Mies hämmästyi. »Miksi — mutta minä luulin — mitä ihmettä sinä
oikeastaan tarkoitat?»
Helen nauroi onnellista naurua vastatessaan: »Tuhma Larry, etkö
ymmärrä? Sinun täytyy saada Kitty itse antamaan sinulle rukkaset.
Sinun on pelastettava hänen itsekunnioituksensa. Etkö käsitä, kuinka
se nöyryyttäisi häntä, jos hän hetkenkään kuvittelisi, että sinä et
rakastakaan häntä? Ajattelehan, mitä hän kärsisi tietäessään, että sinä
olit yksinkertaisesti vain yrittänyt ostaa hänet rikkauksillasi ja
kaikella, minkä omistat?»
Patches-raukan vastaväitteet kaikuivat jälleen kuuroille korville.
»Juuri sitä sinun kosintasi oli, Larry. Ja Kittyn kaltainen tyttö, jos
hän tietäisi, mitä itse asiassa on tehnyt, pitäisi sen jälkeen varmasti
itseään arvottomana ottamaan vastaan onneaan silloinkin, kun se
todellakin kolkuttaa hänen ovelleen. Sinun täytyy saada hänet ylpeänä
ja iloisena antamaan kätensä miehelle, jota hän rakastaa.»
»Mutta — mitä voin tehdä?» kysyi Patches alakuloisena.
»Sitä minä en tiedä, Larry. Mutta sinun täytyy yrittää — Kittyn tähden
sinun täytyy.»
»Jollette sinä ja Rovasti aamulla olisi sekaantuneet asiaan, olisi
kaikki ollut paljon yksinkertaisempaa!» arveli Patches, ja Helen
huomasi hänen taas nauravan itselleen.
»Sinä et saa sanoa noin — et saa, Larry!» huudahti hän.
Tämä katsahti kysyvästi Heleniin. »Tahdotko minun valehtelevan hänelle
— suorastaan valehtelevan?» kysyi hän.
Helen vastasi rauhallisesti: »En luule, että ottaisin sitä huomioon,
jos olisin sinun sijassasi, Larry — näissä olosuhteissa.»
Matkalla Risti-Kolmioon päätti Patches käydä käsiksi vaikeaan
tehtäväänsä niin pian kuin mahdollista.
Illallisen jälkeen hänen onnistui puhutella Kittyä, kun kukaan muu ei
ollut lähellä.
»Minun täytyy saada tavata sinua kahdenkesken tänä iltana», hän
kuiskasi kiireisesti. »Niin pian kuin mahdollista. Minä odotan sinua
puiden alla hevosuittamon rannalla. Tule sinne heti, kun tulee pimeä ja
sinä pääset pujahtamaan talosta kenenkään näkemättä.»
Tyttö hämmästyi hänen ilmeestään. Hän puhui nopeasti ja näytti
hermostuneelta.
»Mutta Patches —»
»Sinun täytyy!» keskeytti mies katsahtaen Rovastiin, joka lähestyi
heitä. »Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, jotakin, joka minun
täytyy sanoa tänä iltana.»
Hän kääntyi puhumaan Rovastin kanssa; ja Kitty lähti pois. Tuntia
myöhemmin, kun oli tullut pimeä, meni hän Patchesin mainitsemalle
paikalle, jossa tämä jo odotti häntä.
»Kuulehan, Kitty», alkoi tämä viivyttelemättä, ja äänestään ja
ilmeestään päättäen hän oli suuren levottomuuden vallassa. »Minun
täytyy lähteä pois täältä. En uskalla enää jäädä tänne päiväksikään,
minun täytyy lähteä vielä tänä iltana.»
»Mitä, Patches?» sanoi Kitty pakottautuen puhumaan tyynesti häntä
rauhoittaakseen. »Mikä nyt on hätänä?»
»Sinähän tiedät, mitä he aikoivat tehdä minulle tänä aamuna.»
Kitty oli hämmästynyt. Oli totta, että hän ei voinut rakastaa tätä
miestä niin kuin hän rakasti Philiä, mutta hän oli pitänyt häntä
parhaana ystävänään ja kunnioittanut ja ihaillut häntä. Hänestä tuntui
pahalta nähdä hänet tällaisena — arkana ja pelästyneenä. Hän ei voinut
ymmärtää.
»Mutta Patches», hän sanoi vakavasti, »sehän on nyt ohitse, — sitä ei
enää uudelleen voi tapahtua.»
