Aitauksessa.
Aamun valjetessa, kun Granite Mountainin vuorivartio muuttui
harmaaksi ja vakavaksi ja mahtavan näköiseksi yön tumman ja pehmeän
vaipan väistyessä sen hartioilta, päästi pieneen laitumeen suljetun
hevoslauman johtaja ilmoille varoittavan hirnunnan. Seuraavassa
silmänräpäyksessä seisoi koko joukko jalkeilla pelosta ja jännityksestä
värisevin sieraimin. Kelmeässä valossa näkyi kaksi ratsastajaa, jotka
olivat tulossa aitauksen puolelta pienelle laitumelle.
Ratsastajien lähestyessä liikahtivat muutamat hevoset kuin paetakseen,
epäröivät, katsahtivat taakseen ja yrittivät vaihtaa paikkaa
jättääkseen jonkin toverinsa itsensä ja vihollisen väliin. Vain joukon
johtaja otti muutaman askeleen uhkaavaa vaaraa kohden ja jäi seisomaan
laajennein sieraimin ja taisteluinnosta hehkuvin silmin.
Muutamaksi hetkeksi, ratsastajien näyttäessä sivuuttavan hevoslauman,
heräsi hurja toivo vangittujen sydämessä. Mutta ratsastajat
kiersivätkin laitumen niin, että lauma jäi heidän ja aitauksen portin
väliin, ja pelästyneet eläimet ymmärsivät, mitä oli tapahtuva. Mutta
aina kun ne koettivat päästä syrjään suuresta veräjästä, jota kohden
ne pakotettiin kulkemaan, sulki järkkymätön, vaitelias ratsastaja
pakotien. Vain komea johtajaori kulki ylväänä ja uhmaavana, ikäänkuin
tietäen pakoyritysten hyödyttömyyden, veräjää kohden, irroittamatta
hetkeksikään katsettaan ratsastajista.
»Laumassa on hevonen, joka on sinullekin kova pähkinä», sanoi Curly
Elson nauraen Philille perheen kokoontuessa aamiaispöytään.
Risti-Kolmio-Kartanossa pidettiin niitä miehiä, jotka vuoden ympäriinsä
olivat talon palveluksessa, perheen jäseninä. Rovasti ja »Stella»,
kuten koko seudun väestö sanoi rouva Baldwinia, kutsuivat näitä miehiä,
jotka oli valittu ottaen mitä tarkimmin huomioon heidän luonteensa,
työteliäisyytensä ja seuduntuntemuksensa, »meidän pojiksemme». Tämä
on Risti-Kolmio-Kartanon emännälle kuvaavampaa kuin mikään muu, mitä
hänestä saattaisi sanoa.
»Se yrittää varmaan panna vastaan kilpailutuomarin sinulle antamaa
arvolausetta», jatkoi Bob Collon toisten yhtyessä hilpeyteen.
Ja rouva Baldwin, yhtä nuorekkaana mieleltään kuin hänen poikansakin,
virkkoi vuorostaan: »Älä vain pidä mitaliasi sen nähtävissä, poika.
Sehän joutuisi aivan suunniltaan, jos saisi tietää, että olet Arizonan
ratsastusmestari.»
»Lorua!» huusi pikku Billy kiihdyksissään. »Ei ole sitä hevosta, jota
Phil ei saisi tottelemaan. Vai mitä, Phil?»
Hämillään yleisestä naurusta, joka seurasi pojan sanoja, sanoi Phil
vakavasti pikku kumppanilleen: »Oikein, poikani. Sinä pidät aina
toverisi puolta! Pian opit itsekin ratsastamaan. Laumassa on tällä
kertaa pieni raudikko, jonka olen valinnut erikoisesti sinua varten.»
Hän katsahti kysyvästi isäntäänsä, ja Rovastin kasvoista loisti
tyytyväisyys nuoren miehen huolenpidosta. »Sinun vanha hevosesi
Sheep», jatkoi Phil, »alkaa käydä liian vanhaksi ja jäykäksi. Olen
viime aikoina usein nähnyt sen kompastelevan.» Jälleen hän katsahti
Rovastiin, joka vastasi katseeseen hyväksyvästi nyökyttäen päätään.
»On parasta käskeä hänen ensin opettaa sinun hevosesi, Billy»,
kiusoitteli Curly. »Sitten siitä ei enää tule mitään, kun suuri ori on
heittänyt hänet selästään.»
Pikku Billyn vastaus oli samassa silmänräpäyksessä valmiina: »Ehei,
Villihevos-Phil istuu satulassa kauan sen jälkeen, kun sinä jo
sätkyttelet maassa, Curly Elson.»
