Ratkaisun päivä.
Oli jälleen heinäkuu. Sen neljäs päivä, karjanhoitajien juhlapäivä,
oli käsillä, ja laajasta lännestä keräytyi joka taholta ratsastajia
ottamaan osaa Prescottin vuotuisiin ratsastuskilpailuihin. Texasista
ja Montanasta, Oklahomasta ja Uudesta Meksikosta ja Wyomingista
tulivat parhaimmat paimenet hevosineen ja lassoineen mittelemään
voimiaan ja taitoaan toistensa ja Arizonan miesten kanssa. Uljaita,
taltuttamattomia hevosia tuotiin laitumiltaan ja pakotettiin
taivuttamaan ylpeä, vapaa luontonsa ratsastajien tahtoon. Avarilta
laitumilta ajettiin härät kaupunkiin ottamaan osaa lassonheitto- ja
häränajonäytteisiin. Karjakartanoiden parhaat ja koulituimmat hevoset
lähetettiin tuleen. Ja pieni kaupunki keskellä vuorista, mahtavaa
maisemaa pukeutui taas juhla-asuun valmistautuen ottamaan vastaan
tervetulleet vieraansa.
Risti-Kolmiosta ja sen naapurikartanoista ratsastivat
paimenet parhaisiin tamineihinsa pukeutuneina ottamaan osaa
ratsastuskilpailuihin. Heidän joukossaan oli myöskin Honourable Patches.
Rovasti ja rouva Baldwin sekä pikku Billy ajoivat kärryissä, mutta
Risti-Kolmion hieno vieras oli saanut paikan Reidin autossa.
Professoria eivät itse kisat vähääkään kiinnostaneet, mutta hän ei
saattanut yksin jäädä kotiin, ja kenties oli Kittyn kehoitus tehnyt
juhlan hänelle siedettävämmäksi.
Tämänvuotisesta juhlasta oli tuleva komein ja suurin, mitä Prescott
milloinkaan oli nähnyt. Muun muassa oli tavallisten ohjelmanumeroiden
lisänä autokilpailu. Villin Lännen suuret miehet, kuuluisat satulaurhot
olisivat kauhistuneet tällaisesta pyhäinhäväistyksestä! Autokilpailu
ratsastusjuhlan loistonumerona!
Eipä ihme, että rouva Manning kysyi mieheltään: »Mutta Stan, missä
kaikki paimenet ovat?»
Stanford Manning vastasi nauraen: »Kyllä he ovat täällä, Helen.
Odotahan vain hiukan, niin saat nähdä.»
Herra ja rouva Manning olivat saapuneet Clevelandista Ohiosta
edellisenä iltana, ja Helen odotti iloisen jännityksen vallassa
näkevänsä kaiken sen Lännen tenhovoiman, josta hänen miehensä niin
usein oli kertonut.
Kuten Rovasti oli kertonut Patchesille heidän ajaessaan Prescottiin
ostamaan uusia tamineita, oli nuori insinööri nopeasti vallannut
itselleen paikan Lännen miesten keskuudessa. Hän oli tullut tähän
maahan lopetettuaan opintonsa teknillisessä korkeakoulussa. Hänen
työnantajansa olivat varsin pian huomanneet hänen suuren lahjakkuutensa
ja miellyttävän luonteensa ja jo lyhyen ajan kuluttua antaneet hänelle
ylennyksen ja siirtäneet hänet suurille kaivoksille pohjoiseen. Nyt
hänet oli uudelleen siirretty Arizonaan, tällä kertaa Prescottin
piirin kaivostöiden ylimmäksi valvojaksi. Tämä edistysaskel sekä se
taloudellinen etu, jonka se toi mukanaan, merkitsi paljon nuorelle
insinöörille. Ennen kaikkea se oli tehnyt hänen avioliittonsa Helen
Wakefieldin kanssa mahdolliseksi. Kahden viikon pysähdys Clevelandissa
matkalla pääkonttorista New Yorkista kaivosalueille länteen oli
muuttanut tavallisen siirtymisen työpaikasta toiseen viehättäväksi
häämatkaksi.
