XIV LUKU.

Lähteen partaalla.

Kun Prescottin juhla oli ohitse ja Manningit olivat lähteneet

viettämään kuherruskuukauttaan Graniittiylängölle, palasi Kitty Reid

Williamson Valleyhin tuntien, että samalla kun hänen suhteensa Philiin

oli katkennut, oli hänen viimeinenkin kiintymyksensä kotilaaksoon

saanut ankaran kolahduksen. Ei kestäisi enää kauan, ennen kuin kartano

myytäisiin, sillä muuan välittäjä oli jo tehnyt kaupat miltei valmiiksi

ostajan kanssa, joka ensin tulisi katsomaan maita. Siihen mennessä

Kitty päätti odottaa kärsivällisesti. Helenin käynti auttaisi häntä,

ja olihan hänellä sitä paitsi seuranaan professori Parkhill. Patchesia

lukuunottamatta hän mieluummin olikin professorin seurassa.

Professori ymmärsi häntä erinomaisesti. Sen hän sanoikin Kittylle monta

kertaa päivässä. Professori puhui hänen kieltään, kuten Phil sanoi, hän

ymmärsi, kuinka ympäristön raaka ja peittelemätön aineellisuus vaivasi

ja kyllästytti tyttöä. Hän ymmärsi paremmin kuin Kitty itse, eikä

väsynyt selittämästä, että hänen kaipuunsa korkeampaan älylliseen ja

sielulliseen elämään oli vain seuraus hänen harvinaisista lahjoistaan

ja sielunelämänsä suuresta herkkyydestä ja tunteellisuudesta.

Professori iloitsi hänen kanssaan — puhtaasti ja vilpittömästi — että

hän niin pian oli pääsevä vapauteen ja saava tilaisuuden älyllisten

lahjojensa kehittämiseen. Tätä hän vakuutti joka päivä, ja eräänä

iltapäivänä hän sanoi enemmänkin.

Se tapahtui samana iltapäivänä, jolloin Patches äkkiarvaamatta

oli tavannut Helenin ja Stanfordin Graniittiylängöllä. Kitty ja

professori olivat olleet käymässä Simmonsilla ja olivat kotimatkalla

Risti-Kolmioon, kun professori äkkiä kysyi: »Pitääkö meidän pitää hyvin

kiirettä? Täällä on niin suloista, kun ei ole ketään, joka häiritsisi

yhdessäoloamme.»

»Eipä suinkaan», vastasi Kitty, »ei meillä ole polttavaa kiirettä

kotiin.» Hän katsahti ympärilleen. »Voimme istuutua hetkeksi tuonne

setripuiden alle, missä kerran tapasitte minut ja herra Patchesin —

muistatteko, se oli silloin, kun näimme Yavapai Joen.»

»Jos luulette, että voimme jättää kärryt», vastasi professori, »niin

olisi se tosiaan hauskaa.»

Kitty sitoi hevoset läheiseen puuhun, ja hetkisen kuluttua he istuivat

puiden vilpoisessa varjossa.

»Neiti Reid», alkoi professori arvokkaasti ja mahtipontisesta »minun

täytyy tunnustaa, että minua tuona päivänä todellakin ihmetytti teidän

seurustelunne tuollaisen miehen kuin Patchesin kanssa. Suonette

anteeksi, että sanon sen, mutta teidän on täytynyt huomata vilpitön

kiintymykseni. Satuin myöskin eräänä päivänä näkemään teidät Prescottin

puistossa hänen seurassaan. Loukkaanko teitä puhumalla siitä?»

»Ette lainkaan, professori Parkhill», vastasi Kitty hymyillen

ajatellessaan, kuinka tietämätön professori oli paimenen oikeasta

luonteesta. »Pidän Patchesista. Hän kiinnittää suuresti minun mieltäni,

eikä minulla tosiaan ole syytä olla epäystävällinen häntä kohtaan. Eikö

minun teidän mielestänne pitäisi olla ystävällinen poikiamme kohtaan?»

»Ehkä teidän pitää», huokasi professori. »Mutta minun tekee suorastaan

pahaa, kun näen teidän seurustelevan tuollaisen miehen kanssa. Minusta

on julmaa, että teidän pitää olla kosketuksissa sellaisten ihmisien

kanssa. Minusta tuntuu hauskalta tietää, että pääsette pian vapaaksi

sellaisista velvollisuuksista ja saatte valita seuranne omasta

luokastanne.»

