aloitteestaan, kuinka
tyydyttävästi tilanhoito Suomessa kumminkin kannattaisi, vaikka yleensä
valiteltiin, ettei sellainen kannattanut. Mutta liiankin komeasti se
kannatti etenkin nyt, maailmansodan aikana, ja varsinkin täällä
Etelä-Suomen savipohjaisilla mailla. Tuollaisesta pienehköstä maatilasta
saisi rauhallisen olinpaikan; siellä voisi olla erossa maailman
melskeestä ainakin kesillä, ja sitäpaitsi se antaisi huomattavan lisän
maanmittausalalle ruvenneen ihmisen verrattain vaatimattomiin tuloihin.
Onni Tarkkanen esitti laskelmilla, mitä kaikkea ja kuinka monen tuhannen
markan arvosta niin ja niin suuri tila tuottaisi, selvitti numeroilla ja
loogillisesti, hyvä matemaatikko ja ajattelija kun oli. Toveri
Tistelberg myönteli sävyisästi.
Sitten tuli Tarkkasen rouvakin työhuoneeseen, illallista valmistamasta,
ja yhtyi jälleen ihastuksella tukemaan miehensä unelmia, hyväksyen
melkein kaikki hänen laskelmansa, mutta lisäten niihin vielä omia
suunnitelmiaan, joista oli tärkeintä, että tulevassa maatalossa pitäisi
olla vielä sivurakennus, jossa palvelusväki voisi asua. Eihän herrasväki
saattaisi pitää renkiä, tuskin piikojakaan, aivan seinän takana, saman
katon alla. Insinööri Tarkkanen myöntyi hymyillen vaimonsa toiveisiin,
hiukan ironisesti ensin kulmiansa kohautettuaan. Mutta rouvalla oli nyt,
kun taloista puhe tuli, muitakin tuumia kuin tuo uneksittu maatila.
Hänen mielestään oli välttämätöntä hankkia talo myöskin täällä
kaupungissa. Tässä ahtaassa kortteerissa eivät he kuitenkaan voisi kohta
asua: perhe lisääntyisi, ja rouvalla oli sukulaisiakin, — niitä oli
monta, se ja se täti ja se ja se eno, — jotka tulisivat täällä heillä
käymään. Tietysti he tulisivat sukulaisiinsa. Ja muutenkin: olihan
ihmisen pyrittävä eteenpäin. Ja kaupungissa tarvittiin kyllä
toimihenkilöitä. Niitä tarvittiin monenmoiseen: ajamaan suomalaisuuden
asiaa, täällä ruotsalaissekaisella paikkakunnalla, johtamaan
valistusrientoja, ja jos jotakin. Tällaisessa ahtaassa loukossa ei
voitaisi oikein vastaanottaa ketään. Sitten puhuivat insinöörskä
Tarkkanen ja hänen miehensä keskenään ja vuokralaiselleenkin, että
heillä — niin, etenkin rouvalla — oli jo tiedossa ja katseltuna sopiva
talokin täällä: pieni kivimuuri suuren torin varrella. Se olisi
myytävänä. Tarkkanen itse sitä sanoi pieneksi, vastustaen lauhkeasti
vaimoaan, joka vakuutti, että se kuitenkin näytti oikeinpa komealta,
sillä olihan se kivimuuri. Onni väitti, että kaksikerroksinen talo, joka
on näyttelevinään viisikerroksista kivimuuria, — niin se on
pöyhkeilevästi rakennettu, — ei pysty sellaiselta kuitenkaan
näyttämään, vaan se on jotakin, mitä lienee, sekatyylistä, tyylitöntä.
"Ainakin se on suomalaista tyyliä", sanoi rouva siihen.
Tistelberg naurahti:
"Piironki se on, ulkonevine ikkunoineen, jotka ovat kuin piirongin
laatikoita tai ruokasalin kaapin osastoja."
Rouva loukkautui Tistelbergin itserakkaista sanoista. Mutta Onni pohti
asiaa ja kannatti pohjaltaan Tistelbergiä. Rouvan mielestä oli kumminkin
hauska katsella kadulle noista ikkunaulkonemista; niistä näki kaikki —
kaikenlaista hauskaa, mitä täällä kaupungissa voi nähdä. Ja portaat
olivat tilavat ja valoisat, kauneimpia koko kaupungissa; huoneita
paljon. Alakerran voisi vuokrata pois, sillä se oli puolittain
kellarikerros. Nykyään kohosivat vuokrat yhä. Sillä tavoin järjestäen
asuisi omistaja melkeinpä ilmaiseksi.
"Sinä aina tavoitat ilmaista ja mukavaa", moitti insinööri Tarkkanen.
"Eihän ihminen tarvitse muuta kuin että tulee kunniallisesti toimeen."
Rouva puhui, että toimeentulon tarpeet, ne saattavat kasvaa pakostakin,
ja vihjaili, että talonpojat elävät kyllä kunniallisesti, mutta eivät
silti vaurastuta elämäänsä niinkuin heidän pitäisi: eivät laajenna
viljelyksiään, vaikka voisivat, ja asuvat usein ahtaasti ja
likaisestikin. Tarkkanen katsahti vaimoonsa kummastuneena, tutkivasti ja
moittivasti. Sitten sattui rouvalle taas asiaa keittiöön.
