»Mitä?»
»En ymmärrä.»
»Hevosenne — missä hevosenne on?»
»Vai niin! Niin — tietysti — hevoseni — kuinka typerä olinkaan!»
Miehen ääni oli nyt puoleksi anteeksipyytävä, ja hän hymyili oudosti
jatkaessaan: »Minulla ei ole hevosta. Totisesti en tietäisi, mitä tehdä
hevosella, jos minulla olisi.»
»Ette suinkaan tarkoita kävelleenne jalan koko maikan Prescottista
asti?»
Muukalainen katsahti ratsastajaan ja vastasi kujeellisella äänellä,
joka sai ratsastajan mieltymään häneen: »Pidän kävelemisestä.
Katsokaahan — ajattelin sen tekevän hyvää minulle.»
Paimen jäi nauraen aprikoimaan hänen sanojaan — koska, kuten hän
myöhemmin sanoi, hänen oli vaikea uskoa niitä. Oli selvää, että kookas
muukalainen ei ollut tullut tänne etsimään terveyttä ja ettei hän
liioin kuulunut turisteihin, jotka silloin tällöin kulkivat näillä
seuduin. Hän näytti varakkaalta herrasmieheltä. Hän ei saattanut olla
työnhaussa. Hän ei näyttänyt epäilyttävältä — päinvastoin — mutta
kuitenkin hän oli koettanut piiloutua ratsastajan lähestyessä. Maan
tapa kielsi suoraan kysymästä, mutta —
»Niin kyllä», hän myönsi ajatuksissaan, »käveleminen tekee toisinaan
hyvää. Minun tulee sentään harvoin kävellyksi.» Sitten hän lisäsi
viekkaasti: »Te tulette kai juhlilta.»
Muukalaisen ääni ilmaisi hehkuvaa innostusta, hänen katseessaan väikkyi
taas sama miltei kateellinen ihailu, ja hän näytti jossakin määrin
menettävän hillityn tyyneytensä.
»Tietenkin olin siellä», hän virkkoi. »En ole koskaan nähnyt mitään sen
kaltaisia. Olen nähnyt kaikenlaisia urheilukilpailuja, sirkustemppuja
ja ratsastusta ja olen lukenut sellaisesta paljonkin, mutta» — ja
hänen äänensä kävi miettiväksi, »mutta että miehet tosiaan tekevät
jotakin sellaista — aivan noin päivätyökseen! En olisi koskaan voinut
uneksiakaan, että sellaisia miehiä todellakin on olemassa.»
Paimen muutti asentoaan silmäillen miestä huvittuneena. »Olivathan
ne mukavat juhlat», hän myönsi, »mutta mitä näytökseen tulee, niin
olen nähnyt miesten — kenenkään kiinnittämättä silloin huomiotaan
siihen — tekevän sellaista, mihin verrattuna Prescottin kilpailu oli
lastenleikkiä. Hevosien juoksukilpailu oli sentään aika hyvä», hän
lisäsi.
»Mutta olipa ihmeellistä, ettei kukaan ottanut teitä kärryihinsä»,
jatkoi paimen hetkisen kuluttua. »Kaikki ihmiset lähtivät kotimatkalle
varhain tänä aamuna ja Jim Reid perheineen ajoi noin tunti sitten
ohitseni. He olivat autossa. Ja Simmonsin vaunujen täytyi sivuuttaa
teidät tiellä.»
Muukalainen punastui ja näytti turhaan miettivän vastausta.
Paimen silmäili häntä kysyvästi ja arveli sitten veitikkamaisella
äänellä: »Käveleminen täällä vuoristossa on kovin yksinäistä.»
»On hetkiä, jolloin on kernaammin yksinään», vastasi muukalainen
toivottomuuden kuvastuessa hänen äänestään.
Paimen suoristautui satulassaan ja nykäisi suitsista. »Kiitos», hän
virkkoi kuivasti, »minun taitaa olla parasta lähteä.»
Mutta muukalainen keskeytti hänet nopeasti. »Pyydän anteeksi, herra
Acton, en tarkoittanut teitä.»
Ratsastaja vei kätensä jälleen satulannuppiin ja vaipui uudelleen
lepäävään asentoon siten vaieten hyväksyen muukalaisen anteeksipyynnön.
»Te tiedätte enemmän kuin minä», hän sanoi.
