»Milläkö tavoin? Tietenkin lassollani», vastasi tyttö, ikään kuin se
olisi ollut maailman luonnollisin asia.
»Te otitte hevosen kiinni lassolla?» toisti Patches hitaasti.
»Kuinka minun siis teidän mielestänne olisi pitänyt ottaa se kiinni?»
kysyi tyttö.
»Mutta — mutta eikö se juossut?»
Tyttö nauroi. »Tietenkin se juoksi. Niin kaikki hevoset tekevät
karatessaan. Mutta Snip ei ikinä voittaisi minun Midnightiäni.»
Mies pudisti päätään katsoen tyttöön vilpittömän ihailevasti, aivan
kuin nyt vasta olisi käsittänyt, mikä harvinainen ja ihastuttava olento
hänen edessään seisoi.
»Ja te osaatte ratsastaa ja heittää lassoa niin hyvin?» hän kysyi
epäillen.
Tyttö lehahti hehkuvan punaiseksi, ja ruskeissa silmissä välähti
salama. »Te pidätte minua rajuna ja miesmäisenä», hän vastasi
kiivaasti. »Teidän mielestänne minun olisi varmaankin pitänyt ratsastaa
kotiin huutaen aito naisellisesti apua.»
»Ei, ei», väitti Patches vastaan. »Sitä en ajatellut. Minä vain
ihmettelin taitavuuttanne. Voi, minä antaisin — niin, mitäpä en
antaisikaan, jos pystyisin samaan kuin te!»
Hänen vilpittömyytensä oli ilmeinen ja Kitty oli kohta taas sulaa
auringonpaistetta. Ihastuttava hymy osoitti hänen antaneen anteeksi.
»Katsokaahan», hän selitti, »olen asunut koko ikäni täällä paitsi
kolme vuotta, jotka vietin koulussa. Isä on opettanut minut käyttämään
lassoa, ratsastamaan ja ampumaan, sillä se kuuluu meidän elämäämme ja
on toisinaan aivan yhtä tarpeellista kuin idässä on tuntea aikataulut,
vuokra-autot ja hotellit.»
»Ymmärrän», vastasi Patches kohteliaasti. »Olin typerä, kun en tullut
ajatelleeksi sitä. Pyydän anteeksi, että keskeytin. Olitte siis juuri
lassollanne ottanut kiinni Snipin, kun se yritti karata — se oli yhtä
yksinkertaista kuin käskeä autoa ajamaan Euclid Avenuen numeroon
tuhatkaksi — ja siinä nyt olette.»
»Te tunnette Clevelandin?» huudahti tyttö.
Patches ällistyi hetkiseksi. Sitten hän sanoi huolettomasti: »Tottahan
jokainen on kuullut puhuttavan kuuluisasta Euclid Avenuesta. Mutta
mistä tiesitte, mihin Snip oli jättänyt minut?»
»Stella kertoi minulle teidän lähteneen korjaamaan juoksuaitaa»,
vastasi tyttö, tahdikkaasti hyväksyen miehen välttelevän vastauksen
hänen kysymykseensä, »Ratsastin aidan vierustaa. Niin kuin näette, ei
se ollut lainkaan satumaista.»
»Enpä tiedä kuinka satumaista se oli», vastasi mies verkkaisesti. »Tämä
on niin ihmeellinen maa — minun mielestäni — ettei täällä koskaan saa
olla varma mistään. Ainakaan en minä. Mutta kenties se on oma syyni.»
»Ja pidättekö tästä ihmeellisestä maasta, niin kuin sitä sanotte?»
»Ihailen suunnattomasti kaikkia sen ihmisiä», vastasi Patches. »En
ole koskaan ennen tavannut sellaisia miehiä — enkä sellaisia naisia»,
päätti hän hymyillen.
»Mutta pidättekö te siitä?» intti tyttö. »Pidättekö elämästä täällä —
työstänne — tahtoisitteko elää täällä koko elämänne?»
»Kyllä ja en», vastasi mies empien.
»Niin», virkkoi tyttö hiukan katkerasti ja uhmamielisesti kuten
Patchesista tuntui, »sehän ei tosiaan merkitse teille kovin paljon,
pidättekö siitä vai ette, sillä te olette mies. Jollette ole
tyytyväinen ympäristöönne, voitte jättää sen — lähteä muuanne — juurtua
elämään jossakin muualla kaukana täältä.»
Mies pudisti päätään hämillään tytön vakavuudesta. »Se ei aina pidä
paikkaansa. Voiko mies siksi, että on mies, aina tehdä kaiken, minkä
haluaa?»
