XIII LUKU.

Graniittiylängöllä.

Toisella puolen Granite Mountainia, missä Phil ja Patches olivat

katselleet villejä hevosia, on pieni tasanko korkealla vuoristossa,

mutta vielä korkeampien kallioiden ympäröimänä. On ikäänkuin luonto

olisi pystyttänyt tämän paikan ympärille voimakkaan suojavartion

säilyttääkseen sen kauneuden koskemattomana.

Graniitliylänkö tarjoaa niille harvoille, jotka löytävät tien sinne,

monta viihtyisää aukeamaa ja suojaista metsikköä, joissa kukkien ja

ruohon värikäs matto peittää maan, joissa jättiläismäiset tammet ja

sykomorit kohottavat mahtavat pylväänsä kannattamaan vihreän lehvistön

holvikattoa ja joissa metsälähteiden vesi on kirkasta ja raikasta.

Tänne toi Stanford Manning vaimonsa viettämään kuherruskuukautta.

Stanford pystytti teltan ja valmisti ruoan, sillä hän ei tahtonut edes

palvelijoiden häiritsevän näiden ensimmäisten viikkojen onnentäyteistä

tunnelmaa. Ja Helen antoi hänen toteuttaa rakkaimman unelmansa

pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Maatessaan iltahämärässä riippumatossa, jonka Stanford oli sitonut

lehtikatoksen alle, ja katsellessaan miestään tämän kootessa puita

nuotiotuleen Helen iloitsi, kun mies oli suunnitellut kaiken näin.

Mutta enemmän hän iloitsi siitä, että mies piti tällaisesta elämästä.

Kun kaikki oli valmiina lähenevää yötä varten, tuli Stan hänen

luokseen, ja yhdessä he katselivat, kun aurinko vähitellen väistyi

Granite Mounlainin huipulta ja hehkuva pilvi peitti sen verhoonsa.

Vaieten he näkivät vuorien muuttuvan synkiksi ja harmaiksi ja loisteen

häviävän taivaalta.

Ja kun pehmeä pimeys viimein oli kietonut seudun vaippaansa, ja tähdet

tuikkivat lehtien ja oksien lomasta ja nuotiotuli levitti iloista

loimuaan, puhui mies kaikesta siitä, mitä hän elämässään oli saanut

kokea. Aivan kuin toivoen nuoren vaimonsa tuntevan hänet paremmin

kuin ainoakaan toinen ihminen, hän kertoi salaisista toiveistaan ja

taisteluistaan, pettymyksistä, suunnitelmista ja voitoista, joista

miehet vain harvoin puhuvat; poikavuosistaan ja kotoisesta elämästään,

isästään ja äidistään, ankarista nuoruusvuosistaan ja rautaisesta

pyrkimyksestään saada koulutus, joka varustaisi hänet elämän

taisteluun, siihen työhön, jonka hän oli valinnut osakseen; hän kertoi

paljosta, jota Helen tähän saakka oli tuskin aavistanut.

Mutta eniten Stanford puhui niistä päivistä, jolloin hän ensi kertaa

oli nähnyt Helenin, ja kuinka nopeasti ja varmasti tämä tuttavuus

oli muuttunut ystävyydeksi ja sitten rakkaudeksi, jonka kiihkeyttä

hän tuskin vieläkään uskalsi tunnustaa. Hän kertoi, kuinka hän oli

luullut Helenin rakastavan hänen ystäväänsä, rikasta Lawrence Knightiä,

ja kuinka hän oli lähtenyt kauaksi länteen tehdäkseen työtä ja

unohtaakseen.

»Mutta en voinut unohtaa», sanoi hän. »En voinut päästä irti

vakaumuksesta, että sinä kuulut minulle, että jokin korkea, salainen

laki oli määrännyt meidät toisillemme. Ja tehdessäni työtä ja

koettaessani unohtaa elin unelmieni maailmassa. Silloin näin ensi

kerran tämän paikan. Olin matkalla yhtiöni asioissa ja yövyin juuri

tälle paikalle. Ja sinä iltana suunnittelin kaiken juuri sellaiseksi

kuin se on tänä iltana. Pystytin teltan tuohon ja tein nuotion ja

ripustin riippumattosi puiden alle ja istuin, sinun kanssasi hämärässä.

Ja haaveillessani nauroin itselleni, sillä en voinut uskoa, että

unelmani milloinkaan kävisi toteen. Ja sitten, kun palasta Prescottiin,

sain eräältä ystävältä Clevelandista kirjeen, joka kertoi Larryn

lähteneen ulkomaille, ja toisen kirjeen yhtiöltäni, jossa minut

kutsuttiin takaisin itään. Ja niin pysähdyin Clevelandiin ja —», hän

nauroi onnellista, riemukasta naurua, »nyt tiedän, että unet käyvät

toteen.»

»Hupsu poika», sanoi Helen hellästi. »Ja ajattelehan, että minä

en tiennyt mitään. Kun lähdit, olin niin varma palaamisestasi,

etten ajatellutkaan muuta mahdollisuutta. Ajattelin, että sinä et

vain tahtonut sanoa mitään, koska pidit itseäsi liian köyhänä ja

koska tahdoit osoittaa pystyväsi johonkin, ennen kuin pyysit minua

vaimoksesi. Minun ei johtunut mieleenikään, että sinä olisit voinut

epäillä rakkauttani tai luullut minun rakastavan toista. Minusta

tuntui, että sinun täytyi tietää se. Niin minäkin elin unelmissani.»