Kittyn oli varsin vaikea vastata. Hän ei tahtonut moittia Patchesia

ja monia ystäviään Williamson Valleyssa, mutta hän ei liioin halunnut

selittää, että Patches oli vain näytellyt professorin huviksi, sillä

hän tunsi, ettei hän itse ollut aivan syytön tähän ilveilyyn. Siksi

hän ei virkkanut mitään, vaan näytti vaieten yhtyvän seuralaisensa

mielipiteeseen. Niin ainakin professorista tuntui, ja hän arveli Kittyn

vaikenemisellaan tahtovan rohkaista häntä jatkamaan.

»Teidän täytyy ymmärtää, neiti Reid, että teidän sielullinen

hyvinvointinne on minulle erittäin tärkeä. Näinä kuukausina, jotka

olemme viettäneet yhdessä, on teidän läheisyytenne — sielullinen

läheisyytenne, tarkoitan — käynyt minulle sanomattoman rakkaaksi.

Meidän sielujemme sopusointu on rohkaissut ja innoittanut minua. Olen

tuntenut itseni voimakkaammaksi ja rohkeammaksi kuin milloinkaan ennen

tavoittelemaan älyllisen elämän hohtavia huippuja. Ja jollen ole

erehtynyt, olette tekin tuntenut toveruutemme kohottavan teitä?»

»Se on totta, professori Parkhill», vastasi Kitty vilpittömästi.

»Keskustelumme ovat olleet minulle paljon suuremman arvoisia kuin voin

sanoakaan. En ole koskaan unohtava tätä kesää. Teidän ystävyytenne on

suuresti vaikuttanut elämääni.»

Pieni mies väänteli itseään levottomana ja pälyili ympärilleen. »Olen

vilpittömästi iloinen siitä, että minun seurani ei ole ollut teille

epämieluinen. Minusta tuntuu, ettei se ole ollut, mutta — hm — tahdoin

kernaasti kuulla teidän itsenne vahvistavan mielipiteeni. Minun on

tunnustettava, että minun — tuota — että minun ei ole helppo sanoa

sitä, mikä jo useampia viikkoja on painanut mieltäni.»

Kitty katsoi häneen hartaana kuin ainakin tiedonjanoinen oppilas, joka

odottaa kunnioitettavan opettajan huulilta putoavan kalliita hedelmiä.

»Neiti Reid, miksi pitäisi kauniin ja epäilemättä erittäin

hedelmällisen toveruutemme loppua?»

»En ymmärrä sanojanne, professori Parkhill», vastasi tyttö

hämmästyneenä.

Tämä katsahti tyttöön. Hänen ilmeessään oli heikko — hyvin heikko —

moitteen häive. »Kuinka niin, olenhan mielestäni esittänyt ajatukseni

hyvinkin selvästi. Tarkoitan hartaasti haluavani, että suhteemme —

suhde, jonka molemmat olemme havainneet hedelmälliseksi — jatkuisi

edelleen. Olen vakuuttunut siitä, että nämä kuukaudet, jotka

olemme viettäneet yhdessä, ovat riittävästi todistaneet sielujemme

värähtelevän täydellisessä sopusoinnussa. Minä tarvitsen teitä, rakas

ystävä. Te ymmärrätte sieluni tarpeet ja kaipuun. Minä tarvitsen teitä

rohkaisemaan, innoittamaan ja auttamaan itseäni siinä jalossa työssä,

johon uhraan kaiken tarmoni ja kaiken voimani.»

Nyt Kitty katsahti häneen huvittunut ilme kasvoillaan. »Tarkoitatteko,

että —» hän keskeytti hämillään veren kohotessa hänen poskiinsa.

»Tarkoitan», vastasi professori varmasti. »Pyydän teitä vaimokseni. En

kuitenkaan», hän lisäsi nopeasti, »tämän suhteen tavallisessa mielessä.

Minä näet tarjoan teille sielujemme avioliittoa.»

Nuori nainen keskeytti hänet. »Vaietkaa, professori Parkhill», huudahti

hän kauhistuneena.

Professori oli sekä hämmästynyt että aika tavalla pettynyt. »Onko minun

käsitettävä teidät siten, että te ette vastaa tunteisiini, neiti Reid?

Onko mahdollista, että olisin niin suuresti erehtynyt?»

