Niin he ratsastivat läpi yön, hämärän laskeutuessa autioille
lakeuksille ja hiljaisuuden levitessä yli maan. Heidän ratsastaessaan
kosketti toinen jalustin väliin toiseen, mutta kumpikin oli omiin
ajatuksiinsa vaipuneena. Phil oli vieläkin synkän mielialan vallassa
ja hautoi alakuloisena huoliaan. Myötätuntoisena Patches mietti, mikä
hänen toveriaan saattoi vaivata, ja toivoi voivansa auttaa.
On hetkiä, jolloin miehen sielu pakottaa hänet etsimään toverin
ymmärtämystä ja tukea. Kahden kesken yön pimeässä miehen kanssa,
joka ensi hetkestä oli herättänyt hänen mielenkiintoaan ja
myötätuntoaan, unohti Phil kaiken, mikä aika ajoin oli saanut hänet
epäilemään tuon miehen rehtiyttä ja rehellisyyttä. Hän unohti olevansa
Risti-Kolmio-Kartanon vastuunalainen päällysmies. Tässä vaikenevassa,
autiossa maailmassa ei ollut muita kuin hän, Phil Acton suruineen, ja
hänen ystävänsä.
Ja niin kävi, että nuori mies vähitellen kertoi Patchesille unelmansa
ja miten se nyt oli murskautunut sirpaleiksi.
Toisinaan katkerasti, aivan kuin tuntien suuren vääryyden tapahtuneen,
toisinaan melkein tylysti, kuin häveten heikkouttaan hän yritti
katkonaisin lausein kuvata suunnitelmiaan kotitalonsa uudelleen
rakentamisesta ja uuden karjakannan perustamisesta. Tämä oli
ollut hänen unelmansa varhaisimmasta lapsuudesta saakka ja hän
oli ponnistanut ja raatanut voidakseen sen toteuttaa. Hän kertoi
rakkaudestaan Kittyyn, joka oli ollut hänen unelmiensa päämäärä.
Ja mies, joka ratsasti hänen rinnallaan, kuunteli häntä osoittaen
suurempaa myötätuntoa ja ymmärtämystä kuin Phil saattoi aavistaakaan.
»Ja nyt», päätti Phil toivottomana, »nyt on kaikki lopussa. Reid
on päättänyt myydä kartanonsa ja muuttaa pois. Will-setä kertoi
siitä minulle käydessäni toissayönä kotona neuvottelemassa karjan
lastauksesta.»
»Aikooko Reid myydä kartanonsa!» huudahti Patches, ja hänen äänessään
oli hilpeä sävy, jota Phil ei huomannut? Hän ei liioin pimeässä
saattanut nähdä toverinsa hymyilevän itsekseen.
»Se on tuo kirottu professori Parkhill, joka on saanut sen aikaan»,
jatkoi paimen katkerana. »Siitä lähtien kun Kitty palasi koulusta,
on hän ollut kyllästynyt ja tyytymätön karjakartanoelämään. Minä
kelpasin hänelle hänen lähtiessään, mutta kun hän palasi, olin minä
vain tavallinen härkäpaimen. Mutta hän on ollut hyvin rehellinen. Hän
on koettanut jälleen muuttua siksi, mikä oli lähtiessään, ja minä
luulin voivani aikaa myöten voittaa hänet takaisin. Sinä olet nähnyt,
millaista se on ollut. Ja sinä olet nähnyt, kuinka hän on kaivannut
tuohon elämään, jonka hän oppi tuntemaan ollessaan poissa täältä
— elämään, josta sinä tulet, Patches. Ja minä olen iloinen teidän
ystävyydestänne, sillä ajattelin, että sinä voisit opettaa hänelle,
että mies, jolla on kaikkea, mikä siinä elämässä on omistamisen
arvoisia, kuitenkin voisi olla onnellinen ja tyytyväinen elämään
täällä. Ja sen hän olisi sinulta oppinut, sen tiedän. Mutta sitten tuli
tuo kirottu hullu, joka ei tiedä miehen työstä enempää kuin minä tiedän
hänen ammatistaan, ja pilasi kaiken.»
