Rovasti vastasi: »Hän on kuljeksinut pitkin maita. Koetin puhua hänen
kanssaan, mutta hän sanoi, että herra Knight saa selittää kaiken.»
»Billy», virkkoi Patches, »mene hakemaan Joe ja sano hänelle, että minä
pyydän häntä tulemaan tänne?»
Kun pikku Billy ylpeänä hänelle uskotusta tehtävästä oli lähtenyt
Reidin poikain kanssa sitä suorittamaan, sanoi Patches: »Muodollisesti
Joe tietysti on minun vankini siksi kunnes tuomio on langetettu, mutta
pyydän, ettette anna hänen tuntea sitä. Hän on tärkein todistaja
oikeudenkäynnissä.»
Kun Yavapai Joe oli saapunut paikalle hämillään ja häpeissään, sanoi
Patches kohteliaasti kuin olisi esittänyt vertaisensa: »Joe, minä
tahtoisin ystävieni saavan tietää sinun oikean nimesi. Maailmassa ei
ole parempaa paikkaa sen tehtävän alkamiseksi, josta me puhuimme.
Sinähän muistat, kuinka kerroin sinulle itsekin alkaneeni täällä.»
Yavapai Joe kohotti päätään ja seisoi suorempana kuin koskaan
ennen ystävänsä rinnalla, ja hänen äänessään oli uusi sointu hänen
vastatessaan: »Kuten tahdotte, herra Knight.»
Patches hymyili. »Ystävät, tämä on herra Joseph Parkhill, teidän
tuntemanne professori Parkhillin ainoa poika.»
Jos Patches oli päättänyt hämmästyttää ystäviään, saattoi hän olla
varsin tyytyväinen sanojensa vaikutukseen.
Hetken kuluttua, Joen livahdettua tiehensä, kertoi Patches, miten
hän oli saanut selville professorin elämäkerran kirjoittamalla itään
ystävilleen.
»Se ei itse asiassa ollut professorin syy», sanoi hän. »Hän
näyttää syntyneen sellaiseksi. Jo lapsena häntä pidettiin maailman
kahdeksantena ihmeenä — oikeana rodun loistotuotteena, ymmärrättehän.
Hänen isänsä, joka myöskin oli jonkinlainen professori, kuoli hänen
ollessaan aivan nuori. Hänen äitinsä omisti kaikeksi onnettomuudeksi
niin paljon, ettei Everard Charlesin tarvinnut päivääkään tehdä
kunnollista työtä elääkseen. Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä hän päätti
yliopisto-opintonsa, täytettyään kaksikymmentäyksi hän meni naimisiin
— tai pikemminkin joutui naimisiin — kartanonsa emännöitsijän tyttären
kanssa. Tämä piti varmaan suurena kunniana joutumistaan niihin
korkeampiin seurapiireihin, joihin professori kuului. Yksityisseikkoja
en tiedä tarkasti. Mutta kun heidän ainoa poikansa, Joe, oli kuuden
vuoden vanha, karkasi äiti puusepän kanssa, joka oli ollut muutamia
viikkoja talossa työssä. Eräs naimaton viisikymmenvuotias täti tuli sen
jälkeen hoitamaan heidän talouttaan ja kasvattamaan Joe-raukkaa.
»Mutta poika näytti tuottavan tädille liikaa huolta, sillä
kolmentoista vuoden ikäisenä hänet lähetettiin kouluun tänne länteen
muka hyvän ilmaston takia. Sanottiin, että pojan harvinaisten
älyllisten lahjojensa vuoksi tuli saada työskennellä mahdollisimman
edullisissa olosuhteissa. Mutta poika karkasi sopivan tilaisuuden
sattuessa koulusta ja joutui ensin Drydenin ja sitten Nick Cambertin
kasvatettavaksi.»
»Ja mitä hänestä nyt tulee?» kysyi Rovasti.
Patches hymyili. »Poika on nyt kaksikymmentäyksi-vuolias, ja me olemme
päättäneet, että hänen on vähitellen aika miehistyä. Minä voin kenties
hiukan auttaa häntä — sitähän jo silloin tällöin viime vuonnakin koetin
tehdä. Mutta olosuhteet eivät olleet yrityksille erikoisen suotuisat.
Nyt se varmaan käy helpommaksi.»
* * * * *
Niinä viikkoina, jotka kuluivat ennen Nickin tuomitsemista, solmivat
Phil ja Patches uudelleen ystävyyden, joka oli heitä ensi hetkestä
alkaen yhdistänyt. Sitten tuli ilta, jolloin Phil ratsasti Jim Reidin
luo pyytämään Kittyn kättä.
Karjanomistaja silmäili nuorta naapuriaan jäätävin katsein.
»Siitä ei tule mitään, Phil», hän sanoi viimein. »Minä olen Kittyn isä,
ja minun on katsottava hänen parastaan. Sinä tiedät minun kouluttaneen
hänet parempaa elämää varten kuin minkä sinä voit hänelle tarjota.
Kenties hän nyt luulee kernaasti luopuvansa kaikesta siitä, mutta minä
tiedän paremmin. Kerran tulee aika, jolloin hän katkerasti katuisi
sitä. Kittyn on saatava parempi mies kuin tavallinen karjanhoitaja,
Phil, se on totinen tosi.»
