Heidän ratsastaessaan kotikartanoa kohti kertoi Phil kumppanilleen
tapauksen, joka oli kuulu kautta koko maan.
»Musta ori oli silloin vuoden vanha», hän alkoi. »Minä olin ihaillut
sitä koko vuoden ja niin olivat kaikki muutkin pojat, jotka olivat
nähneet lauman, johon se kuului, sillä siitä näki jo varsana, mikä
siitä tulee. Vapaina elävät hevoset olivat hiukan liian lukuisia sinä
vuonna, ja me suunnittelimme ajojahtia vähentääksemme niitä hiukan,
kuten meillä on tapana tehdä vuoden tai parin väliajoin. Jokainen
ajoi takaa tuota mustaa oritta, ja eräänä päivänä, kun olimme jo
hajoittaneet monta laumaa, yllätin sen aivan sattumalta. Ajoin juuri
takaa erästä harmaata hevosia ja ratsastin samaa tietä, jota tänäänkin
kuljimme, kun se äkkiä tuli vastaani selänteen harjalla. Se tapahtui
niin äkkiä, että ori ja minä hämmästyimme kumpikin yhtä suuresti.
Voitte uskoa, että värisin kuin haavanlehti. Mutta toinnuin yhtäkaikki
ensimmäisenä hämmästyksestäni ja heitin lassoni sen kaulaan, ennen kuin
se ehti paeta. Mutta se taisteli kuin paholainen, niin etten lopulta
tiennyt, minäkö pitelin sitä vai se minua. Mutta se oli silloin vielä
varsa, ja minä sain sen lopuksi pysähtymään.»
Phil vaikeni omituinen ilme kasvoillaan. Patches odotti kärsivällisenä.
»Tiedättekö», sanoi paimen viimein empien, »en voi selittää sitä — enkä
siitä kernaasti puhukaan, sillä se on ihmeellisin asia, mitä minulle
koskaan on tapahtunut — mutta kun katsoin tuota mustaa oritta silmiin
ja kun se katsoi minua, tuli minun paha olla. Häpesin — niin kuin —
niin kuin olisin aikonut tehdä pyhäinhäväistyksen tai jotakin sen
tapaista. Me olimme aivan kahden, se ja minä, ja meidän tuijottaessamme
toisiimme tulin ajatelleeksi, mitä sille merkitsi kahlitseminen ja
kouluttaminen — ja — ymmärrätte. Ja ajattelin, minkälainen hevonen
siitä tulisi, jos se saisi jäädä elämään, niin kuin Jumala oli sen
luonut, ja niin — niin —» Hän vaikeni jälleen naurahtaen hämillään.
»Te päästitte sen irti?» huudahti Patches.
»Se on totinen tosi, Patches. En voinut tehdä muuta — en suorastaan
voinut. Muuan pojistamme tuli paikalle juuri, kun päästin sen irti, ja
miehet nostivat siitä tietysti hitonmoisen elämän. Sillä katsokaahan,
meillä on tapana myydä enimmän tarjoavalle kaikki hevoset, jotka
tuollaisessa ajojahdissa saamme kiinni, ja hinta jaetaan tasan miesten
kesken. Pojat käsittivät, että tuo musta oli enemmän arvoinen kuin
viisi muuta yhteensä, jotka olimme saaneet, ja olihan ymmärrettävää,
että he olivat siitä minulle vihaisia. Mutta rauhoitin heitä luopumalla
osuudestani, niin ettei heillä ollut mitään sanomista. Sitä varten
minusta tuntuu, että tuo ori tavallaan kuuluu minulle, ja koetan aina
pitää siitä hiukan huolta. Viime kierroksessa meillä oli eräs mies,
joka yritti ampua sitä, mutta — hän lähti täältä pian sen jälkeen eikä
ole sen jälkeen palannut.»
Paimen hymyili Patchesin nauraessa ääneen.
»Tiedättekö», jatkoi Phil hetkisen kuluttua, »minusta tuntuu, että
ori tuntee minut vieläkin. Jos vain olen näillä main, käyn katsomassa
sitä, ja minusta tuntuu, että se pitää minun käynneistäni yhtä paljon
kuin minäkin. Te pidätte minua varmaan hulluna», hän lopetti jälleen
murahtaen, »mutta siltä minusta tuntuu — ja siitä olen saanut nimen
Villihevos-Phil.»
He ratsastivat hetkisen vaieten, sitten Patches virkkoi vakavasti: »En
osaa sanoa, miltä minusta tuntuu, mutta ymmärrän teidät ja kadehdin
teitä sydämeni pohjasta.»
Ja kääntyessään toverinsa puoleen paimen näki hänen ilmeessään jotakin,
joka muistutti oriin silmiä sinä päivänä, jolloin hän oli päästänyt
sen vapauteen. Oliko Patcheskin joskus menneinä päivinä joutunut
olosuhteiden tai ympäristön silmukkaan ja menettänyt suurimman,
jumalaisimman perintönsä? Phil hymyili omille ajatuksilleen, mutta
tunsi hymyillessään niiden sanovan totuuden, ja hän tunsi myös,
että tämä mies saattoi sillä voimalla, joka asui syvimmällä hänen
sielussaan, saavuttaa takaisin sen, mikä häneltä oli riistetty.
Ja niin lujittui tänä päivänä, jolloin laajojen laidunmaiden poika
ja kaupungin mies ratsastivat yhdessä, se yhteistunne, jonka he
aavistuksena olivat tunteneet kohdatessaan toisensa ensimmäisen kerran.
He tunsivat, että harvinainen ymmärtämys, jota eivät minkään maan eikä
minkään kielen sanat saattaneet ilmaista, liitti heitä toisiinsa.
Muutamia päiviä myöhemmin sattui tapahtuma, joka — niin he ainakin
silloin luulivat — lujitti heidän ystävyytensä ikuisiksi ajoiksi.