»Se oli ainoa, mitä saatoitte tehdä minun pelastamisekseni», vastasi
Phil vakavasti. »Jos olisitte koettanut käyttää ampuma-asettanne, niin
— vaikka olisittekin osunut siihen, ette olisi voinut pysähdyttää sitä
tarpeeksi ajoissa. Jos olisitte ollut niin lähellä, että olisitte
voinut ampua sitä suoraan otsaan, olisi se tietenkin auttanut, mutta
—», hän hymyili jälleen. »Olen iloinen siitä, ettette tullut sitä
ajatelleeksi. Sanokaahan vielä toinen seikka», hän lisäsi. »Tiesittekö
panevanne alttiiksi oman henkenne?»
Patches pudisti päätään. »En voi sanoa tienneeni muuta, kuin että te
olitte pahassa pälkähässä ja että minun oli nopeasti tehtävä jotakin.
Miten kaikki oikeastaan tapahtui?» kysyi hän innokkaana kääntämään
keskustelun toisaalle.
»Diamond kompastui tuohon kuoppaan», selitti Phil. »Kun se kaatui,
luulin viimeisen hetkeni tulleen. Uskokaa minua tätä en unohda,
Patches.»
Hetkisen molemmat vaikenivat hämillään. Sitten Patches virkkoi: »Minua
ihmetyttää, kun ette ampunut sitä päästyänne jälleen jaloillenne, vaan
panitte uudelleen henkenne alttiiksi yrittäessänne ottaa kiinni sen
lassollanne.»
»Ei ollut mitään syytä tappaa hyvää härkää niin kauan kuin oli muita
mahdollisuuksia. Minun tehtäväni on pitää se hengissä, — ja sen minä
yritin nyt tehdä.» Näin paimen muutamin sanoin luonnehti ammattinsa
perusohjeen, joka ei salli ottaa lukuun henkilökohtaista vaaraa tai
onnettomuutta, kun isännän omaisuus on kyseessä.
Heidän riisuttuaan kuolleelta hevoselta satulan ja suitset ja
puhdistettuaan haavan härän kyljessä sanoi Phil: »Nyt, herra Honourable
Patches, teidän on parasta pysytellä syrjässä ja kernaimmin jonkin
puun takana. Tämä junkkari hurjistuu varmasti taas, kun päästän sen
jaloilleen. Tulen noutamaan teidät, kun olen valmis.»
Hiukan myöhemmin Philin ratsastaessa Patchesin luo kuului hänen
jättämällään paikalla syvä, peloittava mylvinä.
»Se ilmoittaa, mitä aikoo tehdä ensi kerralla nähdessään meidät»,
naureskeli Phil. »Hypätkää taakseni satulaan, niin lähdemme painumaan
kotiin päin.»
Tämä tapaus näytti kokonaan karkottaneen pilven, joka koko päivän oli
synkentänyt Philin kasvoja. Ratsastaessaan he juttelivat ja nauroivat
hilpeästi. Sitten paimen äkkiä muuttui synkäksi ja vaiteliaaksi kuten
aamulla.
Patches ihmetteli, mikä näin äkkiä oli muuttanut hänen mielialansa, kun
hän huomasi kaksi miestä, jotka ratsastivat selänteen harjaa seuraten
samaa virranuomaa kuin Risti-Kolmion miehet, vaikka nämä ratsastivat
lähempänä rantaa.
Patchesin kiinnittäessä Philin huomion ratsastajiin sanoi tämä
lyhyesti: »Olen katsellut heitä viimeiset kymmenen minuuttia.» Sitten,
ikäänkuin katuen vastauksensa sävyä, hän lisäsi ystävällisemmin: »Jos
he ratsastavat edelleen samaa tietä, niin me kohtaamme heidät noin
mailin päässä, missä selänne laskeutuu laaksoon.»
»Tunnetteko heidät?» kysyi Patches uteliaana.
»He ovat Nick Cambert ja hänen koiransa Yavapai Joe.»