»Varo itseäsi, poika», varoitti Rovasti, kun naurunpuuska oli ohitse.
»Curly piilottaa takiaisen satulasi alle, jollet ole varuillasi.»
Sitten hän lisäsi kääntyen miehiin päin: »Minkä hevosen luulette olevan
niin hurjan, pojat? Suuren oriinko, jolla on täplä otsassaan?»
Paimenet nyökkäsivät.
»Se on hurja», vahvisti Phil.
»No niin», jatkoi Rovasti nojautuen tuolinsa selkämykseen, »sillä on
oikeus ollakin hurja. Sen emo oli äksyin hevonen, minkä ikinä olen
nähnyt. Muistatko sen, Stella?»
»Tietysti muistan», vastasi rouva Baldwin. »Se oli ruhjoa
pahanpäiväiseksi Tuuliviiri-Jimin, joka tuli tänne herra ties mistä ja
kerskui ratsastavansa millä hevosella hyvänsä.»
Rovasti myhäili itsekseen. »Se lähetti Jimin takaisin samaa tietä
kuin hän oli tullutkin. Mutta sen sanon teille, pojat, sellaisesta
oriista tulee maailman paras hevonen, kunhan vain saa sen taltutetuksi.
Hevoset ovat aivan kuin ihmisetkin. Jollei heissä ole tarpeeksi sisua
tapellakseen vastaan, kun joku rupeaa heitä kesyttämään, niin he eivät
ole kesyttämisen arvoisia.»
»Mutta miehellä, joka ratsastaa sillä oriilla, on tosiaan oikea
ratsastajan sisu», arveli Curly.
»Se on miehen hevonen, se on totinen tosi», yhtyi häneen Bob.
Kun aamiainen oli syöty, lähtivät miehet talosta jutellen ja nauraen
kuin koulupojat, pikku Billyn innokkaasti taaperrellessa heidän
jäljessään. Rovasti ja Phil viipyivät vielä hetkisen pöydän ääressä.
»Sinun ei pitäisi puhua pojille tuolla tavoin, Will», torui rouva
Baldwin katsellen ikkunasta pihalta lähteviä miehiä. »Se tekee heidät
yhä hurjemmiksi ja totisesti he siinä suhteessa eivät ole minkään
rohkaisun tarpeessa.»
»Lorua», vastasi Rovasti äänessään hyväntahtoinen sävy, kuten aina,
kun hän puhutteli vaimoaan. »Jos sellainen puhe on miehille pahaksi,
niin ovat he jo mennyttä. Sinä pelkäät aina, että jonkun käy hullusti.
Katsohan minua ja Philiä», hän lisäsi heidän työntäessään tuolinsa
syrjään ja noustessaan pöydästä. »Sinä olet hemmotellut meitä kylliksi
pilataksesi tusinan miehiä, ja emmekö me olekin vain tuottaneet kunniaa
sinulle?»
Kaikki nauroivat. Mutta Philin lähtiessä ulos pysähdytti rouva Baldwin
hänet ovella sanoen vakavasti: »Lupaathan olla varovainen tänään,
lupaatko? Sinähän tiedät, kuinka toisen Philin kävi —» Hän vaikeni ja
kääntyi poispäin.
Nuori mies tunsi jutun — varsin tavallisen tässä maassa, missä niin
moni mies on saanut antaa henkensä uhrina elämälle, jonka moniin
vaaroihin he joka päivä saavat uskaltautua.
»Älkää surko, äiti», hän vastasi hilpeästi. »Kyllä pidän huolen
itsestäni.» Sitten hän lisäsi hilpeämmin aurinkoisen hymyn levitessä
hänen kasvoilleen. »Jos se suuri ori koettaa tehdä pahaa minulle, niin
minä kiipeän laitumen aidalle.»
Tyynenä kuten mies, joka tietää ankaran päivän olevan edessään, meni
Phil ajokaluvajaan ja puki siellä ylleen nahkasäärykset ja kannukset.
Tarkastettuaan huolellisesti suitset, satulan ja jalustimen hihnat hän
lähti raskas satula kainalossaan kulkemaan aitausta kohden.
Satuloituaan hevosensa Curly ja Bob huvittivat pikku Billyä olemalla
hänen maalitaulunaan. Poika istui vanhan ja lauhkean Sheepinsä selässä
ja yritti vangita paimenia pienen lassonsa silmukkaan. Nähdessään
päällysmiehensä miehet jättivät leikkimisen ja tarttuivat lassoihinsa.
»Minkä otat ensimmäiseksi, Phil?» kysyi Curly heidän ratsastaessaan
suurelta laitumelta pieneen aitaukseen vievää veräjää kohden.
