»Niissä ei ole merkkiä», huudahti Patches.
»Ja mikä merkki niissä pitäisi olla?» kysyi hänen opettajansa.
»Oikea alta leikattu ja vasen halkaistu, jos se kuuluu
Risti-Kolmio-Kartanolle», vastasi oppilas ylpeästi, ja samassa
hengenvedossa hän jatkoi: »Sillä ei myöskään ole polttomerkkiä.»
Phil hymyili hyväksyvästi. »Juuri niin, ja nyt otamme sen kiinni, ennen
kuin joku ehtii ennen meitä.» Puhuessaan hän kannusti hevosensa eläimiä
kohti.
»Mutta mistä tiedätte sen kuuluvan Risti-Kolmio-Kartanon karjaan?»
kysyi Patches.
»Ei se kuulukaan», selitti Phil nauraen. »Se kuuluu minulle.»
»En ymmärrä, mistä sen tiedätte.»
»Tiedän sen, koska tunnen karjan», selitti Phil, »ja koska satun
muistamaan juuri tuon vasikan viimekertaisesta karjakierroksesta. Se
karkasi meiltä Mint Washin metsään. Jos pidätte sitä hetkisen silmällä,
niin saatte nähdä sen menevän Viisikulmiolla merkityn lehmän luo.
Viisikulmio on minun merkkini — minä omistan hiukan karjaa, joka kulkee
laitumella yhdessä Will-sedän lauman kanssa.»
Philin vielä puhuessa juoksi vasikka pelästyneenä lehmän luo, joka oli
merkitty Philin selittämällä tavalla ja joka osoitti vasikkaa kohtaan
ilmeistä äidillistä huolenpitoa.
»Katsokaahan», virkkoi Phil. »Meidän täytyy merkitä se nyt, sillä ennen
ensi kierrosta on se kyllin suuri jättääkseen emonsa, ja jollei siinä
silloin ole merkkiä, on se irrokas, ja kuka hyvänsä saa panna siihen
oman merkkinsä.»
»Mutta eikö joku voisi nytkin polttaa siihen omaa merkkiään ja ajaa sen
muuanne?» kysyi Patches.
»On sellaistakin nähty, eikä varsin kaukana täältä», vastasi Phil
kuivasti. »Mutta niin ei kunnon mies tee, senhän ymmärrätte.»
Patches nyökkäsi ja seurasi ihailevin katsein kumppaniaan tämän
kannustaessa hevosensa vasikan jälkeen ja kaataessa sen heittämällä
lassonsa niin nopeasti sen takajalkojen ympäri, että tottumaton silmä
tuskin saattoi seurata silmukan lentoa. Lyhyellä vyöstään ottamallaan
köydellä Phil sitoi sitten eläimen jalat yhteen, ennen kuin se ehti
toipua hämmästyksestään ja nousta jaloilleen. Sitten hän teki Patchesin
avulla vähäisen tulen kuivista risuisia ja lehdistä. Tulen leimahdettua
täyteen liekkiin paimen otti satulastaan pienen litteäpäisen raudan
ja kuumensi sen pään selittäen Patchesille, miten jotkut käyttivät
rautaista rengasta karjan merkitsemistä varten.
»Eikö polttomerkkiä voi muuttaa tai poistaa?» kysyi Patches.
»Voi tietenkin», vastasi Phil. Ja istuen paimenten tapaan kyykyssä
maassa hän piirsi tikulla hiekkaan.
»Katsokaahan! Tämä on Risti-Kolmion merkki, ja tämä, Neljä-Viiva-M, on
Nick Cambertin, joka asuu tuolla Tailholt-Mountainissa. Olettakaamme,
että minä olisin Nick ja tämä vasikka olisi Risti-Kolmion merkillä
varusteltu. Voisinko silloin muuttaa sen merkin omakseni?»
Patches nyökkäsi. »Mutta eikö ole mitään keinoa sellaisen rikoksen
ilmisaamiseksi?»
»On hyvin vaikea todistaa polttomerkkiä muutetuksi», vastasi Phil
hitaasti. »Miltei ainoa keino on saada varas kiinni teosta.»
