Karjankierroksen jälkeen.
Karjankierroksen kulkiessa yli seudun kuluivat kesän viimeiset päivät
ja lähestyvän talven ensimmäiset merkit näyttäytyivät. Päivänkukkien
kulta varisi ruskeana ja kuihtuneena, ja laidunten vehmas ruoho kävi
kuivaksi ja auringon polttamaksi. Ensimmäisen pakkasyön jälkeen
muuttuivat maisemat päivä päivältä harmaammiksi ja alakuloisemmiksi, ja
syksyinen tuuli varisti lehdet Rovastin pähkinäpuista.
Sitten oli karjankierros ja pestauspäivä ohitse — ja talvi peitti maan.
Taivaanrannasta toiseen oli koko maailma valkoinen, paitsi tummat
petäjät vuorien rinteillä, vaaleammat setrit ja tammipensaikko, joka
kaiken muun peittyessä lumeen antoi karjalle talvisen ravinnon.
Kesän ja syksyn väistyessä talven tieltä tunsi Kitty enemmän kuin ennen
kaipaavansa vilkkaaseen kaupunkilaiselämään, joka oli vieroittanut
hänet kodista ja syntymämaasta. Hänen ystävyytensä Patchesiin — jota
Baldwinien ilmeinen kiintymys heidän uusimpaan »poikaansa» oli omiaan
ylläpitämään — veresti muistoja niiltä ajoilta, jotka hän oli viettänyt
tässä maailmassa, ja nämä muistot eivät suinkaan tehneet häntä
tyytyväisemmäksi Williamson Valleyn oloihin.
Philiä kohtaan Kitty oli entisellään. Toisinaan hänen sydämensä tunsi
niin syvää kiintymystä mieheen, että hän toivoi, ettei milloinkaan
olisi oppinut tuntemaan muuta maailmaa kuin sen, missä he molemmat
olivat syntyneet. Jos hän ei olisi viettänyt noita vuosia poissa
kotoa, olisi kaikki ollut toisin. Hän olisi saattanut olla onnellinen
Philin kanssa, hyvin onnellinen, jos hän vain olisi jäänyt hänen
maailmaansa. Mutta nyt — nyt hän pelkäsi sekä Philiä että itseään.
Hänen ystävyytensä Patchesiin oli monella tavoin uudelleen tuonut
mieleen kaiken sen, mikä oli hänen ja sen miehen välillä, jonka hän
ilman kouluvuosiaan iloiten olisi hyväksynyt elämäntoverikseen.
Usein, kun he kolmisin ratsastivat ja Kitty oli johtanut keskustelun
kauas siitä elämästä, joka Philille oli tuttu ja kotoinen, teki hän
tahtomattaankin vertailuja miesten välillä. Kitty ei ymmärtänyt,
että Philin, joka oli tottumaton lausumaan ajatuksensa muusta kuin
siitä, mikä kuului hänen ammattiinsa, kävi vaikeaksi paljastaa
ajatusmaailmansa rikkautta. Kitty oli valmis olettamaan, ettei Phil
tiennyt mitään siitä, mikä ei koskenut karjanhoitoa ja hevosia. Mutta
Patches, jolle Phil oli tottunut puhumaan vapaammin, ymmärsi hänet. Ja
tietäen, että tyttö omien olettamuksiensa varaan rakensi muurin itsensä
ja rakastettunsa välille, hän teki parhaansa opettaakseen Kittyä
paremmin tuntemaan miehen, jonka tämä jo luuli tunteneensa lapsuudesta
saakka.
Sitten tuli kevät.
Lumi suli, tuli sadeaika ja rinteet ja selänteet ja niityt heräsivät
uuteen vihreyteen, ja uusi elämä puhkesi puissa ja viidakoissa, ja
aidoilta ja pensaikosta ja vastapuhjenneista puista ilmoitti lintujen
laulu niiden palanneen.