»Sinä et tiedä», vastasi tämä, »silloin et olisi niin varma siitä.
Phil saattaisi —», hän vaikeni, ikäänkuin ei olisi uskaltanut päättää
lausettaan.
Kitty arvasi nyt, että hänen pelollaan mahtoi olla syvemmät syyt kuin
hän oli luullutkaan.
»Mutta ethän sinä ole karjavaras», väitti hän. »Sinun tarvitsee vain
selittää kuka olet. Kukaan ei luulisi hetkeäkään Lawrence Knightiä
varkaaksi. On naurettavaa ajatellakaan sellaista.»
»Sinä et ymmärrä», virkkoi Patches jälleen. »On kysymys aivan muusta
kuin varkaudesta.»
Kitty hämmästyi. »Ethän sinä voi tarkoittaa, Patches — ethän tarkoita,
että Phil —», sopersi hän.
»Kyllä, minä tarkoitan Philiä», kuiskasi Patches. »Minä — me olimme
riidassa — minä kiivastuin. Hyvä Jumala — tyttö, etkö ymmärrä, että
minun täytyy lähteä täältä? Minä en uskalla jäädä tänne. Kuule nyt,
Kitty! Se on kaikkein parasta. Kunhan vain pääsen pois täältä ja
voin jälleen ottaa oman nimeni, niin olen turvassa. Myöhemmin sinä
voit tulla luokseni. Tulethan sinä, etkö tulekin, rakkaani? Sinä
tiedät, kuinka minä ikävöin sinua. Tämä ei millään lailla muuta
suunnitelmiamme. Jos rakastat minua, niin sinä —»
Kitty keskeytti hänet hiljaa huudahtaen. »Ja sinä — sinäkö siis teit
sen?»
»Mutta minähän sanoin sinulle, että me olimme riidassa», yritti Patches
selittää.
»Ja sinä luulet, että minä nyt lähtisin kanssasi?» Tyttö vapisi
suuttumuksesta. »Oh, sinä erehdyt suuresti! Ja minä luulen itsekin
erehtyneeni. En voinut koskaan kuvitella, että sinä! Ei mikään, mitä
ikinä tekisitkin, voisi saada minua unohtamaan sitä, minkä juuri
kerroit minulle. Sinä saat lähteä.»
»Tarkoitatko, ettet tahdo seurata minua?» sopersi Patches.
»Luuletko minun voivan tehdä sitä?» kysyi Kitty.
»Mutta Kitty, ajatko sinä näin minut pois? Ethän sinä voi hylätä minua?»
»Se on ainoa, mitä saatan tehdä», vastasi tyttö kylmästi. »Kuolisin
häpeästä, jos joku saisi tietää, että aioin kerran olla sinulle enemmän
kuin tähän saakka olen ollut. Mutta sinun on välttämättä lähdettävä
tänä iltana.»
Ja näin sanoen Kitty juoksi takaisin kartanoon jättäen Patchesin
seisomaan paikalleen.
Mutta yksinään pimeässä hymyili Patches itsekseen.
Aamun koittaessa joutui koko Risti-Kolmion-Kartano kuohuksiinsa.
Patches oli hävinnyt. Ja lisäksi oli paras Rovastin hevosista — suuri
täpläotsainen ori — myöskin poissa.
Tämä uutinen levisi nopeasti koko laaksoon etäisimpiä karjakartanoita
myöten. Ja moni viisas pää nyökkäsi ymmärtävänä, ja monet huulet
virkkoivat: »Minähän tiesin sen.» Mies, joka niin salaperäisellä
tavalla oli ilmestynyt heidän keskuuteensa ja joka vuoden ajan oli
ollut koko seudun puheenaiheena, oli viimeinkin ilmaissut oikean
luonteensa. Mutta karjanhoitajat tiesivät Rovastin päättävästä
esiintymisestä heidän kokouksessaan, että asia nyt oli jätettävä hänen
hoidettavakseen. He tarjosivat hänelle apuaan ja neuvojaan. He laskivat
leikkiä hevosen hinnasta, mutta Rovasti nauroi heidän leikinlaskulleen,
kuunteli heidän neuvojaan ja sanoi sitten aikovansa antaa asian Yavapai
Countyn sheriffin huostaan.
Helen oli ainoa, jolle Kitty kertoi viimeisestä keskustelustaan
Patchesin kanssa. Ja hämmästyneenä ja liikutettuna siitä uhrista, jolla
Patches oli ostanut Kittyn vapauden ja mielenrauhan, Helen pyysi tyttöä
unohtamaan ja olemaan onnellinen.