»Tailholt Mountainin miehet», mutisi Patches tarkastellessaan miehiä
yhä kiinnostuneempana. »Tiedättekö, Phil, minä olen ennenkin nähnyt nuo
miehet.»
»Tekö?» huudahti Phil. »Missä? Koska?»
»En osaa selittää missä», vastasi Patches, »mutta se oli sinä päivänä,
jolloin ratsastin pitkin juoksuaitaa. He olivat harjulla laakson
toisella puolen.»
»Se lienee ollut tämä sama hevosuittamo, jota nytkin seuraamme»,
vastasi Phil, »se leviää hiukan alempana. Miksi luulette miehiä juuri
samoiksi?»
»Nuo miehet tuolla ylhäällä ovat saman näköisiä kuin ne, jotka silloin
näin, toinen kookas, toinen pienenläntä. He olivat samalla etäisyydellä
minusta, ja — niin — olen varma siitä, että nuo ovat samat hevoset.»
»Hyvä, Patches, mutta teidän olisi pitänyt ilmoittaa siitä heti kotiin
tultuanne.»
»En tullut ajatelleeksi, että se olisi tärkeätä.»
»On kaksi sääntöä, joita teidän aina on noudatettava», sanoi paimen,
»jos aiotte oppia hyvin ammattinne. Ensimmäinen on: nähdä kaikki,
mikä on nähtävissä, ja nähdä kaikki kaikesta, mitä näette. Ja toinen:
muistaa kaikki. Voinhan kertoa teille, että Jim Reid samana iltana
löysi vasikan, joka oli juuri merkitty Tailholtin raudalla, ja että hän
meidän puolellamme tapasi Risti-Kolmion lehmän, joka oli kadottanut
vasikkansa. Mutta tuossahan ystävänne tulevat.»
Miehet ratsastivat alas rinnettä kulmauksessa, joka varmasti veisi
heidät Risti-Kolmion ratsastajien tielle. Ja Patches rikkoi heti
Philin antamaa sääntöä vastaan, sillä hän ei huomannut tulijoita
tarkastellessaan, että hänen kumppaninsa irroitti pistoolinsa kotelosta.
Nick Cambert oli kookas mies, pitkä ja lihavahko. Hänellä oli ruskea
tukka ja omituiset vaaleansiniset silmät, jotka eivät olleet omiaan
herättämään luottamusta. Mutta Tailholtin miesten pysähtyessä
tervehtimään Philiä ehti Patches tuskin vilkaistakaan Nickiin, niin
suuressa määrin herätti Joe hänen mielenkiintoaan.
On tuskin toista miestä, jolle syntyperä, kasvatus, ympäristö,
olosuhteet tai kohtalo olisi antanut niin vähän miehekkyyttä kuin
Yavapai Joe-raukalle. Seisoen suorana hän olisi kenties ollut hiukan
alle keskimitan, mutta hänen istuessaan satulassa oli mahdotonta pitää
tätä laihaa, huonoryhtistä ja tylsäkatseista olentoa täysikasvuisena.
Mitätön leuka, suuri, puoliavoin suu, suorrukkeinen, väritön tukka
ja hänen elottomien silmiensä arka, pälyilevä katse antoivat hänelle
pelkurin ja hylkiön leiman.
Nick katsahti sivumennen Patchesiin tervehtiessään Risti-Kolmion
päällysmiestä. »Terve, Phil!»
»Terve, Nick!» vastasi Phil viileästi. »Päivää, Joe!»
Nuorempi mies tuijotti typerästi Patchesiin ja vastasi Philin
tervehdykseen epäselvästi mumisten ja jatkoi savukkeen pyörittämistä
sormissaan.
»Onko Risti-Kolmiossa puute hevosista?» kysyi Nick yrittäen laskea
leikkiä nähdessään kaksi miestä saman hevosen selässä.
»Jouduimme ottamaan kiinni erään härän», selitti Phil lyhyesti.
