Palanen menneisyyttä.
Seuraavana aamuna herra Baldwin ja Patches lähtivät kaupunkiin.
»Taidattekin olla tottunut autoihin», virkkoi Rovasti leikillisen
sävyn väreillessä hänen äänessään. »Buck ja Prince, minun vanha
parivaljakkoni, tuntunee teistä kovin hitaalta.»
Patches astui kärryihin juuri Rovastin lausuessa nämä sanat. Hänen
asettuessaan paikalleen Rovastin viereen nyökkäsi tämä Philille,
joka piteli hevosia. Saatuaan merkin Phil päästi irti hevoset
ja väistyi sivuun Buckin ja Princen ojentautuessa eteenpäin ja
karauttaessa juoksuun ikäänkuin ne olisivat aikoneet olla Prescottissa
neljännestunnin kuluessa.
»Sanoitteko hitaalta?» kysyi Patches kavuttuaan istuimelleen.
Rovasti hymyili ja hänen silmiinsä syttyi hyväksymisen hilpeä väike.
»Stella on kärttänyt minua ostamaan auton siitä lähtien kuin Jim Reid
hankki omansa», hän virkkoi. »Mutta jos minä toisin sellaisen kapineen
Risti-Kolmio-Kartanoon, niin enhän enää kehtaisi katsoa ainoatakaan
hevosta tai härkää silmiin.»
He ajoivat auringonkukkien reunustamaa tietä ja saapuivat aitauksen
luo, jossa kasvoi villiytynyt vanha puutarha. Tien toisella puolen oli
tallirakennus tuulen hajoittamine kattoineen ja ränsistyneine ovineen,
jotka alakuloisina riippuivat saranoissaan, ja toisella puolen oli
pähkinä- ja vaahterapuiden varjostama vanha talo tyhjänä ikäänkuin se
näiden, ikivanhojen puiden siimeksessä olisi odottanut vaipumistaan
unhoon.
»Tämä oli Actonien vanha kotipaikka», sanoi rovasti kuin olisi puhunut
vanhan haudan äärellä.
Myöhemmin heidän ajaessaan leveätä tietä suuren luonnonniityn poikki
osoitti hän päännyökkäyksellä rakennusryhmää, joka oli vihreiden
ketojen toisella puolen, mailin verran eteläänpäin.
»Tuo on Jim Reidin kartano. Hänen polttomerkkinsä on Pata-Koukku-S.
Jimin karja käy entisen Actonin kartanon laitumilla, mutta rakennus
kuuluu Philille. Jim Reid on kelpo mies.» Rovasti puhui ponnekkaasti
ikäänkuin olisi tahtonut saada itsensäkin asiasta vakuuttuneeksi.
»Niin, Jim on kunnon mies. Hyvä naapuri, hyvä karjanhoitaja; muutamien
mielestä hän tosin on olevinaan ja raaka puheissaan, ja hän on kärkäs
epäilemään kaikkia, mutta Jim ja minä olemme aina tulleet erinomaisesti
toimeen.»
Rovasti vaikeni kotvan aikaa nähtävästi unohtaen vieressään istuvan
miehen ja vaipuen ajatuksiin, joista hänen oli vaikea irtautua.
Heidän ajettuaan ruohoisen notkon poikki ja kärryjen noustessa tunturin
rinnettä laakson toisella puolen, mistä monen mailin laajuinen näköala
levisi joka suuntaan, osoitti Rovasti pientä mustaa pilkkua seuraavalla
rinteellä.
»Tuolla on Jimin auto. He ovat myöskin matkalla Prescottiin. Kitty
ajaa, se on varma. Minä sanoin Stellalle, että tuo kone ja se, että
Kitty osaa ajaa sitä, ovat ainoat tulokset, mitä Jim saattaa näyttää
niistä rahoista, jotka hän on uhrannut tyttönsä kouluttamiseen.
En tarkoita», hän lisäsi katsahtaen nopeasti Patchesiin ikäänkuin
olisi pelännyt tämän käsittävän väärin hänen tarkoituksensa, »että
Kitty olisi noita turhanpäiväisiä perhosia, jotka eivät tee mitään.