Yavapai Kerhon majaan, torin laidassa kohoavan rinteen ylimmälle
huipulle, oli kokoutunut joukko Prescottin huomatuimpia asukkaita
vieraineen katsomaan autokilpailuja. Rata alkoi St. Michaelin hotellin
kulmauksesta, sivuutti torin ja jatkoi matkaa rinnettä ylös kerhon
sivuitse vuoristoon. Kerhotalon parvekkeelta, sen pengermiltä ja
vieressä seisovista autoista näki erinomaisesti sekä radan että
kilpailuja katsomaan keräytyneet väkijoukot. Helen Manning seisoi
erään tuttavan autossa katsellen miehensä vuoristokiikarilla
kilpailuvalmistuksia, hänen miehensä tervehtiessä vanhoja ystäviään,
jutellessa heidän kanssaan, esitellessä heille nuoren vaimonsa ja
vastaanottaessa heidän onnittelunsa. Ja vähän väliä hänen täytyi
kääntyä katsomaan nuorta vaimoaan kuin vakuuttuakseen, että tämä
todellakin oli hänen läheisyydessään. Ei ollut epäilystäkään, etteikö
Stanford Manning kaikessa voimakkuudessaan ja jäntevyydessään ollut
syvästi rakastunut tähän naiseen, joka katsoi häneen herttaisesti
hymyillen. Eikä Helen kääntyessään tervehtimään miehensä ystäviä,
kysymään häneltä jotakin tai vastaamaan johonkin leikilliseen
huomautukseen saattanut salata silmiensä hellää väikettä. Kukaan ei
saattanut olla huomaamatta, miten hän sydämessään iloitsi, että tämä
teräksinen ja leveäharteinen mies oli valinnut juuri hänet toverikseen
ja ystäväkseen.
»Mutta Stan», hän virkkoi hiukan pettynein äänin, »kuvittelin tätä
vallan toisenlaiseksi. Jollei olisi noita vuoria ja intiaaniraukkoja,
voisi kaikki tämä yhtä hyvin olla jokin pieni kaupunki kotona idässä.
Luulin näkeväni kaikkialla pitkätukkaisia paimenia suurine hattuineen,
pistooleineen ja hevosineen.»
Stanford ja hänen ystävänsä purskahtivat nauruun.
»Pelkäänpä pahoin, rouva Manning», virkkoi herra Richards, »että
Stanford on kertonut teille oikeita villin lännen juttuja, mutta länsi
muuttuu kuten itäkin. Me alamme tulla sivistyneiksi.»
»Siltä näyttää, herra Richards», vastasi Helen. »Eikä se ole ollenkaan
hauskaa. Se ei ole ollenkaan kiltisti tehty meitä raukkoja kohtaan,
jotka tulemme idästä ja tahtoisimme nähdä jotakin.»
»Jos tosiaan välttämättömästi tahdot nähdä oikean paimenen, niin katso
tuonne», sanoi Stanford viitaten tielle.
»Mihin?» kysyi Helen innokkaasti.
»Tuonne», hymyili Stanford. »Näetkö nuo tummat kasvot tuon auton
vieressä? Auton, jota sievännäköinen tyttö ohjaa. Katsohan! Nyt hän
pysähtyy juttelemaan tytön kanssa.»
»Mitä! Tuo hauskannäköinen nuori mies, joka on pukeutunut aivan kuin
kaikki Clevelandin herrat?» huudahti Helen.
»Juuri niin», nauroi hänen miehensä toisten hymyillessä nuoren rouvan
hämmästykselle. »Mutta kaikesta huolimatta hän on Phil Acton, niin
sanottu Villihevos-Phil. Hän on päällysmiehenä Risti-Kolmio-Kartanossa
ja voitti ensimmäisen palkinnon viimevuotisissa ratsastuskilpailuissa.»
»En usko sitä — teet pilaa minusta, Stanford Manning.»
Mutta jo ennen kuin hänen miehensä ennätti torjua tämän syytöksen, hän
huudahti ääneen tarttuen miestään käsivarresta: »Mutta katsohan, Stan,
katso! Katso tyttöä! Hän on aivan — hänhän on, Stan, hänhän on!» Ja
miehensä ja toisten suureksi riemuksi hän hypähti seisomaan heiluttaen
nenäliinaansa ja huutaen voimiensa takaa: »Kitty! Kitty — Kitty Reid!»
Kitty kuuli huudon toiselle puolen tietä, missä hän vanhempiensa ja
professorin seurassa istui autossaan, ja käännähti nopeasti katsomaan,
kuka häntä kutsui. Samassa silmänräpäyksessä hän oli tien toisella
puolen, tervehtien ihastuneena entistä koulutoveriaan ja ystäväänsä.
Nyt seurasi vilkas keskustelu, täynnä hämmästyksen huudahduksia ja
selityksiä, miesten vetäytyessä hiukan syrjään jättäen nuoret naiset
kahdenkesken.
Kittyn ollessa idässä koulussa oli hänestä ja Helen Wakefieldistä
tullut parhaat ystävät, mutta Helen oli Arizonan lakeuksien tytölle
ollut muutakin kuin ystävä, hän oli ollut hänen toverinsa ja
neuvonantajansa, vieläpä monessa suhteessa hänen opettajansa ja
ohjaajansa.
