Graniittiylängöllä.
Toisella puolen Granite Mountainia, missä Phil ja Patches olivat
katselleet villejä hevosia, on pieni tasanko korkealla vuoristossa,
mutta vielä korkeampien kallioiden ympäröimänä. On ikäänkuin luonto
olisi pystyttänyt tämän paikan ympärille voimakkaan suojavartion
säilyttääkseen sen kauneuden koskemattomana.
Graniitliylänkö tarjoaa niille harvoille, jotka löytävät tien sinne,
monta viihtyisää aukeamaa ja suojaista metsikköä, joissa kukkien ja
ruohon värikäs matto peittää maan, joissa jättiläismäiset tammet ja
sykomorit kohottavat mahtavat pylväänsä kannattamaan vihreän lehvistön
holvikattoa ja joissa metsälähteiden vesi on kirkasta ja raikasta.
Tänne toi Stanford Manning vaimonsa viettämään kuherruskuukautta.
Stanford pystytti teltan ja valmisti ruoan, sillä hän ei tahtonut edes
palvelijoiden häiritsevän näiden ensimmäisten viikkojen onnentäyteistä
tunnelmaa. Ja Helen antoi hänen toteuttaa rakkaimman unelmansa
pienimpiä yksityiskohtia myöten.
Maatessaan iltahämärässä riippumatossa, jonka Stanford oli sitonut
lehtikatoksen alle, ja katsellessaan miestään tämän kootessa puita
nuotiotuleen Helen iloitsi, kun mies oli suunnitellut kaiken näin.
Mutta enemmän hän iloitsi siitä, että mies piti tällaisesta elämästä.
Kun kaikki oli valmiina lähenevää yötä varten, tuli Stan hänen
luokseen, ja yhdessä he katselivat, kun aurinko vähitellen väistyi
Granite Mounlainin huipulta ja hehkuva pilvi peitti sen verhoonsa.
Vaieten he näkivät vuorien muuttuvan synkiksi ja harmaiksi ja loisteen
häviävän taivaalta.
Ja kun pehmeä pimeys viimein oli kietonut seudun vaippaansa, ja tähdet
tuikkivat lehtien ja oksien lomasta ja nuotiotuli levitti iloista
loimuaan, puhui mies kaikesta siitä, mitä hän elämässään oli saanut
kokea. Aivan kuin toivoen nuoren vaimonsa tuntevan hänet paremmin
kuin ainoakaan toinen ihminen, hän kertoi salaisista toiveistaan ja
taisteluistaan, pettymyksistä, suunnitelmista ja voitoista, joista
miehet vain harvoin puhuvat; poikavuosistaan ja kotoisesta elämästään,
isästään ja äidistään, ankarista nuoruusvuosistaan ja rautaisesta
pyrkimyksestään saada koulutus, joka varustaisi hänet elämän
taisteluun, siihen työhön, jonka hän oli valinnut osakseen; hän kertoi
paljosta, jota Helen tähän saakka oli tuskin aavistanut.
Mutta eniten Stanford puhui niistä päivistä, jolloin hän ensi kertaa
oli nähnyt Helenin, ja kuinka nopeasti ja varmasti tämä tuttavuus
oli muuttunut ystävyydeksi ja sitten rakkaudeksi, jonka kiihkeyttä
hän tuskin vieläkään uskalsi tunnustaa. Hän kertoi, kuinka hän oli
luullut Helenin rakastavan hänen ystäväänsä, rikasta Lawrence Knightiä,
ja kuinka hän oli lähtenyt kauaksi länteen tehdäkseen työtä ja
unohtaakseen.
»Mutta en voinut unohtaa», sanoi hän. »En voinut päästä irti
vakaumuksesta, että sinä kuulut minulle, että jokin korkea, salainen
laki oli määrännyt meidät toisillemme. Ja tehdessäni työtä ja
koettaessani unohtaa elin unelmieni maailmassa. Silloin näin ensi
kerran tämän paikan. Olin matkalla yhtiöni asioissa ja yövyin juuri
tälle paikalle. Ja sinä iltana suunnittelin kaiken juuri sellaiseksi
kuin se on tänä iltana. Pystytin teltan tuohon ja tein nuotion ja
ripustin riippumattosi puiden alle ja istuin, sinun kanssasi hämärässä.
Ja haaveillessani nauroin itselleni, sillä en voinut uskoa, että
unelmani milloinkaan kävisi toteen. Ja sitten, kun palasta Prescottiin,
sain eräältä ystävältä Clevelandista kirjeen, joka kertoi Larryn
lähteneen ulkomaille, ja toisen kirjeen yhtiöltäni, jossa minut
kutsuttiin takaisin itään. Ja niin pysähdyin Clevelandiin ja —», hän
nauroi onnellista, riemukasta naurua, »nyt tiedän, että unet käyvät
toteen.»
»Hupsu poika», sanoi Helen hellästi. »Ja ajattelehan, että minä
en tiennyt mitään. Kun lähdit, olin niin varma palaamisestasi,
etten ajatellutkaan muuta mahdollisuutta. Ajattelin, että sinä et
vain tahtonut sanoa mitään, koska pidit itseäsi liian köyhänä ja
koska tahdoit osoittaa pystyväsi johonkin, ennen kuin pyysit minua
vaimoksesi. Minun ei johtunut mieleenikään, että sinä olisit voinut
epäillä rakkauttani tai luullut minun rakastavan toista. Minusta
tuntui, että sinun täytyi tietää se. Niin minäkin elin unelmissani.»