»Mutta onhan niillä vielä korvamerkit», sanoi Patches hetkistä
myöhemmin Philin merkitessä hehkuvalla raudalla äsken sitomansa
vasikan, »korvamerkit ja polttomerkki eivät olisi yhtäpitäviä.»
»Olisivatpa kyllä, jos minä olisin Nick», sanoi Phil. Sitten, Ikäänkuin
katuen huomautustaan, hän lisäsi nopeasti: »Meidän korvamerkkimme
on alta leikattu oikea ja halkaistu vasen, kuten sanoitte. No niin,
Neljä-Viiva-M:n korvamerkki on katkaistu ja alta leikattu oikea
ja kolmihaarainen vasen.» Ja hän piirsi jälleen hiekkaan rautansa
kärjellä. »Tässä on Risti-Kolmion ja tässä on Neljä-Viiva-M:n.»
»Ja jos huomattaisiin Tailholt-merkkisen vasikan seuraavan
Risti-Kolmion lehmää, mitä sitten?» kuului Patchesin luonnollinen
kysymys.
»Siitä voisi helposti syntyä aimo selkkaus», vastasi Risti-Kolmion
päällysmies.
»Mutta minusta tuntuu», pitkitti Patches heidän ratsastaessaan
edelleen, »että voisi helposti erehtyä ja polttaa oman merkkinsä toisen
vasikkaan.»
»Erehdymme aina koskiessamme toisen omaisuuteen», vastasi Phil lyhyesti.
»Mutta eikö sitä saattaisi sattua ilman pahaa tarkoitusta», intti
Patches.
»Saattaisi kyllä», myönsi Phil.
»No niin, mitä tekisitte, jos löytäisitte vasikan, jonka tietäisitte
kuuluvan Rovastin karjaan, mutta jonka joku toinen olisi merkinnyt?
Tarkoitan, mihin toimenpiteisiin ryhtyisitte?»
»Ymmärrän mihin pyritte», vastasi Phil muuttuneella äänellä. »Jos
sellaista sattuisi teille, niin pitää teidän ensinnäkin olla
ehdottomasti varma siitä, että merkitty vasikka todellakin kuuluu
meidän karjaamme. Sitten, jos olette oikeassa ja jollei matka ole
liian pitkä, tulee teidän ajaa sekä lehmä että vasikka lähimpään
aitaukseen ja tehdä siitä ilmoitus. Jollette voi ajaa niitä
aitaukseen, niin polttakaa Risti-Kolmion merkki sen kylkeen. Kun
se sitten huomataan ensi kierroksessa oikea merkki kyljessään ja
väärä merkki siinä kohdassa, missä oikean tulisi olla, niin teidän
tulee selittää asianlaita, ja sitä, joka on polttanut siihen väärän
merkin, kehoitetaan kumoamaan merkkinsä. Polttomerkki kumotaan
polttamalla sama merkki eläimen lapaan. Katsokaahan! Tuolla on juuri
sellainen!» Hän osoitti muuatta etäämpänä olevaa eläintä. »Tuolla
härällä on lonkassaan ja lavassaan Vinoneliö-ja-Puolikkaan ja
kyljessään Risti-Kolmion merkki. Se oli vielä mullikka kuuluessaan
Vinoneliö-ja-Puolikkaan kartanoon ja me löysimme sen karjakierroksessa
Mud Tanksin mailta. Se kulki meidän karjamme mukana, eikä Stillwell
viitsinyt lähteä kuljettamaan sitä kotiin — se olisi ollut lähemmä
kolmenkymmenen mailin matka — vaan möi sen kernaammin Will-sedälle ja
kumosi polttomerkkinsä.»
»Käsitän», sanoi Patches, »mutta sehän on vallan toisia kuin jonkin
eläimen väärinmerkitseminen.»
»Niin tietenkin. Eihän sellaisessa tapauksessa tule kysymystäkään
omistusoikeudesta», myönsi Phil.
»Mutta puhuaksemme vielä tuosta vasikasta», pitkitti Philin oppilas,
»jos se olisi jo jättänyt lehmän, kun väärinmerkitsijää pyydettiin
kumoamaan merkkinsä, niin eihän olisi mahdollisuutta todistaa, kuka on
sen oikea omistaja.»
»Ei muuta kuin sen miehen sana, joka löysi vasikan lehmän vierestä, ja
kenties niiden miesten arvostelu, jotka tuntevat hyvin karjan.»