»Mutta miksi ihmeessä et kirjoittanut minulle sanaakaan?» kysyi Kitty
hiukan myöhemmin. »Miksi et kertonut, että sinusta nyt oli tullut rouva
Stanford Manning ja että aioit muuttaa Arizonaan?»
Helen nauroi ja punastui onnesta. »Katsohan, Kitty, se kävi kaikki
niin nopeasti, ettei minulla ollut aikaa kirjoittaa. Muistathan, kun
kirjoitin sinulle Stanista, miten köyhä hän oli ja miten emme voineet
ajatellakaan naimisiinmenoa moneen vuoteen?»
»Muistan.»
»No niin, sitten Stanin yhtiö äkkiä kutsui hänet lakaisin New Yorkiin
ja nimitti hänet tähän paikkaan. Hänen oli lähdettävä viipymättä
matkalle ja hän sähkötti minulle New Yorkista. Ajattelehan — minulla
oli vain viikko aikaa häiden ja kapioitteni valmistamiseen. Tiesin
tapaavani sinut täällä.»
»Ja koska olette täällä», virkkoi Kitty päättävästi, »niin pitää
sinun ja herra Manningin tulla Williamson Valleyhin viettämään
kuherruskuukautenne meidän kartanossamme.»
Mutta Helen pudisti päätään. »Stanilla on omat suunnitelmansa, eikä hän
tahdo kuulla puhuttavankaan mistään muusta. Jossakin täällä on paikka,
jota hän nimittää Graniittiylängöksi, ja hän tahtoo, että oleskelemme
siellä kolmisen viikkoa. Hänen yhtiönsä on antanut hänelle sen verran
lomaa, ja me lähdemme täältä heti juhlan päätyttyä. Kun Stan on
aloittanut työnsä ja hankkinut meille asunnon, niin minä tulen varmasti
käymään luonasi.»
»Arvaan, ettei maksa vaivaa asettua sinun vastaleivotun miehesi
päätöksiä vastaan», vastasi Kitty, »mutta lupaathan varmasti tulla
heti, kun ylänköviikot ovat päättyneet?»
»Sen lupaan», sanoi Helen. »Niin on Stanfordkin ajatellut, me olimme
niin varmoja siitä, että pyytäisit minua.»
»Pyytäisin sinua? Sehän oli päivänselvä asia. Sitä paitsi tarvitsen
sinua.»
Kittyn äänensävy sai Helenin katsahtamaan kysyvästi, mutta Kitty
hymyili.
»Kerron sinulle myöhemmin, kun meillä on enemmän aikaa jutella.»
»Odotahan», jatkoi Helen. »Sinähän puhuit usein — kas sehän on totta,
juuri tuosta nuoresta miehestä, jonka kanssa äsken juttelit, kun huusin
sinua — Phil Actonista.» Hän katsahti puhuessaan tielle, mutta Phil oli
sillä välin hävinnyt.
»Älä puhu hänestä, Helen kulta — se oli vain minun
koulutyttöhulluttelujani. Kun palasin kotiin, niin huomasin, kuinka
mahdotonta kaikki oli. Mutta nyt minun täytyy mennä toisten luo. Etkö
tule tervehtimään heitä?»
Mutta ennen kuin Helen ehti vastata, huusi joku: »Nyt ne lähtevät!» ja
jokainen katsoi torille, missä kilpailevat autot toitottivat sinisen
bensiinipilven keskellä.
Helen nosti kiikarinsa: »Nyt emme voi mennä, Kitty. Sinun täytyy
odottaa siksi, kunnes autot ovat lähteneet. Sitten tulen kanssasi.»
Helenin laskettua kiikarinsa ojensi hänen vieressään seisova Stan
kätensä: »Annahan minunkin kurkistaa, Helen. Vanha ystäväni, tuomari
Morris Prescottista kuuluu olevan palkintotuomarina.» Hän nosti
kiikarin silmilleen. »Tuolla hän on; katsohan häntä, Helen — hän on
maailman paras mies!» Hän antoi kiikarin vaimolleen. »Jos tahdot nähdä
oikean lännen lakimiehen, niin katso tuota kookasta miestä, jolla on
harmaa puku.»
Samassa kuului takaa syvä, miehekäs ääni: »Terve, Manning! Kai teillä
on hetkinen aikaa jutella vanhojen ystävienne kanssa?»
Stanford käännähti ja tarttui iloisesti yllätettynä Rovastin
ojennettuun käteen. Pitäen yhä kiinni siitä hän kääntyi vaimonsa
puoleen, joka katsoi heihin hymyillen: »Helen, tässä on herra Baldwin —
Rovasti, tiedäthän.»
