»Mutta sinähän tulet mukaan.»
Jälleen Helen pudisti päätään. »Minulla on muuta tekemistä. Enhän voi
aina kulkea kintereilläsi, kun olet metsällä. Älä mene kovin kauas —
vain sen verran, että voit kuulla huutoni — ja tuo minulle samanlainen
lihava metsäkana kuin toissapäivänäkin.»
Hän näki miehensä häviävän pensaikkoon ja jäi puuhailemaan nuotion
ääreen. Silloin tällöin hän kuuli laukauksia ja hymyili itsekseen
ajatellessaan, kuinka he täällä elivät oikeiden luonnonlasten tavoin.
Sitten hän huomasi juomaveden loppuneen ja lähti noutamaan sitä.
Hän oli jo puolitiessä lähteelle jotakin laulua hyräillen, kun loivalta
rinteeltä kuuluva omituinen ääni sai hänet säpsähtämään. Hän pysähtyi
kuuntelemaan. Laulu kuoli hänen huulilleen. Stanford ei saattanut
tulla niin rajusti pensaikon läpi eikä siltä suunnalta. Ja samassa,
kuin vahvistukseksi hänen vaistomaiselle ajatukselleen, kuului laukaus
etäämpää laaksosta ja ääni pensaikossa kävi yhä kuuluvammaksi, aivan
kuin suuri eläin olisi yrittänyt tunkeutua lävitse. Ja äkkiä, Helenin
jäädessä avuttomana paikoilleen tietämättä mitä tehdä, hyökkäsi
metsiköstä teräväsarvinen ja hurjasilmäinen härkä.
Jähmettyneenä kauhusta ei Helen saattanut liikahtaa eikä päästää
ääntäkään. Hän seisoi kivettyneenä uhkaavan vaaran edessä ja
kykenemättömänä kääntämään katsettaan hirviöstä, joka äkkiarvaamatta
oli rikkonut pienen aukeaman rauhan. Härän takana hän näki ratsastajan
syöksähtävän esiin yhtä hurjaa vauhtia kuin ahdistettu eläin. Kuin
unessa hän näki hevosen piiskan ja selän valuvan hikeä, miehen
kannustaessa sitä härkää kohti ja heiluttaessa lassoaan päänsä päällä.
Tilanteen peloittavuuden täytyi selvitä miehelle samassa hetkessä, kun
hän syöksyi metsiköstä ja näki härän pää kumarassa syöksyvän suoraan
avutonta naista kohden, mutta hän ei osoittanut sitä pienimmälläkään
eleellä tai äännähdyksellä. Päinvastoin hän Helenistä näytti niin
rauhalliselta, kuin hänen ilmeinen hengenvaaransa ei olisi miestä
vähääkään tyrmistyttänyt, ja samassa Helen tunsi hänet samaksi
paimeneksi, jota oli kiikarillaan tarkastellut Prescottin kilpailuissa.
Hän ei tiennyt, että syöksähtäessään esiin metsiköstä Patches oli
tuntenut hänet ja että tämä kylmäverisen täsmällisenä heiluttaessaan
lassoaan rukoili Jumalaa, kuten mies rukoilee nähdessään rakastamansa
naisen vaarassa ja tietäessään, että hänen tarmonsa ja taitavuutensa on
ainoa, joka saattaa tämän pelastaa.
Hänen silmänsä sanoivat, että välimatka vieläkin oli liian pitkä. Hänen
täytyi — täytyi — lyhentää sitä; ja jälleen hänen kannuksensa upposivat
hevosen kylkiin niin että veri tirskui. Hänen täytyi olla tyyni — tyyni
ja varma — ja nyt hänen oli toimittava — nyt!
Helen näki hevosen raivoissaan syöksähtävän eteenpäin terävien
kannusten haavoittaessa sen kylkiä. Hän näki lasson lentävän miehen
kädestä tämän nojautuessa eteenpäin satulassa. Se näytti lentävän kovin
hitaasti ja peloittavat sarvet olivat jo lähellä häntä! Sitten hän näki
ratsastajan tarttuvan oikealla kädellään satulannuppiin ja nojautuvan
taaksepäin hevosen jännittäessä takajalkansa maata vasten ja heittäessä
painonsa härän painoa vastaan. Lasso tiukkeni kuin teräsköysi, mutta
härän pää valahti jo sivulle ja sen sarvet upposivat maahan — se kaatui
miltei Helenin jalkoihin. Ja sitten, paimenen hypätessä satulasta,
Helen tunsi vaipuvansa syvään pimeyteen.
