Iltahämärissä.
Kun Kitty Reid sanoi Patchesille, että syynä hänen käyntiinsä rouva
Baldwinin luona oli hänen sielunsa sairaus, piili hänen leikillisissä
sanoissaan vakava pohjasävy. Mutta vielä enemmän kuin tämä syy oli
hänet ajanut Risti-Kolmioon halu nähdä muukalainen, josta oli kuullut
paljon kerrottavan. Phil oli sanonut, että Kitty varmasti pitäisi
Patchesista. Philin sanojen mukaan puhui tämä Kittyn kieltä: osasi
kertoa ihmisistä ja kirjoista ja kaikesta muusta, mistä Williamson
Valleyn asukkailla ei ollut kaukaisinta aavistustakaan.
Mutta ratsastaessaan kotiinpäin sanottuaan hyvästi Patchesille
tunsi tyttö ristiriitaisten ajatusten viiltelevän mieltään. Hän oli
tyytyväinen kohtaukseen; Patches oli herättänyt hänen mielenkiintoaan
ja huvittanut häntä. Hän iloitsi tästä pienestä seikkailusta,
joka ainakin yhdeksi iltapäiväksi oli tuonut hiukan vaihtelua
yksitoikkoiseen, arkiseen elämään. Mutta toisaalta oli muukalainen,
jonka Kitty vaistomaisesti tunsi kuuluvan toiseen maailmaan kuin se,
missä hän itse oli syntynyt ja viettänyt lapsuutensa, herättänyt
hänessä kaipuun kaikkeen siihen, jota hän kotoisessa elämässään
ikävöi. Muukalainen oli saattanut hänen mielensä levottomaksi ja
tyytymättömäksi. Ja siitä Kitty oli vilpittömästi pahoillaan. Hän ei
tahtonut kaivata pois kotoaan, hän oli koettanut tukahduttaa sielunsa
ikävän ja kaipauksen. Hän oli monesti katunut niitä kolmea vuotta,
jotka oli viettänyt koulussa. Ja kuitenkin oli niillä vuosilla ollut
suuri merkitys hänen elämässään; ne olivat olleet ihania vuosia. Mutta
kaikesta huolimatta tuntui Kittystä — nyt kun hän jälleen oli kotona ja
kouluaika oli häipynyt menneisyyteen — että ne olivat kylväneet hänen
mieleensä vain kaipausta ja ikävää.
Siihen saakka, kun tämä ensimmäinen suuri muutos — kouluunlähtö —
hänen elämässään tapahtui, oli se maailma, missä hän oli syntynyt ja
kasvanut, ollut hänelle kaikki kaikessa. Hänen lapsuutensa päivät
olivat olleet iloisia ja huolettomia, kuten hänen isänsä nuorten
varsojen, jotka hilpeinä temmelsivät laitumilla. Ne harrastukset,
jotka täyttivät hänen isänsä ja äitinsä päivät, olivat täyttäneet
hänenkin päivänsä, ja hänen naapureittensa ja ystäviensä surut ja ilot
olivat olleet hänenkin surunsa ja ilonsa. Ja tärkein tekijä hänen
varhaisimmasta lapsuudestaan hänen naiseksi kehittymiseensä saakka
oli Phil, hänen leikkikumppaninsa, koulutoverinsa, suojelijansa,
sankarinsa ja orjansa. Ja että Phil oli hänen paras ystävänsä ja
nuoruudenrakastettunsa, tuntui Kittystä yhtä luonnolliselta kuin hänen
suhteensa vanhempiinsa. Hänestä tuntui varmalta, että kaikki aina olisi
jäävä silleen.