»Mutta Phil, en ymmärrä, mitä professori Parkhillilla on tekemistä Jim
Reidin talonmyynnin kanssa?»
»Etkö ymmärrä?» Phil käännähti kiihkeästi. »Hänhän on hienostuneen
sivistyksen korkein edustaja. Etkö muista, kuinka Kitty alusta alkaen
on ihaillut ja kunnioittanut häntä?»
»Ihaillut ja kunnioittanut hänen esteettistä sivistystään, tarkoitat
kai?» korjasi Patches rauhallisesti.
»Olkoonpa vaikka niinkin», vastasi Phil jurosti. »Will-setä sanoi joka
tapauksessa, että he ovat viimeisen kolmen kuukauden aikana olleet
miltei joka päivä yhdessä ja että puolet ajasta he ovat viettäneet
Kittyn kotona. Professori sanoo huomanneensa, että Kittyllä on aivan
harvinainen ja ihmeellinen kyky käsittää korkeamman älyllisen elämän
totuuksia ja että hän ymmärtää pitää arvossa niitä elämänihanteita,
jotka ovat paljon korkeammalla tavallisten ihmisten eläimellisiä
harrastuksia ja pyyteitä.»
»Lempo soikoon!» mutisi Patches.
»Niin minäkin sanoin Will-sedälle. Ja hän on niin kauan vetänyt
samasta köydestä ja lorunnut niin paljon Kittyn isälle ja äidille
tytön suurenmoisista lahjoista ja kuinka sääli ja mikä vahinko koko
maailmalle on pitää häntä haudattuna tällaiseen sielua kuolettavaan
ympäristöön, että he lopulta ovat ruvenneet uskomaan hänen
jaarituksiaan. Ymmärräthän, Kitty itse on vähitellen saanut heidät
tottumaan siihen ajatukseen, että Williamson Valley ei kelpaa juuri
mihinkään ja että suuressa maailmassa ei karjanhoitajaa pidetä ihmisenä
eikä minään. Sitä varten on Jim nyt päättänyt myydä kartanonsa ja
muuttaa itään, jotta Kitty saisi kehittyä ja jotta hänen pojistaan
tulisi parempia kuin tavallisia härkäpaimenia, kuten sinä ja minä.»
»Kiitos, Phil», keskeytti Patches tyynesti.
»Mistä hyvästä?»
»Siitä, että lasket minut omaan luokkaasi. Minä pidän sitä
kohteliaisuutena ja», hän lisäsi hiukan ivallisesti, »luulenpa
tietäväni mitä sanon — paremmin kuin tuo miesrahjus tietää, mitä hän
sanoo.»
»Kenties», vastasi Phil alakuloisesti, »mutta yhtä kaikki on minulta
nyt toivo mennyttä. Professori on sen murskannut.»
»Kenties, kenties ei», vastasi Patches. »Eihän Reid kai vielä ole
saanut ostajaa kartanolleen?»
»Ei vielä, mutta pian hän saa. Pata-Koukku-S on tunnettu hyväksi
kartanoksi.»
Seuraavana päivänä Phil näytti jälleen muuttuneen suhteessaan
Patchesiin. Hän oli jälleen Risti-Kolmio-Kartanon vaitelias
päällysmies, ja Patches ymmärsi, että ovi, jonka hänen ystävänsä
oli avannut yön hiljaisina hetkinä ratsastaessaan hänen rinnallaan,
jälleen oli sulkeutunut. Hän ei yrittänytkään sitä uudelleen avata,
mutta näytti jostakin syystä olevan erittäin hyvällä tuulella, kulkien
vihellellen ja laulaen kartanon ja laidunten väliä, näköjään erittäin
tyytyväisenä sekä itseensä että muuhun maailmaan.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Patches kuljeskeli iltapäivällä
toimetonna kartanolla, turvallisen välimatkan päässä pähkinäpuista,
joiden alla Rovasti ja professori istuivat keskustelemassa. Phil oli
lähtenyt jonnekin ollakseen yksinään, ja rouva Baldwin luki ääneen
pikku Billylle. Honourable Patches tunsi olonsa hiukan yksinäiseksi.