Kun vaara oli ohitse ja Philin terveys alkoi tulla entiselleen,
palasi Kitty kotiinsa, mutta joka päivä hän tuli Helenin kanssa
sairaskäynnille Risti-Kolmioon. Sitten eräänä päivänä sanoi Helen
hyvästi Williamson Valleylle ja ystävilleen muuttaakseen kotiin, jonka
Stanford oli hänelle valmistanut. Ja hänen lähdettyään vietti Kitty
vielä suuremman osan ajastaan ystäviensä luona.
Näinä viikkoina, Philin vähitellen saavuttaessa jälleen entiset
voimansa ja hilpeytensä, oppi Kitty tuntemaan hänet syvemmin kuin
koskaan ennen oli aavistanutkaan. Päivä päivältä, heidän istuessaan
yhdessä pähkinäpuiden alla tai hiljalleen kävellessään pihamaalla,
avautui Kittylle kokonainen uusi maailma. Kun Phil, ensin arasti, mutta
vähitellen yhä auliimmin ja rohkeammin avasi oven sisimpäänsä ja puhui
hänelle niin kuin oli puhunut Patchesille kirjoista, joita oli lukenut,
huomioistaan ja ajatuksistaan luonnosta ja maailman tapahtumista,
huomasi Kitty hämmästyksekseen, että vaikka hänen elämänsä ensi sijassa
vaatikin mitä suurinta ruumiillisia voimaa ja jäntevyyttä, oli hänen
sielunelämänsäkin harvinaisen rikas, virkeä ja voimakas.
Mutta oppiessaan näin päivä päivällä yhä paremmin ymmärtämään toisiaan
he eivät puhuneet kenellekään rakkaudestaan. Tietäen hyvin, millä
mielin hänen isänsä ottaisi vastaan tiedon hänen kihlauksestaan
paimenen kanssa, Kitty siirsi tämän hetken yhä tuonnemmaksi, tahtoen
säilyttää nämä yhdessäolon hetket häiriintymättöminä.
Kun Phil oli kyllin terve noustakseen ratsaille, tuli Kitty usein
Midnightillaan noutamaan häntä, ja yhdessä he risteilivät kartanon
ympärillä sijaitsevilla laitumilla ja kukkuloilla. Niin tapahtui
eräänä sunnuntai-iltapäivänäkin. Herra ja rouva Reid olivat poikineen
tulleet vieraisilla Baldwinien luo, ja Phil ja Kitty ratsastivat niillä
seuduin, missä Kitty ensi kerran oli tavannut Patchesin.
He istuivat parhaillaan erään setripuun varjossa lähellä juoksuaidan
veräjää, kun Phil näki kolmen ratsastajan lähestyvän aidan toiselta
puolen. Ratsastajien saavuttua veräjälle tunsi Phil heidät Yavapai
Joeksi, Nick Cambertiksi ja Honourable Patchesiksi. Nyt oli Kittykin jo
tuntenut ratsastajat ja huudahtaen aikonut hypätä seisaalleen.
Mutta Phil pidätti häntä: »Odota, Kitty! Seurue näyttää minusta aika
omituiselta.»
Miehet ratsastivat jonossa, ensin Yavapai Joe, sitten Nick ja viimeksi
Patches, eivätkä he muuttaneet järjestystään edes Yavapai Joen avatessa
veräjän satulasta laskeutumatta. Kun Patches pysähtyi sulkemaan
veräjää, huomasi Phil, mikä pakotti heidät liikkumaan niin tasaisesti
ja järjestystä muuttamatta ja miksi Nick Cambertin asento oli niin
jäykkä ja luonnoton. Nickin kädet oli sidottu selän taakse ja hänen
jalkansa oli köytetty yhteen hevosen vatsan alitse. Hänen hevosensa
suitsista lähti vahva köysi, joka oli kiinnitetty Joen satulannuppiin.
Patches huomasi setrin alla istuvat tullessaan veräjästä, mutta hän ei
pienimmälläkään eleellä osoittanut nähneensä heitä. Kun kulkue lähestyi
heitä, katsahtivat Phil ja Kitty sanaakaan sanomatta toisiinsa, mutta
heidän jälleen kääntyessään katsomaan lähestyviä ratsastajia tarttui
Kitty vaistomaisesti Philin käsivarteen. Istuen näin setripuun alla he
mahtoivat muodostaa herttaisen kuvan. Ainakin näytti Nick Cambertin
takana ratsastava mies arvelevan siten, sillä hän yritti hymyillä.