Tarkkanen puheli Tistelbergille, että yritteliäisyyttä Suomessa tosiaan
olisikin varaa parantaa, ja ettei suinkaan olisi rikos hankkia
kaupunkilaistaloa, joskaan ei ylellisyyttä varten, vaan varallisuutensa
oikein käyttääkseen. Sitten kuului rouvan ääni jälleen viereisestä
huoneesta, käskien palvelijaa kutsumaan herroja illalliselle. Syötiin
vaatimaton ateria, vaatimaton ja melkein köyhä, miltei ääneti kaikki
kolme, rouvan tarkatessa, että passailu kävi säntillisesti ja samoin
yhtä säntillisesti pannessa itse asetteja kiertämään miehestä mieheen.
"Te olette varsin kohtelias, insinööri Tistelberg", hymyili rouva, kun
apulaisinsinööri muisti aina tarjota rouvalle ennenkuin itse otti asetin
vastaan. "Te olette aivan toista kuin Onni. Niin, Onni", naurahti rouva,
"sellainen ei hän ollut kihloissa ollessamme".
"Jaah, jaah!" vastasi Tarkkanen, rypisteli otsaansa, ja hänen suunsa
meni hieman kuin vinoon.
"Hyvänen aika!" huudahti nuorikko. "Ihminen tekee usein merkillisiä ja
iloisia huomioita. Hyvänen aika, Onni-kulta: kuinka minä en ole ennen
tullut huomanneeksi, että sinulla on... sinulla on leveä suu — kuin
talonpojilla!"
"Talonpojilla!" toisti Tarkkanen. "Talonpojilla, — miksi heillä? On
niitä monenlaisia heissäkin..."
Talonpojista oli parilla usein kiista; herra oli talonpoikaissukua,
rouva muka ei. "Talonpojilla — ja kenellä tahansa olkoon leveä suu",
jatkoi Onni Tarkkanen, "se on älykkään miehen merkki!"
Rouvakin nauroi, hieman pilkallisesti:
"Älykkään miehen merkki? Kaikkea sitä kuulee: että leveä suu todistaisi
erityistä älyä. Hahhah! Päinvastoin. Ainakin ennen on kaikilla
kultiveeratuilla suvuilla mielestäni leuka ollut varsin vähän
ulospuskeva... eikä suu sitä mukaa. En minä sinua tarkoita, rakas Onni!
Myönnänhän minä, myönnän, haha, että sinä olet lahjakas..."
Rouva nauroi jälleen. Mies ei häntä ollut kuuntelevinaan, vaan keskeytti
hiukan äskeistä kalpeampana ja otsa ryppyisempänä hänen juttunsa,
todistellen Isidorille historiallisilla esimerkeillä, että
intelligenteillä miehillä, ja miksei naisillakin, on aina, tai yleensä,
ollut leveänmuotoinen suu ja vahvat leuanmuodot. Sellainen leuka
esimerkiksi ilmaisee tyyntä tarmoa. Nuorikko nauroi makeasti, ja väitti
lopulta vastaan: kulttuurisuvulla on suu supukka; hänen suvussaan oli
kaikilla sellainen suu, eikä Onni voinut kieltää, etteikö se suku ollut
yleensä paitsi vakavaa ja ajattelevaa myöskin tarmokasta. Siksi se suku
olikin hyvin laajalle levinnyttä, nuo Uskelanderit, vanha, huomattu
kulttuurisuku.
"Sinä aina kulttuurisukuinesi!" huudahti nyt insinööri Tarkkanen.
"Uskelanderit, — Uskelaisia tai joitakin Uskeloita ovat he aikoinaan
olleet, talonpoikia. Eikä tiedä, vaikka jotkin Tarkkaset olisivat paljon
vanhempikin suku; pitäisi tutkia, papinkirjoista esimerkiksi... niistä
sen näkisi."
Väittely kiihtyi pisteleväksi ja kuohahtelevaksikin, mutta säntillinen
ateriointi ei siitä häiriintynyt, joskin tuli hieman tavallista
lyhyemmäksi. Väiteltiinpä vielä aterian jälkeenkin, miesten
tupakoidessa, rouvan ottaessa ompeluksensa ja silloin tällöin kimakasti
naurahtaessa miehensä perinpohjaisten ja hartaiden todisteluiden lomaan.