»Juuri sitä tarkoitan», hymyili Patches, »että lopulta tulisi kysymys
miehistä, eikö niin?»
»Siihen useimmat kysymykset tässä maassa päättyvät, Patches. Mutta
te olette oikeassa. Sellaisten omistajien kanssa kuin Will-sedän ja
Jim Reidin ja Stillwellin ja sellaisten poikien kanssa kuin Curlyn ja
Bobin ja Bertin ja Shortyn ja monen muun ei siitä asiasta koskaan synny
riitaa.»
»Mutta entä muiden kanssa?» kysyi Patches.
»Niin», vastasi Phil verkalleen, »tässäkin maassa on miehiä, jotka
saisivat pian päihinsä, jos kieltäytyisivät kumoamasta polttomerkkiään.»
»Mutta meidän on pidettävä silmällä toistakin seikkaa tänään»,
jatkoi Phil muutamien minuuttien jälkeen, »ja se on niin sanottuja
merkkipuolia. Olettakaamme, että haluaisin lisätä Neljä-Viiva-M:n
karjaani, enkä pitäisi kovin tarkkaa väliä keinoista. No niin, minä
sattuisin näkemään merkitsemättömän Pata-Koukku-S:n vasikan, jonka
kernaasti ottaisin, mutta johon en vielä uskalla polttaa merkkiäni,
koska se on liian nuori jättääkseen lehmän. Jos odotan siksi, kunnes
se on ehtinyt kasvaa suuremmaksi, niin joku Jim Reidin miehistä voi
merkitä sen, enkä minä voisi koskaan muuttaa Pata-Koukku-S:n merkkiä
omakseni. Sen takia leikkaan sen korviin oikean omistajan merkit,
mutta jätän polttomerkin panematta. Silloin se on merkkipuoli. Jos
Pata-Koukku-S:n miehet näkevät sen, niin he huomaavat, että sen korvat
on merkitty aivan niin kuin pitääkin, ja useimmassa tapauksessa he
olettavat ilman muuta, että sillä on myöskin oikea polttomerkki
lonkassaan, ja antavat sen olla rauhassa. Ennen ensi kierrosta etsin
vasikan taas käsiini, ja jos se nyt on kyllin suuri erotettavaksi
lehmästä, ei minun tarvitse muuta kuin muuttaa sen korvamerkit ja
polttaa oma merkkini sen lonkkaan. Minä en tietystikään saa kaikkia
merkkipuoliani, mutta ainakin suurimman osan. Jos karjankierroksessa
ilmestyy kovin paljon merkkipuolia, on hyvin luultavaa, että joku on
liian ahkerasti käyttänyt veistään. Me saimme viime kierroksessa koko
joukon merkkipuolia aitaukseen», hän päätti tyynesti.
Muistaen pikku Billyn sanat Nick Cambertista ja Yavapai Joesta
ja vieraiden ratsastajien keskustelun kartanossa Patches huomasi
edistyvänsä tiedoissaan maasta ja sen asujamista.
Tullessaan laitumelle huomasivat miehet, että suuri osa karjasta
kärsi Arizonan pahinta karjatautia, pattimatoja. Nämä ovat, kuten
Phil selitti Patchesille heidän juottaessaan hevosiaan lähteellä,
erään likakärpäsen toukkia, jotka elävät karjan ihossa ja varsinkin
haavoissa. Lukemattomat vasikat, jotka eivät vielä olleet täysin
parantuneet polttoraudan jäljeltä, kärsivät niistä, ja jollei niitä
hoidettu huolellisesti, tuotti tauti karjanomistajille suurta tappiota.
»Kuulkaahan, Patches», sanoi paimen hänen tottuneen silmänsä heti
huomatessa apua tarvitsevat eläimet. »Sanonpa teille, mitä meidän on
tehtävä. Ajamme lauman aitaukseen ja te voitte kehittää lassovyyhtinne.»
Ja niin Patches sai oppia sekä puhdistamaan toukkien saastuttamat
haavat kloroformilla että käyttämään paimenen välttämättömintä
työkapinetta, lassoa.
»Mitä nyt?» kysyi Patches viimeisen vasikan syöksyessä hänen
avaamastaan veräjästä etsimään emoansa.