Yhä vielä hilliten itsensä ja ponnistaen voimansa äärimmilleen Patches
juoksi kaatuneen härän luo ja köytti sen lujasti. Mutta kääntyessään
naiseen päin, joka tiedottomana makasi maassa, puhkesi nyyhkytys hänen
huuliltaan ja kyynelet virtasivat hänen poskilleen. Polvistuessaan
naisen viereen hän kuiskasi yhä uudelleen samaa nimeä, jonka vuosi
sitten oli lausunut seistessään yksinään, tyhjin ja ojennetuin käsin
Metsärajan huipulla.
Nostaen tytön käsivarsilleen Patches kantoi hänet riippumattoon, nouti
vettä ja kostutti hänen ohimoltaan ja otsaansa, puhutellen lukemattomin
lempinimin tyttöä, jota hän rakasti koko miehuutensa voimalla.
Hetken kuluttua Patches näki värin palaavan hänen kalpeille poskilleen.
Hitaasti hän aukaisi silmänsä ja katsoi ihmetellen miestä, joka seisoi
kumartuneena hänen ylitseen.
»Helen!» hän kuiskasi. »Helen!»
»Sinäkö, Larry?» sopersi tyttö. »Se olit siis kuitenkin sinä! Mutta
mitä ihmettä sinä teet täällä? Minulle sanottiin, että sinun nimesi on
Patches — Honourable Patches.»
Silloin mies puhkesi puhumaan. Ja kiihkeästi, miltei kuumeisesti,
tulvivat sanat hänen huuliltaan.
»Olen täällä siksi, että tahdoin tulla mieheksi, jotta voisin saavuttaa
sinun rakkautesi. Vuosi sitten, kun tunnustin sinulle rakkauteni ja
pyysin sinua vainiokseni ja mielettömyydessäni luulin, että rikkauteni
ja se asema, jonka saatoin vaimolleni tarjota, merkitsisi jotakin
sinunlaisellesi naiselle, nauroit minulle. Sanoit, että jos menisit
naimisiin, niin tahtoisit miehen — et rahaa etkä loistavaa asemaa.
Avasit silmäni näkemään, mikä olin — tyhjäntoimittaja, räätälien
muotinukke ja naisten imartelija. Sanoit minulle, ettei minulla ollut
ainoatakaan ominaisuutta, joka olisi saattanut herättää todellisen
naisen rakkautta. Opetit minulle, että minun kosintani oli miltei
loukkaus sinua kohtaan, että sinun ystävyytesi oli samaa ystävyyttä,
jota olisit tuntenut hupaisia poikaviikaria tai hemmoteltua lasta
kohtaan. Et voinut edes vakavasti suhtautua rakkauteeni, niin kuin
sinunlaisesi naisen tulee suhtautua voimakkaan miehen rakkauteen. Ja
sinä olit oikeassa, Helen. Mutta se oli minulle katkera opetus. Lähdin
luotasi enkä enää kehdannut katsoa ketään silmiin. Tunsin itseni
syylliseksi — minulla ei enää ollut olemassaolonoikeutta. Nöyryytettynä
pakenin kaikkia, jotka tunsivat minut — tulin tänne paetakseni
siitä elämästä, joka oli tehnyt minusta sen, mikä olin — joka oli
riistänyt minulta miehuuteni. Sattumalta näin täällä, Prescottin
ratsastuskilpailuissa miehen — paimenen — jolla oli kaikkea sitä, mitä
minulta puuttui ja mikä oli saanut sinut nauramaan minulle. Ja silloin
istuessani erään yön yksinäni täällä tutkin itseäni ja taistelin
vaikeimman kamppailuni. Tiesin, että olit oikeassa, Helen, ettei ollut
helppoa luopua kaikesta siitä mukavuudesta ja ylellisyydestä, mihin
elämässäni olin tottunut. Se ei ollut helppoa, se on tosi, mutta
rakkauteni sinuun teki sen minulle helpoksi. Toivoin ja uskoin, että
jos osoittaisin olevani mies, niin voisin palata luoksesi ja sinä
kuuntelisit minua. Ja niin minä köyhänä ja muukalaisena ja vieraalla
nimellä etsin hyödyllistä työtä, joka vaatisi suurinta miehuutta. Ja
minä olen voittanut, Helen, tiedän voittaneeni. Tänään voi Patches,
paimen, katsoa ketä hyvänsä silmiin. Hän kykenee valloittamaan
itselleen paikan miesten joukossa ja puolustamaan sitä. Minä olen
saanut takaisin sen, minkä olosuhteet ja tottumus olivat minulta
riistäneet. Olen saanut miehen oikeuden palata luoksesi. Nyt käytän
sitä oikeutta, Helen. Sanon sinulle uudelleen, että rakastan sinua.
