Lähteen partaalla.
Kun Prescottin juhla oli ohitse ja Manningit olivat lähteneet
viettämään kuherruskuukauttaan Graniittiylängölle, palasi Kitty Reid
Williamson Valleyhin tuntien, että samalla kun hänen suhteensa Philiin
oli katkennut, oli hänen viimeinenkin kiintymyksensä kotilaaksoon
saanut ankaran kolahduksen. Ei kestäisi enää kauan, ennen kuin kartano
myytäisiin, sillä muuan välittäjä oli jo tehnyt kaupat miltei valmiiksi
ostajan kanssa, joka ensin tulisi katsomaan maita. Siihen mennessä
Kitty päätti odottaa kärsivällisesti. Helenin käynti auttaisi häntä,
ja olihan hänellä sitä paitsi seuranaan professori Parkhill. Patchesia
lukuunottamatta hän mieluummin olikin professorin seurassa.
Professori ymmärsi häntä erinomaisesti. Sen hän sanoikin Kittylle monta
kertaa päivässä. Professori puhui hänen kieltään, kuten Phil sanoi, hän
ymmärsi, kuinka ympäristön raaka ja peittelemätön aineellisuus vaivasi
ja kyllästytti tyttöä. Hän ymmärsi paremmin kuin Kitty itse, eikä
väsynyt selittämästä, että hänen kaipuunsa korkeampaan älylliseen ja
sielulliseen elämään oli vain seuraus hänen harvinaisista lahjoistaan
ja sielunelämänsä suuresta herkkyydestä ja tunteellisuudesta.
Professori iloitsi hänen kanssaan — puhtaasti ja vilpittömästi — että
hän niin pian oli pääsevä vapauteen ja saava tilaisuuden älyllisten
lahjojensa kehittämiseen. Tätä hän vakuutti joka päivä, ja eräänä
iltapäivänä hän sanoi enemmänkin.
Se tapahtui samana iltapäivänä, jolloin Patches äkkiarvaamatta
oli tavannut Helenin ja Stanfordin Graniittiylängöllä. Kitty ja
professori olivat olleet käymässä Simmonsilla ja olivat kotimatkalla
Risti-Kolmioon, kun professori äkkiä kysyi: »Pitääkö meidän pitää hyvin
kiirettä? Täällä on niin suloista, kun ei ole ketään, joka häiritsisi
yhdessäoloamme.»
»Eipä suinkaan», vastasi Kitty, »ei meillä ole polttavaa kiirettä
kotiin.» Hän katsahti ympärilleen. »Voimme istuutua hetkeksi tuonne
setripuiden alle, missä kerran tapasitte minut ja herra Patchesin —
muistatteko, se oli silloin, kun näimme Yavapai Joen.»
»Jos luulette, että voimme jättää kärryt», vastasi professori, »niin
olisi se tosiaan hauskaa.»
Kitty sitoi hevoset läheiseen puuhun, ja hetkisen kuluttua he istuivat
puiden vilpoisessa varjossa.
»Neiti Reid», alkoi professori arvokkaasti ja mahtipontisesta »minun
täytyy tunnustaa, että minua tuona päivänä todellakin ihmetytti teidän
seurustelunne tuollaisen miehen kuin Patchesin kanssa. Suonette
anteeksi, että sanon sen, mutta teidän on täytynyt huomata vilpitön
kiintymykseni. Satuin myöskin eräänä päivänä näkemään teidät Prescottin
puistossa hänen seurassaan. Loukkaanko teitä puhumalla siitä?»
»Ette lainkaan, professori Parkhill», vastasi Kitty hymyillen
ajatellessaan, kuinka tietämätön professori oli paimenen oikeasta
luonteesta. »Pidän Patchesista. Hän kiinnittää suuresti minun mieltäni,
eikä minulla tosiaan ole syytä olla epäystävällinen häntä kohtaan. Eikö
minun teidän mielestänne pitäisi olla ystävällinen poikiamme kohtaan?»
»Ehkä teidän pitää», huokasi professori. »Mutta minun tekee suorastaan
pahaa, kun näen teidän seurustelevan tuollaisen miehen kanssa. Minusta
on julmaa, että teidän pitää olla kosketuksissa sellaisten ihmisien
kanssa. Minusta tuntuu hauskalta tietää, että pääsette pian vapaaksi
sellaisista velvollisuuksista ja saatte valita seuranne omasta
luokastanne.»