Kun ratsastajat olivat miltei äänenkantomatkan päässä puun alla
istuvista, pysähtyi kulkue, ja Kitty ja Phil näkivät Joen kääntävän
kasvonsa Patchesiin päin ja sitten katsovan heihin. Nick Cambert ei
kohottanut päätään. Patches yksinään tuli heitä kohden.
Huomatessaan, että hänen tarkoituksensa oli tulla puhumaan, he nousivat
Kittyn pitäessä yhä kättään Philin käsivarrella. Ja nähdessään edessään
miehen, joka oli ollut heidän ystävänsä, vaihtoivat Phil ja Kitty
ihmettelevän katseen. Tämä ei ollut se Honourable Patches, jonka he
niin hyvin olivat tunteneet. Hänen vaatteensa olivat lian ryvettämät
ja siellä täällä repaleisetkin. Hänen komea vartalonsa oli kumara
uupumuksesta, hänen ajelemattomat, tummat ja hikiset kasvonsa näyttivät
laihoilta ja vanhoilta, ja hänen silmänsä verestivät aivan kuin monen
unettoman yön jäljiltä. Hänen huulensa vetäytyivät vaivoin hymyyn
hänen laskeutuessaan jäykkänä satulasta ja vilkuttaessaan kohteliaasti
tullessaan tervehtimään heitä.
»Tiedän, etten ole vierailukunnossa», hän sanoi äänellä, joka oli yhtä
vanha ja väsynyt kuin hänen ulkomuotonsa. »Mutta en voinut vastustaa
kiusausta tulla tervehtimään teitä. Mutta kenties minun tulisi
esittää itseni», hän lisäsi kuin tahtoen antaa heille aikaa tointua
hämmästyksestä. »Nimeni on Lawrence Knight. Olen tämän piirikunnan
sheriffin apulainen.» Puhuessaan hän aukaisi takkinsa, ja he näkivät
sheriffin virkamerkin. »Olen virantoimituksessa matkalla viemään erästä
vankia Prescottiin.»
Phil tointui ensiksi ja tarttui hänen käteensä niin lujasti, että se
sanoi enemmän kuin kaunopuheisimmat sanat.
Kitty oli paljastaa salaisuutensa sopertaessaan: »Mutta sinä — sinähän
sanoit —»
Patches pelasti hänet kylmäverisyydellään. »Että nimeni on Patches?
Tiedän, että oli väärin petkuttaa teitä, ja olen kovin pahoillani, kun
minun oli pakko valehdella niin julkeasti, mutta asiat vaativat sitä.
Ja minä toivon sinun asian selvittyä antavan minulle anteeksi, että
olin kaikkien edun vuoksi pakotettu esittämään sellaista osaa.»
Kitty ymmärsi hänen sanojensa merkityksen, ja hänen silmistään loisti
kiitollisuus, jota hän ei voinut pukea sanoiksi.
»Kesken kaiken», jatkoi Patches, »en suinkaan erehdy, jos onnittelen
teitä?»
He nauroivat onnellisina.
»Emme ole vielä julkaisseet», selitti Phil, »mutta sinä näytät olevan
selvillä kaikesta.»
»Niin olen, ja sanon kaikesta sydämestäni: Jumala siunatkoon teitä,
lapset. Te saatte minut tuntemaan itseni oikein vanhaksi.» Sitten hän
lisäsi hullunkuriseen lapaansa: »Mutta kenties se johtuukin vain siitä,
että olen saanut niin monta päivää yhtä mittaa elää ja nukkua täysin
pukeutuneena. Antaisin kuningaskunnan kylvystä, parturista ja puhtaasta
paidasta. Rupesin jo luulemaan, ettei vanha ystävämme Nick enää
varastaisi ainoatakaan vasikkaa. Phil, kenties sinua kiinnostaa kuulla,
että Nick on mies, jota itse asiassa saat kiiltää onnestasi.»
»Kuinka niin?» kysyi Phil.
»No, hän ampui laukauksen, joka sai Kittyn taas järkiinsä. Toverini
tässä, Yavapai Joe, näki hänen tekevän sen. Jos tahdotte kiittää
vankiani, niin suon teille kernaasti sen huvin.»