Phil katsahti kumppaniinsa ja nauroi. Honourable Patches osoitti
ilmeisiä merkkejä epätoivoisista pyrkimyksistä oppia heittämään lassoa.
Hänen kasvonsa olivat tomun ja mullan tahraamat, hiukset sekaiset ja
vaatteet yltä päältä likaiset. Mutta hänen silmänsä loistivat ja hänen
ryhtinsä oli reipas ja hilpeä.
»Mikä nyt on?» hän kysyi hymyillen onnellisena. »Mitä nyt taas olen
tehnyt hullusti?»
»Te olette kunnostautunut tänään», vastasi Phil. »Tulin vain
ajatelleeksi, että ette kovinkaan muistuta sitä miestä, jonka tapasin
Metsärajalla muuanna iltana.»
»Enpä voi sanoa omasta mielestänikään paljon muistuttavani häntä»,
vastasi Patches.
Phil katsahti aurinkoa kohden. »Mitä arvelette päivällisestä? Eiköhän
jo liene aika.»
»Päivällisestä?»
»Niin juuri. Satulastani löydätte hiukan evästä. Laitumen reunassa
pitäisi olla vanha kasari. Muutamat pojat eivät piittaa ruoasta
ollessaan ratsastamassa, mutta minä en kernaasti ole ilman, ellei
se ole välttämätöntä.» Hän ei selittänyt ottaneensa ruokaa mukaansa
etupäässä kumppaniaan ajatellen.
»Uh!» huudahti Patches, äskeinen homma vielä tuoreessa muistissa. »Minä
en ainakaan voi syödä palaakaan!»
»Niin luulette», vastasi Phil, »mutta menkääpä tuonne lähteelle, juokaa
niin paljon kuin jaksatte, peseytykää ja saattepa nähdä, kuinka pian
muutatte mieltänne tuntiessanne kahvin hajun.»
Ja niin Patches sai vielä yhden tärkeän opetuksen — miten on opittava
nopeasti unohtamaan epämiellyttävinkin työ — opetus, joka on
välttämätön jokaiselle, joka tekee ahkeraa työtä, olipa se mitä laatua
hyvänsä.
Päätettyään yksinkertaisen ateriansa ja ojentauduttuaan ruohikkoon
ikivanhan puun varjoon he keskustelivat asioista, jotka olivat kaukana
tavallisesta työstä. Kuten miehet, jotka tuntevat salaperäisen ja
selittämättömän toveruuden yhdistävän, he juttelivat puoliääneen ja
miltei suljetuin silmin elämästä, sen arvoituksista ja tarkoituksesta.
Ja Phil, joka tavallisesti vaikeni keskustelun johtuessa häneen
itseensä, salli Patchesin nähdä hänen ajatusmaailmaansa, jonka hän
harvoin paljasti. Vain hänen suuri unelmansa, hänen elämänsä rohkein
haave — jäi hänen omaksi salaisuudekseen. Sen aika ei ollut vielä
tullut.
»Kesken kaiken, Phil», sanoi Patches heidän viimein noustessaan ja
lähtiessään hevostensa luo, »missä olette käynyt koulunne? Sitä en
luule vielä kuulleeni.»
»En ole käynyt koulua», vastasi tämä naurahtaen, ja Patchesista tuntui,
että hänen äänessään oli katkera sointu. »Olen vain tavallinen paimen,
siinä kaikki.»
»Anteeksi», vastasi Patches, »mutta ajattelin siitä päättäen, mitä
sanoitte kirjoista —»
»Kirjoista! Niin, katsokaahan, muutamia vuosia takaperin tänne tuli
muuan kirjatoukka etsimään parannusta ja toi tahallaan tautinsa tänne
mukanaan.»
»Tautinsa?» kysyi Patches.
»Niin, kirjansa, tarkoitan. Ne tappoivat hänet — hän oli muuten hyvä
mies, mutta liiaksi koulumestari. Olin ensin utelias näkemään, mitä hän
oikeastaan oli löytävinään kirjoistaan, joita ilman hän ei saattanut
elää, ja vähitellen kiinnyin niihin itsekin. Mutta enpä luule niistä
minulle olevan samaa vaaraa kuin hänelle», hän lopetti naurahtaen. »Hän
se ensiksi antoi Will-sedälle Rovastin nimen.»