Pienen kukkulan laella lähellä kartanon veräjää hän loi silmäyksen
laitumen yli naapurikartanoon päin. Hän näki jonkun ratsastavan
sieltä ja kiiruhti satuloimaan hevosensa — Risti-Kolmiossa oli tapana
sunnuntaisinkin pitää jokin hevosista kotona — ja muutamien minuuttien
kuluttua hän oli matkalla Simmonsille laakson länsirinnettä johtavaa
tietä. Tuntia myöhemmin hän tapasi Kitty Reidin, joka oli matkalla
Risti-Kolmioon.
Tyttö ilostui ilmeisesti hänet nähdessään.
»Mutta tehän olitte matkalla Simmonsille?» hän kysyi Patchesin
kääntäessä hevosensa hänen ratsunsa rinnalle.
»Totta puhuen olisin ollut matkalla Simmonsille, jos olisin tavannut
jonkun muun tai jollen olisi tavannut teitä», vastasi hän. Tytön
katsahtaessa hämmästyneenä häneen hän selitti: »Näin jonkun ratsastavan
kartanoltanne ja arvasin, että te se olitte. Arvasin myöskin teidän
ratsastavan tätä tietä.»
»Ja lähditte varta vasten tapaamaan minua?»
»Varta vasten», hymyili Patches.
He rupattelivat hetkisen karjankierroksesta ja laakson kuulumisista —
heidän viime tapaamisestaan oli kulunut useita viikkoja — ja saapuivat
viimeiselle selänteelle ennen Risti-Kolmioon saapumista. Sitten Patches
kysyi: »Emmekö ratsastaisi tuonne rinteelle ja istuutuisi vanhan puun
varjoon jutellaksemme hiukan. Kello ei ole vielä paljon, ja siitä on
pitkä aika, kun viimeksi tapasimme.»
Tultuaan Patchesin osoittamalle paikalle he laskeutuivat satulasta ja
istuutuivat mukavasti nurmikkoon, mistä oli laaja näköala ympäröivien
laidunten ja niittyjen yli.
»Ja nyt», virkkoi Kitty katsahtaen häneen, »mistä tahdoitte puhua
minulle?»
»Teistä», vastasi Patches vakavasti.
»Minusta?»
»Teidän viehättävästä persoonastanne», vastasi Patches.
»Mutta, hyvä herra, mitä minä olen tehnyt? Tai pikemminkin, mitä olen
jättänyt tekemättä?»
»Tai niitä kenties aiotte tehdä.»
»Oh!»
»Neiti Reid, aion pyytää teillä suosionosoitusta — oikein suurta
suosionosoitusta.»
»Niinkö?»
»Te olette nyt tuntenut minut miltei kokonaisen vuoden.»
»Niin.»
»Ja itse asiassa ette lainkaan tunne minua.»
Tyttö ei vastannut, vaan katsoi häneen kiinteästi.
»Ja se tekee oikeastaan minulle helpoksi pyytää teiltä tätä
suosionosoitusta, se on, jos tunnette voivanne luottaa minuun —
tarkoitan, jos voitte uskoa, että olen vilpitön.»
»Tiedän, että olette vilpitön, Patches», vastasi Kitty vakavasti.
»Kiitos», vastasi tämä. »Pyydän teitä antamaan minun sekaantua asiaan,
joka oikeastaan ei vähääkään liikuta minua. Pyydän saada tehdä teille
epähienoja kysymyksiä. Pyydän teitä antamaan minun puhua teille», hän
empi hetkisen, mutta päätti sitten merkitsevästi, »tulevaisuudestanne.»