Kitty käänsi päänsä poispäin, aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta

enää milloinkaan katsoa professoriin. »Se mitä pyydätte, on

mahdotonta», hän virkkoi matalalla äänellä. »Mahdotonta!»

Kitty ei saattanut estää vastenmielisyyden tunnetta nousemasta

mieleensä, niin urheasti kuin hän koettikin taistella sitä vastaan. Ja

miksi, hän kysyi itseltään, miksi herätti tämän miehen kosinta hänessä

sellaista vastenmielisyyttä ja inhoa? Hänhän oli kuuluisa tiedemies,

tunnettu ja ihailtu. Hänen vaimollaan olisi ilman muuta pääsy siihen

elämään, jota Kitty hartaasti kaipasi ja jonka vuoksi hän oli valmis

uhraamaan syntymäkotinsa ja vanhat ystävänsä. Professori oli esittänyt

kosintansa valituin ja älykkäin sanoin. Hän oli tulkinnut ajatuksensa

kielellä, jota Kitty ylpeänä oli luullut ymmärtävänsä ja jolla he usein

olivat keskustelleet keskenään, mutta yhtäkaikki hän tunsi itsensä

nöyryytetyksi ja loukatuksi. Oli kuin professori tarjoamalla hänelle

avioliittoa puhtaasti älyllisen ja sielullisen yhdyselämän perusteella

olisi loukannut naista. Ja ihmetellen Kitty totesi, ettei hänestä ollut

tuntunut sellaiselta Philin tunnustaessa hänelle rakkauttaan. Hän

oli ollut ylpeä ja iloinen tietäessään voittaneensa Philin kaltaisen

miehen rakkauden, vaikkakaan ei voinut lupautua hänen vaimokseen. Ja

tällä samalla paikalla, jonka professori oli valinnut tunnustuksilleen,

oli Patches sanonut hänelle, että hän aikoi vaihtaa elämän parhaan

ja kauneimman todellisuuden turhiin saippuakupliin — että hän aikoi

heittää pois sisuksen ja tyytyä tyhjiin kuoriin. Tätäkö Patches oli

ajatellut?

»Minua surettaa, neiti Reid», virkkoi professori, »että ne puhtaat

ja ylevät tunteet, joihin olen vedonnut, eivät näytä herättävän

vastakaikua teidän sielussanne. Minä —»

Jälleen tyttö keskeytti hänet kärsimättömällä kädenliikkeellä: »Älkää

jatkako, professori Parkhill. Minä — minä pelkään kaikesta huolimatta

olevani hyvin matalalla tasolla. Tulkaa, meidän on aika palata kotiin.»

Koko iltapäivän ja illan Kitty oli levoton ja hajamielinen. Hän

tahtoi nauraa professorin hullunkuriselle kosinnalle, mutta hänen

poskensa hehkuivat vihasta ja hän olisi tahtonut itkeä häpeästä ja

nöyryytyksestä. Ja hänen sielussaan soi kaiken aikaa sama kysymys:

eikö professorin ehdotus ihanteellisesta avioelämästä ollutkin hänen

edustamiensa sivistysaatteiden johdonmukainen seuraus — aatteiden,

joiden harras ihailija Kitty tähän päivään saakka oli ollut? Mutta jos

hän tosiaan piti professorin ja hänen kaltaistensa ihmisten edustamaa

sivistystä niin ihailtavana — paljon korkeampana sitä elämää, johon

Phil Acton kuului — miksi ei hän silloin tuntenut itseään ylpeäksi sen

sijaan, että tunsi olevansa nöyryytetty tunteesta, jota ei edes voinut

sanoa rakkaudeksi. Miksi ei hän ollut tuntenut itseään nöyryytetyksi

silloin, kun Phil pyysi häntä vaimokseen? Saattoiko sittenkin olla

olemassa jotakin, joka kaikesta huolimatta oli yläpuolella sen

sivistyksen, mitä hän oli pitänyt elämän suurimpana ihanteena?

Saattoiko Granite Mountainin maassa sittenkin olla jotakin, joka oli

yläpuolella kaiken, minkä hän koulussa oli saanut oppia, aivan kuin

Granite Mountain itse suurenmoisuudessaan ja jykevässä kauneudessaan

kohosi ylväimpienkin ihmiskäden pystyttämien rakennusten yli?

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun Kitty, yhä valveilla ja rauhattomana,

kuuli kavioiden kapsetta pihalta. Ratsastaja oli Patches, joka palasi

kotiin pitkältä retkeltään.