»Jos hän vain on kyllin voimakas», väitti tyttö. »Mutta naisen täytyy
aina taipua toisten ihmisten mielen mukaan.»
Nyt Patches oli varma hänen äänensävynsä uhmasta.
Tyttö jatkoi: »Ettekö voi, jollei elämä täällä tyydytä teitä, lähteä
muualle?»
»Kyllä, mutta en minne hyvänsä, mihin haluni minua vetäisi. Kenties
joku sheriffi etsii minua. Kenties olen karannut vanki. Kenties — oh,
tuhansia seikkoja!»
Tyttö ei voinut vakavuudestaan huolimatta pidättää nauruaan.
»Mitä hullutuksia!»
»Miksi niin, hullutuksia? Mitä te ja ystävänne tiedätte minusta?»
»Me tiedämme, että te ette ole sellainen mies», vastasi tyttö
lämpimästi, »sillä», hän epäröi, »sillä te ette kerta kaikkiaan ole
sitä maata.»
»Tarkoitatteko kenties, ettei minussa ole miestä kylliksi tehdäkseni
pahaa ja joutuakseni vangiksi?» kysyi Patches, eikä Kitty saattanut
erehtyä hänen äänensä katkerasta soinnista.
»Mitä ihmettä, herra Patches!» hän huudahti. »Kuinka voitte luulla
minun tarkoittavan sellaista? Antakaa minulle anteeksi! Ihmettelin
vain, mitä teidänlaisenne hienosti sivistynyt mies saattaa löytää
tästä yksitoikkoisesta elämästä? Tiedän uteliaisuuteni olevan
anteeksiantamatonta, mutta minäpä sanon teille, että me kaikki
ihmettelemme, miksi oikeastaan olette täällä.»
»Se on selvä», vastasi mies hymyillen taas omituista hymyään. »En sano
teille muuta, kuin että olen täällä samasta syystä, joka ajoi teidät
rouva Baldwinin luo tänään iltapäivällä.»
»Sielunne parantamiseksi?» kysyi tyttö sydämellisesti.
»Juuri niin», vastasi Patches vakavasti. »Sieluni pelastamiseksi.»
»Hyvä, herra Patches, toivotan sielullenne pikaista parantumista»,
huudahti Kitty hilpeästi pysähdyttäen hevosensa ja ojensi kätensä
seuralaiselleen. »Tässä eroavat tiemme. Tuolla näette Risti-Kolmion
rakennukset. Minä lähden tätä tietä.»
Patches ei salannut ihailuaan tarttuessaan tytön käteen ja
puristaessaan sitä lujasti vastasolmitun ystävyyden merkiksi.
»Kiitos, neiti Reid. Toistan vieläkin, että Rovastin arvostelu on
eittämätön.»
Tämä vastaus miellytti Kittyä silminnähtävästi.
»Kuulkaahan», hän sanoi ikäänkuin haluten osoittaa ystävyyttään, »kai
tiedätte, mitä teillä on odotettavissa Will-sedältä ja pojilta, kun he
saavat kuulla pikku seikkailustanne?»
»Tietenkin tiedän», vastasi Patches kuin alistuen kaikkeen.
»Ja annatteko heidän nauraa kustannuksellanne?»
»Suon sen ilon heille kernaasti, neiti Reid.»
»Mutta miksi ette kernaammin itse pysy naurajana?»
»Kuinka niin?»
»No, he luulevat teidän tekevän jonkin tyhmyyden, eikö niin?»
»Niin he aina luulevat. Ja minun on tunnustettava, että hyvin harvoin
petän heidän luuloaan», hän lisäsi äänessään veitikkamainen sävy.
»Olenpa varma», jatkoi tyttö miettiväisenä, »että Rovasti tahallaan
jätti selittämättä teille juoksuaidan erikoisuuden.»
»Myönnän, että hänen aikaisempi menettelynsä antaa aihetta siihen
otaksumaan.»
»No niin, jos niin on, miksi ette ratsasta huolettomasti kotiin
ja ilmoita hänelle päättäneenne työnne ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut?»
»Tarkoitatteko, että te ette sano sanaakaan asiasta?» huudahti Patches.
Tyttö nyökkäsi hilpeästi. »Sanoin heille jo tänään, ettei ole
rehellistä peliä, kun ei kukaan muu kuin Stella pidä teidän puolianne.»
»Olette laupias samarialainen! Saatatte minut suorastaan musertavaan
kiitollisuudenvelkaan!»
»Sen parempi», nauroi Kitty. »Minua ilahduttaa, että ajattelette siten.