Kittyn oli varsin vaikea vastata. Hän ei tahtonut moittia Patchesia
ja monia ystäviään Williamson Valleyssa, mutta hän ei liioin halunnut
selittää, että Patches oli vain näytellyt professorin huviksi, sillä
hän tunsi, ettei hän itse ollut aivan syytön tähän ilveilyyn. Siksi
hän ei virkkanut mitään, vaan näytti vaieten yhtyvän seuralaisensa
mielipiteeseen. Niin ainakin professorista tuntui, ja hän arveli Kittyn
vaikenemisellaan tahtovan rohkaista häntä jatkamaan.
»Teidän täytyy ymmärtää, neiti Reid, että teidän sielullinen
hyvinvointinne on minulle erittäin tärkeä. Näinä kuukausina, jotka
olemme viettäneet yhdessä, on teidän läheisyytenne — sielullinen
läheisyytenne, tarkoitan — käynyt minulle sanomattoman rakkaaksi.
Meidän sielujemme sopusointu on rohkaissut ja innoittanut minua. Olen
tuntenut itseni voimakkaammaksi ja rohkeammaksi kuin milloinkaan ennen
tavoittelemaan älyllisen elämän hohtavia huippuja. Ja jollen ole
erehtynyt, olette tekin tuntenut toveruutemme kohottavan teitä?»
»Se on totta, professori Parkhill», vastasi Kitty vilpittömästi.
»Keskustelumme ovat olleet minulle paljon suuremman arvoisia kuin voin
sanoakaan. En ole koskaan unohtava tätä kesää. Teidän ystävyytenne on
suuresti vaikuttanut elämääni.»
Pieni mies väänteli itseään levottomana ja pälyili ympärilleen. »Olen
vilpittömästi iloinen siitä, että minun seurani ei ole ollut teille
epämieluinen. Minusta tuntuu, ettei se ole ollut, mutta — hm — tahdoin
kernaasti kuulla teidän itsenne vahvistavan mielipiteeni. Minun on
tunnustettava, että minun — tuota — että minun ei ole helppo sanoa
sitä, mikä jo useampia viikkoja on painanut mieltäni.»
Kitty katsoi häneen hartaana kuin ainakin tiedonjanoinen oppilas, joka
odottaa kunnioitettavan opettajan huulilta putoavan kalliita hedelmiä.
»Neiti Reid, miksi pitäisi kauniin ja epäilemättä erittäin
hedelmällisen toveruutemme loppua?»
»En ymmärrä sanojanne, professori Parkhill», vastasi tyttö
hämmästyneenä.
Tämä katsahti tyttöön. Hänen ilmeessään oli heikko — hyvin heikko —
moitteen häive. »Kuinka niin, olenhan mielestäni esittänyt ajatukseni
hyvinkin selvästi. Tarkoitan hartaasti haluavani, että suhteemme —
suhde, jonka molemmat olemme havainneet hedelmälliseksi — jatkuisi
edelleen. Olen vakuuttunut siitä, että nämä kuukaudet, jotka
olemme viettäneet yhdessä, ovat riittävästi todistaneet sielujemme
värähtelevän täydellisessä sopusoinnussa. Minä tarvitsen teitä, rakas
ystävä. Te ymmärrätte sieluni tarpeet ja kaipuun. Minä tarvitsen teitä
rohkaisemaan, innoittamaan ja auttamaan itseäni siinä jalossa työssä,
johon uhraan kaiken tarmoni ja kaiken voimani.»
Nyt Kitty katsahti häneen huvittunut ilme kasvoillaan. »Tarkoitatteko,
että —» hän keskeytti hämillään veren kohotessa hänen poskiinsa.
»Tarkoitan», vastasi professori varmasti. »Pyydän teitä vaimokseni. En
kuitenkaan», hän lisäsi nopeasti, »tämän suhteen tavallisessa mielessä.
Minä näet tarjoan teille sielujemme avioliittoa.»
Nuori nainen keskeytti hänet. »Vaietkaa, professori Parkhill», huudahti
hän kauhistuneena.
Professori oli sekä hämmästynyt että aika tavalla pettynyt. »Onko minun
käsitettävä teidät siten, että te ette vastaa tunteisiini, neiti Reid?
Onko mahdollista, että olisin niin suuresti erehtynyt?»
Kitty käänsi päänsä poispäin, aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta
enää milloinkaan katsoa professoriin. »Se mitä pyydätte, on
mahdotonta», hän virkkoi matalalla äänellä. »Mahdotonta!»