Ei, hänhän on kasvanut meidän lähimpänä naapurinamme, ja me pidämme
hänestä niin kuin hän olisi oma tyttäremme. Hän osaa keittää ruokaa
tai neuloa miltei yhtä hyvin kuin hänen äitinsä, ja hän osaa ratsastaa
ja heittää lassoa paremmin kuin monet paimenet, joita olen nähnyt,
mutta —» Rovasti keskeytti nähtävästi etsien sanoja, jotka ilmaisisivat
tarkalleen hänen ajatuksensa.
»Minusta tuntuu», arveli Patches verkalleen, »että sivistys, niin kuin
me sitä sanomme, on siunaukseksi vain silloin, kun se on elämämme
lisänä. Jos koulutus tai sivistys tai miksi sitä sanottekin, riistää
elämältämme sen perustukset, niin se on varmasti pahaksi.»
»Niin on», huudahti Rovasti vilpittömästi ihaillen seuralaisensa kykyä
ilmaista sen, mitä itse ajatteli. »Puhutte kuin kirjasta. Mutta niin
asia on. Eihän meitä huolestuta Kittyn koulussa saama oppi, vaan se,
mitä hän sen ohella on menettänyt. Nuo uudenaikaiset, kirjoista ja
korkeammasta sivistyksestä ja muusta sellaisesta puhuvat aatteet ovat
kyllä hyviä, jos ihmiset vain ymmärtävät pysyä lujasti kiinni omassa
perustassaan, mutta niin ei useinkaan ole asian laita.
»Ajatelkaahan Stellaa ja minua. Tiedän, että me olemme vanhanaikaisia
ja typeriä ja kaikkea muuta sellaista, mutta me olemme kokeneet yhtä
ja toista elämässä mentyämme naimisiin Skull Valleyssa, jossa hän on
syntynyt ja kasvanut. Hän oli silloin nuori tyttö ja minä nuori poika,
joka hoidin härkiä elääkseni. Luulenpa, että me olemme nähneet kovia
päiviä enemmän kuin monet muut. Mutta, piru vieköön, me emme silloin
ajatelleet sitä, me olimme onnellisia, ja me olemme olleet onnellisia
enemmän kuin neljäkymmentä vuotta. Mutta minä sanon teille, me olemme
eläneet jokaisen elämämme hetken, ja se on, hitto vieköön, enemmän
kuin useimmista noista korkeammin sivistyneistä, ylevähenkisistä,
puolikuolleista pariskunnista voi sanoa; he menevät naimisiin, eroavat
ja menevät taas naimisiin.
»Ei, ei se, mitä mies saa, tee häntä rikkaaksi, vaan se, minkä hän
kykenee säilyttämään. Ja ne ihmiset, jotka halveksivat vanhanaikaista
rakkautta, joka rakentaa koteja ja pystyttää perheitä ja panee miehen
ja naisen yhdessä tekemään työtä ja kestämään hyvät ja pahat päivät
ja onnellisina vanhenemaan yhdessä, jos he uudenaikaisten aatteiden
vuoksi hylkäävät kaiken tämän, he tekevät huonon kaupan ainakin
minun mielestäni. Voi tapahtua sellaistakin, että mies tai nainen
sivistyksensä takia menettää parhaan onnensa.
»Katsokaahan meidän Philiämme», jatkoi Rovasti mielissään, sillä hänen
seuralaisensa oli tosiaan ihanteellinen kuuntelija, joka ei häirinnyt
häntä turhilla keskeytyksillä. »Parempaa miestä kuin Phil Acton olisi
suorastaan mahdotonta löytää. Hän on terve; ei ole koskaan ollut
tuntiakaan sairas; voimakas kuin nuori härkä; siisti, kunniallinen,
ei pahoja tapoja, hyvä työntekijä ja hyvä ajattelijakin — vaikka
ei olekaan saanut paljon koulutusta, hän on lukenut sitä enemmän.
Katsokaa häntä vaikka miltä kannalta — miehenä, tarkoitan — ja niin on
miestä katsottava — niin ette löydä parempaa kuin Phil. Ja kuitenkin
nuo ihmiset kehtaavat sanoa, ettei hän ole muuta kuin tavallinen
karjapaimen. Mitä siihen tulee, niin Jim Reid ei itsekään ole munia
kuin karjapaimen. Sanon teille, että olen nähnyt karjapaimenia, jotka
olivat maailman parhaita miehiä, ja olen nähnyt yliopistotutkintoja
suorittaneita herroja, jotka eivät kelpaa mihinkään — joissa ei ole
enempää miestä kuin vahanukeissa, joiden ylle kaupungin ikkunoissa
ripustetaan vaatteita. Kuinka ainoakaan itseään kunnioittava nainen
löytää heistä jotakin sen arvoista, että se saa hänet menemään
naimisiin sellaisen miehen kanssa, kas sitä minä en kykene käsittämään.»