Tarkkanen todisti monisanaisesti talonpoikais- ja herrassukujen
samanarvoisuuden, sama-aatelisuuden mitä luonnonlahjoihin tulee, pitäen
kuitenkin kiinni siitä käsityksestään, että yksilön lahjakkuus ja arvo
ei silti ollut samanarvoista, vaan toiset olivat luodut lahjakkaammiksi,
johtohenkilöiksi, ja toiset seuraamaan johtoa, koska olivat
vähälahjaisempia. Rouva huudahti miehelleen myöntävästi ja unohti
äskeisen ärsytyksensä, että mies muka oli rikkiviisas, tuota
talonpoikaisaatelia, — rikkiviisas, sanoissa taitava, mutta isosuinen
joka tapauksessa. Rouvasta oli nyt aivan paikallaan, että toiset ihmiset
olivat luodut johtoon. Tistelberg ilahdutti ystäväänsä muistelemalla
lukeneensa jostakin, että ainakin jollakin sellaisella kuin eräällä
muinaisen Firenzen Medicillä oli ollut varsin laaja suu ja vahvat
leukapielet, oikeinpa metsärosvon tai vähintään tukkimiehen leuat,
nimittäin Lorenzo Medicillä. Mutta muuten häntä tämä pitkäaikainen juttu
väsytti; ei hän oikein tietänyt, oliko tämä pistelevä pakina puolisoiden
kesken pilaa vai totta, ja totena hän sitä paremminkin piti. Meni puoli
tuntia. Sitten sanoi rouva:
"Pannaan nyt suut tuppeen, sekä pienet että isot. Nyt täytyy mennä
levolle. Huomenna on jälleen työtä. Mutta tuuleuttaa pitää sinun, Onni,
heti täällä. Te olette tupakoineet aivan kauheasti! Pane ikkuna auki,
Onni. Minä toivotan hyvää yötä!"
Rouva katosi perheen arkisesta seurusteluhuoneesta. Tistelberg toivotti
vuorostaan ystävälleen hyvää yötä ja läksi hiljaa omaan kamariinsa,
Onnin jäädessä päästämään ikkunasta ulos sauhua, etenkin Tistelbergin
piipusta tuprunnutta.
4
Isidor Tistelberg nautti tuosta isäntäväkensä pikku kinastelusta. Se
ikäänkuin vei hänen ajatuksensa pois kiduttavasta ikävystymisestä,
täytti mielen jonkinlaisella askarruksella, mietinnällä, joka oli
hänelle mieleistä: helposti näki hän mustia läiskiä kaikkialla; niissä
hänen silmänsä lepäsivät, ne hänelle toivat jonkinmoista iloa. Sellainen
hän oli.
Tosiaan eivät insinööri Tarkkanen ja hänen vaimonsa olleet vielä monesti
ehtineetkään kiusoitella toisiaan, edes näin, julkisesti ja
puolileikillisellä tavalla kuin tänä iltana, saatikka sitten todella ja
kahden, koskapa heillä ei ollut pienintä aikomusta tuota pilailuaan
peitellä vierailta, ja syrjäinenhän Tistelberg heidän asioissaan
lopultakin oli. Mutta tämä kinastelu riitti jo tuomaan Tistelbergille
nautintoa, jota hän uskotteli tuskaksi ja pessimismiksi. Nuori
apulaisinsinööri ajatteli, asettuen kohta makuulle, — sillä lukea ei
hän tänä iltana jaksanut, ei erästä matkakuvaustakaan, vaikka oli tullut
sen äskettäin hankkineeksi, — ajatteli pimeässä, jossa näki ainoastaan
muutamia hämäriä läikkiä hänen vihreän kirjavista tapeteistaan, muuten
Isidor Tistelbergin itsensä valitsemista:
— Kas niin, nyt se alkaa... se onni... tälle kunnon Onnille ja hänen
valitulleen. Pari vuotta olivat kihloissa. Silloin kutsui Onni neitoa
sirkkuseksi ja jos miksi. En tiedä Onnin saamia lempinimiä, sillä Onni
kunnioittaa pyhiä salaisuuksia, eikä rouva toki vielä ole niitä muille
paljastanut. Mutta nyt: jo nokkivat silmiä toistensa päästä, jo on
toisella liian iso suu. Kylläpä kannatti — se liitto! Eh, koskaan en
minä ole niin hullu — että... Mutta kuinka sitten jaksaa elää —
missään maailmassa? Kun kaikkialla pakahtuu yksinäisyyteensä!
—Kinailisivat vielä, mutta nimittäisivät yhdessäoloaan edes pakoksi,
tohtisivat sanoa sitä ainakin helpoimmaksi pahaksi monesta pahasta, —
eivätkä onneksi! Mitä he pelkäävät? Nyt alkaa tässäkin pesässä se onni,
se pakko, joka on muka kaunista, jopa velvollisuus. Ei, pois täältä
pitäisi päästä... meni minne meni... vaikkapa korpeen... kunhan ei
vain jollakin tavoin ainaiseksi takerru tuollaiseen kohtaloon...
moiseen kutistu... mätäne paikalleen... ala nuuskia homeisia lantteja,
— ja luule täyttävänsä velvollisuuksia, kun on surullisen kohtalon
ikeessä!
Tistelberg ajatteli näin muistellessaan eräitä muitakin tuntemiaan
perheitä, joissa silloin tällöin riideltiin, oteltiin oikeinpa
kovastikin ja katkerasti. Muistellen niitä ja sitäkin, että jotkut hänen
omatkin rakkaudentunteensa olivat sammuneet ja haihtuneet, johtui hän
tuollaisiin ajatuksiin. Sellaista se oli elämä hänestä.
