Sen jälkeen hän sulki uupuneena silmänsä kuin nukkuakseen. Nähdessään
Kittyn oviaukossa Rovasti kutsui hänet istumaan vuoteen viereen. Itse
hän hiipi hiljaa huoneesta.
Kuin unessa oli Phil nähnyt Kittyn ratsastavan pihalle. Ja hän oli
tiennyt Kittyn olevan läsnä huoneessa, jossa nyt makasi. Mutta
hän ei ollut pienimmälläkään eleellä osoittanut tietävänsä hänen
läsnäolostaan. Kittyn istuutuessa vuoteen viereen avasi paimen
hetkiseksi silmänsä ja katsoi tyttöön. Sitten väsyneet luomet
sulkeutuivat jälleen eikä Phil millään tavoin osoittanut, että oli
tuntenut hänet. Hänen kalpeat huulensa sulkeutuivat tiukasti aivan kuin
uusi tuska olisi raadellut häntä.
Katsellessaan miestä, joka niin kauan kuin hän saattoi muistaa, oli
ollut osa hänen omasta elämästään, ja joka nyt oli sen maan rajalla,
josta hän ei enää koskaan saattaisi palata, ymmärsi Kitty Reid sen
totuuden, joka on suurempi kuin mikään tieto, minkä ihmiskäden
pystyttämässä koulussa voimme oppia. Hän ymmärsi sydämensä suurimman
totuuden. Hän ei ollut oppinut sitä kirjoista eikä koulusta, ei
opettajiltaan eikä tovereiltaan. Hän oppi sen Elämän Herralta, joka
rajattomassa viisaudessaan opettaa opetuslapsiaan koulussa, joka
on kaikkia muita kouluja suurempi, Luonnon Koulussa. Tänä hetkenä,
kuoleman läheisyyden peittäessä varjoonsa jokapäiväisen elämän
tavalliset ja turhat arvot, tiesi Kitty Jumalan kirjoittamattoman
lain nojalla, että tämä mies oli ainoa, joka oli määrätty hänen
elämäntoverikseen. Ympäristö, olosuhteet, kaikki mitä sanomme
sivistykseksi, kenties kuolemakin, saattoi erottaa heidät toisistaan,
mutta mikään ei saattanut muuttaa sitä tosiasiaa, että Phil oli ainoa,
jonka hänen sydämensä saattoi valita. Kumartuen miehen yli, joka hiljaa
makasi vuoteessaan, kuiskasi Kitty hänelle sydämensä syvimmän tunteen.
»Tule takaisin, Phil — rakastan sinua, Phil — tarvitsen sinua — tule
takaisin luokseni!»
Hitaasti Phil heräsi heikkoudestaan ja tuskastaan luoden tyttöön
katseen, joka oli täynnä ihmetystä ja epäröintiä. Mutta Kittyn
kasvoista loisti kirkkaus, joka karkoitti hänen epäilyksensä. Hän
ei lausunut sanaakaan — sanat olivat tarpeettomia. Hän ei liioin
liikahtanut, sillä hänen täytyi olla hiljaa ja pitää kiinni elämästä,
joka äkkiä oli muuttunut hänelle arvokkaaksi. Mutta Kitty tiesi
sanoittakin, mitä Phil olisi tahtonut hänelle sanoa, ja Philin
sulkiessa jälleen silmänsä kumartui hän hiljaiseen kiitokseen.
Sitten hän nousi ja hiipi ikkunan luo. Hänen täytyi luoda katseensa
maailmaan, joka nyt oli uusi ja ihana.
Pähkinäpuiden alla hän näki Rovastin keskustelevan miehen kanssa, jonka
vaimoksi hän oli luvannut tulla.
Hiukan myöhemmin toi herra Reid lääkärin taloon, ja auton surina keräsi
koko kartanon väen kuulemaan hänen tuomiotaan.
Rovastin ollessa Philin huoneessa lääkärin mukana ja kaikkien
muiden kokoontuessa pihalle seisoi Jim Reid hiukan syrjässä muista
keskustellen matalalla äänellä Bobin kanssa. Patches, joka seisoi auton
takana, kuuli Bobin korottavan hiukan ääntään ja sanovan selvästi:
»Siitä ei ole epäilystäkään. Siellä on vastamerkitty vasikka maassa.
