Suurella laitumella.
Williamson Valleyssa on karjan kevättarkastus eli »kierros», kuten
sitä Arizonassa sanotaan, tavallisesti suoritettu loppuun kesäkuun
kuluessa. Kesäkuukausina, syyskuun alkuun saakka, on ratsastajilla
varsin vähän tekemistä. Karja vaeltaa vapaana laitumilla vasikoiden
kasvaessa suvikuntaisiksi, suvikuntaisten kaksivuotisiksi ja
kaksivuotisten valmistuessa myyntikelpoisiksi karjamarkkinoille.
Risti-Kolmio-Kartanossa ja muissa samansuuruisissa taloissa pidetään
tavallisesti ympäri vuoden vain kolme tai neljä vakituista miestä. Nämä
korjaavat ja rakentavat aitoja, tarkastavat lähdepaikat, merkitsevät
silloin, tällöin vasikan, jonka on onnistunut päästä kierroksesta
merkitsemättömänä, ja parantelevat pattimatojen vaivaamia eläimiä.
Kesäkuukausien aikana myöskin hevoset koulutetaan, sillä ankarina ja
vaarallisina kevätviikkoina tarvitaan varmasti aina uusia hevosia
entisten lisäksi.
Risti-Kolmion hevoset eivät milloinkaan saaneet käydä aitaamattomalla
laidunmaalla, sillä Granite Mountainin lähistöllä liikkui joukko
luonnontilassa eläviä hevosia, joiden johtaja yritti houkutella
laumaansa kesyjä hevosia läheisistä karjakartanoista. Mutta sen sijaan
niillä oli neljän tuhannen acren laajuinen aidattu alue, jolla ne
liikkuivat yhtä vapaina ja kahlehtimattomina kuin niiden sukulaiset
aidan toisella puolen. Paitsi merkitsemispäivänä ei varsoihin koskettu,
ennen kuin olivat niin vanhoja, että niiden kouluttaminen saattoi alkaa.
Seuraavana aamuna sen päivän jälkeen, jona oli tavannut muukalaisen
Metsärajalla, lähti Phil Acton kahden paimenen seuraamana suurelle
laitumelle kokoamaan kartanon hevoset viedäkseen ne toiselle laitumelle.
Risti-Kolmio-Kartanon omistajan oli tapana sanoa, että Phil tunsi
tarkalleen jokaisen hevosen ja naudan Metsärajalta Camp Wood
Mountainiin saakka ja Skull Valleysta Big Chinoon. Ja varma on,
että Villihevos-Phil, kuten hänen ystävänsä häntä sanoivat, rakasti
työtään ja tätä seutua, jossa oli syntynyt ja kasvanut. Ratsastaessaan
raikkaana aamuna tovereittensa seurassa metsäisten rinteiden ja
ruohon peittämien laajojen lakeuksien poikki hän tunsi koko tämän
yksinkertaisen, terveen ja reippaan elämän valtaavan hänen mielensä
tenhovoimallaan. Hän ei olisi osannut pukea tunnettaan sanoiksi;
tuskinpa hän edes oli tietoinen niistä voimista, jotka häntä
liikuttivat, hän vain tiesi riemuitsevansa sydämensä pohjasta.
Päivä oli jo kulunut yli puolen, kun Phil pysähdytti hevosensa vanhan
intiaanikylän raunioille Black Mountainin huipulle. Ympärillään
leviävillä laajoilla lakeuksilla hän saattoi nähdä toveriensa hitaasti
mutta varmasti ajavan kokoamiaan hevosia kapeata solaa kohden, joka
Black Hillin itäpuolella johti suurelle niitylle ja sieltä tielle, jota
myöten hevoset oli määrä kuljettaa edelleen. Phil saattoi hetkisen
levähtää; hän nousi hevosensa selästä, irroitti satulan ja sitoi
uskollisen Hobsoninsa setripuun varjoon, heittäytyen itse maahan sen
viereen.
Kirkkaassa ilmassa saattoi Phil nähdä Risti-Kolmio-Kartanon rakennukset
ja läheisessä pumpulipuu- ja pähkinämetsikössä pienen syntymäkotinsa.