Niin oli käynyt monille muille: olivat antautuneet ikeeseen ja
kuvittelivat että ies oli jotakin välttämätöntä, jopa hyvää, suloista.
Mutta ei hänellä; ei ainakaan vielä. Ikää oli kyllä yhtä paljon kuin
esimerkiksi Tarkkasella, ja sittenkin: Tistelberg tunsi sisällään olevan
jotakin tuoresta kuin keväinen metsä ja lannistumatonta kuin kulo
kesäisen metsän sammalissa. Uskoi olevansa oikeaa metsänkiertäjän
rotua... niitä sielultaankin oikeita — maanmittareita! Vihreän
rakastajia. Ja samalla oli hän yhä melkoisesti auringon rakastaja,
kesäisen rakastaja, kuten ennenkin, jolloin oli miltei karannut merille.
Auringonhimoista on hänen sisällään vielä. Pois hän tahtoo tästä kylästä
— ellei mitään palavampaa itselleen täältä löydä.
Insinööri Tarkkasen ja hänen rouvansa kinastelu sai Tistelbergin
tuntemaan olevansa vapaa, eikä kahleissa, kuten hän uskoi heidän
kituilevan.
Nököttää täällä! Tehdä jokapäiväinen tehtävänsä, kirjavoida
karttapaperia, laskea pinta-aloja, täyttää lomakkeita, — mitä varten?
Tietysti saadakseen leipänsä! Se on selvä. Mutta tarvittaisiin muutakin
särpimeksi. Eikö sitä ole? Mausteeksi. Iloksi on sitä joillakuilla!
Eihän kaikkein yksinkertaisinkaan sano elävänsä pelkästään leivästä! Ja
kun hän ei usko, uskonnollisesti nimittäin, niin mistä hän eläisi?
Velvollisuuksistako? Kyllähän eräät velvollisuuksistakin iloitsevat;
oikein kasaavat niitä hartioilleen, ellei nyt pakko, syvempien surujen
pakeneminen, niitä heidän selkäänsä sälytä.
Oli miten oli: jos ei meren sumuun tullut mukaan kompassia, lasketaan
miten vain; ja odotetaan.
Katsellaan nyt sittenkin yhä tätä kaupunkia. Tällä kertaa sisältäkin
päin. Ja koetetaan olla iloinen, kun hullunkurista havaitaan, ja
onnellinen, kun ei itse olla aivan ansassa.
Olisipa kesä...! Mutta silloin hän olisikin mailla, metsissä. Silloin ei
hätää...
Kesä! Jokin ihana kesäinen kuva täältä kaupungistakin välkähtää
Tistelbergin silmien edessä siinä hiljaisuuden horteessa. Kuuma
katukäytävä. Hän kulkee seinäviertä, on tullut maalta asioille
kaupunkiin, viime kesänä; kävelee puotien ikkunain editse, Esplanadilla.
Tomua pyörii ilmassa, hienoa, autereista tomua. Meri kuultaa oikealta.
Rattaat rämähtävät. Helteistä on, mutta hauskaa... pieni vaihtelu:
tulla kaupunkiin, ravintoloihin, johonkin kahvilaan. Niin kävelee
keveästi vastaan... joku. Tistelberg näkee — ja näki silloin viime
kesänä — ainoastaan paljaat jalat. Niissä oli varmaan sinertävät
suonet, naisen jaloissa. Ja kauniit, puhtaat ne jalat olivat. Nytkään
hän ei ajattele mietiskellä, kenen nuo jalat olivat olleet. Nainen oli
vain keppaissut ohitse paljasjaloin, hame oli häilähtänyt, merituuli oli
hengähtänyt, hiekka ajotiellä tuprahtanut.
Ne jalat hän näki tuokion.
Kesäkuun alussa kai hän oli käynyt täällä, nähden ne paljaat jalat...
Tistelberg hymähtää: mitäpä noita muistelee?
Toista olikin hänellä siihen aikaan ajattelemista... Tai oli ollut vähän
sitä ennen... vielä toukokuussa.
Toukokuu! Hän näkee omena- ja kriikunapuut kukassa, hennossa ja
heiverössä kukassa. Jokainen kukka on arka... aukeaa suloisesti
tuoksuen... ikäänkuin merkillisissä aavistuksissa. Niissä on sielua,
kukissa. Sen sielun hän tunnustaa... sellaisen sielunelämän hänkin
myöntää, ei ihmisen, töykeän ja raa'an, sielunelämää. Niin, niissä
kukissa oli punaistakin; jopa yksi pieni omenapuu kukki oikein
punaisena. Ja suloisten kukkien tuoksua oli se puutarha täynnä. Lisäksi
auringon vavistavaa kimmeltelyä; arka sini taivaalla, leijuvia, pehmeitä
pilviä. Niin, hän istui silloin sen lesken kodin portailla, tuon naisen,
jonka luona hän Onnin kanssa silloin asui. Olivat asuneet koko viime
talven. Ja kun hän siinä istui, kerran aamiaisen jälkeen, poltellen
tupakkaa, niin ajatteli hän, laskiessaan suloista surua kätkeäkseen
leikkiä:
— Kas tuolla on valkoinen pilvi kevättaivaalla. Kuinka kauan
vastaisuudessa muistan, että täten sitä pilveä katselin, juuri tässä
istuen, paljaspäin, taivaalle tähystellen?