Hän varmaan unohti säikähdyksissään päästää sen irti tai kenties hän
ajatteli, ettei siitä olisi mitään hyötyä, jos Phil pääsisi kertomaan
siitä, mitä oli tapahtunut. Minun luuloni on, että Phil yllätti hänet
teossa ja niin äkkiä, että hän ampui lainkaan ajattelematta; tehän
tiedätte, miten harkitsematta hän toimii. Ja sitten, kun hän näki, mitä
oli tehnyt ja luuli, ettei Phil kuitenkaan saattaisi jäädä henkiin, hän
arveli parhaaksi jäädä tänne ja koettaa pelastautua jollakin valheella.
Jos hän olisi koettanut karata, olisi asia ollut ilman muuta selvä,
mutta hän on kyllin kylmäverinen pelatakseen uhkapeliä.»
Patches liikahti kuin rynnätäkseen miesten luo, mutta samassa astui
lääkäri pihalle. Hänen tullessaan odottavan joukon luo hymyili Patches
ivallisesti itsekseen. Sitten hän astui eteenpäin kuullakseen lääkärin
sanat.
Phil voi parantua, vaikkakin se oli hyvin epävarmaa, arveli lääkäri.
Haavoittuneen erinomainen terveys ja voima saattoivat pelastaa hänet,
mutta ennen kaikkea oli huolellinen hoito välttämätön.
Helpotuksesta huoahtaen joukko hajaantui. Patches lähti yksinään pois.
Herra Reid, joka aikoi viedä tohtorin Prescottiin, sanoi tyttärelleen:
»Tule, Kitty, ajamme kodin kautta ja viemme sinut ja rouva Manningin
äidin luo.»
Mutta Kitty pudisti päätään. »Ei, isä. En minä tule kotiin. Stella
tarvitsee minua. Helen kyllä ymmärtää sen, eikö niin, Helen?»
»Hyvä», vastasi herra Reid, jolla näytti olevan kiire. »Sano Stellalle,
että äiti tulee käymään myöhemmin illalla.» Ja auto lähti liikkeelle.
Yöllä, kun herra Baldwin ja Kitty istuivat Philin vuoteen ääressä
ja Patches makasi unettomana vuoteessaan ajatuksiensa vallassa,
ratsasti muutamia naapurikartanon miehiä äänettömästi halki pimeän
yön. Ennen kuin uusi päivä oli karkottanut tähdet taivaalta, keräytyi
Pata-Koukku-S-kartanon veräjille äänetön, vakava ratsastajajoukko.
Aamuhämärissä he seurasivat Jim Reidiä, joka tuli talostaan, ja
ratsastivat laakson poikki Risti-Kolmiota kohti. Muuan miehisiä
kuljetti hevosta, jolla oli selässään tyhjä satula. He pysähtyivät
lähelle kartanon veräjää pienen kukkulan luo, Jim Reidin ja kahden muun
miehen jättäessä hevosensa toisten huostaan ja piiloutuessa suuren
vesialtaan taakse, niin ettei heitä saattanut nähdä kartanosta.
Helenin ja Rovastin ollessa neljännestuntia myöhemmin pihamaalla,
he näkivät Curlyn juoksevan täyttä vauhtia taloon päin. Kun Rovasti
kiiruhti häntä vastaan, huusi paimen kalpeana kiihtymyksestä ja
vihasta: »He ovat vieneet hänet — he yllättivät hänet, kun hän oli
lähdössä laitumelle.»
Helen ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut.
Kiihtyneenä hän selitti Rovastille, miten Kitty oli kertonut Philin
selostaneen tapahtuman, sekä lisäsi kuiskaten Rovastille jotakin, joka
sai tämän kokonaan hämmästyksen valtaan.
»Hevoseni, Curly», huusi Rovasti ja juoksi satulavajaan päin Helenin
seuratessa. »Mitä tietä he ratsastivat?» kysyi hän hypähtäessään
satulaan.
»Setrimetsikköä kohden, sinne, missä se tapahtui», vastasi mies.
»Tarvitsetteko minua?»
»En. Älkää sanoko mitään muille. Rouva Manning, teidän läsnäolonne
voisi nyt olla tarpeen.» Ja he ratsastivat kohden setrimetsikköä.
Ratsastajajoukko, joka vei Patchesin, oli ehtinyt pienelle aukeamalle
ja tehnyt lyhyet valmistelunsa. Siitä hetkestä lähtien, kun he olivat
yllättäneet ja vanginneet hänet, ei Patches ollut virkkanut sanaakaan.
»No, herra», virkkoi mies, joka johti puhetta, »onko teillä mitään
sanottavaa, ennen kuin käymme toimeen?»
Patches pudisti päätään ja ihmeekseen he näkivät ivallisen hymyn hänen
huulillaan.