»Mutta etkö ymmärrä, tyttö», vastasi Stanford ikäänkuin hänen olisi

ollut vaikea uskoa omaa onneaan, »etkö ymmärrä? Larryhän on kelpo

poika, ja te kaksi olitte aina hyviä ystäviä, ja sinä näytit olevan

kiintynyt häneen. Rikkauksillaan hän saattoi tarjota sinulle paljon

sellaista, mikä minulle oli mahdotonta ja —»

»Tietenkin pidän Larrystä, kaikkihan pitävät hänestä. Mutta eihän

hänellä ole mitään muuta tekemistä kuin olla hieno ja miellyttävä

ja huvittava. En usko, Stan, että hän eläessään on tehnyt mitään

tarpeellista tai hyödyllistä. Hänellähän on kamaripalvelija, joka

auttaa häntä pukeutumisessakin. Hän on sivistynyt ja älykäs ja hauska

ja iloinen ja hyväsydäminen, aivan kuin herttainen lappalaiskoira, ja

pidänkin hänestä aivan kuin pitäisin kiltistä koiranpenikasta.»

Stanford nauroi. Helenin kuvaus Lawrence Knightistä oli osunut

naulankantaan.

»Larry-parka, hän säälittää minua», sanoi mies. »Hänestä olisi tullut

erinomainen mies, jollei häntä olisi hemmoteltu ja lellitelty ja

imarreltu ja kadehdittu — ja kaikki vain hänen isänsä rahojen takia.

Hänellä on sydän paikallaan, ja pohjaltaan hänessä on ainesta mihin

hyvänsä. Hänen urheilusaavutuksensa koulussa osoittivat sen. Ja siksi

pidimmekin hänestä hänen hyödyttömyydestään huolimatta.»

»Toivoisin, että olisit tuntenut isäni, Stan», virkkoi Helen hetken

kuluttua miettivästi, aivan kuin hänkin olisi halunnut paljastaa

elämäntoverilleen kaiken, mikä muodosti hänen sisäisen maailmansa.

»Sitä minäkin toivoisin», vastasi tämä. »Hän mahtoi olla kelpo mies.»

»Hän oli minun ihanteeni», vastasi Helen lämpimästi. »Toinen

ihanteistani, tarkoitan. Hänen kuolemaansa saakka me kaksi olimme aina

yhdessä — äitihän kuoli ollessani aivan pieni. Monta kertaa isä otti

minut mukaansa lähtiessään sairaskäynneille potilaidensa luo, ja näillä

pitkillä retkillä hän puhui minulle sellaista, jota en luule monenkaan

isän puhuvan tyttärelleen. Ja koska hän oli isäni ja lääkäri ja koska

meillä kahdella ei ollut ketään muuta kuin toisemme, pidin häntä

maailman viisaimpana ja parhaimpana miehenä, enkä uskonut, että hän

milloinkaan voisi tehdä mitään väärää. Siten tuli minun miesihanteeni

olemaan se, jonka isäni asetti korkeimmalle miesten joukossa — sinun

kaltaisesi, Stan. Ja miltei viimeiseksi keskustellessamme ennen

isän kuolemaa hän sanoi minulle — muistan hyvin hänen sanansa:

'Tyttäreni, ei kestä kauan, kun joku rakastuu sinuun ja pyytää sinua

elämänkumppanikseen. Säilytä ihanteesi koskemattomana sydämessäsi ja

muista, että olkoonpa miehellä mitä etuja hyvänsä sinulle tarjottavana

— olipa se rikkautta tai loistava asema — jollei hän ole sinun

ihanteesi, jollet voi ihailla ja kunnioittaa häntä hänen luonteensa ja

miehekkyytensä takia, niin sano ei, sano ei, olipa se miten vaikeata

tahansa. Mutta kun tulee mies, joka vastaa sinun ihannettasi, jota

sinun täytyy ihailla ja kunnioittaa hänen luonteenominaisuuksiensa

takia, niin ole hänen toverinsa, olipa hänen kukkaronsa vaikka kuinka

tyhjä ja hänen asemansa vaikka kuinka alhainen.' Ja tiedätkö, Stan,

heti kun tutustuin sinuun, niin tiesin, että sinä olit minun ihanteeni.

Mutta toivoisin, että isä olisi elänyt niin kauan, että olisi

tutustunut sinuun.»

Hetken aikaa he tuijottivat nuotiotuleen vaieten, löytäen keskinäisessä

rakkaudessaan tosi onnen, joka ei kaipaa sanoja.

Heidän kuherruskuukautena kallistui jo loppua kohden, kun rouva Manning

eräänä iltapäivänä ilmoitti olevan välttämätöntä, että talouden päämies

lähti hankkimaan ruoka-aineksia illallista varten.

»Ja mitä hänen majesteettinsa keittäjätär haluaa», kysyi tämä. »Kenties

kauriinpaistia?»

Kun mies on mies · 第 36 / 45 题