Noin peninkulman verran kauempana suurien metsäniittyjen itäisellä
puolella hän erotti Pata-Koukku-S-Kartanon — missä Kitty Reid oli
asunut koko elämänsä, lukuunottamatta kolmea vuotta, jotka oli
viettänyt koulussa idässä.
Nuori mies katsoi kauan Reidin perheen kotia kohden. Mielessään hän
saattoi nähdä Kittyn yksinkertaiseen, sievään pukuun pukeutuneena
istuvan kotinsa kuistilla raikkaana ja kukoistavana aamuaskareittensa
jälkeen kirja tai käsityö kädessään. Kuisti tosin oli talon toisella
puolen ja etäisyys liian suuri, jotta Phil olisi voinut erottaa siellä
liikkuvia henkilöitä, mutta se ei Philille merkinnyt mitään — hän
saattoi yhtä kaikki nähdä Kittyn rakkaan olennon.
Kilty oli juhlilla ollut erittäin ystävällinen Philiä kohtaan.
Kitty olikin aina ystävällinen — melkein aina. Mutta hänen
ystävällisyydestään huolimatta oli Phil ollut huomaavinaan, ettei
hänen ratsastuskilpailussa saavuttamansa palkinto ollut tehnyt tyttöön
suurtakaan vaikutusta. Phil ei itsekään pannut palkinnolle suuria
arvoa, mutta hän oli päättänyt voittaa mestaruuden sen huomattavan
rahasumman takia, joka seurasi palkintoa. Tämä rahasumma oli varsin
olennaisena osana unelmassa, joka jo kauan oli väikkynyt Philin
mielessä ja joka kuului niihin asioihin, joista hän ei kenellekään
puhunut. Niinpä hän olikin itse asiassa ratsastanut ei palkinnon, vaan
unelmiensa takia, ja siksi oli Kittyn mielipiteellä hänen silmissään
suuri merkitys.
Kuin jokin vaistomainen aavistus olisi ohjannut hänen liikkeitään
käänsi Phil Acton katseensa Kittyn kodista kaukaista Metsärajaa
kohden, missä edellisenä päivänä oli tavannut muukalaisen. Koko
matkan ratsastaessaan kotiin hän oli ajatellut miestä ja koettanut
selittää itselleen hänen läsnäoloaan maassa, joka näytti niin suuresti
poikkeavan siitä ympäristöstä, johon hän oli tottunut. Yhdestä
seikasta Phil oli varma: miestä painoi suuri ja raskas huoli. Mitä
enemmän hän ajatteli asiaa, sitä varmemmin hän tunsi häirinneensä
muukalaista hetkellä, jonka tämä oli omistanut yksinäisyydessä
ratkaistaville mietteille ja taisteluille. Tämä tunne oli pidättänyt
Philiä kertomasta kohtauksesta ainoallekaan ihmiselle — vieläpä
Rovastillekin ja »Äidille», kuten Phil sanoi rouva Baldwinia. Kenties
tämä tunne oli myöskin pohjaltaan syynä siihen myötätuntoon, jota Phil
ensi hetkestä alkaen oli tuntenut muukalaista kohtaan, sillä Philillä
oli itselläänkin hetkiä, jolloin hän ei halunnut kenenkään lukevan
ajatuksiaan.
Kaukaisesta vuorijonosta, joka on Williamson Valleyn itärajana ja niin
ollen myös Philin maailman raja, hänen katseensa kääntyi jalkojensa
juuressa leviävään maisemaan.
Paimenet ajoivat parhaillaan hevosia kapean solan kautta lakeudelle,
joka levisi sen toisella puolen. Tammojen kulkiessa verkalleen ja
rauhallisesti, tietäen muutamien hetkien kuluttua jälleen pääsevänsä
vapauteen, yrittivät nuoremmat hevoset äkkinäisin sivuhypyin karata
laumasta. Mutta miltei aina oli valpas paimen niiden vierellä
käännyttämässä karkulaiset takaisin tielle.
Kun hevoset iltapäivällä oli koottu aitaukseen, valitsivat Rovasti,
pikku Billy ja Phil apulaisineen laumasta ne hevoset, jotka oli määrä
kouluttaa ensi vuolta varten. Valitut hevoset ajettiin yksi kerrallaan
pienempään aitaukseen ja muut päästettiin takaisin suurelle laitumelle.