Kitty ei saattanut estää vastenmielisyyden tunnetta nousemasta
mieleensä, niin urheasti kuin hän koettikin taistella sitä vastaan. Ja
miksi, hän kysyi itseltään, miksi herätti tämän miehen kosinta hänessä
sellaista vastenmielisyyttä ja inhoa? Hänhän oli kuuluisa tiedemies,
tunnettu ja ihailtu. Hänen vaimollaan olisi ilman muuta pääsy siihen
elämään, jota Kitty hartaasti kaipasi ja jonka vuoksi hän oli valmis
uhraamaan syntymäkotinsa ja vanhat ystävänsä. Professori oli esittänyt
kosintansa valituin ja älykkäin sanoin. Hän oli tulkinnut ajatuksensa
kielellä, jota Kitty ylpeänä oli luullut ymmärtävänsä ja jolla he usein
olivat keskustelleet keskenään, mutta yhtäkaikki hän tunsi itsensä
nöyryytetyksi ja loukatuksi. Oli kuin professori tarjoamalla hänelle
avioliittoa puhtaasti älyllisen ja sielullisen yhdyselämän perusteella
olisi loukannut naista. Ja ihmetellen Kitty totesi, ettei hänestä ollut
tuntunut sellaiselta Philin tunnustaessa hänelle rakkauttaan. Hän
oli ollut ylpeä ja iloinen tietäessään voittaneensa Philin kaltaisen
miehen rakkauden, vaikkakaan ei voinut lupautua hänen vaimokseen. Ja
tällä samalla paikalla, jonka professori oli valinnut tunnustuksilleen,
oli Patches sanonut hänelle, että hän aikoi vaihtaa elämän parhaan
ja kauneimman todellisuuden turhiin saippuakupliin — että hän aikoi
heittää pois sisuksen ja tyytyä tyhjiin kuoriin. Tätäkö Patches oli
ajatellut?
»Minua surettaa, neiti Reid», virkkoi professori, »että ne puhtaat
ja ylevät tunteet, joihin olen vedonnut, eivät näytä herättävän
vastakaikua teidän sielussanne. Minä —»
Jälleen tyttö keskeytti hänet kärsimättömällä kädenliikkeellä: »Älkää
jatkako, professori Parkhill. Minä — minä pelkään kaikesta huolimatta
olevani hyvin matalalla tasolla. Tulkaa, meidän on aika palata kotiin.»
Koko iltapäivän ja illan Kitty oli levoton ja hajamielinen. Hän
tahtoi nauraa professorin hullunkuriselle kosinnalle, mutta hänen
poskensa hehkuivat vihasta ja hän olisi tahtonut itkeä häpeästä ja
nöyryytyksestä. Ja hänen sielussaan soi kaiken aikaa sama kysymys:
eikö professorin ehdotus ihanteellisesta avioelämästä ollutkin hänen
edustamiensa sivistysaatteiden johdonmukainen seuraus — aatteiden,
joiden harras ihailija Kitty tähän päivään saakka oli ollut? Mutta jos
hän tosiaan piti professorin ja hänen kaltaistensa ihmisten edustamaa
sivistystä niin ihailtavana — paljon korkeampana sitä elämää, johon
Phil Acton kuului — miksi ei hän silloin tuntenut itseään ylpeäksi sen
sijaan, että tunsi olevansa nöyryytetty tunteesta, jota ei edes voinut
sanoa rakkaudeksi. Miksi ei hän ollut tuntenut itseään nöyryytetyksi
silloin, kun Phil pyysi häntä vaimokseen? Saattoiko sittenkin olla
olemassa jotakin, joka kaikesta huolimatta oli yläpuolella sen
sivistyksen, mitä hän oli pitänyt elämän suurimpana ihanteena?
Saattoiko Granite Mountainin maassa sittenkin olla jotakin, joka oli
yläpuolella kaiken, minkä hän koulussa oli saanut oppia, aivan kuin
Granite Mountain itse suurenmoisuudessaan ja jykevässä kauneudessaan
kohosi ylväimpienkin ihmiskäden pystyttämien rakennusten yli?
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun Kitty, yhä valveilla ja rauhattomana,
kuuli kavioiden kapsetta pihalta. Ratsastaja oli Patches, joka palasi
kotiin pitkältä retkeltään.