»Kimon, jolla on valkoinen tähti otsassa», vastasi Phil tyynesti.
Sitten hän kääntyi Billyn puoleen. »Sinun on parasta pysytellä
syrjässä. Kimo saattaa hypätä sinun ja Sheepin yli, jos se pälkähtää
sen päähän.»
»Mene sinä aitauksen ulkopuolelle, poika», lisäsi Rovasti, joka oli
tullut laitumelle katsomaan työn alkamista.
»Ei, ei — enkö minä saa olla täällä, Will-setä?» pyysi poika. »Niin
kauan kuin olen Sheepin selässä, eivät ne voi tehdä minulle mitään.»
Phil ja Rovasti nauroivat.
»Minä pidän hänestä huolta», virkkoi nuori mies. »Mutta sinun täytyy
pysyä poissa tieltä», hän lisäsi pojalle.
Sillä välin oli aitauksien välinen veräjä avattu, ja Bobin vartioidessa
aukkoa ratsasti Curly hevoslaumaan tuodakseen sieltä Philin haluaman
hevosen. Aitauksessa hiekka pölysi pilvenä satojen kavioiden alla,
ja yhä uudelleen pelästyneet eläimet heittäytyivät aitausta vasten
paetakseen, mutta se oli rakennettu paksuista setripuu-paaluista kyllin
vahvaksi kestämään voimakkaimmankin härkälauman painoa. Keskellä
hyppiviä, juoksevia ja hirnuvia eläimiä näkyi rauhallisen ratsastajan
korkea hahmo hänen taitavasti ja varmasti ajaessaan täpläotsaista kimoa
veräjää kohden. Bobin hevonen väistyi aukolta. Curlyn hevonen oli
kimon ja sen tovereiden välissä, ja ennen kuin eläin ennätti tointua
pelästyksestään, oli se suuremmassa aitauksessa. Päivän työ oli alkanut.
Äkkiä kimo hypähti notkeasti syrjään ja Curlyn lasso viuhui sen ohitse.
»Sinun olisi parasta lainata silmäsi lassoksi», huomautti Phil
väistäessään hevosen hurjia liikkeitä.
Tulistunut paimen vastasi jotakin niin matalalla äänellä, ettei pikku
Billy saattanut sitä kuulla.
Rovasti nauroi.
Bobin lasso vinkui ilmassa, lensi eteenpäin koko mittansa, ja hänen
hyvin koulutettu hevosensa hypähti samassa silmänräpäyksessä taaksepäin
vastustaakseen kimon painoa. Tehtyään muutamia epätoivoisia yrityksiä
päästäkseen irti yhä tiukkenevasta köydestä se alistui kohtaloonsa, ja
Phil astui rauhallisesti pelosta värisevän eläimen luokse.
Kukaan ei liikahtanut eikä puhunut. Phil kosketti kädellään kimon
päätä. Samassa silmänräpäyksessä kimo nousi takajaloilleen Philin
väistyessä sen tieltä hyväntuulisesti nauraen. Ja uudelleen hän ojensi
hyväillen kätensä kimon päätä kohden, ja ennen kuin se huomasikaan,
laskeutui sen pelästyneiden silmien yli nahkasilmikko. Sitten Phil
hellitti lasson, kiinnitti vaieten, hellästi ja joka hetki varoen
sen nuolennopeita kavioita, satulan sen värisevään selkään ja veti
satulavyön kireälle. Aitauksesta avoimelle laitumelle johtava veräjä
avattiin. Kevyesti, mutta nopeasti ja varmasti Phil hyppäsi kimon
selkään. Hän viivähti hetkisen tarkastaakseen, että kaikki oli
kunnossa, ja poisti sitten nahkasilmikon sen silmiltä. Eläin seisoi
hetkisen liikahtamatta, kallistui sitten eteenpäin ja kannuksien
koskettaessa sen kylkiä se lähti hurjaa vauhtia porhaltamaan avoimelle
laitumelle Curlyn, Bobin ja pikku Billyn seuratessa sen kintereillä.
Rovasti viipyi hetkisen aitauksen toisella puolen tarkastellen tuntijan
katsein hevoslaumaa. Sitten hän lähti kotiinpäin, kävi katsomassa
tuulipumppua, pistäytyi keittiön puolella tervehtimässä Stellaa ja
satuloi sitten lempihevosensa Brownyn lähteäkseen hoitamaan asioitaan.
Kimon juostua itsensä väsyksiin ja yrittäessä päästä irti taakastaan,
ohjasi Phil sen takaisin aitaukseen ja päästi sen vapaaksi.