»Ne tekevät toisinaan pian lopun hevosesta», jatkoi Nick. »Olen sillä
tavoin menettänyt montakin. Jollei tästä olisi yhtä pitkä matka minun
talolleni kuin Risti-Kolmioon, auttaisin teitä kernaasti. Olette
tervetullut vieras, senhän tiedätte.»
»Paljon kiitoksia», vastasi Phil, »mutta kyllä me ratsastamme suoraa
päätä kotiin. Lienee parasta jatkaa matkaa. Näkemiin!»
»Hyvästi!»
Tämän lyhyen kohteliaisuuksien vaihdon aikana ei Joe ollut liikahtanut
paikaltaan eikä hetkeksikään kääntänyt katsettaan Patchesista. Philin
ja Patchesin lähdettyä hän istui yhä katsellen poistuvien jälkeen,
kunnes Nick tiukasti käski häntä panemaan hevosensa liikkeelle.
»No, mitä pidätte tuosta parista?» kysyi Phil heidän päästyään jonkin
matkan päähän.
Patches kohautti olkapäitään ja vastasi tyynesti: »Kertoisitteko
minulle heistä, Phil?»
»Siinä ei ole paljonkaan kertomisia», vastasi paimen. »Kukaan ei
varmasti tiedä heistä mitään. Nick on syntynyt Yavapai Countyssa.
Hänen isänsä, vanha George Cambert, näytti kylläkin kunnialliselta
mieheltä, mutta hän kuului niihin, joiden hommat säännöllisesti menevät
myttyyn. He muuttivat täältä Etelä-Kaliforniaan, kun Nick oli tullut
täysi-ikäiseksi. Hän palasi kuusi vuotta sitten, asettui asumaan
Tailholt Mountainin juurelle ja perusti oman karjan, jolla on merkkinä
Neljä-Viiva-M polttomerkki. Tavalla tai toisella hänen onkin onnistunut
koota itselleen melkoinen lauma. Hänen menonsa ovat varsin mitättömät.
Hän ja Joe asuvat vanhassa mökissä, jonka joku on rakentanut vuosia
sitten, ja he hoitavat itse karjansa. Joella ei ole paljon voimaa,
mutta hän on kätevämpi kuin luulisi, jos vain joku sanoo, mitä hänen
kulloinkin on tehtävä, ja pitää häntä kurissa. Ja Nick puolestaan tekee
kahden miehen työn.»
»Mutta onpa ihmeellistä, että Nickin kaltainen mies ottaa tuollaisen
kurjan raukan paimennettavakseen», pitkitti Patches. »Ovatko he sukua?»
»Sitä ei kukaan tiedä», vastasi Phil. »Joe tuli Prescottiin neljä
vuotta sitten erään Dryden nimisen miehen kanssa, ja Joen pitäisi olla
hänen poikansa. He asuivat teltassa kaupungin ulkopuolella ja elivät
kokoamalla kaikkea, minkä näkivät. Dryden ei tahtonut tehdä työtä eikä
kukaan huolinut Joesta. Viimein Dryden joutui kiinni murtovarkaudesta
ja oli vähällä, ettei Joe joutunut vankilaan hänen kanssaan. Mutta
hänet päästettiin irti luultavasti siitä syystä, että hän ilmeisesti
oli vain Drydenin kätyri ja ettei hänellä olisi ollut tarpeeksi
rohkeutta tehdä mitään pahaa omasta aloitteestaan. Hän ajelehti
useamman kuukauden kuin kulkukoira, kunnes Nick otti hänet huostaansa.
Nick kohtelee häntä suorastaan häpeämättömästi, mutta mies raukka pysyy
hänen luonaan, sillä eihän hänellä ole muutakaan paikkaa mihin mennä.»
»Onko hän aina samanlainen kuin tänään?» kysyi Patches osoittaen
harvinaista mielenkiintoa tätä kurjaa miestä kohtaan. »Eikö hän koskaan
puhu mitään?»