Kitty tunsi hänen vakavuutensa ja ymmärsi olla kiitollinen siitä
lämmöstä, joka säteili miehen sanoista.
»No mutta Patches», hän huudahti, »meidän monikuukautisen ystävyytemme
jälkeen, joka on minulle merkinnyt kovin paljon, en pitäisi mitään
kysymystänne epähienona. Kuinka voitte luulla minusta sellaista?»
»Toivoin teidän sanovan niin. Ja tiedän, että iloiten antaisin viisi
vuotta elämästäni, jos voisin saada teidät vakuuttuneeksi siitä
totuudesta, jonka katkerat kokemukset ovat opettaneet minulle, ja
pelastaa teidät — omalta itsellänne.»
»Pelastaa minut omalta itseltäni?» kysyi tyttö. »Mitä ihmettä
tarkoitatte, Patches?»
»Onko totta», kysyi tämä, »että isänne aikoo myydä kartanon ja että te
aiotte muuttaa Williamson Valleysta?»
»Kyllä, mutta se ei ole niinkään äkillinen päätös kuin näytte luulevan.
Me olemme usein keskustelleet siitä kotona — isä ja äiti ja minä.»
»Mutta se tapahtuu pääasiallisesti teidän tähtenne, eikö niin?»
Kitty punastui, mutta vastasi sitten varmasti: »Niin kyllä,
luullakseni. Katsokaahan, koska minä olen ainoa meidän perheessämme,
jolla on ne edellytykset, jotka — no niin, ne edellytykset, jotka
minulla on — on aivan luonnollista, että minä — Tottahan olette
huomannut, kuinka väsynyt ja tyytymätön olen ollut elämääni täällä!
Eihän minulla siihen saakka, kun te tulitte, ollut ainoatakaan ihmistä,
jolle voisin puhua — tarkoitan, joka ymmärtäisi minua.»
»Mutta mitä oikeastaan kaipaatte tai toivotte saavuttavanne, jota
teillä ei ole täällä?»
Silloin Kitty kertoi juuri sen, mitä mies oli odottanut kuulevansa.
Hän kertoi siitä elämästä, jota kaipasi, sen elämän synkkyydestä,
sisällyksettömyydestä ja tyhjyydestä, josta yritti paeta. Ja hänen
puhuessaan tunsi Patches, kuinka sanomaton sääli ja myötätunto täytti
hänen sydämensä.
»Voi tyttö, tyttö», hän huudahti Kittyn lopetettua. »Ettekö saata,
ettekö tahdo ymmärtää? Kaikki se, mitä kaipaatte, on teillä täällä
— kaikkialla ympärillänne odottaen vain, että ottaisitte sen
omaksenne, ja sen mukana saatte kaiken, mikä tekee elämän rikkaaksi
ja riemukkaaksi. Sivistys ja älyllinen elämä, jos se on riippuvainen
ympäristöstä, on raajarikkoista sivistystä ja puolinaista elämää. Se
sielu, joka ei löydä virikettä ympäristöstä riippumatta, ei koskaan
pääse ontumaan pitkällekään sivistyksen ja seuran keinotekoisien
kainalosauvojen varassa. Te aiotte vaihtaa ytimen kuoreen, lapsi. Te
etsitte pintapuolisten tyhjäntoimittajien ilmalinnoja ja käännätte
selkänne ikuisille totuuksille. Te seuraatte mielettömiä hupakkoja,
jotka tavottelevat särkyviä saippuakuplia. Uskokaa minua, sillä minä
tiedän, minkä arvoinen tuo elämä on ilman kiiltävää pintaa. Tarttukaa
siihen, jonka ydin on arvokasta, ja heittäkää kuoret menemään.»
Miehen puhuessa katsoi Kitty häneen kuin tarkasti kuunnellen hänen
sanojaan, mutta itse asiassa kiinnosti puhuja häntä paljon enemmän kuin
hänen sanansa.
»Tarkoitatte täyttä totta, eikö niin, Patches?» kysyi hän hiljaa.