»Se nimi sopii hänelle hyvin», huomautti Patches, »ei ihme, että kaikki
sitä käyttävät. Ja te olette varmaan saanut omanne ratsastamisesta?»
»Omani?»
»Niin, Villihevos-Philin, tarkoitan», hymyili toinen.
Phil nauroi. »Ettekö ole vielä kuullut sitä juttua? No, saatanhan
yhtä hyvin kertoa sen teille. Meillä on hyvää aikaa. Ratsastakaamme
eteläistä tietä, niin kenties voin näyttääkin sen teille.»
Heidän ratsastaessaan ylös selänteelle Patches ihmetteli kumppaninsa
sanoja, mutta tämä ei suostunut selittämään mitään, vaan pudisti
päätään hänen kysymyksilleen ja käski hänen odottaa. Ja Patches
huomasi, että hänen asentoonsa tuli jotakin erikoisen valpasta ja
joustavaa, ja hän näytti tarkasti pitävän silmällä vuorenrinnettä, jota
pitkin he ratsastivat.
He olivat jo päässeet miltei vuorenrinteen harjalle, kun Phil äkkiä
käänsi hevosensa vasemmalle ja ratsasti ylös melkein äkkijyrkkää
kallionseinämää. Patchesista tuntui, että hevosen olisi mahdotonta
saada siitä jalansijaa, mutta hän ei sanonut mitään, vaan antoi Snipin
seurata Philiä. He olivat jo miltei aivan lähellä harjaa, kun Phil
pysähdytti hevosensa ja laskeutui satulasta. Patches teki samoin ja
muutaman silmänräpäyksen kuluttua he seisoivat selänteen harjalla,
josta oli laaja näköala yli ympäröivien laaksojen.
Patches päästi ihastuksen huudahduksen, mutta Phil tarttui häntä
lujasti käsivarteen ja tukahdutti enemmät sanat.
»Näettekö niitä?» hän kuiskasi.
Patches loi häneen kysyvän katseen. Hän oli niin syventynyt ihailemaan
maiseman suurenmoisuutta, ettei lainkaan huomannut, mikä hänen
kumppaninsa miellä kiinnitti.
»Tuolla», kuiskasi Phil kärsimättömästi, »tuon vuoren rinteellä — ne
ovat tuskin neljänsataa yardia meistä ja liikkuvat tännepäin.»
»Tarkoitatteko noita hevosia?» kysyi Patches ihmeissään toverinsa
äänensävystä.
Phil nyökkäsi.
»Kuuluvatko ne Risti-Kolmiolle?»
»Risti-Kolmiolle!» Phil nauroi äänettömästi. Sitten hän lisäsi
vakavalla ja miltei kunnioittavalla äänellä: »Ne kuuluvat Jumalalle,
herra Honourable Patches.»
Silloin Patches käsitti. »Villihevosia!» hän huudahti puoliääneen.
»Niitä on kaksikymmentäkahdeksan tuossa joukossa», kuiskasi Phil.
»Näettekö tuota mustaa oritta — tuota, joka vähän väliä kohottaa
päätään katsoakseen ympärilleen?»
Patches nyökkäsi. Philin osoittama hevonen oli ilmeisesti lauman valpas
johtaja.
»Se se oli, joka antoi minulle arvonimeni», nauroi Phil. »Tulkaahan
nyt, niin saamme nähdä niiden lähtevän liikkeelle. Sitten kerron teille
koko jutun.»
Hän solahti alas kalliolta ja laskeutui Patchesin seuraamana hevosten
luo, nousten uudelleen satulaan ja ratsastaen hevosia kohden.
Ratsastajien lähestyessä hevoslaumaa kohotti sen johtaja ylvään päänsä
päästäen ilmoille varoitushirnunnan. Seisten hetkisen liikkumattomana,
pitkä musta harja ja häntä heiluen tuulessa, joka puhalsi Blair Pasista
yli selänteen, se sysimustan, silkinhienon karvan kiiltäessä auringossa
näytti ruhtinaalta vertaistensa joukossa — koskemattoman lakeuden
vapaudessa kasvaneelta kuninkaalta.