»Puhuu kylläkin, kun Nick ei ole lähettyvillä tai kun seura ei ole
liian suuri. Kun tutustutte häneen ja viette hänet kahdenkesken
johonkin, ei hän ole lainkaan niin typerä kuin näyttää. Se onkin kai
syynä siihen, miksi Nick pitää häntä. Katsokaahan, kukaan kunnon
karjanhoitaja ei menisi työhön Tailholt Mountainiin, ja yksinään on
Nickin ajan mittaan ikävä olla. Mutta Joe ei koskaan kerro, mistä hän
on tullut tai kuka hän on. Hän vaikenee kuin kala, jos vain sanotte
sanankaan, joka kuulostaa siltä, kuin yrittäisitte urkkia häneltä hänen
syntyperäänsä. Hän ei ole niin narrimainen kuin hänen ulkomuotonsa,
mutta hän on kerta kaikkiaan pälyilevä ja mateleva, ja mitä hän
tekeekin, on se aina samaan tyyliin.»
»Toisin sanoen», virkkoi Patches miettiväisenä, »Joe raukalla täytyy
aina olla joku, johon nojata. Yksinään hän on täydellinen nolla.»
»Niin on asia», myönsi Phil. »Mutta jos joku ruokkii häntä ja ajattelee
hänen puolestaan, pitää hänestä huolta ja on vastuussa hänestä, on hän
miltei täysi mies.»
»Oikeastaan, Phil», virkkoi Patches ivallisesti, »ei Yavapai Joe ole
sen huonompi kuin sadat tuntemani miehet. Heidän kannaltaan katsoen hän
on suorastaan kadehdittava.»
Philiä kiinnostivat kumppanin sanat, sillä ne näkyivät viittaavan hänen
entisyyteensä, ja Patches oli omista asioistaan yhtä vaitelias kuin
Yavapai Joe.
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Phil. »Minkälaisista miehistä puhutte?»
»Tarkoitan miehiä, jotka eivät koskaan tee mitään omasta vapaasta
tahdostaan. Miehiä, joiden puolesta aina jonkun toisen pitää ajatella
ja olla vastuussa. En usko, että se vähääkään muuttaa asiaa, olivatpa
he rikkaita ja sivistyneitä, kuten on tapana sanoa, tai köyhiä
nahjuksia kuten Joe: pohjaltaan se on yhdentekevää.»
Heidän laskeutuessaan satulasta kotiveräjällä katsahti Phil
veitikkamaisesti kumppaniinsa. »Tepä osoitatte harvinaista
mielenkiintoa Joea kohtaan», hän sanoi hymyillen.
»Niin teenkin», vastasi Patches. »Hän muistuttaa minua eräästä,
jonka tunnen», hän lopetti hymyillen jälleen entistä itsehalveksuvaa
ivahymyään. »Tunnen samanlaista sukulaisuutta häneen kuin te siihen
hurjaan oriiseen. Ottaisinpa kernaasti hänet pois Nickillä ja
koettaisin, eikö hänestä voisi tehdä miestä», hän jatkoi puhuen enemmän
itsekseen kuin toverilleen.
»Sellaiset kokeet eivät ole suositeltavia, Patches», varoitti Phil.
»Täytyy olla jotakin, jolle rakentaa, jos tahtoo tehdä miehen. Joessa
ei ole siihen ainesta, ja sitä paitsi», hän lisäsi merkitsevästi,
»ihmiset eivät ymmärtäisi sitä.»
Patches naurahti katkerasti.
Seuraavana aamuna Phil sanoi uhraavansa tämän päivän hevosilleen ja
lähetti Patchesin yksinään noutamaan satulan ja suitset, jotka he
edellisenä päivänä olivat jättäneet onnettomuuspaikalle.
Patches oli ehtinyt sille paikalle, jossa hän ja Phil olivat eronneet
Tailholt Mounlainin miehisiä, ja tunsi itsensä janoiseksi. Hän muisti
Philin sanoneen, että hiukan ylempänä selänteen rinteellä oli pieni
lähde, ja ajatellen pitkää matkaa, joka hänellä oli ratsastettavana,
hän hetkisen epäröityään poikkesi tieltä ja ohjasi hevosensa rinteelle.