Ja nuori kevät sai nähdä uuden vieraan saapuvan Risti-Kolmio-Kartanoon.
Patches oli ollut tarkastamassa juoksuaitaa, ja palatessaan kotiin
keväisenä iltana hän näytti toiselta mieheltä kuin se Patches,
jonka Kitty kuukausia sitten samoilla main oli pelastanut pahasta
nöyryytyksestä.
Jo se tosiseikka, että hän ratsasti Muukalaisella, suurella
tummalla oriilla, ilmaisi parhaiten muutoksen, mikä hänessä oli
tapahtunut. Ei ainoakaan paimen olisi enää voinut tuntea häntä
samaksi kalpeaksi, hyvinpukeutuneeksi herrasmieheksi, jonka Phil oli
tavannut Metsärajalla. Kuukausia kestänyt ulkoilmaelämä oli antanut
hänen vartalolleen voiman ja liikkeilleen jäntevyyttä, ja aurinko ja
tuuli olivat painaneet hänen ihoonsa tummanruskean värin, joka on
niiden miesten tuntomerkki, jotka aina saavat olla valmiina kestämään
luonnonvoimien pahimpaakin riehuntaa.
Ratsastaen kappaleen matkaa selänteen harjaa, joka muodostaa laakson
länsirajan, Patches katsahti kotikartanon punaisiin kalloihin ja
hymyili kuin ajatellen mieluisaa iltaa päivätyön jälkeen. Rovasti
ja Stella ja pikku Billy ja Phil, kaikki olivat käyneet rakkaiksi
tälle muukalaiselle, josta he eivät vieläkään tienneet juuri mitään.
Yhtä suuri kuin hänen ulkonaisessa asussaan ja ryhdissään tapahtunut
muutos oli kehitys, joka oli tapahtunut hänen sielussaan. Honourable
Patches ei ollut saavuttanut vain nimen ja asemaa, hän oli saavuttanut
muutakin, joka hänelle itselleen oli vielä paljon arvokkaampaa. Ja
siitä hän oli kiitollinen niille, jotka olivat luottaneet häneen ja
siten auttaneet häntä enemmän kuin itse osasivat aavistaakaan.
Hän oli jättänyt selänteen ja oli puolitiessä laaksoa kotiveräjälle,
kun pikku Billy kannustaen epätoivoisen vimmatusti vanhaa Sheepiään,
karautti häntä vastaan.
Pojan lähestyessä ja tervehtiessä suurta ystäväänsä kimein poikamaisin
huudoin, joihin tämä vastasi aito paimenen vihellyksellä, nousi
Muukalainen takajaloilleen ja hyppelehti ja tanssi vanhan Sheepin
edessä. Pikku Billy ulvoi ihastuksesta. »Taltuta se, Patches! Taltuta
se!» hän huusi niin, että Muukalainen sai hänen kimeästä äänestään yhä
enemmän intoa kirmailulleen.
Patches hillitsi hevosensa nauraen. »Mitä oikeastaan tarkoitat,
kumppani?» hän kysyi hyväntuulisena Muukalaisen vihdoin suostuessa
pitämään jalkansa maassa, »aiotko saada minut putoamaan satulasta?»
»Älä turhia!» vastasi poika ihaillen. »Enpä luule sinun olevan noin
vain pudotettavissa. Tulin kertomaan sinulle, että olemme saaneet
vieraan», hän lisäsi heidän ratsastaessaan rinnatusten kotia kohden.
Patches hämmästyi. »Vieraan?» hän huudahti.
Pikku Billy hymyili tyytyväisenä. »Niin juuri. Erään miehen — hän on
jostakin kaukaa idästä. Will-setä toi hänet mukanaan kaupungista.
Luulen, ettei hän eläessään ole nähnyt karjakartanoa. Voi! se tulee
olemaan hirveän hauskaa!»
Patchesin kasvot synkkenivät. »Mistä tiedät hänen olevan idästä?» hän
kysyi yrittäen salata uteliaisuuttaan.