Muukalainen naurahti. »Kukapa ei tietäisi 'Villihevos-Philin'
voittaneen palkintoa eilisissä ratsastuskilpailuissa. Näin teidän
ratsastavan.»
Philip Acton näytti näistä sanoista joutuvan poikamaisen hämilleen.
Muukalainen jatkoi innokkaana: »Se oli suurenmoista — suorastaan
uskomatonta! En ole koskaan nähnyt sellaista.»
Hänen ihailunsa aitoudesta ei ollut epäilystäkään, ja hänen silmistään
loisti jälleen rajaton hartaus.
»Lorua», vastasi paimen huolettomasti. »Näillä main löytäisin koska
hyvänsä tusinan poikia, jotka löisivät minut laudalta ratsastamisessa.
Mutta onnekseni satuin saamaan helpon tehtävän osalleni.»
»Helpon!» huudahti muukalainen, nähden jälleen mielessään hurjan,
potkivan, hyppivän ja riehuvan hevosen, jonka tämä poikamaisen
näköinen mies oli pakottanut tottelemaan tahtoaan. »Oliko härkien
kiinniottaminen myöskin helppoa?»
Paimenta nähtävästi ihmetytti miehen innostus mitä jökapäiväisimpiin
seikkoihin. »Lassonheittäminen? Totta kai, sehän on meidän tavallista
työtämme.»
»En tarkoita lassonheittämistä», vastasi muukalainen. »Tarkoitan sitä,
kun te ratsastitte täyttä laukkaa syöksyvän härän viereen ja tartuitte
paljain käsin sitä sarvista ja hyppäsitte satulasta ja kaadoitte härän
ja makasitte maassa terävät sarvet aivan yllänne! Ette suinkaan tee
sitä päivätyöksenne, vai mitä?»
»Oh, härkämetsästys! Ei, emme tietenkään!» nauroi Phil hiukan
hämillään, »se oli vain leikkiä.»
Muukalainen tuijotti häneen sanattomana. Leikkiä! Jos tämä oli näiden
miesten leikkiä, niin mitä mahtoi heidän työnsä olla! »Saanko kysyä»,
hän sanoi ihaillen, »miten olette oppinut tekemään sellaista?»
»Kas, sitä en tiedä — me vain teemme, siinä kaikki.»
»Ja luuletteko, että saattaisi oppia ratsastamaan niin kuin te
ratsastatte?» Kysymyksen sävy oli kiihkeä ja odottava.
»Kyllä varmaan, miksipä ei», vastasi paimen vilpittömästi.
Muukalainen pudisti epäillen päätään ja loi katseensa yli asumattoman
maan, missä illan varjot jo alkoivat pidetä.
»Missä aiotte viettää yönne?» kysyi Phil Acton äkkiä.
Muukalainen ei irroittanut katsettaan maisemasta, joka näytti häntä
niin suuresti kiinnostavan. »Sitä en tosiaankaan ole ajatellut», hän
vastasi välinpitämättömästi.
»Luulisinpa teidän illallisaikaan ajattelevan sitä, jos olette ollut
jalkeilla aamusta alkaen.»
Muukalainen katsahti häneen kiinnostuneena, mutta paimenesta tuntui
kuin hänen äänessään kaiken veitikkamaisuuden alla olisi piillyt
katkeruuden häive hänen vastatessaan: »Tiedättekö, herra Acton, minä
en koskaan elämässäni ole ollut toden teolla nälkäinen. Saattaisi olla
mielenkiintoista kerran kokea sitä.»
Phil Acton nauroi vastatessaan: »Kenties se saattaisi olla
mielenkiintoista, mutta arvelen joka tapauksessa olevan parasta
sanoa teille, että tuolla metsässä on karjakartano. Se on tosin
vain hanhikartano, mutta takaan teidän saavan sieltä yösijan.
Risti-Kolmio-Kartanoon on liian pitkä matka minun pyytääkseni teitä
sinne. Tuolla saatatte nähdä sen rakennukset.»
Muukalainen hypähti seisaalleen äkkinäisen innostuksen vallassa.
»Näkyykö se tänne? Risti-Kolmio-Kartano?»
