Joe vaikeni hetkiseksi. »Herra Baldwinin ystävä, olkoonpa hän ken
hyvänsä, on tervetullut vieras Burnt Ranchille.»
»Mutta minä — hm — minä — en ole koskaan tavannut herra Baldwinia»,
selitti muukalainen heikosti.
»Ei tee mitään», väitti paimen. »Olette menossa hänen luokseen, ja se
on sama asia.» Jälleen hän astui askelen tallia kohden.
»Mutta minä — anteeksi — te olette hyvin ystävällinen — mutta minä —
kävelen kernaammin.»
Joe käännähti jälleen hämmästyneen ilmeen levitessä hänen
päivänpaahtamille ja ahavoituneille kasvoilleen. »Kai tiedätte,
ettei matka ole leikintekoa», hän virkkoi empien, ikäänkuin miehen
tietämättömyys olisi ollut ainoa selitys hänen uskomattomalle
aikeelleen.
»Tiedän sen. Mutta se tekee minulle hyvää. Kävelen todellakin
kernaammin.»
Sanaakaan sanomatta paimen kääntyi hevoseensa päin ja alkoi tyynesti
sitoa lassovyyhteä satulaan. Tuhlaamatta enää ainoatakaan katsetta
muukalaiselle, joka vaieten katseli hänen puuhiaan, hän heitti suitset
hevosen pään yli, tarttui satulannuppiin ja hyppäsi hevosen selkään
kannustaen sen tielle.
Muukalainen kiiruhti jatkamaan matkaansa.
Tienkäänteen puolimaissa paimen pysähdytti hevosensa ja katsahti
taakseen kulkijaan, joka vaelsi harjanteen laelle johtavaa petäjien
varjostamaa tietä. Miehen hävittyä harjanteen toiselle puolen mumisi
paimen jonkin ihmettelyä ilmaisevan sanan ja kannusti hevosensa
juoksuun, ikäänkuin luopuen pohtimasta arvoitusta, joka hänen
yksinkertaiselle järjelleen oli liian monimutkainen.
Koko päivän vaeltaja seurasi pölyistä tietä. Hänen yllään säteili
avara, kirkas, pilvetön taivas. Suurilla, avoimilla selänteillä,
aukeamilla ja laaksoissa makasi karja tammien, setri- ja
saksanpähkinäpuiden varjossa tai kulki hitain, äänettömin liikkein
juomapaikoille janoaan sammuttamaan. Metsän eläimet olivat piiloutuneet
kallionkoloihin ja tiheihin lehvikköihin odottamaan viileän illan
tuloa. Ilma oli liikkumaton, ikäänkuin väsymätön tuulikin olisi
vaipunut lepoon.
Ja keskellä tämän maan hiljaista suurenmoisuutta kulki mies yksinään
ajatuksineen, ehkä miettien sitä, mikä oli tuonut hänet tänne, kenties
haaveillen siitä, mitä olisi saattanut tapahtua tai mikä ehkä vielä
tulisi tapahtumaan, katsellen kysyvin, ihmettelevin, puolipelokkain
silmin valtavia, koskemattomia maisemia, jotka joka suunnalla levisivät
hänen ympärillään. Kukaan ei nähnyt häntä, sillä heti kun hän kuuli
lähenevän hevosen tai kärryjen äänen, hän piiloutui pensaikkoon tai
suojelevan kallionlohkareen taakse. Ja aina kun hän jälleen tuli esiin
piilopaikastaan jatkaakseen matkaansa, väikkyi hänen kasvoillaan sama
itsehalveksunnan hymy.
Puolenpäivän aikaan hän pysähtyi hetkeksi tienviereen syödäkseen pari
voileipää, jotka hän otti takkinsa taskusta. Sitten hän alkoi uudelleen
päättäväisenä kulkea sen maan sydäntä ja keskustaa kohden, joka
kaikesta päättäen oli hänelle uusi ja vieras. Iltapäivä kallistui jo
loppuaan kohden, kun hän uupuneena, kumaraisin hartioin ja verkkaisin
askelin saapui Metsärajalle, joka muodostaa Williamson Valleyn itärajan.