Vaahtoisena, vapisevin jäsenin ja lihaksin se yhtyi jälleen overeihinsa
saatuaan ensimmäisen oppituntinsa ja menetettyään ainaiseksi vapauden
ihanat päivät.
»Minkä otat tällä kertaa?» kysyi Curly.
»Tuon kauriinvärisen», vastasi Phil.
Siten lyö sujui tunti tunnilta. Philin käskystä erotettiin laumasta
hevonen toisensa jälkeen taltutettavaksi ja koulutettavaksi, ja
jokainen hevonen oli rakenteeltaan, voimiltaan ja luonteeltaan
erilainen. Mutta kaikille Phil oli yhtä hyväntahtoinen, luja ja
lempeäsanainen. Kun pelästynyt hevonen ymmärtämättä hänen tarkoitustaan
yritti heittää hänet maahan, piti hän sitä luonnollisena vapauteen
tottuneen mielen ilmaisuna ja koetti herttaisesti hymyillen saada
oppilaansa ymmärtämään, että tämän tuli olla kunnon hevonen eikä tehdä
hullutuksia.
Hevoset ovat tosiaan monessa suhteessa ihmisten kaltaisia, kuten
Rovasti aamiaispöydässä oli sanonut.
Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, kun Risti-Kolmion isäntä palasi
aitauksen luo. Phil apulaisineen, pikku Billy heidän joukossaan, hävisi
juuri vastakkaiseen suuntaan Tailholt Mountainia kohden Rovastin
saapuessa aitaukselle kartanon puolelta. Rovasti seurasi katseillaan
ratsastajia, mutta vielä senkin jälkeen, kun nämä olivat jo hävinneet
näkyvistä, ei hän saattanut irroittaa katsettaan sinertävistä
selänteistä. Ja hänen katsoessaan muuttui hänen ilmeensä synkäksi,
ja hänen suunsa, joka tavallisesti oli valmis hymyilemään, vetäytyi
uhkaaviin ryppyihin. Rovastin elämässä oli Tailholt Mountain ainoa
synkeä kohta. Siksipä hän ei sallinutkaan ajatustensa kauan viipyä
näissä seikoissa, vaan kääntäen äkkiä selkänsä maisemalle meni takaisin
aitaukseen hevostensa luo.
Jollei Rovasti olisi niin nopeasti kääntänyt katsettaan maisemasta,
olisi hän huomannut erään miehen verkkaan lähestyvän Simmonsilta
Risti-Kolmio-Kartanoon johtavaa tietä.
Samalla ratsastajat palasivat, ja Phil irroitti satulan vaahtoavan
hevosen selästä ja istuutui isäntänsä viereen vesialtaan reunalle.
»Näen, ettet vielä ole käynyt käsiksi suureen mustaan oriiseen»,
huomautti vanhempi miehistä.
»Ajattelin, että annan sen ensiksi hiukan katsella muita, niin se
ehkä ymmärtää olevan viisaampaa alistua», vastasi Phil hymyillen. »Se
on varmasti erinomainen hevonen», hän jatkoi ihaillen. Sitten hän
kääntyi apulaistensa puoleen: »Otan Iällä kertaa mustan oriin, jolla on
valkoiset etujalat, Curly.»
Juuri kun ori tuotiin suurempaan aitaukseen, ilmestyi tielle
jalankulkija ja Phil tunsi hänet ensi silmäyksellä samaksi mieheksi,
jonka oli tavannut Metsärajalla.
Mies näytti ymmärtävän, että nyt ei ollut aikaa tervehtimiseen, ja
kiipesi istumaan hajareisin aitauksen veräjälle katsellen innostuneena
ympärilleen.
Mustan oriin hyppäykset toivat Philin tälle puolelle aitausta,
ja ohjatessaan jäntevällä kädellään vauhkoa hevosia hän katsahti
muukalaiseen poikamaisesti hymyillen ja tervehtien häntä
päännyökkäyksellä. Muukalainen hymyili vastaukseksi, mutta ei puhunut
mitään.
»Hyvää päivää! Kaunis ilma tänään!» kuuli muukalainen sydämellisen
äänen takaapäin. Rovasti oli astunut hänen luokseen tervehtiäkseen
vierasta sillä välin, kun tämä oli syventynyt katselemaan ratsastajia.
Mies käännähti nopeasti ja hänen kasvojaan kirkasti vilpitön ihastus.
»Kautta Luojan!» huudahti hän, »osaapa tuo mies ratsastaa!»
»Niin, Phil tekee sen hyvin», vastasi Rovasti tyynesti. »Hän voitti
hiljan mestaruuden Prescottissa.» Sitten hän jatkoi sydämellisemmin:
»Hän on kelpo poika — pystyy mihin hyvänsä.»