Ja ainakin nyt Tistelberg vielä muistaa, miten hän sitä pilveä
katseli... miten se leijaili ohitse, silloin, viime keväänä.
Ja muistaa leskeäkin — vielä vähän. Mutta ei paljon. Pilveä enemmän.
Se oli sen kansanopistonjohtajan leski. Mies, valistuksen asiaan
innostunut, isänmaan alttarille uhrinsa mielellään kantava, oli jättänyt
jossakin muualla paikkansa ja tullut tähän kaupunkiin, järjestämään
seudulle suomalaista kansanopistoa täkäläisten suomenmielisten
pyynnöstä. Panikin rahankeräyksen hyvään vauhtiin. Nyt syksyllä sitä
hommaa kuuluttiin täällä jatkettavan, kaikista vaikeuksista
välittämättä. Mutta sitten johtaja täällä kuoli, — mihin tautiin lienee
kuollut, sitä ei Tistelberg muista. Ja jäi leski, nuori ja punakka...
Varsin lihava. Leski halusi kotiinsa täyshoitolaisia, sekä elääkseen...
että saadakseen elämänsä rattoisammaksi. Ja Tarkkanen ja Tistelberg
joutuivat hänen luokseen.
Kaikki hyvin. Ensin oli talossa jäykkää ja ikäänkuin juhlallista.
Hyvästi hoidettiin poikia. Leski kulki kirkossa. Miesvainajan valokuva
katseli ystävällisesti seinältä salissa, jossa pojat asuivat.
Kaikki hyvin. Talvella kolmisin jotkut yhteiset käynnit joissakin
iltamissa. Sitten kaksinkin, milloin ahkera Onni tahtoi jäädä kotiin
työskentelemään tai ehkä kirjoittamaan kihlatulleen. Sen vuoksi lähti
Tistelberg kahden kesken emännän kanssa juhliin. Leskellä sininen puku,
niinkuin taivas. — Ja sitten se kevään alku.
Lumet sulivat kaupungin rinteillä. Kaislainen lahti läikkyi täynnä
jäälle noussutta vettä, välkkyen ja silmiä huikaisten... Avovettä
melkein... Kaislikot paistoivat. Rannoilla lämmintä.
Leski ja Tistelberg kävelivät rantoja pitkin. Puutarhoissa peipposet
visertelivät ihmeellisiä, rikkaita säveleitään, ikään kuin sekaisina
ilosta. Kuului säveleitä pihoiltakin ja taloista. Lapset juoksivat ja
leikkivät, jossakin soitettiin tai laulettiin. Oli jälleen kevät. He
laskivat pilaa, varsinkin Tistelberg, kujeilivat, rohkeimmin Tistelberg.
Tuli kevätilta alakuloisine varjoineen; he kävelivät Ankeriaan päästä
takaisin kotiin kumpikin auringonpaistetta hehkuen. Sitten kotona
salissa, toisen insinöörin sattuessa olemaan kaupungilla, heittäytyy
leski Tistelbergin kaulaan ja suutelee häntä. Katsos vain! Mitäpä
vainajan kuva seinällä siitä arveli, tuskin vuosi sitten kuolleen
vainajan. Mutta oi, kuva on vain kuva.
"Toimita tuo Onni täältä pois!" kuiskasi leski Tistelbergille.
Mitäpä Onnista toimittamaan? Pian hän lähti itsestäänkin
toimitusmatkalle. Ja niin he rakastivat.
Hohoi, hekin rakastivat, — saivat toisensa. Rakastivat! Se olisi
sielukasta, Tistelberg ei usko sieluun. Ei tahdo uskoa. Jos tuollainen
kirkossa käyvä ja siis sieluun uskova, muuten kylläkin hellä ja
uhrautuva nainen, unohtaa niin pian vainajansa, rakastaakseen sillä
tavalla toista, ei ainakaan hänen herttainen sielunsa ole kovin
ruumiitonta. Tuskin siinä sielua onkaan? Eikä ole. Liian reheviä
suukkosia on se rakkaus, kisailua piilosilla ollen, naurua, aisteja,
palavaa himoa, unenantamatonta riutumista kevätöiden hämärässä, kunnes
odotettu tulee, leski aukaisee hiljaa narahtavan ikkunan puoliskon tai
heittää avaimen uinuvalle kadulle, jossa se kilahtaa, — ja sielu saa
leponsa silloin kun odotettu on sylissä. Ah, sellaisia sieluja oli
Tistelberg ennenkin nähnyt, joskaan ei ollut heitä monta läheltä
tuntenut. Ei tosin vielä ennen juuri aivan tällaista leskeä, vaan
ainoastaan niitä, joita sanotaan yleisellä nimellä, lajittelematta ja
eri laatuja armahtamatta, ilonaisiksi. Merillä ollessaan ja
Helsingissäkin. Mutta sanoa heitä sieluiksi! Vähät vaatimukset!
