Metsärajalla.
Jos muukalainen olisi huomannut lähestyvän miehen, olisi hänenkin ollut
helppo havaita tämän kuuluvan ratsastajien maahan. Vaikka välimatka
vielä oli niin pitkä, että silmän oli mahdoton erottaa miehen pukua —
nahkasääryksiä, pehmeätä puseroa, leveätä hattua, kannuksia ja lassoa
hänen kädessään — paljastivat hänen ryhtinsä ja asentonsa paimenen,
joka sananmukaisesti näytti hevoseensa kiinnikasvaneelta.
Muukalaisen istuessa mielteisiinsä vaipuneena huomaamatta ratsastajan
lähenemistä tarkasteli tämä kiinnostuneena Metsärajalla olevaa
liikkumatonta olentoa. Tultuaan lähemmäksi hän hiljensi hevosensa
vauhtia ja katsoi leveän hatunreunansa alta tiukasti muukalaiseen.
Hän oli vain muutaman metrin päässä rajalta, kun tämä vihdoin kuuli
lähestyvien kavioiden kopseen ja hypähti pystyyn kuin paetakseen. Mutta
se oli jo myöhäistä, ja puolittain vihamielisin ilmein hän käännähti
tulijaan päin.
Ratsastaja pysähtyi. Miehen äkkinäinen liike ei ollut välttänyt hänen
tarkkaa katsettaan, ja lepuuttaen huolettomasti oikeata kättään
reidellään hän kiinnitti harmaat silmänsä muukalaiseen elottomin ja
kysyvin katsein.
Istuessaan hevosensa selässä niin valppaana ja rohkeana Granite
Mountainin jykevää ja juhlallista taustaa vasten oli ratsastaja
nuoren miehekkyyden tosi henkilöitymä. Hän näytti olevan hiukan alle
kolmenkymmenen ja vartaloltaan hän oli muukalaista sekä lyhyempi että
hennompi. Mutta hiukan poikamaisesta piirteestä huolimatta sileäksi
ajelluissa, tumman pronssin värisissä kasvoissa oli kypsän ja omasta
voimastaan tietoisen miehen leima. Jokainen lihas, jokainen hermo uhkui
joustavaa tarmoa ja jäntevyyttä, joka on elämän tosi kauneus ja voima.
Miehet olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Muukalainen oli
epäilemättä hienon sivistyksen täydellinen ja sopusuhtainen tulos.
Yhtä selvää oli, että ratsastajan säteilevää miehekkyyttä ei
liikasivistynyt, muotoihin kangistunut ja hienosteleva ympäristö
ollut heikontanut. Mutta niin erilaisia kuin he olivatkin, oli heissä
jotakin, joka leimasi heidät sukulaisiksi. Karjalaitumien poika ja
kaupunkien mies olivat pohjaltaan yhtä samanlaiset kuin jalostettu
juoksija ja kesyttämätön hevonen. Paimen oli sellainen, jollainen
muukalainen olisi saattanut olla, ja muukalainen puolestaan oli
sellainen, minkälaiseksi paimen toisenlaisissa oloissa olisi tullut.
Heidän ääneti silmäillessään toisiaan näytti siltä, kuin he
vaistomaisesti olisivat tunteneet tämän sukulaisuuden. Sitten hiipi
muukalaisen tummiin silmiin ihailua ja kateutta ilmaiseva katse.
Aivan kuin paimen olisi huomannut tämän muutoksen, hänen valpas ja
varovainen asentonsa herpaantui. Hänen kätensä, joista toinen oli
pidellyt suitsia valmiina pakottamaan hevosen salamannopeaan toimintaan
ja toinen viipynyt lanteella, yhtyivät huolettomina lepäämään
satulannupilla, ja poikamainen hymy levisi hänen kasvoilleen.
Hymy sai muukalaisen katseen leimahtamaan suuttumuksesta, ja äkkinäinen
puna tummensi hänen kasvojaan. Hetkisen hän seisoi liikkumattomana;
sitten hän kääntyi loukkautuneena, istuutui ja kiinnitti katseensa
ympäröivään maisemaan.
Mutta hymyilevä paimen ei liikahtanut paikaltaan. Hetkisen hän katseli
muukalaista äänettömän naurun saadessa hänen hartiansa hytkymään.
Sitten hänen kasvoilleen levisi vakava ilme, ja hän näytti miltei
häpeävän. Hetket kuluivat, ja yhä hän istui liikkumattomana hevosen
selässä.
Vihdoin muukalainen kääntyi, ja jälleen nuo kaksi niin erilaista ja
kuitenkin niin samanlaista miestä silmäilivät toisiaan.
Tällä kertaa väikkyi hymy muukalaisen kasvoilla. Mutta hymy herätti
paimenen varovaisuuden. Kenties hän muisti muuatta Rovastin
mielilausetta: »Varokaa miestä, joka nauraa, kun häntä on loukattu.»
»Hyvää iltaa!» lausui muukalainen verkkaan, äänessään tietoisen
ylemmyyden häive.
»Iltaa!» vastasi paimen sydämellisesti, ja hänen syvässä äänessään soi
hyväntahtoisuus, joka oli tehnyt hänestä kaikkien hänen ystäviensä
suosikin. »Teidän on käynyt hullusti?»
»Jos onkin, on se oma asiani», vastasi muukalainen kylmästi.
»Niin kai», virkkoi ratsastaja lauhkeasti, »ja minä suon sen teille
sydämestäni. Jokainen mies tarvitsee omat vastoinkäymisensä, luulen.
Mutta en minä sitä tarkoittanut. Tarkoitin hevostanne.»