Puhuessaan karjanomistaja silmäili muukalaista arvostelevin katsein,
niinkuin olisi tarkastellut härkää tai- hevosta, pannen merkille pitkät
jäsenet, sopusuhtaisen vartalon, jäntevät kasvot ja kirkkaat, tummat
silmät. Miehen puku ilmaisi hänet kaupunkilaiseksi. Hänen ryhtinsä
herätti vanhemman miehen kunnioituksen. Muukalaisen seuraava ele
hänen luodessaan katseensa harjanteiden, metsän ja niittyjen yli, sai
Rovastin vakuuttuneeksi hänen arvostelukyvystään.
»Arizona on ihana maa, herra — ihana!»
»Kaunein maailmassa», vastasi Rovasti viivyttelemättä. »Parempaa ei voi
olla. Meillä on paras ilmasto, paras maa ja parhaat miehet.»
Muukalainen katsahti nopeasti Rovastiin tämän sanoessa »miehet».
»Se on totta», vastasi hän lämpimästi. »En ole milloinkaan nähnyt
tuollaisia miehiä.»
»Sen uskon», sanoi Rovasti. »Sanon teille, että muualla ei sellaisia
olo. Vain tämä maa voi kasvattaa heidänlaisiaan. Täällä täytyy miehen
olla mies. Vaikka tietenkään emme osaakaan juuri muuta kuin ratsastaa
ja heittää lasson ja kenties hiukan ampua tarpeen tullen.»
Ratsastajat palasivat, ja Rovasti lähti muukalaisen seuraamana
aitaukseen päin.
»Teillä on suurenmoinen karjakartano, herra Baldwin», huomautti
muukalainen jälleen.
Rovasti katsahti tiukasti häneen. Monet olivat yrittäneet ostaa
Risti-Kolmion. Tämä mies tosin ei näyttänyt siltä, kuin olisi liikkunut
niissä asioissa, mutta kaupunkilaisiin ei milloinkaan ollut luottamista.
»Käyhän se laatuun», myönsi Rovasti, »niin että hyvin tulee toimeen.»
Muukalainen hymyili hiukan hämillään ja virkahti: »Tarvitsetteko
kenties apua?»
»Apua?» Rovasti katsahti häneen huvittuneena.
»Tarkoitan — ottaisin kernaasti paikan — työtä teidän luonanne.»
Rovasti seisoi sanattomana. Jälleen hän loi muukalaiseen tiukan,
arvostelevan katseen. »Te ette ole milloinkaan tehnyt työtä», hän sanoi
rauhallisesti.
Muukalainen seisoi suorana hänen edessään ja vastasi miltei
vihamielisesti: »Ei, en ole, mutta estääkö se minua yrittämästä?»
Rovasti vilkutti silmää niinkuin hänen tapansa oli kuullessaan jotakin
mieluista.
Sitten hän virkkoi Philille, joka päästettyään irti oriin oli tullut
heidän luokseen.
»Phil, tämä mies haluaa työtä. Luuletko, että voimme käyttää häntä?»
Nuori mies katsahti muukalaiseen ilmeisesti hämmästyneenä, mutta
ilmaisematta pienimmälläkään eleellä, että jo aikaisemmin oli
nähnyt hänet. Sama hienotunteisuus kuin Metsärajalla pidätti häntä
sanomasta sanaakaan heidän kohtauksestaan, ja se herätti muukalaisessa
kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteen.
»Voimme käyttää häntä, jos hän osaa ratsastaa», vastasi hän
veitikkamaisesti katsahtaen kysyjään.
Muukalainen hymyili vastatessaan kujeilevalla äänellä: »Eiköhän
hyvinkin voisi oppia. Onhan minulla pitkät sääret.»
Phil nauroi.
Rovastia hämmästytti silminnähtävä yhteisymmärrys näiden kahden miehen
välillä, jotka hänen nähdäkseen ensi kertaa tapasivat toisensa.
Sitten hän kysyi kääntyen muukalaisen puoleen: »Mistä syystä haluatte
työtä? Ette näytä siltä, kuin olisitte sen tarpeessa. Jonkinlaista
kesälomanviettoa, vai mitä?»
Miehen vastauksessa oli terästä: »Tahdon työtä samasta syystä kuin
kaikki miehet. Jollette te voi käyttää minua, täytyy minun koettaa
jossakin muualla.»
»Tulitte varmaan postivaunuissa Prescottista Simmonsille, vai mitä?»
»Ei, kävelin.»