Itkien erosi hän kuitenkin tästä, ei kuten niistä toisista, halvemmista,
jotka hän oli melkein tällä tavalla saanut. Melkein tällä tavalla, sillä
olihan tässä sentään toista: kaivattiinhan tässä toisiaan ehkä
kuukausiakin. Nyt hän itki, jäykännäköinen ja ikäänkuin katkeruuden
panssaroima nuori mies; mutta kilpikonnankin kuori on kova siksi, että
sen sisus on luuton, pehmeätä massaa. Leski muutti pääkaupunkiin,
perusti sinne ompeluliikkeen. Mitäpä hän täällä, kun mies oli kuollut,
avioparin rakkaat yhteiset suunnitelmat menneet kumoon! Toisistaan eivät
Tistelberg ja hän itselleen mitään tukea kuvitelleetkaan; eihän tämä
ollut rakkautta, sen myönsi leski vielä julkeammin kuin Isidor. Ei,
huoletta sai vainajan kuva rauhallisesti hymyillä seinältä.
Ja juuri silloin, kun leski muutti Helsinkiin, kukkivat täällä omena- ja
kriikunapuut. Ilma oli täynnä suloa... tuskallista suloa heille
kahdelle.
Niin, päivää ennen tuota muuttoa oli Tistelberg katsellut portailta
taivaalle ja ajatellut:
— Kuinka kauan vastaisuudessa muistan, että täten tuota pilveä tässä
katselin?
Nyt hän vielä sen muistaa.
Huoneisto oli ollut jo tyhjä, se tuttu huoneisto harmaassa,
kaksikerroksisessa puutalossa merenlahden rannalla. Huonekalut viety
pois. Laatikoita ja myttyjä vielä permannolla sanomalehtipapereitten
joukossa. Viiri, pystytetty valtavaan kiveen, joka kuumotti keskellä
puutarhaa, oli hiljaa käännähdellyt, kun Isidor katseli yhteisen asunnon
hävitystä. Tunnin kuluttua leski matkustaisi. Silloin nuori mies itki...
ei rakkautta, vaan katoavaisuuden haikeutta. Hän puri kyllä huuliaan,
mutta kyyneleet tipahtelivat suurina ja harvaan avoimista, tuijottavista
silmistä. Ja hänen sydämensä ikäänkuin kapinoi katoavaisuutta vastaan, —
elämän sieluttomuutta vastaan. Sieluton se oli, elämä. Nainen huomasi
hänen kyyneleensä, kavahti paikaltaan kääröjensä äärestä, heittäytyi
väkivalloin silittämään hänen päätänsä, lohduttelemaan häntä. Mutta he
eivät virkkaneet mitään. He vaikenivat ja itkivät. Ei se ollut
rakkautta, enempää kuin mikään muukaan Tistelbergin elämässä oli ollut.
Silloin, kun leski matkusti, se pieni, vanha puutarha oli kukkinut
parhaillaan.
Mutta entä sitten nuo naisen jalat, jotka tänä iltana olivat tulleet
Tistelbergin mieleen? Tämän lesken ne eivät olleet, — vaan ne olivat
kauniit. Kenen ne olivat, ei hän tietänyt, eikä sitä ajatellutkaan.
5
Tistelberg oli maanmittari ikäänkuin viran puolesta: hänen isänsäkin oli
näet maanmittari. Viran puolesta tunsi Isidor sitä olevansa. Vähänkös on
ihmisiä, jotka luulevat eksyneensä väärälle uralle ja uskovat, että
jokin toinen ura olisi heille ollut oikeampi ja joskus kadehtivat
sellaisia lähimmäisiään, joista arvelevat, että he, ainakin jotkut
heistä, ovat osuneet juuri oikealleen eivätkä kaipaa koskaan muuta kuin
hiihtää tuolla elämänsä ladulla. Nuori Tistelberg uskotteli hieman
harhautuneensa, vaikkei juuri toisia kadehtinut: sidotumpiahan muut
olivat kuin hän, — kireämmissä viroissa. Hän ei siis paljon murissut;
ellei muuta, niin parhain mahdollinen oli hänestä hänen työnsä; mutta
paljon ei hän hommailuunsa uskonut; elämän kutsumusta se ei ollut: hän
teki askarettaan melkoisesti viran puolesta, usein vastenmielisestikin,
kuin välttämätöntä pahaa. Jopa välistä niinkin vastahakoisena, että oli
jättänyt sen tuuliajolle: hylännyt sen, karannut paikastaan, tekemättä
silti muuta sen paremmin hänelle sopivaa, — kunnes taas palasi entiseen
viralliseensa. Kaksi kertaa oli Onni Tarkkanen pelastanut hänelle
leivän, kun hän toimensa jätti, —tiedustellut hänen nykyään olemattomia
muita halujaan, puhunut hänelle järkeä, neuvonut häntä alistumaan elämän
ristin alle; ja nyt hän jälleen oli Tarkkasen hoivissa.