Väsyneenä ruumiiltaan ja sielultaan päivän koettelemusten jälkeen
Patches painui vuoteeseen. Hänen tehdessään aamulla Rovastille
ilmoituksensa yritti tämä nähdessään hänen kasvojensa ilmeen saada
hänet jäämään päiväksi kartanoon. Mutta Patches ei suostunut siihen.
Phil odotti häntä, ja hänen oli palattava Graniittiylängölle. Syötyään
aamiaisensa hän lähti matkaan.
Hän oli jo ehtinyt Minttu-uomalle saakka ja pysähtynyt juottamaan
hevostaan ja virkistämään itseään raikkaalla vedellä, kun kuuli jonkun
nopeata laukkaa ratsastavan samaa tietä, jota äsken itse oli tullut.
Hetkistä myöhemmin ilmestyi Kitty näkyviin.
Nähdessään Patchesin lähteen partaalla tyttö heilutti kättään
tervehdykseksi. Ja vastatessaan tervehdykseen ja nähdessään hänen
lähestyvän tunsi Patches iloitsevansa hänen tulostaan. Heidän vilpitön,
uskollinen ystävyytensä, joka oli alkanut heti ensi näkemältä Kittyn
osoittaessa ystävällistä mielenkiintoa nahkapoikaa kohtaan, antoi
hänelle turvallisen ja mieluisan tunteen. Väsyneenä ja alakuloisena
hän tervehti tyttöä lämpimästi ja iloisena, niin että Kitty punastui
mielihyvästä.
»Näin teidän lähtevän pihalta», sanoi Kitty, »ja päätin lähteä mukaanne
Graniittiylängölle tervehtimään Manningeja. He pyysivät minua tulemaan
tällä viikolla, ja minun mielestäni he ovat saaneet tarpeeksi nauttia
kuherruskuukaudestaan. Tehän tiedätte, missä he oleskelevat?»
»Tiedän», vastasi Patches. »Nain heidät eilen. Mutta tulkaahan juomaan.
Te olette ratsastanut hyvää vauhtia!»
»Tahdoin tavata teidät niin pian kuin suinkin», nauroi Kitty
hypätessään kevyesti satulasta. »Mutta te saitte hyvän etumatkan minun
satuloidessani Midnightiani. ‘Onpa tämä ihana paikka! Mutta minua
janottaa tosiaan vallan kauheasti.»
»Valitan, ettei minulla ole millä ammentaa», virkkoi Patches ja nauroi
hilpeätä naurua tytön vastatessa: »Unohdatte, että olen tottunut maan
tapoihin.» Ja heittäen maahan leveän hattunsa hän kumartui juomaan
lähteestä, kuten Patcheskin oli tehnyt.
Patchesin katsellessa tyttöä välähti muuan ajatus hänen mielessään —
niin tavaton ja odottamaton, että hän ei edes uskaltanut ajatella sitä
loppuun.
»Puhukaapa vielä jumalien nektarista!» huudahti Kitty hengähtäen syvään
ja kohottaen hymyilevät kasvonsa Patchesia kohden. Ja jälleen hän
kumartui juomaan.
»Ja nyt, herra, olkaa ystävällinen ja tuokaa minulle kimpullinen
kaisloja. Teemme niistä mukavan istuimen itsellemme tuonne siimekseen
ja välitämme vähät Granite Mountainista, Manningeista ja teidän
paimenistanne.»
Patches kävi noutamassa aimo kimpullisen kaisloja ja ojentautui
pitkäkseen ruohoon korkean sykomorin alle Kittyn istuutuessa hänen
viereensä. Siinä hän lojui selällään kädet ristissä niskan alla
ja silmäili kotkaa, joka näkyi pienenä mustana pilkkuna sinisellä
taivaalla. Hetkisen kuluttua hän näytti kokonaan unohtaneen
seuralaisensa.
Kitty nojautui häntä kohden ja piti kaislan latvaa hänen silmiensä
edessä. »Minulla ei ole penniäkään mukana», hän sanoi, »mutta annan
tämän teille ajatuksistanne.»
Patches kohottautui nopeasti istumaan. »Sekin olisi liian suuri
hinta minun ajatuksistani. Mutta te ette ole kertonut minulle, mitä
ystävällemme professorille kuuluu? Eikö leiliä ole paha omatunto, kun
näin hylkäsitte hänet?»
Kitty kohotti torjuen molemmat kätensä. »Vaietkaa, Patches, vaietkaa!