»Tarkoitan», vastasi mies kiihkeästi, sillä häneltä ei jäänyt
huomaamatta, että tyttö ei ottanut hänen sanojaan kuuleviin korviinsa.
»Tiedän, kuinka suuresti te oleile erehtynyt. Ymmärrän, mitä teille
merkitsee, kun huomaatte, miten paljon olette menettänyt ja miten vähän
saavuttanut.»
»Ja missä suhteessa olen erehtynyt? Enkö kenties tiedä, mitä tahdon?
Enkö kykene arvostelemaan paremmin kuin sivullinen, mikä minua
tyydyttää, mikä ei?»
»Ette», vastasi Patches varmasti, »sitä ette kykene. Te luulette
sen, jota kaipaatte, olevan sivistystä, mutta jos se todellakin
olisi sivistystä, te ette lähtisi täältä. Sen te voisitte omistaa
täälläkin. Suurimmat sielut, jotka maailma koskaan on tuntenut, voi
teillä olla täällä kotonanne, ympärillänne. Ja te voitte kuunnella
heidän ajatuksiaan turhanpäiväisten ja kerskailevien teeskentelijöiden
häiritsemättä. Ei, tuon elämän ulkonainen muoto ja tavat teitä vain
lumoavat; te luulette, että koska muuan ihmisryhmä, jolla ei ole
mitään muuta tekemistä, puhuu omaa tiettyä kieltään ja seuraa tiettyjä
opettajia — jotka yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ovat petkuttajia
tai hulluja — että he myöskin ovat rotumme johtajia älyllisessä
sivistyksessä. Mutia siinä te erehdytte.»
Kitty ei vastannut hänen väitteesensä, vaan virkkoi: »Entäpä jos
olisinkin erehtynyt, kuten sanotte. Mutia en ymmärrä, mitä se merkitsee
teille.»
Patches teki epätoivoisen eleen ja istui hetken vaieten. Sitten hän
sanoi hitaasti: »Pelkäänpä, ettette tahdo ymmärtää minua, mutta
oletteko koskaan kuullut, miten Villihevos-Phil ansaitsi nimensä?»
Tyttö naurahti. »Tietenkin olen. Sen on jokainen kuullut. Rakas kunnon
Phil — tulen kauheasti kaipaamaan häntä.»
»Niin», vastasi Patches merkitsevästi. »Te tulette kaipaamaan häntä. Se
elämä, johon aiotte siirtyä, ei synnytä Phil Actoneja.»
»Sepä synnytti Honourable Patchesin», vastasi Kitty hieman arastellen.
»Sitä se ei tehnyt», vastasi tämä nopeasti. »Se synnytti —»
Hän vaikeni ikäänkuin peläten helposti sanovansa liikaa.
»Mutta mitä Philillä ja hänen villihevosillaan on tekemistä tämän asian
kanssa?»
»Ei mitään, luulen. Mutta kun te lähdette, tuntuu minusta samalta kuin
Philistä hänen päästäessään villihevosensa vapauteen.»
»Nyt ymmärrän», vastasi Kitty vilpittömästi hämmästyneenä.
»Sitähän minä sanoin», virkkoi Patches alakuloisesti, »ja sitä varten
te lähdette täältä.» Hän viittasi kauas etäisyyteen sulkien tähän
eleeseen ympäröivän maan, jota vanha Granite Mountain taivaanrannalla
vartioi.
Sitten hän osoitti päännyökkäyksellä professori Parkhillia, joka
lähestyi heitä kulkien setripuiden varjostaman rinteen reunaa. »Tuolla
tulee sellaisen sivistyksen tuote, jota te kaipaatte. Jos se älyllinen
ja sivistynyt elämä, jota te niin suuresti ikävöitte, tuottaa noin
loistavia tuloksia, niin se on osoittanut oikeutuksensa maailmassa — ja
on valmis häviämään.»