»Kävelitte! Jopa jotakin! Yrititte siis saada työtä muualta?»
»En.»
»Kuka käski teidän tulla tänne?»
Muukalainen hymyili. »Näin herra Actonin ratsastavan kilpailussa.
Kuulin hänen olevan Risti-Kolmio-Karlanosta. Ajattelin, että kernaimmin
olisin työssä siellä missä hänkin, jos se vain kävisi laatuun.»
Rovasti katsahti Philiin. Phil katsahti Rovastiin. Yhdessä he
katsahtivat muukalaiseen. Kaksi paimenta, jotka istuivat hevostensa
selässä niin lähellä, että saattoivat kuulla keskustelun, nauroivat
iloisesti.
»Ja mikä on nimenne?» kysyi Rovasti kohteliaasti.
Ensi kertaa muukalainen epäröi ja näytti tulevan hämilleen. Hän
katsahti ympärilleen silmissään avuton ilme.
»No, ei väliä nimellä, jos olette sen unohtanut», virkkoi Rovasti
kuivasti.
Muukalaisen etsivä katse kiinnittyi Philin vanhoihin nahkasääryksiin,
joiden repeämät ja naarmut ja reiät niin kaunopuheisesti todistivat
käyttäjänsä työtä, ja hänen kasvoillaan häilähti jälleen
itsehalveksunnan ivallinen hymy. Sitten hän kohotti päänsä, ja katsoen
Rovastia suoraan silmiin sanoi rohkeasti, äänessään veikeä sointu:
»Nimeni on Patches, herra, Honourable Patches.» [Patches = ryysymekko.]
Rovastin silmissä syttyi vallaton väike, mutta hänen kasvonsa
olivat vakavat. Phil punastui: hän oli huomannut, mikä oli antanut
muukalaiselle aiheen hänen keksimäänsä nimeen. Mutta ennen kuin Rovasti
tai Phil ehti lausua sanaakaan, purskahti Curly Elson nauruun, ja
muukalainen käännähti häneen päin.
»Jokin näyttää huvittavan teitä», hän lausui rauhallisesti hevosen
selässä istuvalle miehelle, ja Rovasti ja Phil vaihtoivat merkitsevän
katseen hänen äänensävynsä johdosta.
Naurava paimen katsahti halveksien muukalaiseen. »Patches», matki hän.
»Honourable Patches! Sepä vasta pirunmoinen nimi, totta vie!»
Muukalainen astui pari askelta ilkkuvaa miestä kohden ja virkkoi
rauhallisesti, mutta ponnekkaasti, josta ei saattanut erehtyä:
»Koetan tehdä sen teille siedettäväksi, jos suvaitsette astua alas
hevosenne selästä.»
Virnistelevä paimen noudatti toverinsa kehoituksesta miehen käskyä.
Curly Elsonia pidettiin koko Yavapai Countyn parhaana nyrkkeilijänä.
Hän ei saattanut vastustaa näin loistavaa tilaisuutta maineensa
lujittamiseksi.
Viittä minuuttia myöhemmin Curly kohottautui vaivoin kyynärpäänsä
varaan aitauksen hiekassa ja katsoi kunnioittavan ihailevasti
muukalaiseen, joka tyynenä odotti hänen nousevan jaloilleen. Curlyn
huulesta vuoti verta, toinen puoli kasvoista oli kuin poissa sijoillaan
ja hänen oli mahdoton pitää auki vasenta silmäänsä.
»Nouskaa», sanoi kookas mies rauhallisesti. »Saatte enemmän samaa
lajia, jos haluatte.»
Paimen irvisti tuskasta. »Tahdon kernaammin tyytyä tähän», mumisi hän
sivellen hellävaroen kasvojaan.
»Sanoin nimeni olevan Patches», muistutti muukalainen.
»Niin, herra Patches, en usko kenenkään sitä epäilevän.»
»Honourable Patches», teroitti muukalainen jälleen.
»Niin, herra, Honourable Patches», myönteli Curly ponnekkaasti. Nousten
vaivoin jaloilleen hän ojensi kätensä pakottaen ruhjotut kasvonsa
irvistykseen, joka oli kuvaavinaan hymyä. »Puristaisitteko kättäni,
herra Honourable Patches, osoittaaksenne, ettette kanna kaunaa?»
Patches vastasi viipymättä ja tavalla, joka valloitti Curlyn sydämen.
»Hyvä!» hän sanoi. »Tiesin, että tekisitte sen käsitettyänne asian,
muuten en olisi esittänytkään teille todistuskappaleitani.»