Maanmittari täytyi hänen olla, koska hän sitä ammattia parhaiten osasi.
Ja osasi melkoisen hyvin, jo varsin nuorena siihen oppineena tai väkisin
opetettuna, mielestään liian ja luonnottoman nuorena. Naurettavaa
hänestä oli, että esimiehet kiittelivät hänen erikoista taitoaan tällä
alalla, jopa ihastelivatkin moista, ikäänkuin vaivalla opittua,
tuskallisilla kärsimyksillä ostettua. Häntä pidettiin kyllä
ammattipiireissään erikoisen näppäränä ja hyväpäisenä. Ja kuitenkin oli
moni muu hänen ikäisensä rientänyt jo aikaa hänestä ohi, puhumattakaan
sellaisista taidokkaista ja uutterista kuin Onni Tarkkasesta, joka oli
saanut komissionimaanmittarin arvon sekä lahjoillaan että
ahkeruudellaan. Auskultantti Isidor sitä vastoin teki ammattiaan viran
puolesta.
Isä oli tehnyt hänestä maanmittarin jo neljän-, viidentoista vuoden
ikäisenä. Paljon ei hän enää kotiolojaan muistele eikä ajattele, joskin
ne muistaisi, jos ajattelisi. Aikoinaan oli niitä ajatellut, ja niistä
kärsinyt, nuorukaisen iässä. Nykyään on hänen taitonsa miettiä sellaisia
kulunut.
Hän muistaa, milloin muistelee, aikaisimman lapsuutensa, huolettoman ja
rattoisan: leikit päiväpaisteessa, mutta yksinään, sillä sisaruksia ei
hänellä ollut. Muistaa sitten nuoruuttaankin, ikävää ja yksitoikkoista;
isän hellyyttä, mutta varoittelevaa hellyyttä, ja tädin ankaruutta. Ja
muistaa olleensa onnellinen, kun vihdoin, ylioppilaana, pääsi kotoa
pois.
Aivan pienenä hän oli huomannut ihmisten puheista, että hänen äidissään
oli ollut jotakin nurinkurista; äitiä ei näkynyt kotona, eikä hän sitä
kaivannutkaan: olihan täti. Nuo ihmisten säälivät vihjailut loukkasivat
ja koskivat häneen kipeästi. Myöhemmin käsitti hän, että äiti oli ollut
mielisairas ja hoitolassa. Mielisairas kauheassa muodossa: likainen
puheissa. Oli ollut aikoinaan kevytmielinen, jokin tarjoilijatar.
Tuo naimaton täti oli tullut Isidorin isän kotiin sinne kaukaiseen
sisämaan kaupunkiin, jossa Isidor kävi koulua, siihen aikaan, kun
Isidorilta loppui se kausi, jolloin hänen tehtävänsä oli ollut vain
leikkiä ja leikkiä. Täti se opetti Isidoria lukemaan, kasvatti häntä, —
muokkasi, harjoitti alinomaa säntillisyyteen ja ahkeruuteen, mitään omia
vaivojaan säästämättä, lempeästi ja ankarastikin, asianhaarain mukaan.
Useimmin lempeästi, joskin vaatien, sillä harvoin tarvitsi Isidoria
kurilla taivuttaa; mutta silloin tulikin taivuttelusta käsirysy: täti
oli kookas ja väkevä, ja nujersi ison pojan ruumiillisesti, joskaan ei
sielullisesti. Isä oli matkoilla, tai istui synkkänä ja murtuneena
kotona, ja hyväksyi tädin kuntoon neuvovan ja pakottavan kasvatuksen.
Voitettuna ja jostakin merkillisestä syystä, kai äitinsä vuoksi,
surkuttelevan ja ankaran valvonnan alaisena Isidor kärsi salaa, ja
niskuroi salaa. Aina ahkeroida, lukea! Hänen opiskelunsa yläluokilla oli
miltei voittamattoman vastahakoista. Tytöistä ei ainakaan sopinut kotona
hiiskua; tädistä sellaiset asiat olivat naurettavia, ja lapsen kuullen
sopimattomia puhua. Ainoastaan hiihtää hän olisi saanut, mutta kun se
olisi pitänyt tehdä määrätunneilla, säntillisesti, jätti hän senkin.
Vain lukea, — kenties enemmän kuin hänen päänsä olisi tarvinnutkaan.