Uh! kunpa tietäisitte, kuinka virkistävää on taas olla oikean miehen
seurassa!»
Patches nauroi.
»Vahinko, että Phil on Graniiltiylängöllä. Unohdin sanoa teille, että
hän tietää Manningien oleskelupaikan aivan yhtä hyvin kuin minäkin.»
Nämä sanat eivät nähtävästi miellyttäneet Kittyä. Sitten hän vastasi
vakavasti: »Kenties minun pitäisi sanoa teille, Patches — mehän olemme
olleet niin hyviä ystäviä, te ja minä — Phil —»
»Niin?»
»Phil ei merkitse minulle mitään, Patches. Tarkoitan —»
»Te tarkoitatte sillä tavoin kuin hän tahtoisi?» auttoi Patches
huomattavan innokkaasti.
»Niin.»
»Ja te olette sanonut sen hänelle, Kitty?» Patches kysyi kiihkeästi.
»Niin — olen sanonut sen hänelle.»
Patches oli hetken vaiti. »Phil raukka», hän sanoi hiljaa. »Nyt
käsitän. Ajattelinkin, että jotakin sellaista oli tapahtunut. Hän on
miesten parhaita, Kitty.»
»Tiedän — tiedän», vastasi Kitty kuin haluten lopettaa tämän
puheenaiheen. »Mutta siitä ei yksinkertaisesti saattanut tulla mitään.»
Patches katsoi häneen kiihkeästi, tummissa silmissään ilme, jota
Kitty ei milloinkaan ennen ollut niissä nähnyt. Patchesin mieli oli
kuohumistilassa. Heidän jutellessaan ja nauraessaan oli ajatus, joka
yllättävänä oli välähtänyt hänen mieleensä hänen tuntiessaan Kittyn
hilpeän ja toverillisen olemukseen tuovan hänen tuskalleen lievitystä
ja lohtua, yhä lujittunut ja vahvistunut. Siitä lähtien, kun he
vuosi takaperin ensi kerran näkivät toisensa, oli heidän välillään
vallinnut vilpitön toveruus, joka vähitellen oli syventynyt läheiseksi
ystävyydeksi. Miksi saattoikaan tämä ystävyys vielä muuttua! Patches
ajatteli tytön palavaa kaipuuta siihen elämään, jonka hän hyvin tunsi,
ja tiesi voivansa tyydyttää hänen sydämensä pienimmänkin toiveen ja
kuitenkin suojella häntä maailman vaaroilta ja salaisilta ansoilta. Ja
tähän tunteeseen yhtyi tietoisuus hänen oman elämänsä yksinäisyydestä
ja autiudesta.
Kittyn sanat hänen ja Philin välisen suhteen loppumisesta poistivat
esteen, joka oli häntä pidättänyt ilmaisemasta tätä ajatustaan, ja
hänen tavallinen tapansa — toimia harkitsematta — osoittautui nytkin
hänen seuraavissa sanoissaan: »Kauhistuisitteko, Kitty, jos sanoisin
teille olevani iloinen? Iloitsevani siitä, että te sanoitte ei
Philille, vaikka olenkin pahoillani hänen puolestaan?»
»Te iloitsette?» virkkoi tyttö ihmetellen. »Ja miksi?»
»Siksi, että nyt minulla on oikeus sanoa teille jotakin, jota äsken en
olisi voinut sanoa. Pyydän teitä vaimokseni, Kitty. Tahtoisin täyttää
teidän elämänne kauneudella ja onnella ja tyydytyksellä. Tahtoisin
teidän tulevan kanssani maailmaan katsomaan sen ihmeitä. Tahtoisin
ympäröidä teidät kirjallisuuden ja taiteen ihanuuksilla, kaikella
sillä, mitä sydämenne ikävöi. Tahtoisin teidän tutustuvan ihmisiin,
joiden ystävyys olisi ilo teille. Tulkaa minun kanssani, tyttö — tulkaa
vaimokseni, ja yhdessä me olemme löytävä rikkaan ja hyödyllisen ja
onnellisen elämän. Tahdotteko, Kitty? Tahdotteko seurata minua?»
Tytön kuunnellessa syvenivät hänen harmaat silmänsä ihmetyksestä ja
mielihyvästä. Oli kuin olisi joku hyvä haltia äkkiä avannut hänelle
oven luvattuun maahan. Sitten riemu häipyi hänen kasvoiltaan ja hän
virkkoi empien: »Teette pilaa minusta, Patches.»