Curly hyppäsi vaivalloisesti, mutta tyytyväisenä jälleen hevosensa
selkään, ja Patches palasi Rovastin luo kuin pyytäen anteeksi
keskeytystä.
»Anteeksi, herra, mutta miten on työn laita?»
Rovasti, joka oli tottunut tällaisissa asioissa turvautumaan
päällysmieheensä, vastasi: »Se on Philin asia. Hän on
Risti-Kolmio-Kartanon päällysmies. Jos hän tahtoo ottaa teidät
palvelukseemme, on asia selvä minun puolestani.»
Hänen näin sanoessaan katsoivat molemmat nuoret miehet jälleen
toisiinsa, ja kummankin kasvoilla väikkyi puolittain kysyvä, puolittain
huvittunut ilme. Muukalainen näytti sanovan: »Minä tiedän olevani
teidän armoillanne, enkä luule teidän luottavan minuun kohtauksemme
jälkeen Metsärajalla, mutta pyydän teitä antamaan minulle tilaisuuden
koettaa.»
Ja jos Phil olisi puhunut, olisi hän varmaankin sanonut: »Tunsin ensi
kerran tavatessani teidät, että teissä piili kelpo mies. Tiedän teidän
itsenne olevan uteliaan näkemään, mihin pystytte, jos panen teidät
koetukselle. Minä olen myös utelias. Annan teille tilaisuuden koettaa.»
Ääneen hän toisti aikaisemmin sanomansa sanat: »Sanoin, että voimme
käyttää teitä, jos osaatte ratsastaa.»
Patches hymyili jälleen halveksivaa hymyään. »Ja minä sanoin», hän
vastasi, »että uskon oppivani.»
Phil kääntyi nauravien, mutta kunnioittavien apulaistensa puoleen.
»Tuokaa tänne se suuri ori, jolla on tähti otsassa.»
»Laupias taivas!» huudahti Curly ratsastaessaan Bobin seuraamana
veräjästä aitaukseen. »Hänen nimensä on Patches, se on totta, mutta hän
on riekaleina, jos uskaltautuu tuon pirunmoisen oriin selkään osaamatta
ratsastaa loistavasti. Luuletkos sinä hänen osaavan?»
»En tiedä», vastasi Bob avatessaan veräjän. »Luulin, ettei hän osaisi
tapollakaan.»
»Niin minäkin luulin», vastasi Curly hieroen turvonneita kasvojaan.
»Sinä saat ajaa hevosen aitauksesta; minä en näe mitään vasemmalla
silmälläni.»
Ei ollutkaan vaikeata saada mustaa oriita lähtemään. Se näkyi ymmärtävän
aikansa tulleen. Bobin ratsastaessa sitä kohden se seisoi hetkisen
liikkumattomana kuin pronssihevonen; sitten se syöksähti niin hurjalla
vauhdilla suuremmalle kentälle, että Curly tuskin ennätti väistyä sen
tieltä.
Phil tarkasti muukalaista suuren oriin juostessa esiin. Mies ei
liikahtanutkaan, mutta hänen silmissään hehkui tumma tuli, hänen
kasvoilleen oli leimahtanut heleä puna, ja hän hymyili jälleen
omituista hymyään kuin huvittuneena ajatellessaan, mitä hänelle
tulisi tapahtumaan. Rovasti katseli myöskin Patchesia, ja jälleen
nuori päällysmies ja hänen isäntänsä vaihtoivat merkitsevän katseen
Philin kääntyessä ja mennessä nopeasti pikku Billyn luo. Nostaen pojan
satulasta aidalle pitkän vesialtaan viereen hän sanoi: »Siinä on
sinulle erinomainen paikka, kumppani. Älä kapua alas, jollei sinun ole
pakko, ja mene silloin aidan ulkopuolelle. Ymmärrätkö?»
Samassa silmänräpäyksessä kohottivat Rovasti, Curly ja Bob kimakan
varoiltshuudon: »Katso eteesi, Phil!»
Tämä katsahti nopeasti olkapäänsä yli ja näki suuren oriin hehkuvin
silmin, korvat luimussa ja hampaat irvissä hyökkäävän kohti. Oli vain
yksi pelastuskeino, eikä Phil epäröinyt käyttää sitä. Voimakkaalla,
joustavalla hypyllä hän sijoittautui pikku Billyn viereen aidalle
vesialtaan yläpuolelle.
»Onni, että varasin itsellenikin lehteripaikan, kumppani!» hymyili hän
pojalle.
Bobin lasso lennähti eläimen kaulaan ja hevosraukan tempoessa
päästäkseen irti satimestaan Phil hyppäsi alas aidalla.
»Mihin olit menossa, Phil?» nauroi Rovasti.