»Totta kai tunnen Rovastin», huudahti Helen ojentaen vuorostaan
kätensä. »Stanford on kertonut minulle niin paljon teistä, että olen jo
etukäteen rakastunut teihin.»
»Ja minä», vastasi Rovasti sinisten silmien loistaessa mielihyvästä,
»minä luulen olleeni aina rakastunut teihin. Minua ilahduttaa, että
Manning on osoittanut omaavansa niin hyvän maun. Onko siellä idässä
enemmänkin teidän kaltaisianne tyttöjä? Jos niin on, niin minun täytyy
tehdä matka sinne, ennen kuin tulen liian vanhaksi.»
»Will-setä!» huusi Kitty. »Häpeän sinun puolestasi! En olisi luullut
sinun häpäisevän kotilaakson väkeä tällä tavoin!»
Rovasti nosti lakkiaan ja harasi harmahtavaa tukkaansa kuin olisi
joutunut kiinni pahasta teosta. Sitten hän vastasi: »No mutta Kitty,
tiedäthän, etten voisi rakastaa ainoatakaan toisia tyttöä niin kuin
sinua. Sinähän kuulut minulle yhtä paljon kuin omalle isällesi ja
äidillesi. Mutta katsohan, kultaseni, meidän täytyy olla kohteliaita
vieraillemme, senhän voit ymmärtää.»
Kun kaikki olivat tarpeekseen nauraneet Rovastin selitykselle, kertoi
Kitty, että rouva Manning oli hänen hyvä ystävänsä ja koulutoverinsa
Helen Wakefield ja että hän tulisi Kittyn luo viemisille vietettyään
kuherruskuukautensa Graniittiylängöllä.
»Aiotte viettää ulkoilmaelämää Graniittiylängöllä, niinkö?» sanoi
Rovasti Stanfordille. »Siellä tapaatte varmasti jonkun minun pojistani.
He lähtevät sinne ensi viikolla kokoamaan karanneita härkiämme.»
»Sehän olisi hauskaa», vastasi Stanford. »Helen on juuri valittanut,
ettei täällä näe ainoatakaan paimenta. Osoitin hänelle Phil Actonin,
mutta hän ei näytä tyydyttävän Helenin vaatimuksia. Hän ei ota
uskoakseen, että hän on paimen.»
Rovasti nauroi. »Hänhän on ollut paimen koko ikänsä. Parempaa ette
löydä mistään. Mutta hän ei tänä vuonna ota osaa ratsastuskilpailuun.»
»Miksi ei?»
»En tiedä. Hän on saanut jonkin hullun päähänpiston, ettei aio ruveta
markkinailveilijäksi, niin hän sanoi. Mutta minulla on tänä vuonna
kartanossani toinen mies», hän lisäsi ikäänkuin haluten vaihtaa
puheenaihetta, »joka ratsastaa miltei yhtä hyvin kuin Phil viime
vuonna. Hänen nimensä on Patches. Hän on kelpo poika.»
Kitty, joka oli katsellut tielle Rovastin puhuessa, laski kätensä
Helenin käsivarrelle. »Katsohan tuonne, Helen. Tuolla Patches on —
tuo mies, joka istuu hevosen selässä tien risteyksessä, aivan vuoren
juurella nuorien ulkopuolella.»
Helen suuntasi kiikarinsa Kittyn neuvon mukaan. »Näen hänet», hän
huudahti. »No niin, hän on enemmän sen näköinen kuin kuvittelen
oikean paimenen olevan. Onpa hän tosiaan komea!» Hänen lähemmin
tarkastellessaan ratsastajaa levisi hämmästynyt ilme hänen kasvoilleen.
»Mutta Kitty!» hän sanoi matalalla äänellä, niin että heidän vieressään
seisovat miehet eivät voineet kuulla hänen sanojaan. »Tiedätkö ketä
tuo mies muistuttaa?» Hän epäröi ja laski alas kiikarin katsoakseen
ystäväänsä puoliksi huvittunut, puoliksi hämmentynyt ilme kasvoillaan,
»hän muistuttaa Lawrence Knightiä».
Kittyn ruskeat, iloiset silmät välkkyivät veitikkamaisuutta. »Mutta
rouva Manning, häpeän sinun puolestasi! Ennen kuin kuherruskuukautesi
on tuskin alkanut, niin sinun ajatuksesi jo niinkin vähäpätöisestä
aiheesta kuin härkäpaimenen ilmaantumisesta johtuvat entiseen
miljoonamiesihailijaasi. Minä —»
»Kitty! Ole vaiti!» varoitti Helen.
Hän kohotti jälleen kiikarinsa katsoakseen paimenta uudelleen.