Väsyneenä ruumiiltaan ja sielultaan päivän koettelemusten jälkeen

Patches painui vuoteeseen. Hänen tehdessään aamulla Rovastille

ilmoituksensa yritti tämä nähdessään hänen kasvojensa ilmeen saada

hänet jäämään päiväksi kartanoon. Mutta Patches ei suostunut siihen.

Phil odotti häntä, ja hänen oli palattava Graniittiylängölle. Syötyään

aamiaisensa hän lähti matkaan.

Hän oli jo ehtinyt Minttu-uomalle saakka ja pysähtynyt juottamaan

hevostaan ja virkistämään itseään raikkaalla vedellä, kun kuuli jonkun

nopeata laukkaa ratsastavan samaa tietä, jota äsken itse oli tullut.

Hetkistä myöhemmin ilmestyi Kitty näkyviin.

Nähdessään Patchesin lähteen partaalla tyttö heilutti kättään

tervehdykseksi. Ja vastatessaan tervehdykseen ja nähdessään hänen

lähestyvän tunsi Patches iloitsevansa hänen tulostaan. Heidän vilpitön,

uskollinen ystävyytensä, joka oli alkanut heti ensi näkemältä Kittyn

osoittaessa ystävällistä mielenkiintoa nahkapoikaa kohtaan, antoi

hänelle turvallisen ja mieluisan tunteen. Väsyneenä ja alakuloisena

hän tervehti tyttöä lämpimästi ja iloisena, niin että Kitty punastui

mielihyvästä.

»Näin teidän lähtevän pihalta», sanoi Kitty, »ja päätin lähteä mukaanne

Graniittiylängölle tervehtimään Manningeja. He pyysivät minua tulemaan

tällä viikolla, ja minun mielestäni he ovat saaneet tarpeeksi nauttia

kuherruskuukaudestaan. Tehän tiedätte, missä he oleskelevat?»

»Tiedän», vastasi Patches. »Nain heidät eilen. Mutta tulkaahan juomaan.

Te olette ratsastanut hyvää vauhtia!»

»Tahdoin tavata teidät niin pian kuin suinkin», nauroi Kitty

hypätessään kevyesti satulasta. »Mutta te saitte hyvän etumatkan minun

satuloidessani Midnightiani. ‘Onpa tämä ihana paikka! Mutta minua

janottaa tosiaan vallan kauheasti.»

»Valitan, ettei minulla ole millä ammentaa», virkkoi Patches ja nauroi

hilpeätä naurua tytön vastatessa: »Unohdatte, että olen tottunut maan

tapoihin.» Ja heittäen maahan leveän hattunsa hän kumartui juomaan

lähteestä, kuten Patcheskin oli tehnyt.

Patchesin katsellessa tyttöä välähti muuan ajatus hänen mielessään —

niin tavaton ja odottamaton, että hän ei edes uskaltanut ajatella sitä

loppuun.

»Puhukaapa vielä jumalien nektarista!» huudahti Kitty hengähtäen syvään

ja kohottaen hymyilevät kasvonsa Patchesia kohden. Ja jälleen hän

kumartui juomaan.

»Ja nyt, herra, olkaa ystävällinen ja tuokaa minulle kimpullinen

kaisloja. Teemme niistä mukavan istuimen itsellemme tuonne siimekseen

ja välitämme vähät Granite Mountainista, Manningeista ja teidän

paimenistanne.»

Patches kävi noutamassa aimo kimpullisen kaisloja ja ojentautui

pitkäkseen ruohoon korkean sykomorin alle Kittyn istuutuessa hänen

viereensä. Siinä hän lojui selällään kädet ristissä niskan alla

ja silmäili kotkaa, joka näkyi pienenä mustana pilkkuna sinisellä

taivaalla. Hetkisen kuluttua hän näytti kokonaan unohtaneen

seuralaisensa.

Kitty nojautui häntä kohden ja piti kaislan latvaa hänen silmiensä

edessä. »Minulla ei ole penniäkään mukana», hän sanoi, »mutta annan

tämän teille ajatuksistanne.»

Patches kohottautui nopeasti istumaan. »Sekin olisi liian suuri

hinta minun ajatuksistani. Mutta te ette ole kertonut minulle, mitä

ystävällemme professorille kuuluu? Eikö leiliä ole paha omatunto, kun

näin hylkäsitte hänet?»

Kitty kohotti torjuen molemmat kätensä. »Vaietkaa, Patches, vaietkaa!