Phil istui hevosensa selässä arvostelevasti tarkastellen jokaista
hevosta, joka veräjästä tuotiin suuremmasta aitauksesta pienempään.
»Muutamia hyviä eläimiä tämänvuotisessa joukossa, Will-setä», virkkoi
hän isännälleen, joka seisoi vesialtaan luona viereisessä aitauksessa.
»Joukossa on aina joitakin hyviä», vastasi herra Baldwin. »Ja joitakin
huonoja», hän lisäsi, kun nuori päällysmies laskeutui satulasta hänen
viereensä.
Nuoren miehen irroittaessa suitset hevosensa suusta ja antaessa sen
juoda tarkasteli Rovasti häntä vaieten, ikäänkuin hänen äskeinen
huomautuksensa olisi koskenut myöskin Philiä itseään. Se oli Rovastin
lapa. Sheriffi Fellows oli kerran karjanhoitajien loistopäivinä
huomauttanut tuomari Powellille: »Mitä ikinä Bill Baldwin sanookaan, on
se melkein aina kaksimielistä.»
Ei vain Rovastin sanoissa vaan hänessä itsessäänkin on kaksi puolla.
Hänen selkänsä — suora ja jykevä ja leveä — ilmaisi toista puolta hänen
luonteestaan — sitä puolta, johon kuului tarmokas leuka ja siniset
silmät, jotka rohkeasti ja tutkivasti loivat katseensa siihen, jonka
kanssa puhui. Tämä luonteenominaisuus toi hänet paljasjalkaisena ja
köyhänä Arizonaan menneinä päivinä, jolloin hän vielä oli poikanen ja
Arizona miehen voimia kysyvä maa. Tämä puoli auttoi häntä voitokkaasti
selviytymään niistä vaikeista ja melskeisistä vuosista, joita Arizonan
oli kestettävä, ennen kuin siitä tuli se maa, mikä se meidän päivinämme
on. Ja tämä puoli teki paljasjalkaisesta, köyhästä pojasta viimein
Risti-Kolmio-Kartanon omistajan.
Rovastin vuosien lukumäärää en tarkalleen tiedä — tiedän vain, että
hänen hiuksensa ovat harmaantuneet ja että hän ei enää ratsasta yhtä
paljon kuin ennen. Olen kuullut hänen sanovan, että neljäkymmentäviisi
vuotta sitten hän eli satulassa ja että Risti-Kolmion polttomerkki oli
valtion vanhimpia. Ja tiedän, että hänen selkänsä yhä vielä on suora ja
jäntevä.
Rovastin pyöreä ja selkeä otsa ilmaisee toisia puolta hänen
luonteestaan. Ja tähän puoleen kuuluvat hänen punaiset poskensa,
hänen sydämellinen hymynsä ja helähtävä naurunsa, siihen kuuluu
veitikkamainen välkähdys hänen silmäkulmassaan ja hänen syvän äänensä
sydämellinen sointu. Tämä puoli Rovastin luonteessa on tehnyt hänet
kaikkien naapureittensa suosikiksi ja tuottanut hänelle sekä hänen
liiketuttaviensa, ystäviensä että alaistensa vilpittömän kunnioituksen
ja kiintymyksen. Ja tämä puoli loistaa hänestä nytkin, kun hän lepäilee
istuttamiensa pähkinäpuiden varjossa pihalla kertoen nuorille menneistä
päivistä ja jakaen tämän sukupolven ratsastajille neuvojaan ja apuaan.
On kolme seikkaa, jotka Rovasti tuntee kuin viisi sormeaan: kirjan,
hevoset ja miehet. On seikka, jota Rovasti ei voi sietää: heikkous
niissä, joiden tulisi olla vahvoja.. Hän ihailee huonojakin miehiä,
jos he ovat voimakkaita — ei heidän huonoutensa, vaan heidän voimansa
takia. Rovastin filosofia ei myönnä maailmassa sijaa veltostelijalle.
Kuulin hänen kerran sanovan eräälle miehelle: »Teidän olisi parempi
kuolla miehenä kuin elää hiipivän preeriasuden tavoin.»
Rovastin pojat ovat jo täysikasvuisia miehiä, jotka ovat lähteneet
kotikartanostaan hoitaakseen omia maitaan ja karjalaumojaan. Pikku
Billy, seitsemän vuoden ikäinen pojanpoika, oli — kuten Baldwinien oli
tapana nauraen sanoa — heidän toinen satonsa.