»Sinulla taitaa olla omantunnonvaivoja, vai mitä?» naljaili Kitty
hiljaa. »Mutta sanohan, lapsikulta, kuinka oikeastaan menetit hänet.»
»En minä menettänyt häntä», vastasi Helen yhä katsellen Patchesia,
»vaan hän menetti minut.»
Kitty oli olevinaan suunniltaan hämmästyksestä. »Mitä? Monimiljoonikko
Knightin ei onnistunut kietoa kaunista Heleniä kultaisiin pauloihinsa?
Onpa vaikea sitä uskoa!»
»Katsohan tuota miestä», kuiskasi Helen ylpeänä osoittaen miestään,
»niin voit uskoa sen.»
Kitty nauroi niin hilpeästi, että Stanford kääntyi hymyillen heihin
päin.
»Älkää ihmetelkö, herra Manning», selitti Kitty, »me vain uudistamme
vanhoja muistojamme.»
»Älkää vain laiminlyökö kilpailua», vastasi tämä, »vaunut ovat
valmiina lähtemään. Näyttää siltä kuin lähtömerkki annettaisiin tuossa
tuokiossa.»
»Ja ajattelehan», jatkoi Kitty mietteitään Stanfordin jälleen
käännyttyä poispäin, »etten koskaan saanut edes nähdä Knight-raukan
kuvaa. Mutta sinähän pidit paljon hänestä, etkö pitänytkin, Helen?»
lisäsi hän Helenin jälleen kohottaessa kiikarin silmilleen. Ja nyt
rouva Manning kuuli hänen äänensä olevan vakavamman kuin äsken. Tuntui
kuin Kitty olisi ystävänsä kohtaloista etsinyt neuvoa ja tukea omille
päätöksilleen.
»Kyllä, Kitty, pidin hyvin paljon Lawrence Knightistä», vastasi hän
vilpittömästi. »Hän oli monessa suhteessa kelpo poika — minun hyvä
ystäväni. Sekä Stanford että minä pidämme vieläkin hänestä; he ovat
koulutovereita. Mutta Kitty kulta, eihän Larrya saattaisi ottaa
vakavalta kannalla — hänhän on niin — kuinka sanoisin — auttamattomasti
arvoton.»
»Arvoton! Hänkö — monine miljoonineen?»
»Kitty, kyllä tiedät, mitä tarkoitan. Mutta me olemme totisesti
puhuneet tarpeeksi Lawrence Knightistä. Minun pitää vielä katsoa tuota
paimenta. Hän näyttää oikealta mieheltä. Minkä Rovasti sanoikaan hänen
nimensä olevan?»
»Patches.»
»Niin — niinhän se oli. Hullunkurinen nimi — Patches.»
»Honourable Patches», lisäsi Kitty.
»Sepä hupaista! Tulehan tänne, Stan. Ota kiikari ja katso tuota
paimenta.»
Stanford suuntasi kiikarin vaimonsa osoittamaan suuntaan.
»Eikö hän muistutakin Larry Knightiä?»
»Larry Knightiä?» Stanford katsahti vaimoonsa. »Tuo karjapaimen! Larry
Knightiä? Sitä en totisesti voi sanoa. Hyvä Luoja! olisipa hienostunut
ja keikarimainen Larry mielissään tietäessään olevansa sinun mielestäsi
härkäpaimenen näköinen!»
»Mutta otahan kiikarisi! Nyt ne lähtevät!»
Helenin katsoessa kiikariinsa antoi tuomari Morris lähtömerkin, ja
ensimmäinen kilpaileva auto lähti liikkeelle nousten kevyesti mäkistä
tietä ihailevien kansanjoukkojen lomitse. Silmänräpäystä myöhemmin
Helen Manning näki tapauksen, joka sai jokaisen katselijan sydämen
värähtämään kauhusta.
Suuren auton kiitäessä täyttä vauhtia vuorenrinnettä ylös riistäytyi
muuan pieni poika äitinsä kädestä, ja ennen kuin kukaan huomasi, oli
lapsi juossut keskelle tietä, jota myöten auto huimaavaa vauhtia
läheni. Huutava ja riemuitseva väkijoukko vaikeni. Helen saattoi nähdä
lapsen kasvot sen kääntyessä onnellisena nauraen äitiinsä päin. Kauhun
jäykistämänä hän ei saattanut laskea kiikariaan, vaan odotti kuin
kivettyneenä onnettomuutta, joka ei näyttänyt olevan vältettävissä.
Saattaisiko ajaja ajoissa väistää? Ja vaikkapa hän sen tekisikin, eikö
lapsi kenties äkillisen pelon vallassa juoksisi suoraan vaunun eteen?