»Kuulin Will-sedän sanovan Philille ja Kittylle.»
»Kitty on siis myös talossa?»
»Hän ja Phil ovat olleet ratsastamassa melkein koko päivän ja tulivat
kotiin hetki sitten. He juttelivat vieraan kanssa juuri minun
lähtiessäni sinua vastaan.»
Phil ja Kitty olivat parhaillaan tulossa hevostensa luo, jotka
seisoivat veräjän vieressä, Patchesin ja Billyn ratsastaessa pihaan.
Poika hypähti satulasta, jätti hevosensa toisten hoidettavaksi ja
juoksi sisälle kertoakseen Stella-tädille Patchesin tulleen. Pikku
Billyn suurin suru oli, ettei hän vielä ollut tarpeeksi pitkä
satuloidakseen ja riisuakseen hevosensa. Kartanon miehillä oli tapana
pitää huolta siitä, että hänen hevosensa aamulla satuloitiin ja illalla
riisuttiin ja vietiin talliin.
Patches pysähdytti hevosensa ja tervehti ystäviään istuen yhä
satulassa. »Ette suinkaan ole lähdössä?» hän sanoi Kittylle kuin
moittien. »En ole tavannut teitä kokonaiseen viikkoon. Phil ei tee
kauniisti käyttäessään tilaisuutta hyväkseen ja lähettäessään minut
yksinäni jonnekin sillä aikaa, kun itse ratsastaa teidän seurassanne
maita mantereita.»
He hymyilivät hänelle hänen istuessaan oriin selässä hattu kädessä ja
silmäillen heidän kohotettuja kasvojaan hyväntahtoisesti kuin ainakin
vanhempi veli.
Patches huomasi, että Kittyn silmät loistivat ilosta ja että Philin
silmissä oli vallaton väike.
»Minun täytyy lähteä, Patches», sanoi tyttö. »Minun olisi pitänyt
lähteä jo kaksi tuntia sitten, mutta minulla oli niin hauskaa, että
aika kului huomaamattani.»
»Olemme saaneet vieraan», selitti Phil katsahtaen Patchesiin ja sulkien
toisen silmänsä — sen, jota Kitty ei saattanut nähdä. »Hienon vieraan,
totta toisen kerran. Minä lainaan sinulle puhtaan paidan illalliseksi,
siinä tapauksessa nimittäin, että äiti päästää sinut samaan pöytään
kuin hänet.»
»Phil, kuinka saatat», torui Kitty.
Miehet nauroivat, mutta Phil oli huomaavinaan Patchesin äänessä
levottomuutta hänen virkkaessaan: »Pikku Billy kertoi minulle. Kuka hän
on?»
»Prescottin tuomarin ystäviä», vastasi Phil. »Tuomari pyysi Will-setää
ottamaan hänet joksikin aikaa kartanoon. Hän ja tuomari olivat —»
Kitty keskeytti hänet innokkaana: »Hän on professori Parkhill, Patches,
kuuluisa estetiikan professori, tiedättehän: Everard Charles Parkhill.
Ja hän aikoo viettää kesänsä Williamson Valleyssa. Eikö se ole
suurenmoista!»
Phil näki Patchesin katseen kirkastuvan helpotuksesta hänen
vastatessaan: »On varmasti suuriarvoista varsinkin teille, neiti
Reid, että saatte niin kuuluisan tiedemiehen naapuriksenne. Tuleeko
professori Parkhill Arizonaan terveydellisistä syistä?»
Jokin Patchesin äänensävyssä sai Philin nopeasti kääntymään poispäin.
Miettien, miten mainiosti Patches ymmärsi hänet, Kitty ei huomannut
hänen syvässä äänessään muuta kuin tavallisen kohteliaan sävyn.