Paimen ei väittänyt vastaan. »Onko minun ymmärrettävä, että teidän
kieltonne johtuu yksinomaan minun toimialastani?» kysyi hän tyynesti.
Jim naurahti. »Teidän toimialastanne? Niinpä niin! Jos teillä olisi
oma kartano ja omaa karjaa ja voisitte tarjota Kittylle kaiken sen,
mitä hänen kasvatuksensa oikeuttaa hänet vaatimaan, en sanoisi mitään.
Minä tiedän, että te olette kunnon mies, se on totta, mutta te olette
siitä huolimatta vain tavallinen köyhä karjanhoitaja. Minä katson nyt
teidän omaa parastanne yhtä paljon kuin Kittynkin», lisäsi hän yrittäen
vaikuttaa ystävälliseltä.
»Siis jos minulla olisi kartano, olisi asia toisin?»
»Kyllä, poikani, tietysti aivan toisin.»
»Kiitos», sanoi paimen rauhallisesti ojentaessaan herra Reidille
viralliselta näyttävän kirjekuoren. »Minä satun nimittäin omistamaan
puolet tästä kartanosta ja sen karjasta. Kun lisään siihen oman
pienen karjani, niin tuntuu se minusta sievoiselta omaisuudelta
minun ikäiselleni miehelle. Liikekumppanini, herra Lawrence Knight,
on jättänyt tilan hoidon kokonaan minun huostaani, ja hänellä on
riittävästi varoja sekä karjamme että maittemme lisäämiseksi mielemme
mukaan.»
Reid katsoi papereista nuoreen mieheen ja hänestä takaisin papereihin.
Sitten levisi hymy hänen kasvoilleen ja hän sanoi: »Minä myönnyn — te
olette voittanut pelin. Te pojat olette sellaisia vekkuleita, ettei
teitä ole helppo vastustaa.» Kovemmalla äänellä hän huusi sitten:
»Kitty — Kitty hoi!»
Tyttö ilmestyi oviaukkoon.
»Tule ottamaan hänet», sanoi Reid. »Eiköhän hän kuulune sinulle.»
* * * * *
Helen Manning istui pienen huvilan kuistilla vuoren rinteellä, minne
hän ja Stan olivat pystyttäneet kotinsa. Noin puolen mailin päässä
hän saattoi nähdä rykelmän pieniä rakennuksia, jotka herttaisessa
epäjärjestyksessä ympäröivät kaivosta. Taustassa kohosi mahtava
vuorenseinämä taivasta kohden. Täällä he elivät kaukana kaupunkien
suuresta maailmasta, mutta Helen ei sitä surrut. Hänen hoitaessaan
kotiaan, lukiessaan, soittaessaan ja kävellessään keskellä tätä
suurenmoista luontoa yhdessä miehensä kanssa ei hänen sydämensä
milloinkaan tuntenut yksinäisyyden kaihoa.
Hän laski syliinsä kirjan, jota oli lukenut, ja katsoi avoimesta
ikkunasta arkihuoneen kelloa. Vielä hetkinen, ja hän lähtisi rinnettä
alas Stanfordia vastaan, kuten hänen oli tapana tehdä. Ennen kuin
jälleen syventyi kirjaansa, hän loi katseensa valtavien vuorien ja
viheriöivien niittyjen yli, jotka joka päivä loistivat yhä uudessa
kauneudessa. Hänen uudelleen ryhtyessään lukemaan kiinnitti kavioiden
kopse hänen huomiotaan.
Patches ja Yavapai Joe ratsastivat rinnettä ylös.
He pysähtyivät veräjälle, ja Joen pidellessä Muukalaista suitsista tuli
Patches Helenin luo, joka portailla seisten odotti häntä.
»Totta kai sinä jäät meille yöksi?» kysyi Helen heidän tervehdittyään
ja keskusteltuaan hetkisen.
»En», vastasi Patches. »Tulin vain sanomaan sinulle hyvästi. Kävin
Stanin luona hänen toimistossaan, ja hän sanoi, että tapaisin sinut
täällä.»
»Mutta mihin aiot lähteä?» kysyi Helen.
Hymyillen mies viittasi kädellään vuorenrinnettä kohden. »Taivaanrannan
taa, Helen.»
»Mutta Larry, kai sinä palaat? Emme suinkaan kokonaan kadota sinua?»
»Kenties — kerran», vastasi hän.
»Ja kuka on sinun kanssasi?»
»Ystävä, joka seuraa minua. Stan kertoo siitä sinulle.»
»Oi Larry, Larry! Minkälainen mies sinä oletkaan!» huudahti nuori
nainen miehen seistessä hänen edessään ojennetuin käsin.
»Olen iloinen, että sanot niin, Helen», vastasi tämä ja kääntyi
poispäin.
Niin Helen näki hänen lähtevän. Istuen kotiportailla hän näki
miehen ratsastavan kiemurtelevaa tietä. Nyt hän näkyi selvästi
kallionlohkareella — nyt hän hävisi tienkäänteen taakse — jälleen hän
näki vilahduksen hänestä puiden lomasta — ja uudelleen hän hävisi
vuoren varjoon. Vihdoin hän seisoi hetkisen selänteen huipulla
korkeana kaareutuva taivas takanaan — sitten hän hävisi näkyvistä —
taivaanrannan taa, kuten oli sanonut.