Sitten Helen näki paimenen, joka oli herättänyt hänen mielenkiintoaan,
nojautuvan eteenpäin satulassa ja painavan kannuksensa syvälle hevosen
kylkiin. Tuskasta säpsähtäen se hyppäsi köyden yli ja karautti vinhaa
vauhtia lasta ja lähenevää autoa kohden. Ihmisjoukko katseli mykistyen
miehen uhkarohkeutta. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Sivuuttaessaan
lapsen Patches nojautui sivulle satulassaan siepaten sen käsivarsilleen
samassa hetkessä kuin auto suhahti ohitse.
Samassa väkijoukko puhkesi äänekkääseen riemuun. Miehet huusivat ja
hurrasivat, naiset nauroivat ja itkivät. Paimenen tuodessa pelästyneen
lapsen takaisin sen äidin luokse ojentautui kymmeniä käsiä kiittämään
ja tervehtimään häntä. Mutta kiihtynyt hevonen ei pysynyt paikoillaan,
— joku kohotti nuoraa, ja Patches hävisi muiden ratsastajien joukkoon.
Helenin silmät olivat kosteat, mutta hän hymyili. »Ei», hän virkkoi
hiljaa Kitylle ja Stanfordille, »se ei ollut Lawrence Knight. Larry
raukka ei olisi pystynyt sellaiseen.»
Oli jo iltapäivä, kun Kitty syötyään päivällistä vanhempiensa ja
veljiensä kanssa erään prescottilaisen ystävänsä luona sivuutti torin
matkallaan Manningien luo, joiden kanssa oli päättänyt viettää iltansa.
Pienen puiston rauhaisimmassa nurkassa, raatihuoneen takana, hän
tapasi Patchesin. Paimen, joka nyt oli vaihtanut ratsastustamineensa
tavalliseen pukuun, istui yksinään penkillä lukien kirjettä eikä edes
huomannut Kittyn lähestymistä. Tämä pysähtyi huomatessaan Patchesin ja
silmäili häntä hetkisen uuden mielenkiinnon vallassa.
Hän oli jo aivan Patchesin vieressä, ennen kuin tämä näki hänet. Mies
hypähti viipymättä seisaalleen, työnsi kirjeen taskuunsa ja seisoi
hänen edessään hattu kädessä valmiina tervehtimään Kittyä. Katsoessaan
mieheen Kitty tunsi selvemmin kuin ennen, että tämä mies olisi
hienoimmassakin seurassa kuin kotonaan.
»Taisin häiritä teitä», sanoi Kitty. »Tieni vei tästä ohitse.»
»Ette ollenkaan», väitti Patches. »Olen iloinen, jos voitte
lahjoittaa minulle hetkisen juhlapäivästänne. Tiedän teillä olevan
täällä joukoittain ystäviä — ja minä olen vallan yksin. Curly ja Bob
juhlivat tänään voimiensa takaa, — Rovasti ja äiti ovat päivällisellä
tuttaviensa kanssa, ja Phil on piilottautunut jonnekin!»
Oli hänen kaltaistaan mainita Philin nimi miltei ensimmäisiksi
sanoikseen. Ja taas Kitty, kuten viimeisten kuukausien aikana usein
ennenkin, vertasi vaistomaisesti näitä kahta miestä toisiinsa.
»Minua vain halutti sanoa teille —», hän empi miten jatkaa, »herra
Patches —»
»Anteeksi», keskeytti mies hymyillen.
»No niin, Patches, olkoon menneeksi, mutta te näytätte tuossa puvussa
aivan toisenlaiselta. Tahdoin vain sanoa teille, että näin, mitä tänään
aamupäivällä tapahtui. Se oli suurenmoista!»
»Ei, neiti Reid, te tiedätte, ettei se ollut mitään. Autonajaja olisi
luultavasti joka tapauksessa väistänyt lasta. Minä toimin taas aivan
harkitsematta, hetkellisestä mielenjohteesta. On niin minun tapaistani
tehdä aina jotakin turhaa ja järjetöntä.»
»On paljon luultavampaa, että autonkuljettaja olisi ajanut lapsen yli,
hänhän oli sitä paitsi taitamaton eikä näyttänyt ensinkään varmalta»,
vastasi Kitty lämpimästi. »Oli onni, että joukossa oli joku, joka
toimi rupeamatta ensin ajattelemaan. Kaikki sanovat samaa. Vanha
Rovasti-kulta on niin mielissään, kuin olisitte hänen oma poikansa.»
»Liioittelette», vastasi Patches ilmeisesti hämillään tytön
kiitoksesta. »Sanokaahan, huvittaako juhla teitä? Ja mikä Philiä
vaivaa? Ettekö te saa häntä ottamaan osaa ratsastuskilpailuun? Emmehän
voi antaa mestaruutta pois Yavapai Countysta, vai mitä?»