Jollei Rovasti olisi ollut niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, olisi hän
hämmästynyt siitä vaikutuksesta, jonka hänen sanansa tekivät nuoreen
mieheen. Hänen kasvonsa lehahtivat tulipunaisiksi ja kalpenivat sitten
kuin äkillisestä pahoinvoinnista, ja hän heitti Rovastiin häpeää
ja tuskaa kuvastavan syrjäsilmäyksen. Honourable Patches, joka oli
herättänyt Risti-Kolmio-Kartanon miesten ihailun ja kunnioituksen, oli
jälleen alakuloinen, arka, piilotteleva pakolainen, jonka Phil oli
tavannut Metsärajalla.
Mutta onneksi Rovasti ei huomannut mitään, vaan tyytyväisenä toisen
tarkkaavaisesta vaikenemisesta jatkoi: »En tietysti tahdo väittää
sivistyksen pilaavan kaikkia miehiä. Ei, esimerkiksi nuori Stanford
Manning —»
Jos Rovasti äkkiä olisi laukaissut kanuunan Patchesin nenän alla, ei
nuori mies olisi saattanut osoittaa suurempaa hämmästystä. »Stanford
Manning!» hän huudahti.
Kuullessaan hänen äänensävynsä Rovasti kääntyi. »Tarkoitan Stanford
Manningia, kaivosinsinööriä», hän selitti. »Tunnetteko hänet?»
»Olen kuullut hänestä», onnistui Patchesin vastata.
»No niin», jatkoi Rovasti. »Hän tuli seudulle noin kolme vuotta sitten
— suoraan yliopistosta — ja hän on varmasti saanut paljon aikaan. Hän
on saanut koulutusta ja sivistystä, mutta hän pitää paikkansa kenen
miehen rinnalla hyvänsä. Ei ole sitä miestä koko Yavapai Countyssa —
olipa hän karjamies tai kaivostyöläinen tai mikä hyvänsä — joka ei
nostaisi hattuaan Stanford Manningille.»
»Onko hän täällä nykyään?» kysyi Patches yrittäen hillitä ääntään.
»Ei, kuulin, että hänen yhtiönsä kutsui hänet pois täällä noin kuukausi
takaperin. He aikovat lähettää hänet kaivoksilleen Montanaan, luulen.»
Kun hänen seuralaisensa ei jatkanut keskustelua, virkkoi Rovasti
miettiväisesti Buckin ja Princen kiivetessä hiljalleen Metsärajalle
johtavaa rinnettä ylös: »Sen voin sanoa teille, poika, että olen
nähnyt monta muutosta tässä maassa. Muistan hyvin sen ajan, jolloin
koko Yavapai Countyssa ei ollut ainoatakaan aitaa — se oli silloin,
kun Philin isä ja minä olimme nuoria. Mutta miehet eivät muutu, vaikka
maa muuttuukin — heitä on hyviä ja huonoja, niin kuin on aina ollut ja
aina tulee olemaan. Niin on jokaisessa hevoslaumassakin — johtajia ja
nahjuksia ja suurin osa siltä väliltä. Katsokaahan esimerkiksi Philiä.
Hän on aivan samanlainen kuin hänen isänsä.»
»Hänen isänsä mahtoi olla kelpo mies», virkkoi Patches vakavasti.
Rovasti katsahti häneen hyväksyvä hymy suupielissään. »Kelpo?» Hevoset
olivat sillä välin saapuneet selänteen harjalle, ja rovasti jatkoi
puhettaan kuin ajatellen ääneen, suunnaten katseensa mahtavaa Granite
Mountainia kohden: »John Acton! Kunnon John, niin kuin kaikki häntä
nimittivät, ja minä tulimme tähän maahan ollessamme vielä aivan nuoria.