Heidän päätettyään kieltäytyä tästä nautinnosta sanoi Patches: »En
ihmettele sitä. Hän on hiukan häijy ja pahantuulinen olento. Mutta
siitä muistankin, että minun täytyy kiiruhtaa Prescottiin ennen illan
tuloa. Aion pysähtyä Risti-Kolmioon ja pyytää Rovastilta lainaksi
kärryjä ja parivaljakkoa», lisäsi hän kiivetessään vaivalloisesti
satulaan. »Näkemiin, lapset. Älkää olko liian myöhään ulkona!»
Käsi kädessä he katselivat, kun mies seuralaisineen hävisi näkyvistä.
Rovasti ja rouva Baldwin istuivat ystävineen Risti-Kolmion pihamaalla
viettäen kaikessa rauhassa sunnuntai-iltapäivää, kun pikku Billy ja
Reidin pojat yht'äkkiä kovalla touhulla törmäsivät pihalle. Rynnäten
täyttä vauhtia pähkinäpuiden alla istuvaa rauhallista ryhmää kohti
keskeyttivät pojat vanhempiensa keskustelun huutaen täyttä kurkkua:
»Patches on tullut takaisin! Patches on tullut takaisin! Nick Cambert
on hänen kanssaan — ja Yavapai Joe!»
Jim Reid hypähti seisaalleen. Mutta Rovasti jäi rauhallisena istumaan
ja vilkaisten ystäväänsä veitikka silmäkulmassaan hän sanoi pojille
muka toruen: »Mitä lorua te puhutte, lapset! Ettekö tiedä, että
hevosvaras Patches varmasti varoo näyttäytymästä Williamson Valleyssa!
Te olette nähneet unta — siinä kaikki. Tai kenties te yritätte puijata
meitä!»
»Ihan totta, se on Patches, Will-setä», huusi pikku Billy.
»Me näimme hänen tulevan aitauksesta», sanoi Jimmy Reid.
»Minä näin hänet ensin», huusi toinen pojista.
»Minä myöskin», säesti nuorin.
Jim Reid seisoi katsellen aitausta kohden. »He ovat oikeassa, Will»,
sanoi hän hiljaa. »Tuolla he tulevat.»
Ratsastajien saapuessa pihamaalle mutisi Jim Reid jotakin partaansa, ja
Rovasti hymyili itsekseen.
Jono pysähtyi hevosten osoittaessa vastenmielisyyttään Reidin autoa
kohtaan, joka seisoi pihamaalla, ja Patches laskeutui jäykästi hevosen
selästä. Nostaen kohteliaasti hattuaan hän sanoi Rovastille: »Tulin
tuomaan takaisin teidän hevosenne. Olen teille hyvin kiitollinen.
Toivottavasti huomaatte sen olevan hyvässä kunnossa.»
Jim Reid toisti sen, minkä äsken oli mutissut partaansa.
Rovasti nauroi. »Jim», sanoi hän naapurilleen, »saanko esittää sinulle
ystäväni, herra Lawrence Knightin, sheriffi Gordonin luottamusmiehen ja
apulaisen. Hän näyttää olleen hommassa Tailholt Mountainin mailla.»
Miehet puristivat ääneti toistensa kättä. Rouva Reid tervehti Patchesia
sydämellisesti ja rouva Baldwin osoitti Rovastin suureksi mielihyväksi
iloaan aito äidillisellä tavalla.
»Will Baldwin!» hän huusi Patchesin seistessä hänen vieressään hiukan
hämillään hellästä tervehdyksestä, »nyt sietäisit saada selkääsi! Sinä
olet tiennyt sen koko ajan, ja koetit uskotella minulle, että luulit
hänen karanneen ja varastaneen parhaan hevosesi!»
Oli varmaan ylpein hetki Rovastin elämässä, kun hän myönsi Patchesin
tunnustaneen hänelle koko jutun sinä aamuna, jolloin he myöhästyivät
aamiaiselta, ja miten hän oli käsittänyt, että Patchesin pako ja
hevosen häviäminen oli vain sotajuoni muiden eksyttämiseksi. Kunnon
Rovasti ei aavistanut, että Patchesilla oli vielä paljon muita
sotajuonia, joista hänellä ei ollut aavistustakaan!
»Herra Baldwin», virkkoi Patches, »voisitteko lainata minulle
parivaljakon ja kärryt? Minun olisi vielä tänä iltana vietävä vankini
Prescottiin, ja» — hän nauroi lyhyesti — »minä panisin tosiaan suuren
arvon mukavalle istuimelle.»