Miksi hänen täytyikin aina johdattaa puhe Philiin? kysyi tyttö
itseltään.
»Luulen Philin tietävän ystäviensä mielipiteen hänen menettelystään»,
hän vastasi viileästi. »Jollei hän tahdo ottaa sitä huomioon, on se
hänen asiansa.»
Patches huomasi tehneensä erehdyksen ja riensi siirtymään varmemmalle
pohjalle.
»Tehän näitte autokilpailujen alun? Kai jäätte tänne katsomaan
palkintojen jakoa?»
»Jään kyllä. Olen juuri matkalla tapaamaan ystäviäni, herra ja rouva
Stanford Manningia. Aiomme yhdessä mennä katsomaan kilpailujen
jatkumista.»
Hän katsoi kiinteästi Patchesiin, mutta pieninkään ilme tämän kasvoissa
ei osoittanut, että hän olisi ennen kuullut nimen.
»Se on varmastikin näkemisen arvoista», vastasi hän. »Ainakin on se
kaikkien mielipide.»
»Minulla ainakin tulee olemaan hauska iltapäivä», vastasi tyttö, »sillä
rouva Manning on parhaimpia tyttöystäviäni, emmekä ole tavanneet
pitkiin aikoihin.»
»Vai niin! Silloinhan teillä varmasti on hyvin hauskaa.»
Oliko hänen vastauksensa sävy hiukan liian innokas? Oliko hänen
lauseensa yksinäisyydestä ollut vain tyhjä puheenparsi ja ilostuiko hän
kenties kuullessaan, että Kittyn iltapäivä oli varattu?
»Mutta nyt minun täytyy kiiruhtaa, sillä muutoin he voivat luulla,
etten kenties tulekaan», sanoi hän. »Pitäkää hauskaa, Patches, sen
totisesti olette ansainnut. Näkemiin!»
Patches jäi hetkeksi seisomaan tytön kulkiessa puiston poikki. Sitten
hän katsahti nopeasti ympärilleen kuin toivoen, ettei kukaan näkisi
häntä, ja kiiruhti kadun yli Western Unionin toimistoon. Hetkistä
myöhemmin hän nouti hevosensa tallista, jonne oli sen jättänyt. Kittyn
ja hänen ystäviensä katsellessa autokilpailujen jatkumista oli Patches
jo monen mailin päässä ratsastaen Risti-Kolmiota kohden vinhaa vauhtia,
aivan kuin sheriffi olisi seurannut hänen kintereillään.
Ollessaan ystäviensä seurassa näki Kitty päivän kuluessa Philin useita
kertoja. Mutta hän ei kehoittanut miestä yhtymään heidän seuraansa.
Loukkautuneena Kittyn välinpitämättömyydestä ei paimen tahtonut
tunkeutua tähän hilpeään seuraan. Mutta illalla, Kittyn odottaessa
hotellin eteisessä herra ja rouva Manningia, Phil tuli hänen luokseen.
»Olen koko päivän koettanut saada puhua kanssasi», sanoi hän moittien.
»Etkö voi olla hetkeäkään minun seurassani?»
»Älä ole hupsu, Phil», vastasi tyttö, »olethan nähnyt minut kymmenet
kerrat tänä päivänä.»
»Nähnyt sinut, niin kyllä», vastasi mies katkerasti.
»Mutta Phil, olisithan saattanut tulla luokseni, jos vain olisit
tahtonut.»
»Minulla ei ole halua tunkeutua sinne, missä seurani ei ole
tervetullut», vastasi Phil.
»Phil!»
»Ethän sinä osoittanut tahtovasi minua seuraasi.»
»Miksi olisin osoittanut? Sinä et ole lapsi. Minä olin ystävieni
seurassa. Olisit voinut tulla luoksemme, jos sinulla oli siihen halua.
Olisin kernaasti esittänyt sinut herra ja rouva Manningille.»
»Kiitos, mutta minua ei huvita esittää ihme-elävää ihmisille, jotka
eivät vähääkään välitä minusta muulloin kuin silloin, kun teen
temppuja, jotka heitä huvittavat.»
»Hyvä, Phil», vastasi tyttö kylmästi. »Jos sinusta tuntuu siltä,
niin en tosiaan halua esitellä sinua ystävilleni. He ovat aivan yhtä
hyväntahtoisia ja sydämellisiä kuin sinäkin. En tahdo vaivata heitä
kenelläkään, joka ei heistä pidä.»
