Tailholt Mountainin miehet.
Eräänä päivänä Phil ja Patches ratsastivat Old Campin seudulla. Varhain
iltapäivällä he kuulivat vasikan herkeämättä huutavan ja löysivät,
ääntä kohden ratsastaessaan sen setripuulehdosta. Sen kyljessä oli
äsken, Philin arvelun mukaan kenties edellisenä iltana poltettu
Tailholtin merkki. Vasikka-raukka kutsui nyt tuskissaan emoa apuun.
»Ihmeellistä, ettei lehmää näy missään», sanoi Patches.
»Olisi ihmeellisempää, jos se näkyisi», vastasi paimen lyhyesti ja
käänsi katseensa vasikasta Tailholt Mountainiin päin, ikäänkuin
miettien jotakin, jota ei syystä tai loisesta halunnut selittää
toverilleen.
»Ei hyödytä ruveta etsimään sitä», hän lisäsi ääni murtuneena. »Minulla
on aina huono onni. Jospa olisimme eilen ratsastaneet näillä main sen
sijaan, että lähdimme Mint Washin puolelle — minä tulen aina päivää
liian myöhään.»
Hänen ilmeessään ja äänensävyssään oli jotakin, joka pidätti
Patchesin tekemästä hänelle kysymyksiä. Seuraavina tunteina Phil ei
puhunut paljon, ja kun hän puhui, olivat hänen sanansa lyhyitä ja
miltei nyreitä. Patches huomasi hänen silmäilevän maata harvinaisen
kiinnostuneena. Heidän syötyään päivällisensä jotensakin synkän
mielialan vallitessa Phil jälleen hypähti satulaan jo melkein ennen
kuin Patches oli valmis.
Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle ja he olivat lähteneet kotimatkalle,
kun he näkivät erään Risti-Kolmion härän, joka ilmeisesti oli
-haavoittunut taistelussa toisten eläinten kanssa. Se kuului Rovastin
parhaimpaan Herefordkarjaan, ja haava oli pikaisen avun tarpeessa.
»Meidän täytyy puhdistaa haava», sanoi Phil, »tai siihen ilmestyy
pattimatoja.» Hän otti lassonsa pitäen tarkasti silmällä härkää, joka
mylvi syvällä, peloittavalla äänellä.
»Voinko auttaa?» kysyi Patches innokkaasti, katsellen kunnioittavasti
mahtavaa eläintä, sillä se oli ensimmäinen täysikasvuinen eläin, jonka
hän lyhyen kokemuksensa aikana oli nähnyt tarvitsevan apua.
»Ei», vastasi Phil. »Pysykää vain tarpeeksi kaukana, se on pääasia.
Tämä junkkari ei ole vasikka, ja haava on saanut sen vimmoihinsa.»
Seuraavat tapahtumat seurasivat toisiaan salamannopeina.
Paimenen hevonen ymmärsi nähtävästi pitkän kokemuksen perusteella,
ettei mylvivä eläin ollut hyvällä tuulella, ja vapisi osallistuessaan
sen kiinniottamiseen. Patches näki viuhuvan silmukan lentävän Philin
kädestä ja kiristyvän tämän pakottaessa hevosensa heittäytymään
härän painoa vastaan. Seuraavassa hetkessä hänen silmissään välähti
kauhea näky: kaatunut hevonen ratsastajineen maassa hurjistuneen ja
teräväsarvisen härän hyökätessä sitä kohden niska kumarassa ja sarvet
sojossa.
Patches ei ajatellut — hän ei ehtinyt ajatella. Kirkaisten kauhusta
hän painoi kannuksensa hevosen kylkiin, ja sävähtäen tuskasta tämä
syöksähti eteenpäin. Jälleen hän kannusti sitä kaikella voimallaan,
ja raivoisan hevosen seuraava syöksähdys sai nuo peloittavat sarvet
seivästämään sen. Patches kuuli kuin unessa hirvittävän repeämisen ja
hevosen kiljaisun, kun se hengenhädässä karkasi pystyyn. Hänen oli
mahdotonta sanoa, kuinka hänen onnistui nousta jaloilleen pudottuaan
taaksepäin satulasta, mutta hän näki selvästi Philin heilauttavan
itsensä jälleen satulaan ja pakottavan vaivoin pystyyn kompuroineen
ratsunsa suoraan härän eteen kääntääkseen sen huomion pois Patchesista.
Härkä kääntyi todellakin uudelleen häntä kohden, ja ihaillen Philin
kylmäverisyyltä Patches huomasi hänen kehittävän auki lassoaan, hevosen
yrittäessä hurjin hypyin väistää uhkaavia sarvia. Härkä pysähtyi,
ravisti päätään raivoissaan ja aikoi jälleen syöstä jalkamiestä kohden.
Mutta taas ratsastaja tanssitti kiusoitellen hevostaan sen edessä, ja
samalla Philin lasso lensi kaaressa vangiten sen silmukkaansa.
Kun härkä oli sidottu, meni Phil haavoittuneen hevosen luo ja lopetti
sen kärsimykset. Sitten hän katsahti miettiväisenä Patchesiin, joka
seisoi katuvaisen näköisenä katsellen kuollutta ratsuaan, ikäänkuin
tuntien olevansa syyllinen isäntänsä kärsimään vahinkoon. Paimenen
kasvoilla häilähti hyväntuulinen hymy hänen lukiessaan kumppaninsa
ajatuksen.
»Kylläpä tein kolttosen», sanoi Patches kuin odottaen hyvin
ansaitsemaansa moitetta.
Philin hymy levisi yli koko hänen kasvojensa. »Niin teittekin», hän
vastasi pyyhkiessään hikeä kasvoiltaan. »Olen teille siitä hyvin
kiitollinen.»
Patches katsahti häneen hämmästyksissään.
»Ettekö tiedä, että pelastitte henkeni?» kysyi Phil.
»Mutta — mutta minähän tapoin Rovastin hyvän hevosen», änkytti Patches.
»Luulenpa Will-sedän kestävän sen tappion», nauroi Phil.
Tämä laukaisi jännityksen, ja molemmat nauroivat yhdessä.
»Mutta sanokaahan minulle muuan seikka, Patches», sanoi Phil sitten
uteliaana. »Miksi ette ampunut härkää, kun se hyökkäsi päälleni?»
»Sitä en tullut ajatelleeksi», vastasi Patches. »En totisesti ehtinyt
ajatella mitään.»
Phil nyökkäsi hyväksymisen merkiksi. »Olen huomannut, että mies,
johon hädän tullen voi luottaa, ei ajattele. Tarkoitan, että hän
vaistomaisesti tekee oikein ja ajattelee vasta myöhemmin, kun siihen on
aikaa.»