Ratsastettuaan jonkin matkaa kapeata solaa, joka johti tiheän
metsän läpi rinnettä ylös, huomasi Patches tien käyvän jyrkemmäksi
ja kivisemmäksi. Hän laskeutui satulasta, sitoi hevosen pensaaseen
kallionlohkareen varjoon ja jatkoi matkaansa jalan, arvellen lähteen
olevan lähellä. Siinä hän ei erehtynytkään, ja pian hän saapui sievälle
pienelle aukeamalle, jossa sammaltuneen kallion kyljestä löysi kirkkaan
ja raikkaan lähteen. Iloisena hän kumartui juomaan ja istuutui sitten
hetkiseksi lepäämään lähteen partaalle. Pehmeä, musta maa sen ympärillä
oli täynnä karjan jälkiä, ja tiheän metsikön läpi johti useita pieniä
karjapolkuja aukeamalle. Niin tiheä oli ympäröivä metsä ja niin pieni
aukeama, että aurinko vain tuuhean lehvikön läpi valoi kultaansa tämän
vilpoisan virkistyspaikan yli ja silmän oli mahdotonta nähdä lähimpiä
puita kauemmaksi.
Patches oli juuri lähtemäisillään, kun kuuli ihmisääniä ja kavioiden
kapsetta. Hetkisen hän istui liikkumattomana kuunnellen. Hän tunsi
äänet: toinen oli hiljainen ja piipittävä, toinen karkea ja kiukkuinen.
Noudattaen äkkinäistä mielenjohdetta, joka niin usein ratkaisi hänen
toimintansa, solahti Patches äänettömästi tiheikköön, ja tuskin hän oli
ennättänyt piilopaikkaansa, kun Nick Cambert ja Yavapai Joe ratsastivat
esiin.
Jos Patches olisi ehtinyt ajatella, olisi hän varmaan halveksinut
kätkeytyneen urkkijan osaa, mutta hän oli jälleen toiminut
ajattelematta, ja nyt oli myöhäistä katua. Rovastin palveluksessa
ollessaan hän oli nähnyt ja kuullut tarpeeksi ymmärtääkseen, että
Neljä-Viiva-M:n polttoraudan omistajaan kohdistui vakava epäluulo, ja
oltuaan muutamia päiviä Philin seurassa hän tiesi, kuinka vaikeata
karjanhoitajien oli saada todisteita miestä vastaan, jonka he
epäilivät varastavan karjaa. Mahdollisuus saada todisteita, ja siten
suojata isäntänsä omaisuutta olikin saanut hänet käyttämään hyväkseen
tilaisuutta.
Miesten ratsastaessa esiin oli kätkeytyneen kuuntelijan helppo huomata,
että Joe syystä tai toisesta oli herättänyt isäntänsä suuttumuksen.
Kookkaan miehen kasvot olivat kiukusta punaiset, ja hänen silmissään
oli kova ja julma ilme, Joen näyttäessä koiralta, joka on tehnyt pahaa
ja odottaa selkäsaunaa.
Nick kumartui juomaan lähteestä ja kääntyi sitten kumppaninsa puoleen,
joka yhä istui kuin kivettyneenä satulassa yrittäen vapisevin sormin
kiertää savuketta. Hetkisen Nick silmäili arkaa seuralaistaan, sitten
hän otti satulastaan piiskan ja virkkoi ivallisesti hymyillen: »No,
miksi et tule juomaan?»
»Minun ei ole jano, Nick», kujersi toinen.
»Sinun ei ole jano?» pilkkasi Nick ilkeästi naurahtaen. »Valehtelet ja
tiedät sen varsin hyvin. Tule alas!»
»Jumalan nimessä, Nick, en tahdo juoda!» vaikeroi Joe, hänen isäntänsä
läimäytellessä uhkaavasti piiskaansa.