Uh! kunpa tietäisitte, kuinka virkistävää on taas olla oikean miehen

seurassa!»

Patches nauroi.

»Vahinko, että Phil on Graniiltiylängöllä. Unohdin sanoa teille, että

hän tietää Manningien oleskelupaikan aivan yhtä hyvin kuin minäkin.»

Nämä sanat eivät nähtävästi miellyttäneet Kittyä. Sitten hän vastasi

vakavasti: »Kenties minun pitäisi sanoa teille, Patches — mehän olemme

olleet niin hyviä ystäviä, te ja minä — Phil —»

»Niin?»

»Phil ei merkitse minulle mitään, Patches. Tarkoitan —»

»Te tarkoitatte sillä tavoin kuin hän tahtoisi?» auttoi Patches

huomattavan innokkaasti.

»Niin.»

»Ja te olette sanonut sen hänelle, Kitty?» Patches kysyi kiihkeästi.

»Niin — olen sanonut sen hänelle.»

Patches oli hetken vaiti. »Phil raukka», hän sanoi hiljaa. »Nyt

käsitän. Ajattelinkin, että jotakin sellaista oli tapahtunut. Hän on

miesten parhaita, Kitty.»

»Tiedän — tiedän», vastasi Kitty kuin haluten lopettaa tämän

puheenaiheen. »Mutta siitä ei yksinkertaisesti saattanut tulla mitään.»

Patches katsoi häneen kiihkeästi, tummissa silmissään ilme, jota

Kitty ei milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Patchesin mieli oli

kuohumistilassa. Heidän jutellessaan ja nauraessaan oli ajatus, joka

yllättävänä oli välähtänyt hänen mieleensä hänen tuntiessaan Kittyn

hilpeän ja toverillisen olemukseen tuovan hänen tuskalleen lievitystä

ja lohtua, yhä lujittunut ja vahvistunut. Siitä lähtien, kun he

vuosi takaperin ensi kerran näkivät toisensa, oli heidän välillään

vallinnut vilpitön toveruus, joka vähitellen oli syventynyt läheiseksi

ystävyydeksi. Miksi saattoikaan tämä ystävyys vielä muuttua! Patches

ajatteli tytön palavaa kaipuuta siihen elämään, jonka hän hyvin tunsi,

ja tiesi voivansa tyydyttää hänen sydämensä pienimmänkin toiveen ja

kuitenkin suojella häntä maailman vaaroilta ja salaisilta ansoilta. Ja

tähän tunteeseen yhtyi tietoisuus hänen oman elämänsä yksinäisyydestä

ja autiudesta.

Kittyn sanat hänen ja Philin välisen suhteen loppumisesta poistivat

esteen, joka oli häntä pidättänyt ilmaisemasta tätä ajatustaan, ja

hänen tavallinen tapansa — toimia harkitsematta — osoittautui nytkin

hänen seuraavissa sanoissaan: »Kauhistuisitteko, Kitty, jos sanoisin

teille olevani iloinen? Iloitsevani siitä, että te sanoitte ei

Philille, vaikka olenkin pahoillani hänen puolestaan?»

»Te iloitsette?» virkkoi tyttö ihmetellen. »Ja miksi?»

»Siksi, että nyt minulla on oikeus sanoa teille jotakin, jota äsken en

olisi voinut sanoa. Pyydän teitä vaimokseni, Kitty. Tahtoisin täyttää

teidän elämänne kauneudella ja onnella ja tyydytyksellä. Tahtoisin

teidän tulevan kanssani maailmaan katsomaan sen ihmeitä. Tahtoisin

ympäröidä teidät kirjallisuuden ja taiteen ihanuuksilla, kaikella

sillä, mitä sydämenne ikävöi. Tahtoisin teidän tutustuvan ihmisiin,

joiden ystävyys olisi ilo teille. Tulkaa minun kanssani, tyttö — tulkaa

vaimokseni, ja yhdessä me olemme löytävä rikkaan ja hyödyllisen ja

onnellisen elämän. Tahdotteko, Kitty? Tahdotteko seurata minua?»

Tytön kuunnellessa syvenivät hänen harmaat silmänsä ihmetyksestä ja

mielihyvästä. Oli kuin olisi joku hyvä haltia äkkiä avannut hänelle

oven luvattuun maahan. Sitten riemu häipyi hänen kasvoiltaan ja hän

virkkoi empien: »Teette pilaa minusta, Patches.»