»Mutta etkö ymmärrä, tyttö», vastasi Stanford ikäänkuin hänen olisi
ollut vaikea uskoa omaa onneaan, »etkö ymmärrä? Larryhän on kelpo
poika, ja te kaksi olitte aina hyviä ystäviä, ja sinä näytit olevan
kiintynyt häneen. Rikkauksillaan hän saattoi tarjota sinulle paljon
sellaista, mikä minulle oli mahdotonta ja —»
»Tietenkin pidän Larrystä, kaikkihan pitävät hänestä. Mutta eihän
hänellä ole mitään muuta tekemistä kuin olla hieno ja miellyttävä
ja huvittava. En usko, Stan, että hän eläessään on tehnyt mitään
tarpeellista tai hyödyllistä. Hänellähän on kamaripalvelija, joka
auttaa häntä pukeutumisessakin. Hän on sivistynyt ja älykäs ja hauska
ja iloinen ja hyväsydäminen, aivan kuin herttainen lappalaiskoira, ja
pidänkin hänestä aivan kuin pitäisin kiltistä koiranpenikasta.»
Stanford nauroi. Helenin kuvaus Lawrence Knightistä oli osunut
naulankantaan.
»Larry-parka, hän säälittää minua», sanoi mies. »Hänestä olisi tullut
erinomainen mies, jollei häntä olisi hemmoteltu ja lellitelty ja
imarreltu ja kadehdittu — ja kaikki vain hänen isänsä rahojen takia.
Hänellä on sydän paikallaan, ja pohjaltaan hänessä on ainesta mihin
hyvänsä. Hänen urheilusaavutuksensa koulussa osoittivat sen. Ja siksi
pidimmekin hänestä hänen hyödyttömyydestään huolimatta.»
»Toivoisin, että olisit tuntenut isäni, Stan», virkkoi Helen hetken
kuluttua miettivästi, aivan kuin hänkin olisi halunnut paljastaa
elämäntoverilleen kaiken, mikä muodosti hänen sisäisen maailmansa.
»Sitä minäkin toivoisin», vastasi tämä. »Hän mahtoi olla kelpo mies.»
»Hän oli minun ihanteeni», vastasi Helen lämpimästi. »Toinen
ihanteistani, tarkoitan. Hänen kuolemaansa saakka me kaksi olimme aina
yhdessä — äitihän kuoli ollessani aivan pieni. Monta kertaa isä otti
minut mukaansa lähtiessään sairaskäynneille potilaidensa luo, ja näillä
pitkillä retkillä hän puhui minulle sellaista, jota en luule monenkaan
isän puhuvan tyttärelleen. Ja koska hän oli isäni ja lääkäri ja koska
meillä kahdella ei ollut ketään muuta kuin toisemme, pidin häntä
maailman viisaimpana ja parhaimpana miehenä, enkä uskonut, että hän
milloinkaan voisi tehdä mitään väärää. Siten tuli minun miesihanteeni
olemaan se, jonka isäni asetti korkeimmalle miesten joukossa — sinun
kaltaisesi, Stan. Ja miltei viimeiseksi keskustellessamme ennen
isän kuolemaa hän sanoi minulle — muistan hyvin hänen sanansa:
'Tyttäreni, ei kestä kauan, kun joku rakastuu sinuun ja pyytää sinua
elämänkumppanikseen. Säilytä ihanteesi koskemattomana sydämessäsi ja
muista, että olkoonpa miehellä mitä etuja hyvänsä sinulle tarjottavana
— olipa se rikkautta tai loistava asema — jollei hän ole sinun
ihanteesi, jollet voi ihailla ja kunnioittaa häntä hänen luonteensa ja
miehekkyytensä takia, niin sano ei, sano ei, olipa se miten vaikeata
tahansa. Mutta kun tulee mies, joka vastaa sinun ihannettasi, jota
sinun täytyy ihailla ja kunnioittaa hänen luonteenominaisuuksiensa
takia, niin ole hänen toverinsa, olipa hänen kukkaronsa vaikka kuinka
tyhjä ja hänen asemansa vaikka kuinka alhainen.' Ja tiedätkö, Stan,
heti kun tutustuin sinuun, niin tiesin, että sinä olit minun ihanteeni.
Mutta toivoisin, että isä olisi elänyt niin kauan, että olisi
tutustunut sinuun.»
Hetken aikaa he tuijottivat nuotiotuleen vaieten, löytäen keskinäisessä
rakkaudessaan tosi onnen, joka ei kaipaa sanoja.
Heidän kuherruskuukautena kallistui jo loppua kohden, kun rouva Manning
eräänä iltapäivänä ilmoitti olevan välttämätöntä, että talouden päämies
lähti hankkimaan ruoka-aineksia illallista varten.
»Ja mitä hänen majesteettinsa keittäjätär haluaa», kysyi tämä. »Kenties
kauriinpaistia?»