»Tule alas, sanon minä!»
Joe totteli vapisten pelosta ja seisoi tutisten hevosensa vieressä.
»Tule tänne!»
»Älä, Nick, älä Herran tähden lyö! En tarkoittanut pahaa! Päästä minut
tällä kertaa, tee se, Nick.»
»Tule tänne! Saat totisesti maistaa ruoskaa ja tiedät ansainneesi sen.
Tule tänne, sanon minä!»
Mies parka otti pari askelta isäntäänsä kohden, jonka raaka voima
pakotti hänet tottelemaan, sitten hän pysähtyi ja kääntyi puolittain
kuin paetakseen. Mutta uhkaava ääni pysähdytti hänet.
»Tule tänne!»
Vaikeroiden ja rukoillen isäntäänsä katkonaisin, epäselvin sanoin
kääntyi Joe jälleen häneen päin.
Mutta ratkaisevalla hetkellä keskeytti rauhallinen, hillitty ääni
vastenmielisen kohtauksen.
»Pyydän anteeksi, herra Cambert!»
Kiroten hämmästyksestä Nick pyörähti Patchesiin päin, joka
rauhallisesti astui häntä kohden.
»Mitä teillä on tekemistä täällä?» kysyi Nick, hänen uhrinsa
livahtaessa hevosensa luo ja tuijottaessa tulijaan sanomattoman
ällistyksen vallassa.
»Tulin juomaan», vastasi Patches tyynesti. »Mainiota vettä, eikö
olekin? Ja päivä on helteinen — raikas juoma tekee totisesti hyvää.»
»Te kuulitte meidän lähestyvän ja päätitte esittää nuuskijaa, vai
mitä?» tulistui Tailholt Mountainin isäntä.
Patches hymyili. »Pelkäänpä, etten lainkaan päättänyt sitä», hän
vastasi hyväntahtoisesti. »Olen siinä suhteessa hiukan omituinen»,
hän lisäsi kohteliaasti. »Teen usein, mitä minulle kulloinkin pistää
päähän, käsitättehän — joskus vallan yllättäviä tekoja.»
Nick katsahti tähän kohteliaaseen mieheen puolittain huvittuneena,
puolittain raivoissaan. »Kuulin, että Risti-Kolmiossa vetelehtii eräs
nahjus», hän virkkoi viimein. »Te näytättekin olevan aika junkkari.
No, nyt olette juonut. Laittautukaa äkkiä tiellenne täällä!»
»Anteeksi!» sanoi Patches kysyvästi ja katsoi häneen vilpittömän
näköisenä.
»Saamari! Korjatkaa luunne! Menkää työhönne!»
»Luulin tosiaan tätä avoimeksi laitumeksi, herra Cambert.» Patches
katsahti ympärilleen kuin vakuuttuakseen siitä, ettei ollut erehtynyt
paikasta.
Nickin silmät vetäytyivät uhkaavina kokoon. »Mutta teille se on
suljettu, kuuletteko!» Kun Patches ei liikahtanutkaan paikaltaan, hän
tulistui: »No, lähdettekö siitä vai pitääkö minun antaa teille kyytiä?»
Hän otti uhkaavana askelen rauhanhäiritsijää kohden.
»Ei», vastasi Patches rauhallisesti, »en aio lähteä — juuri nyt — ja»,
hän lisäsi miettiväisenä, »teidän sijassanne en yrittäisi antaa kyytiä
kenellekään.»
Rauhallisen muukalaisen harvinainen itsehillintä sai kookkaan miehen
empimään. »Vai ette, häh?» vastasi hän. »Aiotte siis sekaantua minun
asioihini?»
»Jos te asioillanne tarkoitatte sellaisen miehen ruoskimista, joka ei
kykene puolustautumaan, niin varmasti aion.»
Tuokion verran Nick tuijotti mieheen sanattomana aivan kuin ei olisi
uskonut korviaan. Sitten hänet valtasi silmitön raivo. Karkeasti
kiroten hän tarttui jälleen piiskaansa ja syöksyi muukalaista kohden.
Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin piiska viuhui ilmassa, sattui
hänen leukaansa luja nyrkinisku. Tärähdyksen voima Nickin hyökätessä
puolitiehen iskua vasten oli kerrassaan kauhea. Hänen päänsä retkahti
taaksepäin ja hän kaatui tajuttomana maahan.
Patches kumartui kylmäverisesti maassa makaavan miehen yli ja otti
hänen pistoolinsa. Sitten hän vetäytyi muutaman askelen taaksepäin ja
jäi rauhallisena odottamaan.
Yavapai Joe, joka suu auki ja silmät selällään oli seurannut tätä asian
varsin odottamatonta käännettä, heilahdutti itsensä satulaan ja nykäisi
suitsista ikäänkuin ratsastaakseen tiehensä henkensä edestä.
»Odottakaa, Joe!» käski Patches jyrkästi. »Nick palaa tajuihinsa tuossa
tuokiossa. Pysykää siinä, missä olette.»
Vielä hänen puhuessaan avasi maassa makaava mies silmänsä. Hän katsahti
ympärilleen yrittäen selvittää itselleen tilanteen. Sitten hän hypähti
raivoissaan jalkeille ja tarttui pistooliinsa, mutta kun hänen kätensä
sattui tyhjään koteloon, välähti hänen kasvoillaan pelko, ja hän jäi
tuijottamaan Patchesiin kunnioittavin ja nöyryytetyin katsein.
»Niin, minulla on teidän pistoolinne», sanoi Patches rauhallisesti.
»Katsokaa, pidin parempana pelastaa teidät kiusauksesta käyttää sitä.
Ettehän te kuitenkaan itse asiassa tahtoisi ampua minua. Te vain
luulette tahtovanne. Kun rauhassa ajattelette asiaa, niin kiitätte
minua. Huomatkaa, kuolleena tuottaisin teille monta vertaa enemmän
harmia kuin elävänä. En luule, että herra Baldwin olisi lainkaan
mielissään nähdessään minut kuoliaaksi ammuttuna, etenkin jos ampuja
kuuluisi Tailholt Mountainin miehiin. Ja lisäksi olen varma, että
Villihevos-Phililläkin olisi silloin jotakin sanomista.»
»No, mitä tahdotte?» murahti Nick. »Olette antanut minulle selkään.
Mikä teidän tarkoituksenne oikeastaan on?»
Patches silmäili miestä ivallisesti hymyillen, mikä sai Nickin
kuohahtamaan kiukusta.
»Jollei teillä olisi pistooliani, niin minä —» alkoi hän, mutta vaikeni
äkkiä, sillä Patches oli samassa silmänräpäyksessä varovasti asettanut
hänen pistoolinsa kalliolle ja otti nyt tyhjin käsin askelen Nickiä
kohti.
»Niin tekisitte mitä?»
Kuullessaan rivakan kysymyksen, joka muodosti täydellisen vastakohdan
Patchesin tähänastiselle sävylle, Nick epäröi ja otti askelen
taaksepäin.
Patches astui viipymättä vieläkin askelen lähemmäksi, ja nyt sanat
tulvivat hänen huuliltaan tiukkoina ja tarmokkaina. »Mitä tekisitte,
suuri sika? Teissä on miestä löylyttämään toista, joka on teitä puolta
pienempi, teissä on miestä lyömään avutonta raukkaa kuin koiraa,
teissä on miestä uhkailemaan ja pahoinpitelemään nahjusta, joka pelkää
teitä, teissä on miestä hyökkäämään ase sojossa miehen kimppuun, jonka
luulette olevan kykenemätön puolustautumaan, mutta näyttäkääpä mihin te
nyt pystytte!»
Tailholt Mountainin isäntä vetäytyi yhä enemmän taaksepäin ja hypähti
äkkiä hevosensa selkään.
»Tule, Joe!» kutsui hän toveriaan.