Ja sitten olivat tulleet nuo vuodet — kypsymisaika tytöstä
nuoreksi naiseksi — jolloin hän kotiseutunsa yksinkertaisesta
ja luonnonraikkaasta elämästä oli siirtynyt maailmaan, jossa
ihmistä arvostellaan keinotekoisten sivistysarvojen ja ulkonaisten
ominaisuuksien mukaan. Kittyn syntymämaassa arvostellaan miestä
mieskuntoisuuden mittakaavan mukaan, naista hänen naisellisuutensa
perusteella. Rohkeus, voimakkuus, vilpittömyys, kunnia, työkelpoisuus
— ne olivat miehen luonteen parhaat perusominaisuudet siinä maassa,
jossa Kitty oli elänyt varhaisimman nuoruutensa; ja samoin ovat ne,
vaikkakin herkemmässä ja hellemmässä muodossa, naisen kauneimmat
mainesanat. Mutta Kitty oli jättänyt nämä arvot taakseen muuttaakseen
ympäristöön, jossa vallan toiset avut ovat ensi sijalla. Täällä uudessa
maailmassa hän oppi, että miehiä ja naisia ei tule mitata heidän
miehekkyytensä tai naisellisuutensa perusteella — ei voiman, vaan
koulutuksen mukaan, ei rohkeuden, vaan älyllisen kehityksen mukaan, ei
mielenlaadun, vaan tapojen mukaan, ei kunnian, vaan menestyksen mukaan,
ei työkelpoisuuden, vaan yhteiskunnallisen aseman mukaan, jonka usein
määräävät muut seikat kuin työkuntoisuus.
Ensimmältä oli Kittyä tenhonnut ja kiinnostanut tämä monivivahteinen,
loistava ja ikuisesti vaihteleva elämä. Sitten hän oli kyllästynyt
siihen ja palavasti kaivannut takaisin kotiin. Mutta kuukausien
kuluessa hän oli yhä enemmän tottunut uuteen ympäristöönsä ja
sulautunut sen elin- ja ajatustapoihin. Ja juuri kun Kitty oli päässyt
tälle asteelle, oli hänen koulutuksensa lopussa ja hänen oli palattava
takaisin kotiin, maahan, missä Granite Mountain harmaana ja jykevänä ja
järkkymättömänä valvoo ihmislasten kohtaloita.
Palattuaan oli Kitty ensimmäisinä päivinä osoittanut vilkasta
harrastusta kaikkeen, mitä kotona tapahtui. Kotielämä yksinkertaisine
tottumuksineen ja sydämellisine omaisineen ja naapureineen tuntui
Kittystä kotoiselta satamalta, johon hän pitkien harharetkien
jälkeen jälleen oli laskenut ankkurinsa. Ja Phil oli miehisessä
voimakkuudessaan ja yksinkertaisessa rehtiydessään saanut Kittyn
tuntemaan yhä suurempaa kiintymystä syntymämaahansa.
Mutta kun ensimmäisten päivien hilpeä rupattelu oli lopussa, kun
kaikki entiset ystävät olivat käyneet Kittyä tervehtimässä ja
kaikki puheenaiheet ehtyneet, alkoi Kittylle selvitä, mitä hänen
koulutuksensa, kuten hänen vanhempansa sitä sanoivat, oikeastaan oli
hänelle merkinnyt. Näiden kolmen vuoden vaikutusta hänen elämäänsä ei
saattanut pyyhkiä jäljettömiin. Koko siitä ajatus- ja katsomustavasta,
jonka hän näiden kuluessa oli omaksunut, hän ei saattanut enää
irtautua. Sen vuoksi ei Kitty saattanut olla tuntematta syvää juopaa
kotoisen elämänsä ja sen elämän välillä, johon hän näiden kolmen vuoden
jälkeen tunsi kuuluvansa.
Meidän on usein pakko tehdä vertailuja, vaikka emme sitä mielisi.
Kitty teki todellakin parhaansa suurentaakseen omissa silmissään
niiden olojen ja ihmisten arvoa, jotka olivat täyttäneet hänen
lapsuutensa, mutta kaikesta huolimatta oli se sangen vähäinen
mitattuna sillä mittapuulla, joka hänen saamansa koulutuksen mukaan
oli tärkein ihmisiä ja oloja arvosteltaessa. Philin terve, miehekäs
voima ja rehtiys — yhtä ryhdikäs kuin viilien hevosten, joista hän
oli saanut nimensä — jäivät pakostakin varjoon, koska hän ei kyennyt
pukemaan komeaa vartaloaan hienon sivistyksen vaatimaan tapaan. Hänen
yksinkertainen ja suoraviivainen maailmankatsomuksensa teki Kittyyn
hiomattoman, epähienon, karkean vaikutuksen. Hänen rehti luonteensa
ja luontainen älykkyytensä, joka jokapäiväisestä ympäristöstä löysi
runsasta virikettä hänen ajatuselämälleen, näyttivät Kittyn silmissä
sivistymättömyydeltä ja suurkaupunkilaiselämän vaatiman seurustelukyvyn
puutteelta.