Vielä puhuessaan Patches huomasi lähestyvän miehen takana jotakin, joka
sai hänet hypähtämään seisaalleen.
Se oli Yavapai Joe, joka pensaan takana piilotellen tarkasteli
professoria.
Katsahtaessaan Kittyyn huomasi Patches, että tämä ei ollut nähnyt
mitään.
Ennen kuin Kitty ehti vastata miehen ivalliseen huomautukseen, seisoi
professori heidän edessään.
»Toivon, etten häiritse», alkoi hän vaivaisella, piipittävällä
äänellä. Ja Patchesin noustessa seisomaan katse yhä setripensaikkoon
kiinnitettynä, lisäsi pieni mies ystävällisen alentuvasti: »Istukaa
vain, nuori mies, istukaa. Vakuutan, ettei aikomukseni suinkaan ollut
riistää teiltä neiti Reidin seuraa.»
Patches hymyili. Professorin puhutellessa häntä näin hän päätti, ettei
Kitty ollut paljastanut opettajalleen 'tyypillisen paimenen' oikeata
syntyperää.
»Kiitos vain, professori», sanoi hän saamattomasti. »Mutta näin
juuri irrokkaan tuolla pensaan takana. Kai on parasta, että mä menen
lähemmäksi katsomaan. Eikä me Kittyn kanssa puhuttu niin tärkeitä
asioita. Kyllä kai hän mieluimmin tulee kotiin teidän kanssanne ja mä
hoidan itse itseni.»
»Irrokas?» kysyi professori. »Ja mikä on irrokas, jos saan kysyä?»
»Se on nauta, joka ei kuulu kellekään», selitti Patches.
Samassa hetkessä Kitty, joka oli noussut seisomaan ja nyt katsoi samaan
suuntaan, mistä professori oli tullut, huudahti: »Mutta katsokaahan,
Patches, tuolla on Yavapai Joe. Mitä ihmettä hänellä täällä on
tekemistä?»
Hän osoitti pensaikkoa kohden, ja professori näki kääntyessään Joen
selän hänen livahtaessaan tiehensä.
»Kai maar hän tulee tapaamaan minua», vastasi Patches noustessaan
satulaan. »Mä lähden kumminkin katsomaan, mitä asiaa hänellä on.
Näkemiin.»
Patches saavutti Joen juuri kun tämä kääntyi selänteen toiselle
puolelle.
»Päivää, Joe!» huusi Patches hilpeästi.
Mies-raukka oli niin suunniltaan, että tuskin sai jalkansa pysymään
jalustimessa, ja hänen kasvonsa olivat kauhusta kalpeat. Hän katsoi
hurjana Patchesiin ja sopersi tylyllä äänellä: »Mitä hänellä on
tekemistä täällä? Mitä hän tahtoo? Kuinka hän on tullut tänne?»
Patchesia huvitti, mutta hän vastasi rauhallisesti: »Ketä tarkoitatte,
Joe?»
»Tarkoitan tuota miestä tuolla, Parkhillia — professori Parkhiiliä.
Mitä hänellä täällä on nuuskimista? Voitte sanoa hänelle, että on
turha vaiva —» hän vaikeni äkkiä vilkaisten Patchesiin syrjäsilmin ja
kääntyen poispäin.
Patches ratsasti kappaleen matkaa hänen vieressään, mutta ei mikään
saanut Joea taivutetuksi enempiin selityksiin.
»Niin, tiedän, että olette ystäväni, Patches», hän vastasi. »Te olette
ollut kovin ystävällinen minulle enkä minä unohda sitä. Mutta minä en
aio kertoa kenellekään mitään, eikä teidän hyödytä kysellä häneltä
minusta, sen sanon teille.»
»En aio kysyä professori Parkhillilta mitään, Joe», vastasi Patches
lyhyesti.
»Ettekö?»
»Varmasti en, jollette itse halua kertoa minulle, niin en minä aio
sekaantua asioihin, jotka eivät liikuta minua.»