»Enpä luule niiden huomautusten, joita minulla saattaisi olla
tehtävänä, tekevän suurtakaan vaikutusta herroihin», vastasi hän
tyynesti. »Olisi joutavaa viivyttää teitä tarpeettoman kauan.»
Miesjoukko ei saattanut pidättää ihailun mutinaa. He olivat miehiä,
jotka osasivat arvostaa tällaista horjumatonta rohkeutta.
Lyhyen hiljaisuuden aikana, joka seurasi Patchesin sanoja, syöksähtivät
Rovasti ja Helen äkkiä keskelle miesjoukkoa. Ennen kuin kukaan ennätti
estää, seisoi Helen Patchesin vieressä ja tarttui häntä käteen.
Nopealla liikkeellä tempasi Rovasti lassonsilmukan miehen kaulasta.
Vielä hetkinen, ja hän oli leikannut poikki nuoran, joka kahlehti
miehen kädet.
»Kiitos», virkkoi Patches rauhallisesti.
»Älä tee sitä, Will», huudahti Jim kiivaasti. »Tämä on meidän asiamme.»
Ja samaan hengenvetoon hän huusi tovereilleen: »Sitokaa hänet
uudelleen, pojat», ja ryntäsi eteenpäin.
»Paikoillenne», karjaisi silloin Rovasti, ja nähdessään ankaran
päättäväisyyden ilmeen rakastamansa ja kunnioittamansa miehen kasvoilla
miehet pysähtyivät.
»Minä teen tämän ja teen vielä enemmänkin, Jim Reid», sanoi Rovasti
varmana, ja hänen äänessään oli sointu, joka muinaisina villin lännen
päivinä oli pakottanut hurjimmatkin miehet tottelemaan. »Tämä teidän
kokouksenne liikuttaa nähdäkseni myöskin minua. Minä vastaan tästä
miehestä. Te, pojat, tarkoitatte hyvää, mutta te olette tällä kertaa
hiukan liian kärkkäitä toimimaan.»
»Me aiomme vihdoin tehdä lopun näistä Tailholt Mountainin
karjavarkauksista, Will», vastasi Reid, »ja me aiomme tehdä sen nyt
juuri.»
Piiristä kuului hyväksymisen murinaa.
Rovasti seisoi järkkymättömänä. »Tällä tavoin ette tee loppua mistään!
Te aiotte tehdä jotakin, joka on paljon pahempaa kuin muutamien
vasikoiden varastaminen. Se aika on ollut ja mennyt Arizonassa,
jolloin täällä yksistään epäluulon perusteella piestiin miehiä
pahanpäiväiseksi. Luulenpa, että Risti-Kolmiolla on enemmän sellaisia
lehmiä, joiden polttomerkkiä on muutettu, kuin teillä kaikilla
yhteensä, ja se antaa minulle nähdäkseni oikeuden olla mukana asiasta
keskusteltaessa.»
»Hän on oikeassa, pojat», sanoi muuan vanhemmista miehistä.
»Tiedät minun olevan oikeassa, Tom», vastasi Rovasti nopeasti. »Sinä ja
minä olemme eläneet naapureina melkein kolmekymmentä vuotta vaihtamatta
milloinkaan pahaa sanaan keskenämme, ja me olemme yhdessä kestäneet
monta pahaa päivää. Sinä myöskin, George, ja sinä, Henry ja sinä, Bill.
Teidät muut minä olen tuntenut siitä saakka, kun olitte pikku poikia, —
ja minä ja teidän isänne olemme taistelleet rauhan ja laillisten olojen
saavuttamiseksi, ennen kuin te olitte edes syntyneet. Sen me teimme
lastemme vuoksi. Ja nyt te luulette voivanne jättää minut kaiken tämän
ulkopuolelle. Te luulette voivanne hiipiä tänne salaa, ennen kuin minä
olen edes noussut vuoteestani, ja hirttää yhden paimenistani — pojan,
joka on miesten parhaita. Sanomatta minulle sanaakaan te väijytte minun
aitauksessani ja nostatte hitonmoisen jutun. Minä olen tullut tänne
sanoakseni teille, että siitä ei tule mitään. Siitä ei tule mitään,
sillä minä en salli sitä.»
Katseet maahan luotuina istuivat miehet vaieten hevostensa selässä.
Jotkut murahtivat hyväksyvästi. Jim Reid virkkoi vakavasti: »Mutta
kuulehan, Will. Me tiedämme, miltä se sinusta tuntuu, mutta tahdoimme
säästää sinut enemmältä harmilta. Tailholt Mountainin varkaat menivät
liian pitkälle tällä kertaa. Me emme voi antaa sinun vapauttaa tuota
miestä.»