Rakastan sinua niin kuin —»
»Larry! Larry!» huudahti Helen hypähtäen seisaalleen ja vetäytyen
kauemmaksi hänestä kuin äkkiä unesta heränneenä. »Larry, et saa! Mitä
tarkoitat? Kuinka voit sanoa minulle sellaista?»
Mies vastasi yhä kiihtyneenä: »Sanon sen siksi, että olen mies ja sinä
olet nainen, jota rakastan, siksi että —»
Jälleen Helen keskeytti hänet. »Vaiti, vaiti! Älä jatka! Etkö siis
tiedä?»
»Mitä?» kysyi hän.
»Minun — minun mieheni», sopersi Helen, »Stanford Manning — me olemme
täällä häämatkallamme.»
Hän näki miehen horjahtavan kuin äkkinäisestä iskusta ja tarttuvan
viereisen puun runkoon pysyäkseen jaloillaan. Hän ei sanonut sanaakaan,
mutta hänen huulensa liikkuivat kuin itsekseen loistaen Helenin sanoja.
Pari kertaa hän katsahti häneen omituisen arasti ja epäillen, niin kuin
ei olisi voinut uskoa sanoja todeksi.
Vaistomaisesti Helen astui askelen häntä kohden. »Larry!» sanoi hän.
»Larry!»
Helenin ääni näytti herättävän hänet jälleen tajuihinsa, ja ponnistaen
viimeisen tahdonvoimansa hän seisoi suorana tytön edessä. Vanha hymy
karehti jälleen hänen huulillaan. Hän nauroi tuskalleen — ivaten
itseään ja kurjuuttaan.
Mutta tämä hymy viilsi Helenin sydäntä. »Oi, Larry!» sanoi hän
hellästi. »Anna minulle anteeksi. Olen pahoillani. Minä —»
Patches teki torjuvan kädenliikkeen, ja hänen äänensä oli tyyni ja
kohtelias. »Pyydän anteeksi, Helen. Olin typerä, kun en ymmärtänyt.
Unohdin itseni hetkeksi. Oli niin odottamatonta — tavata sinut täällä.
En ajatellut mitään.» Hän katsahti hevoseensa ja härkään, joka virui
maassa. »Siis sinä ja Stanford Manning — kunnon Stan! Iloitsen hänen
puolestaan. Ja sinun puolestasi myöskin, Helen. Minähän teidät esitin
toisillenne, muistatko?»
Hän hymyili jälleen katkeraa hymyään ja lisäsi, antamatta Helenille
aikaa vastata: »Jos sallit, niin vapautan sinut tuon hirviön
läsnäolosta.» Näin virkkaen hän meni takaisin hevosensa luo ikäänkuin
etsien lievennystä työstä, joka oli käynyt hänelle jo kotoiseksi.
Helen näki hänen irroittavan härän köysistä, hypähtävän satulaan ja
ajavan sen selänteen yli, missä laaja laidun alkoi.
Hänen jälleen tullessaan pienelle aukeamalle oli Stan palannut metsältä.