»Osaksi terveytensäkin vuoksi», hän vastasi, »mutta sain sen
käsityksen, että hän aikoo täällä valmistaa erään luentosarjan. Hän
sanoo, että tässä autiossa ja raivaamattomassa —»
»Tuolla hän tulee», keskeytti Phil kuuluisan vieraan lähestyessä heitä.
Professori Everard Charles Parkhill oli mainio esimerkki
liikasivistyneiden vanhempien pojasta. Hänellä oli kapeat
hartiat, sisäänpainunut rinta ja heikot jalat. Hänen laihoilla,
värittömillä kasvoillaan asusti juhlallinen ja tärkeä ilme, aivan
kuin hän tietoisena suuresta elämäntehtävästään ei olisi sallinut
ainoankaan kevytmielisen ajatuksen solahtaa suureen, kuvunmuotoiseen
päähänsä. Hänet nähdessään tunsi vaistomaisesti, ettei hän
neljänäkymmenenäviitenä tai viitenäkymmenenä elinvuotenaan ollut
sallinut ainoankaan tieteellisesti erittelemättömän elämyksen tai
riemun saastuttaa esteettistä sieluaan.
Tullessaan veräjää kohden hän tuijotti komean oriin selässä istuvaa
miestä kiinnostuneena, kuten olisi tarkastellut oliota, joka tuskin
saattoi kuulua ihmisrotuun.
»Professori Parkhill», virkkoi Phil tyynesti, »sanoitte, ettette
koskaan ollut nähnyt oikeata paimenta oikeassa asussaan. Sallikaa minun
esittää teille tyypillinen paimen, herra Honourable Patches. Patches,
tämä on professori Parkhill.»
»Phil», kuiskasi Kitty, »kuinka sinä saatat?»
Professori tuijotti Patchesiin kuin kivettyneenä. Ja vakavana kuin
puusta veistetty intiaani Patches tuijotti professoriin maalaispojan
tavoin, suu auki ja silmät selällään, niin että Phil vääntelehti
naurusta ja Kittyn oli pakko kääntyä poispäin salatakseen hymynsä.
»Päivää! Mukava tehdä tuttavuutta, herra!» huusi tämä 'tyypillinen
paimen'. Ja sitten, aivan kuin äkkiä muistaen kohteliaisuuden
vaatimukset hän hypähti satulasta ja täyttäsi eteenpäin ojentaen toisen
kätensä tervehdykseen ja pidellen toisella Muukalaista ohjaksista,
hevosen hyppiessä hurjana hänen takanaan vähääkään välittämättä
herransa kohteliaasta tarkoituksesta.
Professori peräytyi kauhistuneena peloittavan hevosen ja sen yhtä
peloittavan ratsastajan tieltä. Se sai Patchesin osoittamaan
Muukalais-raukalle kokonaisen haukkumasanojen ryöpyn.
»Ptruu! Senkin kirottu pölkkypää, vinosilmä, kierokinttuinen vanha
kaakki! Ptruu, kuuletko! Etkö näe, että aion pudistaa herran kättä,
jonka isäntäni on minulle esittänyt?»
Phil oli räjähtämäisillään nauruun. Kitty ei saanut sanaakaan
suustaan. He eivät tienneet Patchesin olevan halkeamaisillaan ilosta
huomatessaan, ettei koskaan ennen ollut tavannut professori Parkhillia.
»Katsokaas, herra», hän selitti vakavana saaden professorin aivan
suunniltaan, »tää hevonen ei ole tottunut vieraisiin eikä ollenkaan
sellaisiin, jotka eivät näytä luonnollisilta, jos niin saan sanoa.»
Hän lopetti typerästi nauraa virnistäen ja tarttui vieraan pehmeään
pieneen käteen ravistaen sitä miehen ottein. Tuijottaen sitten korkean
sivistyksen hienostuneeseen edustajaan hän luonnonlapsen tavoin kysyi
ihmetellen: »Oletteko siis ihan oikea professori? Onhan noista kuultu
puhuttavan, mutta en ole koskaan omin silmin nähnyt niin korkeaa
herraa.»