Patches kääntyi kumppaninsa puoleen sanoakseen hänelle jotakin,
mutta vaikeni nähdessään ilmeen paimenen kasvoilla. Phil nojautui
hiukan eteenpäin satulassaan, vartalossaan sama siron voimakkuuden ja
valppauden ilme kuin hevosella, jota hän tarkasteli kiinnostuneena.
Hänen poskillaan hehkui tumma puna, hänen silmänsä loistivat kiihkosta
ja hänen huulillaan karehti ihastuksen ja kunnioituksen hymy eläintä
kohtaan, jota itse tietämättään suuresti muistutti.
Ja Patches — syntyneenä ja kasvaneena kaukana näiden vapaiden ja
turmeltumattomien olentojen maailmasta — tunsi vaistomaisesti
katsoessaan Philistä hevoseen ja hevosesta jälleen mieheen, että hän
näiden elämää, terveyttä ja kauneutta uhkuvien olentojen läheisyydessä
oli lähempänä elämän jumalaisia voimia kuin milloinkaan ennen.
»Katsokaa sitä, katsokaa sitä, Patches!» kuiskasi Phil äkkiä ja
kannusti hevosensa laumaa kohden Patchesin pysytellessä aivan hänen
vieressään.
Heidän liikahtaessaan ori hirnahti uudelleen varoituksen joukolleen
ja otti muutaman askelen läheneviä miehiä kohden. Sitten se äkkiä
käännähti sirosti kuin lintu ja kiiti laumaansa niin nopeasti ja
keveästi, että jalat tuskin näyttivät koskettavan maata. Kiertäen
joukkoaan puolelta toiselle se pakotti sen pakenemaan vaaran tieltä
pysytellen itse koko ajan lauman ja vihollisen välissä, kunnes arveli
toisten olevan turvassa. Sitten se pysähdytti lauman ja jäi seisomaan
liikkumattomana odottaen vihollisen lähestymistä.
Uudelleen Phil pysähdytti hevosensa. »Hyvä Jumala!» hän huudahti. »Onpa
tämä suurenmoinen näky!»
Mutta Patchesia liikutti vähemmän oriin ylväs kauneus kuin se kiihkeä
hartaus, joka värisi kumppanin äänessä.
Ratsastajat kannustivat uudelleen hevosiaan, ja kuten äskenkin, ajoi
ori joukkonsa turvallisen välimatkan päähän jääden itse lähemmäksi
vihollista.
Silloin paimen nauroi ääneen — vilpittömän ilon helakkaa naurua. »Hyvä,
vanha veikko, nyt annan sinulle hiukan vauhtia», hän sanoi ääneen
hevoselle, selvästikin unohtaen kumppaninsa läsnäolon.
Patches näki hänen nykäisevän ohjaksista, kohottautuvan satulassa
ja kiitävän täyttä vauhtia hevoslaumaa kohden, jättäen toverinsa
odottamaan paluutaan.
Mutta ori seisoi hetkisen katsoen vihurina kiitävään ratsastajaan.
Sitten se hirnahti ja kuin ymmärtäen Philin tarkoituksen suhahti nuolen
nopeana laumansa ohitse ja asettuen sen etunenään johti sen vinhaa
vauhtia Granite Mountainia kohden.
Phil pysähtyi, ja Patches näki hänen katselevan, miten hevoset
hulmuavin harjoin ja häntä suorana seurasivat johtajaansa, joka näkyi
juoksevan vain puolella nopeudellaan. Viimein lauma hävisi pieninä
mustina pilkkuina taivaanrannan taa.
»Eikö se ollut suurenmoisia?» huusi Phil palatessaan toverinsa luo.
»Näittekö, kuinka se sivuutti lauman aivan kuin toiset olisivat
seisseet paikallaan?»
»Eipä olisi ollut helppoa saada sitä kiinni», arveli Patches.
»Saada sitä kiinni!» huudahti Phil. »Luuletteko, että koetinkaan saada
sitä kiinni? Tahdoin vain nähdä sen juoksevan. Sitä hevosia ei ole,
joka veisi miehen lassonkantaman päähän noista hevosista, ja musta
ori saattaa juosta ympyrässä koko lauman ympärillä. Mutta kerran olen
saanut sen kiinni.»
»Te saitte sen kiinni?» toisti Patches epäluuloisesti.