Kittyn lausuessa hänen nimensä nauroi mies ääneen. »Unohdin, että te
ette edes tunne minua — tarkoitan, että ette edes tiedä nimeäni.»
»Oletteko siis joku valepukuinen prinssi, herra Patches?»
»En prinssi, Kitty — vain tavallinen mies, siinä kaikki. Mutta mies,
joka voi tarjota teille huolettoman elämän ja kunnioitetun nimen
ja kaiken, mistä olen puhunut teille. Mutta minun täytyy kertoa se
teille — minä olen aina tiennyt kerran kertovani sen teille, mutta en
aavistanut sen tapahtuvan juuri tänään. Nimeni on Lawrence Knight.
Kotini on Clevelandissa Ohiossa. Mitä perheeseeni ja henkilökohtaiseen
asemaani ja elämääni tulee, voi isänne antaa teille haluamanne tiedot.
Riittää, kun vakuutan; että kykenen tarjoamaan teille kaiken, mitä olen
luvannut.»
Hänen mainitessaan nimensä suurenivat Kittyn silmät jälleen. Ystävänsä
ja koulutoverinsa Helen Manningin kautta hän tiesi Lawrence Knightistä
enemmän kuin tämä aavistikaan.
»Mutta sanokaahan minulle», virkkoi Kitty, »mistä syystä herra Lawrence
Knight huvitteleiksen esittämällä Honourable Patchesia?»
Mies vastasi vakavasti: »Tiedän, että se teidän mielestänne mahtaa
kuulua hyvin omituiselta, mutta yksinkertainen totuus on, että väsyin
itseeni ja hyödyttömään elämääni. Päätin koettaa, voisinko itse ansaita
itselleni paikan miesten joukossa. Tahdoin merkitä jotakin oman
miehuuteni» — hän epäröi hiukan, mutta jatkoi sitten rohkeasti — »enkä
rahojani ja yhteiskunnallisen asemani takia. Tahdoin olla riippumaton —
elää kuten toiset miehet, omasta voimastani ja tarmostani ja työstäni.
Jos olisin ilmoittanut oikean nimeni pyrkiessäni Risti-Kolmioon,
olisivat tuttavani varsin pian keksineet olinpaikkani ja pieni kokeeni
olisi täydellisesti epäonnistunut.»
Hänen puhuessaan olivat tuhannet ajatukset risteilleet Kittyn mielessä.
Hän uskoi vilpittömästi tyttövuosiensa rakkauden Philiin olevan
lopussa. Tämä mies oli Patchesina saavuttanut hänen kunnioituksensa
ja kiintymyksensä, ja hänen ilmeinen sivistyksensä herätti hänen
ihailuaan. Hän tunsi, että hän oli kaikkea, mitä Phil, ja vielä
enemmän. Kuunnellessaan hänen kosintaansa Kitty ei ollut tuntenut
pienintäkään häivettä siitä vastenmielisyydestä ja kauhusta, joka hänet
oli vallannut vastaanottaessaan professori Parkhillin tarjouksen.
Hänen äskeinen kokemuksensa estetiikan jalon esitaistelijan kanssa oli
herättänyt eloon kaikki hänen naiselliset vaistonsa, ja ne vetivät
häntä tämän voimakkaan, ryhdikkään miehen puoleen, jonka kosinnasta
kuka nainen hyvänsä olisi saattanut ylpeillä. Ja lisäksi oli elämä,
jonka hän tiesi tämän miehen saattavan hänelle tarjota ja jonka hän
nyt saattaisi saavuttaa ilman vanhempiensa suurta uhria — kotikartanon
myymisiä — tärkeä tekijä Lawrence Knightin tarjouksessa.
»Se olisi ihanaa», sanoi hän verkalleen. »Minä olen paljon haaveillut
kaikesta siitä.»
»Te seuraatte minua, eikö niin? Annatte minun täyttää kaikki toiveenne
— tulette kanssani siihen elämään, jota niin hartaasti kaipaatte?»
»Tahdotteko minut todellakin, Patches?» kysyi Kitty arasti, ikäänkuin
hänen mielessään vielä olisi ollut epäilyksen varjo.
»Kernaammin kuin mitään muuta maailmassa», väitti mies. »Sanokaa, että
tahdotte, Kitty. Sanokaa, että tahdotte tulla vaimokseni.»