»Tahtoisinpa tietää, minkä vuoksi luulet meidän olevan täällä», sanoi
Phil terävästi. »Menetät ensiksi pari kolme tuntia juttelemalla noiden
ihmisten kanssa ja annat minun hakea itseäsi. Päälle päätteeksi päästät
härän menemään, vaikka olit jo saanut sen kiinni. Näyttää siltä, kuin
olisit sekaisin päästäsi, muuta en osaa sanoa.»
»Pelkäänpä sinun olevan oikeassa, Phil», vastasi Patches nöyrästi.
Helen katsahti suuttuneena mieheensä, mutta Stanford nauroi.
»Ajattelehan», hän sanoi, »että Larry Knight antaa tavallisen
härkäpaimenen hypätä nenälleen!»
Mutta Patches ei ollut niinkään rauhallinen kuin näytti. Kärjistynyt
tilanne oli jännittänyt äärimmilleen hänen itsehillintänsä, eikä
hänen ollut helppoa ystäviensä läsnäollessa ottaa vastaan esimiehensä
moitteita.
»Taitaa ollakin parasta, että lähetän tänä iltana sinut kotiin
Bobin sijasta», pitkitti Phil heidän noustessaan ratsaille. »Sano
Will-sedälle, että hän lähettää tänne kärryt ja kolme miestä ja että me
perjantaina palaamme kotiin: Ja muistakin tulla huomenna takaisin.»
»Lähdenkö nyt?»
»Kyllä, heti!»
Patches kannusti hevostaan ja ratsasti tiehensä, Philin hävitessä
rinteen toiselle puolelle, mistä oli tullutkin.
Kun paimenet olivat hävinneet näkyvistä, nojautui Helen mieheensä.
Syleillessään vaimoaan mies ihmeekseen näki hänen itkevän.
»Mikä nyt on, tyttö-kulta?» kysyi hän.
Mutta Helen vastasi nyyhkytysten lomasta, painautuen miehensä
rintaa vasten: »Ei mitään — älä välitä siitä, Stan. Olen vain niin
suunniltani.»
Ja Stanford ajatteli, että vaimon hermot olivat vain kiihtyneet
koetusta vaarasta.
Tunnin verran Patches ratsasti kotiinpäin välittäen ympäristöstään vain
sen verran kuin oli pakko pysyäkseen oikeassa suunnassa. Pensaiden ja
tiheikköjen läpi, laaksojen ja virranuomien poikki ja ylös kallioisia
rinteitä hän antoi hevosensa laukata käyttämättä tuskin lainkaan
suitsia tai kannuksia.
Hämärä alkoi laskeutua maille hänen saapuessaan kukkulalle, jolta
saattoi etäisyydessä erottaa Risti-Kolmion punaiset katot. Siellä hän
pysähdytti hevosensa ja istui kauan liikkumattomana satulassa luoden
katseensa yli maan, joka oli tullut hänelle rakkaaksi ja kotoiseksi.
Mutta hän ei nähnyt läntisen taivaan vaihtuvia värisointuja, ei
huomannut yhä piteneviä varjoja, ei muistanut yön lähenevän. Nähdessään
etäisen täplän, joka vuotta aikaisemmin oli tarjonnut hänelle suuria
mahdollisuuksia, kun hän Metsärajalla oli nähnyt kahden tien aukeavan
edessään, hän tunsi jälleen joutuneensa elämän tienristeykseen.
Aurinko oli laskenut niiden toiveiden ja haaveiden yli, jotka hänen
ankaran koetusvuotensa ensimmäisinä viikkoina olivat rohkaisseet ja
innoittaneet häntä.
Kun Stanford Manning oli kysynyt: »Mitä aiot tehdä, kun osasi
Patchesina loppuu?», oli hän vastannut, että mies, jonka tämä entisinä
päivinä oli tuntenut, nyt oli kuollut. Oliko se uusi mies, joka oli
astunut vanhan sijaan, myöskin kuoleva? Ja vaistomaisesti Patches
kääntyi ja palasi takaisin samaa tietä, jota oli tullut.
Kun ilta oli laskeutunut maille ja tuikkivat tähdet ja räiskyvä
nuotiotuli, joka sai varjot väikkymään edestakaisin pienellä
aukeamalla, valaisivat pimeää maisemaa, juttelivat Helen ja Stanford
tulen ääressä istuen vanhasta ystävästään Larry Knightistä. Mutta
jutellessaan he eivät tienneet, että matalan selänteen takana seisoi
yksinäinen mies, joka oli jättänyt hevosensa ja ryöminyt pensaikon läpi
korkeimmalle kohdalle, mistä voi nähdä aukeamalle.
Maatessaan pimeällä rinteellä mies saattoi nuotioroihun valossa nähdä
heidät molemmat riippumaton luona. Hän saattoi kuulla heidän ääniensä
hiljaisen soinnun ja silloin tällöin jonkin naurahduksen. Mutta vain
mies nauroi, sillä Helenin mieli ei ollut hilpeä tänä iltana. Sitten
hän näki Stanfordin menevän telttaan ja jälleen palaavan nuotion luo,
ja pian kaikui Helenin kitaran hiljainen, hillitty soitto; sitten
kuului hänen äänensä pehmeänä ja tummana, kun hän lauloi lemmenlaulua
toverilleen. Myöhemmin, kun nuotion tanssivat liekit olivat sammuneet
punaisena hehkuvaan hiillokseen, näki hän heidän käsikkäin menevän
telttaan. Sitten oli kaikki hiljaista. Tulen punainen hehku tummeni
ja pimeys peitti kaiken. Mutta pimeässäkin mies saattoi nähdä vaalean
täplän — valkoisen teltan.
»Getsemane», sanoi Rovasti minulle kerran, kun istuimme yhdessä ja
keskustelumme oli kosketellut monia eri asioita, »Getsemane ei ole
mikään paikka, se on jotakin, joka tapahtuu. Missä ikinä mies taistelee
omaa itseään vastaan, siellä on Getsemane. Kenties hän ei silloin sitä
tiedä; kenties hän ei taistellessaan ehdi ajatella, mitä se hänelle
merkitsee, mutta myöhemmin hän tietää. Ja voittipa hänessä kumpi voima
hyvänsä, jälkeenpäin hän tietää, että se oli hänen elämänsä suuri
taistelu.»