»Näkyypä tietenkin», vastasi paimen hymyillen ja osoittaen kauas
metsäiseen seutuun. »Nuo punaiset täplät ovat sen kattoja. Jim Reidin
talo — Pata-Koukku-S — on niittyjen tällä puolen, hiukan eteläänpäin.
Ja Actonin vanha tila — missä minä olen syntynyt — on tuossa pienessä
pumpulipuumetsässä, rämeen suuntaan Risti-Kolmiosta.»
Mutta niin tarkasti kuin muukalainen katsoikin osoitettuihin suuntiin,
ei hän saattanut erottaa ainoatakaan ihmisasuntoa selänteen juurella
leviävillä autioilla mailla.
»Jos joskus kuljette niillä main», virkkoi Phil sydämellisesti, »niin
pistäytykää talossa. Herra Baldwin olisi siitä iloinen.»
»Tarkoitatteko sitä todellakin?» kysyi muukalainen empien.
»Tässä maassa sanomme vain sellaista, mitä tarkoitamme, muukalainen»,
oli viileä vastaus.
»Tietenkin, pyydän anteeksi, herra Acton», vastasi toinen hämillään.
»Olisi kovin hauska nähdä karjakartano. Minä — minä koetan — tarkoitan,
jos minä —» Hän vaikeni kuin tietämättä, miten lopettaa lauseensa, ja
kääntyi toivottomana pois luoden katseensa kaupunkiin päin. Kiusalliset
muistot täyttivät hänen mielensä ja omituinen itsehalveksunnan hymy
karehti hänen huulillaan.
Sen nähdessään Phil Acton tunsi sekaantuneensa miehen yksityisasioihin,
ihmisen, joka tämän aution seudun yksinäisyydestä oli etsinyt
lievitystä jollekin katkeralle kokemukselle. Synnynnäinen herkkyys
sanoi hänelle, että tämä muukalainen oli joutunut tärkeään
käännekohtaan, että hän parhaillaan kävi taistelua, joka jokaisen
miehen on taisteltava yksinään. Jos olisi käynyt laatuun, olisi paimen
pyytänyt häneltä anteeksi. Mutta se olisi ollut vain uusi loukkaus.
Tarttuen suitsiin ja suoristautuen satulassa hän virkkoi rauhallisesti:
»Minun täytynee lähteä. Ratsastan oikotietä. Näkemiin! Teidän on
parasta mennä hanhikartanoon — se ei ole kaukana.»
Hän kosketti kannuksillaan hevosen kylkiä, ja se lähti rivakkaan
juoksuun.
»Hyvästi!» vastasi muukalainen, ja hänen katseensa kuvasti jälleen
rajatonta ihailua ratsastajan kääntäessä hevosensa syrjään tiellä ja
karauttaessa louhikkojen ja pensaiden välistä, halliten hevostaan
luontevan joustavana. Voimatta hillitä ihastuksen huudahdusta hän
kiipesi nopeasti korkeammalle, mistä saattoi seurata ratsastajaa,
kunnes tämä hävisi sinertävään auringonsumuun. Sitten hän loi uudelleen
katseensa etäisyyteen, turhaan yrittäen erottaa Risti-Kolmio-Kartanon
punaisia kattoja.
Verkkaisin askelin hän palasi istumaan paadelle. Granite Mountainin
varjot hiipivät yhä pideten vuoren onkaloista, ja etäisten selänteiden
sini vaihtui tummaan sinipunaiseen. Aurinko oli piiloutunut
taivaanrannan taa, ja illan nopeasti laskeutuessa maille hävisivät
vuorien ja metsäisten harjanteiden ääriviivat hämyyn. Viileä iltatuuli
puhalsi yli aution maan, ja öisin hiipivät ja lentävät eläimet
riensivät esiin piilopaikoistaan. Preeriasusi ulvoi pimeässä, ja
vuorenrinteellä kaikui sen kumppanin kammottava vastaus. Pöllö lensi
äänettömästi puusta toiseen, ja lehviköstä kuului yölintujen kirskutus.
Kaukana etäisyydessä mylvi härkä syvällä, mahtavalla äänellä.
Äkkiä hyppäsi Metsärajalla lepäävä mies seisaalleen ja levitti
käsivartensa kiihkeää kaipausta ilmaisevin liikkein, hänen huuliensa
liikkuessa ikäänkuin hän yhä uudelleen kuiskaisi samaa nimeä.