Tulimme tänne suuren uudisasukasjoukon muassa Kansasista. Me pysyimme
yhteydessä keskenämme koko kasvuaikamme, paimensimme karjaamme samoilla
laitumilla ja hakkailimmekin yhdessä, sillä Philin äiti ja Stella
olivat hyviä ystäviä ja asuivat Skull Välkyssä. Kun viimein olimme
saaneet niin paljon kokoon, että voimme ajatella kodin perustamista,
me rakensimme talomme vierekkäin Valleyhin, menimme naimisiin ja
pystytimme pienen talouden. Karjamme kävi yhdessä laitumella, mutta me
jaoimme niityt niin, että John otti haltuunsa itäiset ja minä läntiset.
Ja kun lapset syntyivät — Johnilla ja Marylla oli kolme ennen Philiä,
mutta hän oli ainoa, joka jäi elämään — ja karja oli lisääntynyt ja me
olimme rakentaneet uudet ja mukavat talot, näytti kaikki olevan hyvin.
Mutta silloin John antoi Prescottissa erään huijarin viekotella itsensä
ansaan. Tein parhaani estääkseni sen, mutta turhaan, hän vain nauroi
minulle. Katsokaahan, hän oli hyväsydämisin mies, mitä koskaan olen
nähnyt, ja luotti kaikkiin.
»Niin, siten John menetti miltei kaiken omaisuutensa. Meidän onnistui
pelastaa talo, mutta karja oli mennyttä. Eikä kestänyt vuottakaan
sen jälkeen, kun Mary kuoli. Emme koskaan saaneet tietää, mikä häntä
oikeastaan vaivasi — ja hänen kuolemansa jälkeen John oli entisensä
varjo. Hän sai surmansa seuraavassa karjankierroksessa — olin hänen
luonaan, kun hän kuoli.
»Stella ja minä otimme Philin pojaksemme — hän on siitä pitäen ollut
kuin oma poikamme. Vanha talo kuuluu hänelle, mutta Jim Reidin karja
käy sen laitumilla. Philillä on muutamia nautoja, joita hän hoitaa
yhdessä minun karjani kanssa — ne ovat muuten erinomaisia eläimiä —
siten hän koettaa kartuttaa isänsä perintöä, ja minä olen maksanut
hänelle palkkaa siitä lähtien, kun hän oli tarpeeksi suuri pystyäkseen
työhön. Phil ei puhu liikoja, mutta Stella ja minä luulemme, että hän
jonakin kauniina päivänä aikoo panna vanhan talonsa jälleen kuntoon.»
Pitkän hiljaisuuden jälkeen Rovasti virkkoi jälleen: »Jim Reid on
varakas mies, ja kun Kitty on heidän ainoa tyttärensä, niin on
luonnollista, että he ajattelevat hänen tulevaisuuttaan. Ja on yhtä
luonnollista, että nuori tyttö pitää tällaista karjakartanoelämää —
olipa se täällä tai missä muualla hyvänsä — hiukan yksitoikkoisena
oltuaan kolme vuolta koulussa idässä. Hän ei koskaan ole sanonut
sitä, mutta Kittystä näkee hänen sanomattaankin, mitä hän kulloinkin
ajattelee.»
»Minäkin tunnen sellaisia ihmisiä», sanoi Patches jotakin sanoakseen.
»Niin, ja kun tutustutte Kittyyn, niin sanotte kuten minäkin, että
jos Yavapai Countyssa on ainoakaan mies, joka ei ratsastaisi parasta
hevosiaan kuoliaaksi saadakseen häneltä hymyn, niin hänet pitäisi
hirttää.»
Saavuttuaan Prescottiin he käyttivät iltapäivän sopivien varusteiden
hankkimiseen Patchesille, ja seuraavana päivänä he lähtivät
paluumatkalle.
Kun he olivat päässeet laakson vasemmanpuolisen selänteen harjalle,
näkivät he nuoren naisen mustan hevosen selässä ratsastavan
Pata-Koukku-S-Kartanolta johtavaa tietä harjanteen toista puolta kohden.
Heidän tultuaan kotikartanolle oli jo miltei illallisaika, ja miehet
palasivat laidunmailta kotiin.
»Kitty on ollut täällä koko iltapäivän», ilmoitti pikku Billy
viipymättä. »Kerroin hänelle teistä, Patches. Hän sanoi tahtovansa
kauhean mielellään tutustua teihin.»
Phil yhtyi toisten nauruun, mutta Patches kuvitteli, että paimenen
tavallisesti niin hilpeässä katseessa häilähti varjo.