Lukea, istua yksitoikkoisen ikkunansa ja pienen pöytänsä ääressä,
pelkästään totutusta tavasta. Lopulta hän muistaa alkaneensa siinä
viihtyäkin, niin että tädin oli häntä vaikea saada pakollakaan
kävelylle: yksinäinen hän jo oli, toverien seura ei häntä viehättänyt
enää. Istua — olla lukevinaan. Kotona ei sopinut selailla muita kirjoja
kuin läksyjä, ei selailla romaaneja: näissähän oli jotakin sellaista
kuin rakkautta, eikä Isidor tahtonut loukata tätiä, joka vastusti niitä
kirjoja; se olisi hänestä nyt ollut jonkinlaista velvollisuutensa
pettämistä. Isidor siis vietti pöytänsä edessä iltahämäränsäkin, aivan
hiljaa, mitään ajattelematta, kuitenkin tajuttomasti kärsien, kunnes
terve täti siitäkin huolestui. Isä teki työtä tai loikoi kamarissaan;
ani harvoin kävi hän kaupungilla ja huveissa, vielä harvemmin soitteli
viulua, ja huonosti sitä; mutta lueskeli aikansa kuluksi jotakin, —
filosofista se lukeminen kuului olleen. Joskus tuli isä tädin ja
Isidorin luo, neuvoi, varoitti, puhui elämänkokemuksia, selitti syyn ja
seurausten lakia. Sitten alkoi täti vaatia, että isän oli välttämättä
otettava Isidor mukaansa kesällä toimituksille: niin saisi poika
raitista ilmaa ja liikettä, ja samalla kertaa saisi hän opetella isänsä
hyödyllistä työtä. Isä noudatti näitä sisarensa hyväätarkoittavia
vaatimuksia. Ja siten oppi Isidor maanmittariksi, nöyrästi, mutta
vastenmielisesti, ja on maanmittari ollut. Eikä muuksi haluakaan.
Joskus Isidor Tistelberg ajattelee:
— Sellaiset sattumuksetko, että isä, — minulle hellä, mutta kai äitini
tähden kuitenkin jollakin tavoin vieras ja ikäänkuin karsova,
onnettomuutensa rusentama ja yksinäiseksi ahdistama, — sellaiset
sattumuksetko, että isä tietystikin tahtoo virkistää poikaansa, joka
näyttää tulevan heiveröiseksi, ja antaa hänelle edes jonkin taidon,
jolla hän maailmassa voisi varmasti elää, sellaisetko ne ovat sallimaa,
sitä, jota sanotaan viisaaksi ja laupiaaksi kaitselmukseksi?
Isä oli hermostunut. Milloin hän ryhtyi opettamaan Isidoria, täytyi
oppia nopeasti, muutoin hän löi. Katui tosin sitten lyöntejään, mutta
löi taas toisen kerran. Lomissa suurta hellyyttä, kyyneleitäkin.
Mieluimmin oleksi isä itsekseen.
Myöhemmin, ylioppilaana, kun ymmärsi äitinsä mielisairauden ja senkin,
että aikaisempi kevytmielisyys oli hänet kenties siihen vienyt, luuli
Isidor kyllä ymmärtävänsä isänsäkin hermostuneen ja synkän luonteen.
Iloinen mies kuului isä nuorempana olleen, ja kunnianhimoinenkin.
Luultavasti hän muuttui äidin tullessa sairaaksi.
Juuri ylioppilaaksi tullessaan ja tultuaan Isidor Tistelberg ajatteli
enimmin vanhempiaan, tuosta ajattelusta kärsien ja pääsemättä sillä
muuhun kuin synkeyteen, milloin sitä asiaa ajatteli. Ja jaksamatta
oikein ajatellakaan: aukenihan hänelle nyt viimein oma elämä ja oma
vapaus. Pois kotoa, surullisesta, ahtaasta. Mutta oma kohtalokin oli
pohdittava. Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin että hän tulisi
maanmittariksi, tuon ammatin jo käytännöllisesti osaava. Isä oli köyhä,
— hermostunut, väsynyt ja saamattomaksikin sanottu mies. Ainoastaan
lyhyen uran saattoi hän pojalleen kustantaa. Ja Isidor luuli siihen
tyytyvänsä.
Vuoden Isidor luki, viran puolesta, menestyksellä, josta hänellä ei
ollut pienintäkään sisäistä iloa. Luki muodon vuoksi, isän iloksi.
Sattui juuri silloin, että isä kuoli. Ulkotöihin oli hän viime aikoina
lähtenyt sangen vastenmielisesti, teettäen sellaiset työt apulaisella;
nyt oli hän käynyt niihin liian araksi; vilustui aikaisin keväällä
jollakin maanmittausmatkalla, sai keuhkokuumeen, ja henki pois, ei
suinkaan vanhana.
Muutaman tunnin Isidor häntä itki.
Sillä elämä oli hänelle auki. Ei hän ollut nähnyt maailmassa muuta kuin
lukuhuoneensa koulupoikana. Ja kuinka lieneekään silloin sattunut, — ei
hän sitä muista enää, — että jokin huimapäinen toveri, Yrjö Burgwinkel
se oli, jonka ystävyyteen hän oli korkeakoulussa päässyt, sai hänet,
vapaan nuorukaisen, lähtemään kanssaan merille.
Siitä matkasta jäi Isidor Tistelbergille kylläkin muutamia kauniita
pieniä muistoja; mutta seikkailuja ei oikeastaan mitään, vaikka ihmiset
niin kertoilevat. Ja tukalalta tuntui merimiehen elämä, kuten Isidor jo
vaistosta oli aavistellut.
Puolen vuoden kuluttua hän palasi Suomeen ja jatkoi maanmittariksi.
Suoritti ensi vauhdissa nopeasti tutkintonsa. Lähti taksatöihin, ja on
yhä edelleen niissä.