Koko naisellisen sydämensä voimalla Kitty oli taistellut näitä
vertailuja vastaan — ja jatkanut niiden tekemisiä. Kaikki, mikä hänen
luonteessaan kuului Granite Mountainin maahan, siihen maahan, joka
oli hänet synnyttänyt, tunsi vetovoimaa Philin puoleen, mutta kaikki
se, minkä hän kolmena kouluvuotenaan oli oppinut ja omaksunut, työnsi
tämän yhä kauemmaksi tytön sydämestä. Ja nyt oli hänen kohtauksensa
Patchesin kanssa jälleen kiihdyttänyt ja yllyttänyt näitä voimia, jotka
syvensivät juopaa hänen ja Philin välillä, ja ajatustensa myrskyävässä
ristiaallokossa hän tunsi vihaavansa maata, jota rakasti, kammoavansa
elämää, joka kiehtoi vastustamattomalla tenhovoimallaan, halveksivansa
niitä, joihin oli kaikilla sydämensä siteillä kiintynyt, ja kieltävänsä
tunteen, josta hänen sydämensä iloitsi ja ylpeili.
Kittyn herätti näistä tuskaisista mietteistä hänen kaksi nuorempaa
veljeään, jotka kotiveräjällä törmäsivät häntä vastaan ottaakseen
haltuunsa hänen hevosensa ja viedäkseen sen talliin. Oli jo miltei
illallisaika, ja Kitty riensi äitinsä luo keittiöön pysähdyttyään
pihalle juomaan siemauksen raitista, virkistävää vettä.
Rouva Reid työskenteli parhaillaan keittiössä, nuorin poikansa Jack
apunaan. Hän oli vartaloltaan hiukan Kittyä lyhyempi, jonkin verran
pyylevyyteen taipuva nainen, ja hänen kasvoillaan asusti tyyni,
hillitty rauha, kuten usein naisilla, jotka nurkumatta suorittavat
vaativan työnsä kodin vaalijana. Hänen silmiensä loiste hänen
puhuessaan Kittystä tai kuullessaan jonkun toisen lausuvan hänen
nimensä ilmaisi, mitenkä suuri tila ainoalla tyttärellä oli äidin
sydämessä.
Heidän puuhaillessaan kotoisissa töissä kertoi tyttö
yksityiskohtaisesti äidilleen keskustelun Risti-Kolmion emännän
kanssa vastaten tarkasti kaikkiin kysymyksiin, joita tämä teki
naapurikartanoon saapuneen muukalaisen johdosta. Mutta kohtauksestaan
Patchesin kanssa Kitty ei kertonut paljon; hän mainitsi vain lyhyesti
kotimatkalla tavanneensa tämän. Myöskin illallisen aikana oli Patches
pääasiallisena keskustelunaiheena, mutta sekä Kitty että herra
Reid, joka oli palannut kotiin parahiksi aterialle, olivat varsin
harvasanaisia.
Kun illallinen oli syöty ja iltatyöt suoritettu, istuutui Kitty
kuistille, luoden katseensa laajojen laidunmaiden yli valoja
kohden, jotka loistivat tummien pähkinäpuiden lomitse ilmaisten
Risti-Kolinio-Kartanon rakennusrykelmän paikan. Hänen isänsä oli
mennyt ulos, ja äiti oli jäänyt sisälle houkutellakseen pikku Jackin
vuoteeseen. Pihan toiselta puolen väenrakennuksesta kuuluivat miesten
äänet epäselvinä ja kaukaisina.
Kittyn ajatukset olivat monen mailin päässä. Mitähän tekivätkään nyt
hänen ystävänsä tuolla hilpeässä ja loisteliaassa elämässä, kaukana
hänen syntymämaansa hiljaisesta hämärästä, missä hän istui yksinään?
Hän näki jälleen loistavat valot, kuuli musiikin, hilpeän puheen,
naurun, elämänilon, kaiken sen, mikä oli antanut elämälle pirteyttä ja
riemua, ja hänen sydämensä nousi kapinaan hänen päiviensä tukahduttavaa
tyhjyyttä vastaan. Nähdessään illan pehmeän hämärän vähitellen
vaihtuvan yön pimeyteen tuntui hänestä kuin olisi hänen silmissäänkin
synkkä varjo vähitellen peittänyt kaiken, mikä sille oli antanut väriä,
valoa ja kauneutta.