Harjanteen huipulla, missä tie tekee äkkikäännöksen lähtien jyrkästi
laskeutumaan selänteen loiselle puolelle, hän pysähtyi. Hänen väsynyt
vartalonsa suoristautui. Hänen kasvojaan valaisi hämmästynyt ja
ihastunut ilme, ja hänen huuliltaan pääsi huudahdus, kun hänen silmänsä
kohtasivat avaran näköalan, joka silmänkantamattomiin levisi hänen
jalkainsa juuressa.
Pilvettömän, syvänsinisen taivaan alla levisi vuorien ja metsien
ja niittyjen maa, joka oli vertaansa vailla suurenmoisessa ja
koskemattomassa kauneudessa. Monien mailien päässä, sinertävän
auringonsumun himmentäminä, kohosivat taivaanrannalla jylhät vuoret
kuin tuhatpäinen suojavartio. Metsäisten rinteiden tumma viheriä,
tammilehtojen vaaleampi lehvikkö, laajojen ketojen vaalea nurmi
ja metsäniittyjen helakka väri yhtyivät hienon sinen peittäminä
värisoinnuiksi, joita ihmiskäsi ei saata kuvata. Ja lähempänä,
vuorivartion johtajana ja ympäröivien maiden herrana kohotti Granite
Mountain huippujaan taivaanlakea kohden kuin uhmaten vuosien valtaa ja
ihmisen mahtia.
Tämän ihanan maan keskessä, jota muukalainen ylhäältä Metsärajalta
tarkasteli, sijaitsee Williamson Valley, rehevä, tummanvihreä
luonnonniitty. Jos muukalaisen silmä olisi ollut tottuneempi
pitkiin välimatkoihin, olisi hän sinervässä sumussa erottanut
Risti-Kolmio-Kartanon punaiset katot.
Mies seisoi hetkisen liikahtamatta paikallaan luonnon tenhovoiman
valtaamana. Hänen kasvojensa hillitty ilme oli hävinnyt. Hänen
itsehalveksuntansa ja ivansa oli unohtunut. Hänen silmissään hehkui
toivo ja luja päättäväisyys. Sitten äkkiä, ikäänkuin menneisyyden haamu
olisi koskettanut hänen olkapäätään, hän katsahti taakseen tielle. Valo
hänen silmissään sammui raskaiden muistojen täyttäessä hänen mielensä.
Hänen ilmeensä, josta päivän yksinäisyys oli karkottanut sen tavallisen
sulkeutuneisuuden, synkkeni tuskasta ja häpeästä. Oli kuin hän olisi
luonut katseensa yli pienen kaupungin, jonka markkinarihkaman hän tänä
aamuna oli jättänyt taakseen, pöyhkeilevien repaleiden ja teeskentelyn
maailman, jossa miehet myyvät sielunsa arvottomista leikkikaluista,
jotka ovat voittoina pelissä.
Ja kaikesta huolimatta kuvastui miehen silmissä yhtä paljon kaipausta
kuin katumusta. Hän näytti tuntevan saapuneensa elämässään rajalle,
mistä saattoi nähdä kaksi eri suuntiin lähtevää tietä. Niistä hän oli
päättänyt hylätä sen, jolle hänen kaipuunsa veli, ja valita sen, joka
hänestä tuntui vaikeammalta.
Viimein hän uupuneena ruumiiltaan ja sielultaan laahautui muutaman
askelen tien sivuun ja heittäytyi kallionlohkareelle syventyäkseen
eteensä leviävän näköalan ihailemiseen. Jälleen hänen tottumattomalta
silmältään jäi huomaamalta jotakin, joka varmasti olisi kiinnittänyt
seudun asukkaan huomiota. Hän ei nähnyt pientä pistettä tiellä. Piste
oli ratsastaja, joka tuli häntä kohden.