Kun Philin hevonen oli juonut tarpeekseen, seurasi Rovasti nuorta
päällysmiestään ajokaluvajaan, jonne tämä vei satulansa. Kumpikaan
ei puhunut, sillä heitä yhdisti toisiinsa toveruus, joka ei vaadi
alituista puhumista pysyäkseen elossa. Vasta kun Phil oli päästänyt
hevosensa irti ja ripustanut satulansa ja suitsensa paikoilleen,
virkkoi Rovasti:
»Jim Reid aikoo kiertää hevosensa ensi viikolla.»
»Kuulin siitä», vastasi Phil levittäen huolellisesti satulapeitteen
kuivamaan.
Rovasti puhui jälleen tyyneen tapaansa.
»Hän pyytää sinua auttamaan.»
»Minua! Mikä Jackia vaivaa?»
»Hän lähtee D. I:een huomenna.»
Phil tarkasteli satulaansa aivan tarpeettoman kauan, kuten Rovasti
huomasi.
»Kitty kävi täällä tänä aamuna», sanoi Rovasti.
Nuori mies kääntyi, riisui kannuksensa ja ripusti ne satulannuppiin.
Vetäessään nahkasäärykset hän virkkoi lyhyesti: »En aio ruveta
ammattikiertäjäksi.»
Rovastin silmiin syttyi huvittunut väike. »Arvelin sinun kernaasti
auttavan naapuriamme, vain naapuruuden takia, ymmärräthän.»
»Haluatteko, että lähden auttamaan Reidiä?» kysyi Phil.
»No, arvelen, että jos kerran on hevosia kierrettävänä, niin jonkun
on se tehtävä», vastasi Rovasti. Ja kun Phil ei vastannut, lisäsi hän
nauraen: »Mutta minä käskin Kitty Reidin sanoa isälleen, että luulen
sinulla täälläkin olevan tarpeeksi tekemistä.»
Heidän lähtiessään kartanolle päin Phil lisäsi ponnekkaasti: »Jos minun
on kierrettävä jonkun muun karjaa kuin teidän, niin ei se ainakaan ole
Kitty Reidin isän.»
Siihen Rovasti huomautti miettivällä äänellään:. »Toisinaan on siinäkin
ero, kenen karjaa kiertää.»
Laitumella pienen aitauksen vieressä odottivat valitut hevoset aamua,
joka merkitsi uuden ajan koittamista niiden elämässä. Muutamat,
joko masennettuina tai toisia viisaampina, söivät mehevää ruohoa,
toisten liikkuessa levottomina ympäri laidunta etsien aidassa rakoa,
joka tekisi pakenemisen mahdolliseksi. Ja muuan, joka kenties olisi
ollut ylvään lauman johtaja, jollei sattuma olisi riistänyt siltä
sen erikoisoikeutta, seisoi värisevin sieraimin ja hehkuvin silmin
tuijottaen aitausta ja rakennuksia ikäänkuin kysyäkseen, mikä oli
antanut näille miehille oikeuden karkottaa hänet rakastetuilta
syntymäselänteiltä.
Ja jossakin kaukana yön hämyyn vaipuneena maassa, joka oli hänelle
yhtä tuntematon kuin aidattu laidun tähän saakka vapaana eläneille
varsoille, odotti mies päivän nousua, joka hänellekin oli oleva
rajapyykkinä menneiden vuosien ja uuden elämän välillä.
Maatessaan vuoteessaan raikkaan yöilman tulviessa sisään avoimista
ovista ja ikkunoista ja kuunnellessaan hevosten hirnuntaa läheisellä
laitumella hymyili Phil Acton ajatellessaan huomenna alkavaa työtä,
johon hän oli käyvä käsiksi parhailla voimillaan ja taidollaan.
Ja sitten, niin omituista kuin se olikin, juuri kun hän oli
vaipumaisillaan syvään, ja rauhalliseen uneen, joka on hänen laillaan
elävien miesten onni, hänen ajatuksiinsa johtui jälleen mies, jonka hän
oli tavannut Metsärajalla. »Mitähän Kitty arvelisi, jos minä olisin
tuon miehen kaltainen», mietti paimen.