Joe katsahti häneen viekkaasti. »Ettekö tosiaan? Nick vannoo, että
te —» Jälleen hän hillitsi itsensä. »Mutta minä en sano kenellekään
mitään.»
»No, olenko pyytänyt teitä kertomaan minulle jotakin?» kysyi Patches.
»Ei, ette ole — se on totta — te olette ollut reilu mies minua kohtaan,
Patches, enkä minä unohda sitä. Oletteko varmasti minun ystäväni,
Patches? Jumalan tähden, oletteko?»
Hänen pyyntönsä oli rukoileva, ja Patches vakuutti, että hän kernaasti
tahtoi olla hänen ystävänsä, jos hän vain jollakin tavoin saattoi olla
avuksi.
»No niin», sanoi Joe, »jos tarkoitatte totta lupauksellanne auttaa
minua, niin nyt voitie tehdä jotakin hyväkseni.»
»Mitä, Joe?»
»Teidän pitää luvata, ettette sano kenellekään nähneenne minua täällä.»
Ja Patches vastasi empimättä osoittaakseen avuliaisuuttaan:
»Sen lupaan, Joe.»
»Ette kerro kenellekään?»
»En kenellekään, Joe.»
Miesraukan kasvot kirkastuivat kiitollisuudesta. »Olen kiitollinen
teille, Patches, ja niin totta kuin elän, en unohda, että olette
auttanut minua. Te olette minun ystäväni, hyvä, minäkin olen teidän
ystävänne. Mutta nyt minun täytyy lähteä. Nick suuttuu minulle
kauheasti, kun viivyn näin kauan.»
»Hyvästi, Joe!»
»Hyvästi. Patches! Älkääkä luulko minun unohtavan, että te ja minä nyt
olemme ystäviä.»
Miettiessään tätä tapahtumaa ratsastaessaan kotia kohden tuntui
Patchesista, että hän kenties oli tehnyt väärin antaessaan Joelle
lupauksensa. Mutta itse asiassa, hän rauhoitti itseään, ei hän ollut
velvollinen tekemään kenellekään tiliä siitä, mikä ei kuulunut hänen
työhönsä. Eikä tämä lupaus hänen nähdäkseen millään lailla saattanut
haitata hänen isäntänsä etuja.
Samana iltana Patches pyysi Phililtä lupaa käydä Prescottissa
seuraavana päivänä. Se oli ensimmäinen kerta hänen kartanossa olonsa
aikana, ja Phil suostui kernaasti.
Kun Phil hiukan myöhemmin kulki keittiön läpi, huomautti rouva Baldwin:
»Mistähän Patches lienee niin iloissaan? Siitä lähtien, kun hän palasi
kotiin karjankierrokselta, on hän laulanut ja vihellellyt ja nauranut
itsekseen kaiket päivät. Hän lähti juuri aitaukseen hilpeänä kuin
lintu.»
Phil nauroi. »Kuka hyvänsä iloitsisi kierroksen loputtua, äiti. Sitä
paitsi hän aikoo huomenna lähteä kaupunkiin.»
»Niinkö? Mutta muista minun sanoneen, poika, hänellä on varmasti
erityinen syy hilpeyteensä.»
Kun Phil palasi pihalle, tuli professori hänen luokseen.
»Herra Acton», alkoi vieras arasti, »on eräs asia; josta tahtoisin
puhua kanssanne.»
»Olkaa hyvä, herra», vastasi paimen.
»Minusta tuntuu, että on parempi puhua siitä teille kuin herra
Baldwinille, sillä te olette nuorempi ja ymmärrätte varmasti paremmin.»
»Hyvä. Mitä asia koskee, professori?» kysyi Phil ihmetellen naita
esivalmisteluja.
»Tahtoisitteko — tuota — kävellä hiukan matkaa kanssani?»
Heidän kävellessään verkalleen laitumelle vievää tietä jatkoi
professori: »Velvollisuuteni on mielestäni puhua teille miehestä, jonka
nimi on Patches.»