Kitty oli vihainen, ja täydellä syyllä. Mutta niin vihainen kuin
olikin, hän tunsi syvää myötätuntoa miestä kohtaan, jonka katkeruus
kuten hän hyvin tiesi — aiheutui vain hänen rakkaudestaan. Ja Phil
tiesi, että hän nyt oli menettänyt Kittyn — että Kittyn ystävät olivat
riistäneet hänen unelmansa.
»Luulen», virkkoi hän hetkisen vaiettuaan, »että minun on parasta
lähteä takaisin karjakartanoon, mihin kuulun. Tänne en sovi.»
Hänen äänensä toivottomuus koski tyttöön, mutta hän tunsi, ettei olisi
oikein yrittää rohkaista Philiä. Tämä päivä, jonka hän oli viettänyt
kaupunkilaisystäviensä seurassa, ja kaikki ne muistot, jotka hänen
keskustellessaan rouva Manningin kanssa olivat uudelleen heränneet
eloon, saivat hänet vakuuttuneeksi siitä, että se elämä, johon Phil
kuului, ei ajan mittaan voisi tyydyttää häntä.
Kun hän ei vastannut, jatkoi Phil katkerasti: »Huomasin, etteivät
hienot ystäväsi vieneet aivan kokonaan sinun päivääsi. Sinullahan oli
aikaa pieneen kahdenkeskiseen keskusteluun Honourable Patchesin kanssa.»
Nyt Kitty vihastui toden teolla. »Unohdat asemasi, Phil», vastasi hän
kylmän arvokkaasti. »Niin kauan kuin arvostelet ystäviäni kuten äsken
arvostelit, ja puhut tuohon sävyyn herra Patchesista, luulen tosiaan,
että olet oikeassa sanoessasi kuuluvasi karjakartanoon. Tuossa herra ja
rouva Manning tulevat. Hyvästi!» Hän taivutti päätään ja jätti Philin.
Hetkisen Phil seisoi kuin kivettyneenä — sitten hän vaistomaisesti
kääntyi lähteäkseen hotellista.
Oli jo aamuyö, kun Patches heräsi siihen, että joku liikkui keittiössä.
Hetkisen hän kuunteli, mutta nousi sitten vuoteestaan ja hiipi keittiön
ovelle yllättääkseen öisen vieraan.
Kun Phil näki hänet, ei hän ensi hetkessä sanonut sanaakaan, vaan jäi
seisomaan leipäveitsi toisessa ja Stellan leipoma maukas leipä toisessa
kädessään, tuijottaen hämmästyneenä Patchesiin. Mutta sitten hänen
hämmästynyt ilmeensä muuttui epäluuloiseksi ja hän kysyi tiukasti:
»Mitä perhanaa teet täällä?»
Patches näki, että toiselle oli sattunut jotakin erikoista. Philin ääni
ja käyttäytyminen olivat kuin juopuneen. Mutta hän tiesi, ettei Phil
milloinkaan käyttänyt väkijuomia.
»Nukuin», hän vastasi rauhallisesti. »Sinä herätit minut. Kuulin
liikettä täältä ja tulin katsomaan, kuka tähän vuorokauden aikaan
liikkuu keittiössä, siinä kaikki.»
»Vai siinä kaikki? Mitä sinulla on tekemistä täällä? Miksi et ole
Prescottissa?»
Patches näki Philin kiihtyneen mielentilan ja osoitti ihailtavaa
kylmäverisyyttä. »Luulin, että minulla on oikeus tulla tänne silloin
kun tahdon. En osannut aavistaa, ettei se olisi sinun mieleesi.»
»Miksi lähdit Prescottista?» kysyi Phil yhä kiihtyneempänä.
»Aivan yksityisistä syistä, Phil», vastasi Patches tyynesti. »En halua
selittää niitä sen tarkemmin.»
»Vai et! Sinulla taitaakin olla hiivatin paljon yksityisasioita, joita
et voi selittää.»
»Onpa niinkin», vastasi Patches hymyillen vanhaa itsehalveksunnan
hymyä. »Mutta kuulehan, Phil, sinä olet hermostunut ja suunniltasi
jostakin, muuten et tällä tavoin hyökkäisi kimppuuni. Sinä et itse
asiassa pidä minua epäilyttävänä, ja tiedät sen itsekin. Et ole oma
itsesi, vanha veikko, enkä aio pitää ainoatakaan sanaasi loukkauksena,
jollen tiedä sinun sanovan niitä harkitusti ja rauhallisessa
mielentilassa. Olen pahoillani, Phil — oikein pahoillani — ja antaisin
kaikkeni, jos voisin auttaa sinua. Kenties voin joskus myöhemmin
osoittaa sen, mutta nyt luulen olevan parasta ja viisainta, että sanon
sinulle hyvää yötä.»
Hän kääntyi odottamatta Philin vastausta ja palasi huoneeseensa.