En karhua maksua, ennen kuin jonakin päivänä, kun olen kauheassa
hädässä, mutta silloin saattekin maksaa täyden mitan. Näkemiin!»
Patches katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi näkyvistä. Sitten
hän ratsasti onnellisena kotiinpäin vastaanottaakseen omatunto hiukan
huonona, mutta sydän kevennä, toisten onnittelut nopean paluun johdosta.
Samana iltana Phil hävisi hämärän tullen. Ja hiukan myöhemmin Jim Reid
ratsasti Risti-Kolmion portista.
Pata-Koukku-S:n omistaja oli kookas mies, pitkä ja hartiakas,
suorapuheinen ja varma, mikä ainakin vieraaseen saattoi tehdä
rehentelevän vaikutuksen. Kun Patches esiteltiin hänelle, tarkasteli
karjakartanon omistaja häntä arvostelevin katsein, vastasi varsin
lyhyesti hänen tervehdykseensä ja käänsi pian hänelle selkänsä ryhtyen
juttelemaan tutumpien perheenjäsenten kanssa.
Tunnin verran he keskustelivat seudun yleisistä asioista, kuten
naapurien kesken on tapana. Sitten vieras nousi lähteäkseen, ja Rovasti
saattoi häntä. Kun he olivat ehtineet muutaman askelen päähän, niin
että portailla istuvat eivät enää saattaneet kuulla heidän ääntään,
kysyi Reid matalalla äänellä: »Oletko hiljan huomannut mitään erikoista
karjassasi, Will?»
»En. Emme ole juuri käyneetkään sitä tarkastamassa viime aikoina. Phil
ja pojat ovat puuhanneet hevosten kanssa joka päivä, eikä uudesta
miehestä ole vielä suurtakaan apua.»
»Kuka hän on?» kysyi Reid.
»En tiedä muuta, kuin että hän sanoo nimensä olevan Patches.»
»Hullunkurinen nimi», murahti Reid.
»Onpa kyllä, mutta hullunkurisia nimiä on paljon, Jim», vastasi Rovasti
tyynesti. »Enpä tiedä, onko se sen hullunkurisempi kuin Skinner tai
Foote tai Hogg tai sadat muut. Me emme vain ole koskaan sattuneet
kuulemaan sitä, siinä kaikki.»
»Mistä hänet löysit?»
»Hän tuli tänne ja pyysi työtä. Hän on aivan kokematon, mutta hänellä
on hyvää tahtoa ja taipumusta myöskin.»
»Minä en huolisi vieraita talooni», virkkoi Jim mutkattomasti.
»Lorua!» vastasi Rovasti. »Monet parhaista miehistäni olivat minulle
ventovieraita, kun pestasin heidät palvelukseeni. Sinä ja minä olisimme
vieraita, jos menisimme muutamia maileja edemmäs Williamson Valleyta.
Patches on kelpo mies, sen takaan. Tänäänkin hän on ollut koko päivän
yksinään ulkona korjaamassa juoksuaitaa.»
»Juoksuaitaa?»
»Niin, se on paikoitellen kurjassa kunnossa.»
»Niin on, ja minä näin tänään parisataa yardia aidan toisella puolen,
Tailholtin puolella nimittäin, vasikan, joka oli vasta merkitty
Tailholt-raudalla, ja lyönpä vetoa vaikka tuhat dollaria, että se oli
Risti-Kolmion lehmän vasikka.»
»Mitä syytä sinulla on luulla niin?» kysyi Rovasti rauhallisesti.
»Se muistutti täydelleen sinun Hereford-karjaasi, ja kun olin
ratsastanut puoli mailia eteenpäin, näin tällä puolen lehmäsi, joka oli
kadottanut vasikkansa.»
»He tietävät, että meillä on niin kiire, ettemme ehdi pitää tarkkaa
huolta karjastamme», virkkoi Rovasti.
»Jos olisin sinun sijassasi, lähettäisin jonkun taatuista miehistäsi
tarkastamaan juoksuaitaa», vastasi Jim merkitsevästi, hypätessään
satulaan.
»Nyt iskit kirveesi kiveen, Jim», vastasi Rovasti vakavasti. »Se mies
ei erota Risti-Kolmion merkkiä Viisikulmiosta tai Pata-Koukku-S:stä.»
»Se on sinun asiasi, Will. Ajattelin vain, että olisi parasta sanoa se
sinulle», murahti Jim. »Hyvää yötä.»;
»Hyvää yötä, Jim! Kiitos käynnistäsi.»