»Taisipa tulla kiire», lisäsi Curly vallattomasti.
Ja irroittamatta katsettaan työstään jatkoi Bob puolestaan: »Vannonpa,
ettet tee toistamiseen sitä hyppyä ottamatta vauhtia.»
»Mieleni teki vain pitää hiukan seuraa pikku Billylle», hymyili Phil.
»Hänen näytti olevan niin ikävä yksinään.»
Muukalainen, joka näytti hämmästyvän huolettomuutta, millä miehet
puhuivat tapauksesta, jolla olisi voinut olla varsin onnettomat
seuraukset, puhkesi äkkiä äänekkääseen nauruun — hilpeään, helakkaan
nauruun, joka sai Philin tiukasti katsahtamaan häneen.
»Pyydän anteeksi, herra Acton», sanoi Patches lauhkeasti, mutta
äänessään veitikkamainen sointu, joka sai päällysmiehen hymyilemään ja
Rovastin naurahtamaan ääneen.
»Voitte ottaa minun satulani», sanoi Phil empimättä. »Se on vesialtaan
päässä. Toivottavasti jalustimet ovat kunnossa — minä pidän ne
tavallisesti verraten pitkinä.»
Muukalainen katsoi häntä kotvan aikaa suoraan silmiin ja lähti sitten
noutamaan satulaa. Hän oli puolitiessä, kun Phil saavutti hänet.
»Kenties sentään itse satuloin sen», selitti paimen hilpeästi
hymyillen. »Nähkääs, opetan niille hiukan järkeä, ennen kuin suuret
karjakierrokset alkavat, ja olen hieman arka opetuksen suhteen.»
»Niin tietenkin», vastasi Patches. »Se on varsin luonnollista. Tämä
junkkari näkyy olevan erityisen hellän kohtelun tarpeessa, vai mitä?»
Phil nauroi. »Teidän ei tarvitse osoittaa erikoista hellyyttä sitä
kohtaan, kunhan olette päässyt satulaan», hän sanoi.
Sen sijaan, että suuri ori olisi päivän kokemuksista tullut järkeväksi,
kuten Phil oli sanonut toivovansa, näytti sen rohkeus ja hurjuus
saaneen uutta virikettä. Philin lähestyminen sai sen hypähtämään
syrjään hurjana taisteluinnosta, ja Bobin hyvin koulutetulla hevosella
oli täysi työ pitää sitä paikoillaan. Useampia kertoja Phil yritti
lähestyä hevosta, ja yhä uudelleen se karkasi raisuna pystyyn. Sen
nähdessään Phil nousi Curlyn hevosen selkään, heitti lassonsa oriin
kaulaan ja onnistui siten nuoraa lyhentämällä pääsemään sen viereen ja
asettamaan nahkasilmikon säkenöivien silmien yli.
Kun suitset ja satula viimein olivat paikoillaan ja ori seisoi märkänä
ja vavisten, pyyhki Phil hien otsaltaan ja kääntyi muukalaisen puoleen.
»Hevosenne odottaa, herra.»
Miehen kasvot olivat kenties hiukan kalpeammat kuin tavallisesti, mutta
hänen silmänsä hehkuivat ja hänen hymyilevillä huulillaan väikkyi
päättäväinen piirre, joka sai ympärillä seisovat miehet mieltymään
häneen. Epäilemättä hetkeäkään hän otti askelen hevosta kohden.
»Laupias taivas!» mumisi Curly Bobille, »siinä on rohkea mies.»
Rovastikin astui eteenpäin. »Odottakaahan hetkinen, herra Patches», hän
sanoi.
Muukalainen kääntyi häneen päin.
»Osaatteko ratsastaa tuolla hevosella?» kysyi Rovasti tiukasti.
»Aion koettaa», vastasi Patches. »Mutta», hän lisäsi ilkamoivaan
sävyyn, »en osaa sanoa, miten menestyksellisesti.»
»Ettekö tiedä, että se tappaa teidät, jos suinkin voi?» kysyi Rovasti
uteliaana, mutta tyytyväisenä muukalaisen äskeiseen vastaukseen.
»Se aikomus sillä näyttää olevan», myönsi Patches.
»Luopukaa yrityksestä», sanoi Rovasti. »Teidän ei tarvitse tappaa
itseänne saadaksenne työtä minun talossani.»
»Olette ystävällinen, herra», vastasi muukalainen kiitollisena. »Olen
tosiaan iloinen sanoistanne. Mutta aion koettaa joka tapauksessa.»
Kaikki katsoivat häneen ällistyneinä, sillä nyt heille oli
päivänselvää, ettei hän osannut ratsastaa.