»Ei, te ette mene mihinkään», virkahti Patches päättävästi. »Joe,
pysykää siinä, missä olette!»
Nick ällistyi. »Mitä tarkoitatte?» hän murahti.
»Tarkoitan sitä», vastasi Patches, »että Joe saa itse valita, tahtooko
lähteä mukaanne vai ei. Joe», pitkitti hän kääntyen vapisevaan
miesraukkaan päin, »teidän ei tarvitse lähteä hänen mukaansa. Jos
tahdotte, saatte tulla minun kanssani. Minä pidän huolta teistä ja
annan teille tilaisuuden tulla mieheksi, jos vain tahdotte.»
Nick nauroi karkeasti. »Vai niin, se oli siis teidän tarkoituksenne.
Mutta se keino ei tepsi. Nyt ymmärrän, miksi Bill Baldwin pitää teitä
palveluksessaan ja sanoo teitä viattomaksi nahkapojaksi, senkin kirottu
urkkija! Tule, Joe!» Hän kääntyi lähteäkseen, ja Joe vetäisi suitsista
seuratakseen häntä.
Jälleen Patches puhutteli häntä: »Odottakaa, Joe!» Hänen äänensä oli
miltei rukoileva. »Ettekö siis ymmärrä, Joe? Tulkaa minun kanssani.
Älkää jääkö tuon miehen koiraksi. Olkaa mies, Joe — Jumalan tähden,
olkaa mies! Seuratkaa minua!»
»No», kirahti Nick seuralaiselleen Patchesin vaiettua, »aiotko tulla
vai pitääkö minun antaa sinulle vauhtia?»
Pelokkaasti katsahtaen Patchesiin Joe mumisi jotakin ja ratsasti
isäntänsä jälkeen.
Heidän hävitessään metsikköön huusi Nick kääntyen satulassaan:
»Odottakaahan, senkin nuuskija, kyllä minä vielä teille näytän!»
»Sitä en usko», vastasi Patches hilpeästi. »Se ei olisi teille eduksi.
Pistoolinne voitte noutaa uittamon vanhalta veräjältä. Vien sen sinne.
Hyvästi, Joe!»
Hetkisen muukalainen seisoi liikkumattomana kuunnellen kavioiden
häipyvää kapsetta, ja hänen huulilleen levisi tuttu itsehalveksunnan
hymy.
»Mies raukka!» hän mutisi kääntyessään mennäkseen hevosensa luo. »Joe
raukka! Tiedän miltä hänestä nyt tuntuu.»
»Pelkäänpä tuottaneeni teille harmia», sanoi Patches katuvaisena
Rovastille kerrottuaan hänelle ja Philille päivän tapahtumasta.
»Antakaa minulle anteeksi: en tosiaan ajatellut nenääni pitemmälle.»
»Harmia!» vastasi Rovasti vilkuttaen silmää Philin nauraessa
tyytyväisenä. »Mehän olemme oikein toivoneet saavamme riidanaihetta
noiden kirottujen tailholtilaislen kanssa. Mutta mitä ihmettä olisitte
tehnyt tuolla Joe-raukalla, jos hän tosiaan olisi lähtenyt mukaanne?»
»Totta puhuen, sitä en tiedä», vastasi Patches vilpittömästi.
»Ajattelin vain, kuinka mielenkiintoinen koe se olisi. Hän säälitti
minua niin, että —», hän vaikeni hämillään ja yhtyi toisten nauruun.
Mutta myöhemmin oli Rovastilla ja Philillä kahdenkeskinen keskustelu,
jonka tuloksena oli, että Patchesin oppiaineisiin lisättiin
pistoolinkäyttö.
Kuusipiippuisen lataaminen ja laukaiseminen nopeasti ja varmasti
on tärkeä osa oikean paimenen koulutuksessa, selitti Phil. »Jos
esimerkiksi joutuisitte otteluun hurjan härän kanssa tai jos hevosenne
kaatuisi tai muuta samanlaista.»