Sitten hän näki edessään leviävän niityn hämystä tumman varjon
sukeltavan esiin — ensin salaperäisenä, muodottomana, sitten selveten
ja tiivistyen ratsastajan hahmoksi. Ennen kuin paimen vastasi Jimmyn
poikamaiseen »halloo»-huutoon, tiesi Kitty, että ratsastaja oli Phil.
Tytön ensimmäinen ajatus oli paeta. Mutta hypähtäessään seisaalleen
hän tunsi, miten se loukkaisi miestä, joka aina oli ollut hyvä häntä
kohtaan, ja niinpä hän astui tielle mennäkseen Philiä vastaan tämän
laskeutuessa satulasta ja sitoessa hevosen aitaan.
»Tapasitko isän?» kysyi Kitty ajatellen, kuinka vähän heillä oli
puhuttavaa.
»En, kuinka niin?» kysyi Phil vuorostaan nopeasti, ikäänkuin valmiina
heti jälleen hypähtämään ratsaille.
Kitty naurahti hänen ripeydelleen. »Muuten vain. Hän lähti käymään
Rovastin luona.»
»Ratsastin varmaan hänen ohitseen oikaistessani niityn poikki», vastasi
Phil. »Hän ratsastaa aina suurta tietä myöten.»
Seisten tytön vieressä hän lisäsi sitten hellästi. »Mutta mikä sinun
on, Kitty? Kaipaatko kirkkaita valoja?»
Se oli niin Philin tapaista, ajatteli Kitty. Hän näytti aina
vaistomaisesti arvaavan jokaisen hänen tunteensa ja toiveensa.
»Kenties olin hiukan alakuloinen», myönsi hän. »Olen iloinen tulostasi.»
He saapuivat kuistille ja pikkuveljet ryntäsivät pyrynä Philin luo
kertomaan hänelle urotöistään ja saamaan häneltä neuvoja, joita hänen
oli tapana heille antaa. Myöskin rouva Reid liittyi hetkiseksi seuraan
ja keskustelu siirtyi nyt kokonaan kotilaakson asioihin, kunnes
Kittystä tuntui, että hän ei saattaisi kestää enempää. Viimein rouva
Reid, armeliaampana kuin osasi aavistaakaan, käski pojat vuoteeseen ja
vetäytyi itse omaan huoneeseensa.
»Ja nyt sinä olet kyllästynyt meihin kaikkiin ja tahtoisit palata
itään», virkkoi Phil miettiväisenä, keskeyttäen pitkän hiljaisuuden,
joka näinä päivinä usein oli tukahduttanut kaiken keskustelun heidän
välillään.
»Se ei ole totta, Phil!» vastasi tyttö lämpimästi. »Tiedät, ettei se
ole totta.»
»No niin, kyllästynyt tähän», hän osoitti laajoja aukeamia heidän
ympärillään, »kyllästynyt siihen, mitä me olemme ja mitä me teemme.»
Tyttö tuijotti vastaamatta eteensä.
»En syytä sinua siitä», jatkoi Phil ikäänkuin ajatellen ääneen. »Se
mahtaa tuntua äärettömän yksitoikkoiselta sen mielestä, joka ei tunne
sitä.»
»Ettäkö minä en tuntisi sitä?» puuskahti Kitty. »Näyt unohtavan, että
olen syntynyt täällä — että olen asunut täällä miltei yhtä monta vuotia
kuin sinäkin.»
»Siitä huolimatta et tunne sitä», vastasi Phil tyynesti. »Katsohan,
sinä tunsit sen tyttönä ollessasi niin kuin minäkin tunsin sen
poikavuosinani. Mutta nyt — nyt minä tunnen sen miehenä ja sinä tunnet
naisena jotakin, joka on kaukana kaikesta siitä.»
Jälleen vallitsi pitkä hiljaisuus. Sitten Kitty yritti empien tehdä
alun ymmärtämykseen: »Rakastatko sinä tätä elämää, Phil?»
Phil vastasi nopeasti: »Kyllä, mutta minä rakastaisin mitä elämää
hyvänsä, joka miellyttäisi sinua.»