»Minä en aiokaan vapauttaa häntä», vastasi Rovasti.
Miehet katsoivat toisiinsa.
»Mitä sinä siis aiot tehdä?» kysyi Reid.
»Minä aion saada teidät vapauttamaan hänet», kuului yllättävä vastaus.
»Tehän hänet vangitsittekin, teidän on siis vapautettava hänet.»
Tilanteen vakavuudesta huolimatta nauroivat useat Rovastin vastaukselle
— se oli niin hänen kaltaisensa.
»Panenpa parhaan härkäni vetoon, että hän sen myöskin tekee», kuiskasi
muuan.
Rovasti kääntyi vieressään seisovan miehen puoleen. »Patches, kerro
näille miehille, miten asia tapahtui.»
Paimenen kerrottua yksityiskohtaisesti tapahtumasta siihen hetkeen
saakka, jolloin Phil ilmestyi paikalle, keskeytti Rovasti hänet.
»Menehän nyt sinne ja näytä meille tarkalleen, miten kaikki tapahtui
sen jälkeen, kun Phil oli tullut sinun ja Yavapai Joen luo.»
Patches totteli. Ja hänen näyttäessään heille, missä Phil oli seissyt
laukauksen kajahtaessa, keskeytti Rovasti hänet uudelleen: »Odotahan
hetkinen. Tom, asetu seisomaan siihen, missä Phil seisoi.»
Karjanhoitaja noudatti hänen käskyään.
Hänen asetuttuaan paikoilleen jatkoi Rovasti: »No Patches, asetu nyt
siihen, missä itse olit.»
Patches totteli.
»No, ja mistä suunnasta laukaus tuli?» kysyi Rovasti.
Patches osoitti suunnan.
Rovastin ei tarvinnut kehoittaa miehiä seuraavaan toimenpiteeseen.
Kolme miestä oli jo hypännyt satulasta ja rynnännyt pensaikkoon, jota
Patches oli osoittanut.
»Täällä on tosiaan jälkiä», huusi joku. »Ja täällä», lisäsi toinen
muutamia askelia etäämpänä, »tähän hän oli jättänyt hevosensa.»
»Ja nyt», jatkoi Rovasti miesten palattua pensaikosta, »minä kerron
teille jotakin. Philin kertomus on täydelleen yhtäpitävä Patchesin
äskeisen selostuksen kanssa. Sitä paitsi Phil sanoi minulle heti, kun
kysyin sitä hänellä, ettei hän voi sanoa, kuka ampui laukauksen.»
Hän vaikeni hetkeksi antaakseen sanoilleen suuremman painavuuden.
Sitten hän esitti selityksensä, johtopäätökset.
»Asian näin ollen ei meillä ole selviä todisteita ketään vastaan.
Ei voida todistaa, ettei vasikka ollut Nickin omaisuutta. Ei voida
todistaa, kuka ampui laukauksen. Se saattoi olla Yavapai Joe tai joku
toinen aivan yhtä hyvin kuin Nick. Phil itse pilasi hätäilemisellään
koko jutun. Jollei Phil olisi ollut niin kärkäs syyttämään tätä miestä
pelkkien epäluulojen nojalla, olisimme varmasti saaneet Yavapai Joelta
tarvitsemamme todisteet ja voineet vihdoinkin selvittää asiat noiden
varkaiden kanssa. Mutta nyt seisomme sen sijaan täsmälleen samalla
paikalla kuin ennenkin. No, mihin aiotte nyt ryhtyä?»
Miehet hymyilivät häpeissään, mutta iloitsivat yhtäkaikki siitä, että
uhkaava murhenäytelmä oli vältetty. He eivät suinkaan olleet kokonaan
varmoja Patchesin viattomuudesta, mutta he tunnustivat, että erehdys
heidän puoleltaan oli mahdollinen.
»Luulenpa Rovastin lykänneen kokouksen toiseen kertaan, pojat», arveli
muuan.
»Tulkaa», virkkoi toinen. »Lähdetään kotiin.»
Viimeisen miehen hävittyä metsikköön pyyhki Rovasti hikipisarat
otsallaan ja katsoi miettiväisenä Patchesiin. Sitten syttyi
hyväntahtoinen väike hänen sinisiin silmiinsä, jotka hetkistä
aikaisemmin olivat näyttäneet niin ankarilta ja teräksisiltä.
»Tulkaa», virkkoi hän hilpeästi, »lähdetään aamiaiselle. Stella
ihmettelee varmaan, missä me viivyttelemme.»