»Tietysti, poika, saat vaikka kaikki Risti-Kolmion ajoneuvot, jos
vain tahdot», vastasi Rovasti. »Mutta odotahan hetkinen.» Hän kääntyi
veitikkamaisesti naapurinsa puoleen. »Jimillähän on hyvä auto eikä
hänellä nyt liene mitään kiireellistä ajoa.»
Jim Reid vastasi sydämellisesti ja siekailematta. »Tietysti, vien
teidät kernaasti kaupunkiin autollani, jos vain tahdotte.»
»Kiitos», vastasi Patches. »Minä olen heti valmis.»
»Mutta ensin teidän pitää syödä jotakin», huudahti rouva Baldwin.
»Lyönpä vetoa, että olette aivan nälkiintynyt, siltä te näytätte.»
Patches pudisti päätään. »Älkää kiusatko minua, äiti, minä en nyt voi
viipyä.»
»Mutta palaatteko varmasti kotiin yöksi; lupaatteko sen?»
»Teen sen kernaasti», vastasi Patches. »Ja saanko tuoda erään ystävän
mukanani?»
»Teidän ystävänne ovat meidän ystäviämme», vastasi rouva Baldwin.
»Tietysti hän palaa illalla», huusi Rovasti. »Mihin muualle hän menisi?»
Nyt Patches meni vankinsa luo, irroitti kahleen Nickin vasemmasta
ranteesta ja kiinnitti sen Nickin oikean ranteen ja oman vasemman
ranteensa ympärille, siten kahlehtien vangin itseensä. Sitten hän antoi
määräyksen Joelle, ja tämä irroitti köyden, jolla Nickin jalat oli
sidottu. Kun Nick oli maassa, tulivat kaikki kolme autoa kohden.
»Minun täytyy pyytää teitä antamaan jonkun pitää huolta hevosista»,
sanoi Patches Rovastille.
»Kyllä huolehdin niistä», vastasi Rovasti. »Älä vain unohda palata
illalla. Jim tuo sinut takaisin.»
Auton luona virkkoi Jim Reid Patchesille: »Otatteko molemmat vankinne
takaistuimelle kanssanne, vai otanko minä toisen heistä eteen viereeni?»
Patches katsoi häntä suoraan silmiin laskien kätensä Joen olalle.
Kaikki kuulivat hänen vastaavan painokkaasti: »Minulla on vain yksi
vanki, herra Reid. Tämä mies on minun ystäväni. Hän istuutuu siihen,
mihin itse haluaa!»
Yavapai Joe kiipesi takaistuimelle Patchesin ja hänen vankinsa viereen.
Oli jo pimeä, kun herra Reid palasi kartanoon mukanaan Patches ja Joe.
»Teidän huoneenne on kunnossa, poika», sanoi rouva Baldwin, »ja
kylpyhuoneessa on riittävästi lämmintä vettä molemmille. Joe voi nukkua
ylimääräisessä vuoteessa Curlyn huoneessa. Näyttäkää hänelle hänen
vuoteensa. Minä tuon illallisen pöytään heti, kun olette kunnossa.»
Patches oli vähällä nukahtaa pöytään. Heti kun he olivat lopettaneet
illallisensa, meni hän vuoteeseen, jossa hän Philin ilmoituksen
mukaan seuraavana aamupäivänä »nukkui kuin kivi» päivälliseen saakka.
Iltapäivällä he keräytyivät pähkinäpuiden alle — Rovastin perhe ja
naapurikartanon väki — kuulemaan Patchesin kertomusta, miten hän yöllä
oli lähtenyt kartanosta ja ratsastanut suoraan ystävänsä Stanford
Manningin luo, miten Manning oli lähtenyt hänen kanssaan sheriffin luo
ja miten hän Manningin suositusten ja Rovastin hänelle antaman kirjeen
nojalla oli päässyt sheriffin apulaiseksi. Ja hänen kertoessaan heille,
lyhyesti yksinäisistä päivistään ja öistään he ymmärsivät ilman suuria
sanoja, mitä ne olivat hänelle merkinneet.
»Ei ollut vaikeata saada Nick tunnustamaan syyllisyytensä», selitti
Patches. »Pelkäsin paljon enemmän, että minun yötä päivää vaaniessani
Nickiä saattaisi joku paimen sattua tielleni ja ampua minut omin
lupinsa. Ei silti, että minä olisin siitä niin suuria välittänyt», hän
lisäsi hullunkuriseen tapaansa, »mutta ottaen huomioon aikeeni olisi se
sentään ollut hiukan surkea loppu.»
»Ja miten Yavapai Joen laita on?» kysyi Phil.