»Ei — ei», keskeytti tyttö nopeasti, »en minä sitä tarkoita — tarkoitan
— Phil, kuinka sinä voit tyytyä elämään täällä? Sehän tarjoaa
sinunlaisellesi miehelle kovin vähän mahdollisuuksia.»
»Kovin vähän!» Hänen äänensä ilmaisi tytön sanojen osuneen arkaan
kohtaan. »Minähän sanoin sinulle, että sinä et tunne täkäläistä elämää.
Täällä on kaikkea, mitä mies saattaa toivoa. Täällä on kaikkea, mitä
elämä saattaa tarjota — tarkoitan, mikä elämässä on jonkin arvoisia.
Mutta luulen», hän jatkoi alakuloisesti, »että sinun on vaikea
sitä käsittää — nyt. Se on yhtä vaikeaa kuin saada kaupunkilainen
käsittämään, että ihminen ei ole yksinään, vaikka hänellä ei olisikaan
suurta ihmisjoukkoa ympärillään. Mutta rakastan tätä elämää ja tyydyn
siihen niin kuin hevoset Granite Mountainin harjanteella rakastavat
elämäänsä ja tyytyvät siihen.»
»Mutta eikö sinusta joskus tunnu, että sinulla olisi suurempia
mahdollisuuksia — etkö joskus toivo voivasi elää siellä, missä —» Hän
ei keksinyt sanoja ja vaikeni. Phil sai jollakin merkillisellä tavalla
hänen sanottavansa aina tuntumaan niin vähäpätöiseltä.
»Tiedän mitä tarkoitat», vastasi Phil. »Tarkoitat, eivätkö hevoset
toivo voivansa asua hienoissa talleissa, missä tusinoittain miehiä
niitä palvelisi, ja kantaa selässään komeita, kullalla kirjattuja
satuloita ja tanssia kaduilla tuhatpäisten ihmisjoukkojen ihailtavina?
Ei, hevosilla on enemmän järkeä. Vain ihminen voi tehdä itsestään
narrin. On yksi ainoa asia, joka saisi minut alistumaan siihen, ja sinä
tiedät, mikä se on.»
Hänen viimeiset sanansa taittoivat hänen sanojensa kärjen, ja Kitty
vastasi hellästi: »Sinä olet katkera tänä iltana, Phil. Se ei ole sinun
tapaistasi.»
Mies ei vastannut.
»Onko jokin tänään mennyt hullusti?» intti tyttö.
Phil käännähti äkkiä hänen puoleensa ja hänen sanoissaan paloi
harvinainen hehku. »Näin sinut tänään kartanolla — sinun lähtiessäsi
kotimatkalle. Sinä et edes katsahtanut aitaukseen päin, missä tiesit
minun olevan työssä, ja se kirveli sydäntäni. Kitty, rakas tyttö,
emmekö enää koskaan saa takaisin entisiä päiviä?»
»Vaiti, Phil», sanoi Kitty kuin olisi puhunut pikkuveljilleen.
Mutta Phil jatkoi herkeämättä. »Ei, tänä iltana puhun suuni puhtaaksi.
Siitä lähtien kun palasit kotiin, olet kieltäytynyt kuuntelemasta minua
— sinä olet pakottanut minut vaikenemaan. Tahdon, että sanot minulle,
muuttaisiko se asian, jos minä olisin Honourable Patchesin kaltainen.»
»En tunne herra Patchesia», vastasi tyttö.
»Sinä tapasit hänet tänään, ja tiedät, mitä tarkoitan. Muuttaisiko se
asiaa, jos minä olisin hänen kaltaisensa?»
»Phil rakas, en osaa vastata siihen kysymykseen.»
»Siis syynä muutokseen, joka sinussa on tapahtunut, ei ole se, että
minä kuulun tähän maahan enkä johonkin kaupunkiin tuolla kaukana
idässä?»
»Jos minä olen muuttunut, niin se on siksi, Phil, että minusta on
tullut nainen, niin kuin sinusta mies.»
»Niin, minusta on tullut mies», vastasi Phil, »mutta minä en ole
muuttunut — pojan rakkaus on vain muuttunut miehen rakkaudeksi.
Muuttaisiko se asian, Kitty, jos sinä voisit pitää enemmän elämästä
täällä — tarkoitan, jos sinä voisit olla tyytyväinen kaikkeen siihen,
mikä merkitsee meille niin paljon.»