Kittyn lausuessa hänen nimensä nauroi mies ääneen. »Unohdin, että te

ette edes tunne minua — tarkoitan, että ette edes tiedä nimeäni.»

»Oletteko siis joku valepukuinen prinssi, herra Patches?»

»En prinssi, Kitty — vain tavallinen mies, siinä kaikki. Mutta mies,

joka voi tarjota teille huolettoman elämän ja kunnioitetun nimen

ja kaiken, mistä olen puhunut teille. Mutta minun täytyy kertoa se

teille — minä olen aina tiennyt kerran kertovani sen teille, mutta en

aavistanut sen tapahtuvan juuri tänään. Nimeni on Lawrence Knight.

Kotini on Clevelandissa Ohiossa. Mitä perheeseeni ja henkilökohtaiseen

asemaani ja elämääni tulee, voi isänne antaa teille haluamanne tiedot.

Riittää, kun vakuutan; että kykenen tarjoamaan teille kaiken, mitä olen

luvannut.»

Hänen mainitessaan nimensä suurenivat Kittyn silmät jälleen. Ystävänsä

ja koulutoverinsa Helen Manningin kautta hän tiesi Lawrence Knightistä

enemmän kuin tämä aavistikaan.

»Mutta sanokaahan minulle», virkkoi Kitty, »mistä syystä herra Lawrence

Knight huvitteleiksen esittämällä Honourable Patchesia?»

Mies vastasi vakavasti: »Tiedän, että se teidän mielestänne mahtaa

kuulua hyvin omituiselta, mutta yksinkertainen totuus on, että väsyin

itseeni ja hyödyttömään elämääni. Päätin koettaa, voisinko itse ansaita

itselleni paikan miesten joukossa. Tahdoin merkitä jotakin oman

miehuuteni» — hän epäröi hiukan, mutta jatkoi sitten rohkeasti — »enkä

rahojani ja yhteiskunnallisen asemani takia. Tahdoin olla riippumaton —

elää kuten toiset miehet, omasta voimastani ja tarmostani ja työstäni.

Jos olisin ilmoittanut oikean nimeni pyrkiessäni Risti-Kolmioon,

olisivat tuttavani varsin pian keksineet olinpaikkani ja pieni kokeeni

olisi täydellisesti epäonnistunut.»

Hänen puhuessaan olivat tuhannet ajatukset risteilleet Kittyn mielessä.

Hän uskoi vilpittömästi tyttövuosiensa rakkauden Philiin olevan

lopussa. Tämä mies oli Patchesina saavuttanut hänen kunnioituksensa

ja kiintymyksensä, ja hänen ilmeinen sivistyksensä herätti hänen

ihailuaan. Hän tunsi, että hän oli kaikkea, mitä Phil, ja vielä

enemmän. Kuunnellessaan hänen kosintaansa Kitty ei ollut tuntenut

pienintäkään häivettä siitä vastenmielisyydestä ja kauhusta, joka hänet

oli vallannut vastaanottaessaan professori Parkhillin tarjouksen.

Hänen äskeinen kokemuksensa estetiikan jalon esitaistelijan kanssa oli

herättänyt eloon kaikki hänen naiselliset vaistonsa, ja ne vetivät

häntä tämän voimakkaan, ryhdikkään miehen puoleen, jonka kosinnasta

kuka nainen hyvänsä olisi saattanut ylpeillä. Ja lisäksi oli elämä,

jonka hän tiesi tämän miehen saattavan hänelle tarjota ja jonka hän

nyt saattaisi saavuttaa ilman vanhempiensa suurta uhria — kotikartanon

myymisiä — tärkeä tekijä Lawrence Knightin tarjouksessa.

»Se olisi ihanaa», sanoi hän verkalleen. »Minä olen paljon haaveillut

kaikesta siitä.»

»Te seuraatte minua, eikö niin? Annatte minun täyttää kaikki toiveenne

— tulette kanssani siihen elämään, jota niin hartaasti kaipaatte?»

»Tahdotteko minut todellakin, Patches?» kysyi Kitty arasti, ikäänkuin

hänen mielessään vielä olisi ollut epäilyksen varjo.

»Kernaammin kuin mitään muuta maailmassa», väitti mies. »Sanokaa, että

tahdotte, Kitty. Sanokaa, että tahdotte tulla vaimokseni.»

Kun mies on mies · 第 39 / 45 题