Hetkisen he juttelivat vilkkaasti kuten vanhat ystävät ainakin. Mutta
Helen antoi enimmäkseen miesten puhua. Stanford oli ihastuksissaan
tavatessaan näin äkkiarvaamatta vanhan ystävänsä, joka vain miehen
elämää tavoitellakseen oli kääntänyt selkänsä rikkauksilleen ja
sille ylellisyydelle, jonka saattoi itselleen suoda, nauttiakseen
seikkailujen ja ankaran työn viehätyksestä. Ja Patches, kuten hän
tahtoi ystäviensä kutsuvan itseään, kertoi monta huvittavaa kaskua
ja piirrettä nykyisestä elämästään, nauraen makeasti niille. Hän oli
vakava vain pyytäessään heitä pitämään salassa hänen oikean nimensä.
»Ja mitä aiot tehdä, kun osasi Patchesina on loppunut?» kysyi Stanford
uteliaana.
Tuokion verran Patches hymyili ivallisesti. Sitten hän vastasi
kevyesti: »Yritän kai jotakin muuta yhtä järjetöntä.»
Stanford nauroi. Tämä vastaus oli niin Patchesin tapainen, mutta ei
lainkaan hänen ystävänsä Larry Knightin.
»Ja mitä siihen tulee, Stan», jatkoi Patches, »niin eihän ole lainkaan
sanottu, että osani, kuten sitä kutsui, koskaan loppuu. Se on ainakin
varma, etten enää koskaan tule siksi, mikä ennen olin. Se Larry,
jonka tunsit Clevelandissa, ei lainkaan ole minä. Luulen, että hän on
kokonaan kuollut — rauha hänen tomulleen! Maailma on avara ja miehelle
riittää aina työtä!»
Phil Actonin ilmestyminen rinteelle, mistä Patches ensiksi oli
syöksynyt hurjan härän jäljessä, keskeytti keskustelun.
»Esimieheni!» sanoi Lawrence Knight ystävilleen, Risti-Kolmion
päällysmiehen pysähdyttäessä hevosensa rinteelle ja luodessa katseensa
aukeaman yli. »Olkaa varovaisia älkääkä antako hänen aavistaa, että
olette ennen nähnyt minut.»
»Tunnen hänet», sanoi Stanford. Sitten hän huusi ratsastajalle:
»Päivää, Acton, tulkaahan toki hiukan juttelemaan kanssamme!»
Phil ratsasti alas ja pudisti sydämellisesti Stanfordin kättä. Hänet
esitettiin rouva Manningille, jota hän tervehti hiukan hämillään.
Sitten hän loi Patchesiin merkitsevän katseen ja virkkoi: »Hauska
tavata teitä, herra Manning, mutta minulla ei tosiaan nyt ole aikaa
jutella. Herra Baldwin lähetti minut muutamien miesten kanssa tänne
ottamaan kiinni joitakin karanneita härkiämme.» Kääntyen Patchesiin
päin hän jatkoi: »Kun sinä et palannut, niin ajattelin, että sinulle
varmaan oli tapahtunut jotakin, ja lähdin etsimään sinua. Se härkä,
jota seurasit, pääsi karkaamaan sinulta, vai mitä?»
Helen keskeytti hänet nopeasti. »Oi, herra Acton, ette tosiaan saa
syyttää herra Patchesia siitä, mitä tapahtui. Se kävi niin että —» Hän
vaikeni kykenemättä selittämään tilannetta.
Stanford selitti muutamin sanoin Philille, mikä vaara oli hänen
vaimoaan uhannut ja kuinka Patches oli hänet siitä pelastanut.
»Se oli hyvin tehty, Patches», sanoi Phil sydämellisesti, »oikein hyvin
tehty. Olen pahoillani, herra Manning, että satuimme juuri nyt tulemaan
tänne häiritsemään teitä ja rouvaanne. Mutta perjantaina lähdemme
kotiin, ja minä sanon pojille, että he siihen mennessä pysyttelevät
poissa täältä.»
Molempien Risti-Kolmion miesten mennessä hevosiensa luo kuulivat Helen
ja Stanford Philin kysyväni »Mutta missä härkä on, Patches?»
»Päästin sen menemään», vastasi Patches.
»Päästit menemään!» huudahti Phil. »Kun jo olit saanut sen kiinni! Mitä
ajattelit?»