Kil, kuuluu ylhäällä tunturilla, siellä kulkee sininen emälammas
kaulassaan kulkunen, se pudistaa säveliä ulos ilmaan, missä ne
hyrisevät kuin kultaiset mehiläiset, ja kaluaa maata ja pureksii
ruohoa ja käy päivä päivältä pyöreämmäksi. Ja laajalti sen ympärillä
on nuoria lampaita ja vuonia, mustanaamoja ja typyhäntälampaita ja
sheviotteja, niitä seisoo ryhmissä vesakossa, ja ne siirtyvät hitaasti
rinnettä ylöspäin, seuraten kanervikossa olevia vihreitä kaistaleita,
missä tunturiruoho seisoo hienona ja silkkisenä ja houkuttelee niitä
ylöspäin askel askelelta. Tunturi viettää taas kesää sinisin varjoin ja
väräjävin auringonpaistein, alastomin kallioin ja lavein soin, missä
niittyvilla kohottaa mättäiden lomasta kuontaloaan tuuleen ja nuokkuu
ja keinuu päivät päästään. Jälleen on kesä tunturilla, joka leviää
laajana taivaan alla pitkin, uneksivin ääriviivoin ja lepää itsensä
unohtavassa rauhassa — on vain kulunut vuosia viime kerrasta.
Maja on entisellään notkossa ja nojaa mustaan kivilohkareeseen, joka on
yhtenä sen seinistä, siinä ei ole tapahtunut mitään muutosta. Kristofer
tahtoo olla ilman paimenpoikaa, niin että hänellä on mielestään
tarpeeksi tilaa. Ja vähän matkan päässä on tarha, se on hyvä olemassa,
kun syksy lähestyy ja yöt käyvät pimeiksi ja pitkiksi, silloin hän ajaa
eläimet illalla kotiin ja voi olla paljon levollisempi niiden suhteen,
ne ovat nyt ikään kuin hänen silmälläpitonsa alaisina, ja hän voi
käydä niitä katsomassa, milloin haluaa. Niitä on tullut vähän lisää,
puolisensataa ehkä, muuten lauma on kutakuinkin entisen suuruinen, hän
ei tarvitse useampia elääkseen, niin kauan kuin hän puuhailee täällä
yksinään. Hän suoriutuu kaikesta yksin, yhdessä molempien koirien
kanssa, ja hän voi järjestää olonsa niin kuin hyväksi näkee. Ja jos
joskus jotakin käy hiukan hullusti, ei siitä niin väliä ole, hänhän
siitä joutuu kärsimään, Kristofer vain eikä kukaan muu — ja se kyllä
menee.
* * * * *
Helluntaikukkulalla savuaa vielä — varsinkin jos ilta on kaunis ja
tyyni ja tuuli on laskeutunut levolle kanervaan. Mutta savulla ei enää
ole mitään asiaa, sillä ei ole vietävänä mitään sanaa, olkoonpa se
miten paksu ja musta hyvänsä. Se on vain siellä ja liikkuu ilmassa ja
tuoksuu kanervalta ja korventuneelta katajalta ja kutsuu hiljaa hänen
muistojaan ja herättää nukkuvan unen hänen mielessään. Lina, ajattelee
hän hiljaa ja muistelee kesää ennen hänen lähtöään ja muistelee
viimeistä päivää, jolloin hän tuli. Lina, ajattelee hän jälleen ja
kulkee edestakaisin savussa ja polkee kekäleet tarkasti multaan, silmiä
kirvelee, ja niistä valuu vettä, pikku Lina —
Hän istui niin pienenä ja hentona rinteellä ja katsoi häneen kirkkailla
silmillään ja koetti kiittää häntä hiukan.
— Sinä olet ollut niin hyvä minulle, hän sanoi — kaikki nuo
kustannukset, että sinä todellakin tahdoit, Kristofer, en voi käsittää,
että sinä voit olla sellainen kuin olet —
Kristofer tahtoi ikään kuin työntää sen asian syrjään.
— Ei siitä nyt kannata pu-puhua.
Lina säpsähti hiukan äänensävyä.
— Nyt, sanoi hän ihmetellen sanaa — — mitä sinä tarkoitat?
Kristofer istui kaivellen sammalta.
— Siitä ei ku-kuitenkaan olisi voinut tulla mitään.
— Mistä ei olisi voinut tulla?
— Meidän välillämme, ta-tarkoitan.
Oli kuin Lina olisi jähmettynyt siinä istuessaan.
— Herran nimessä, Kristofer, tarkoitatko sinä, oletko sinä ajatellut —
— En tietenkään, sanoi hän nieleskellen minähän en ole sen näköinen,
minähän en ole lu-luotu muiden ihmisten kaltaiseksi.
— Oh, sinä olet niin hyvä!
Linan olkapäät alkoivat vavahdella, hän heittäytyi kanervikkoon ja
puristi Kristoferin käden omaansa.
— Jos sinä tahdot, että minä jään, Kristofer, voit saada rahasi
takaisin, minä jään, jos sinä vain tahdot!
— Ei, vastasi Kristofer taistellen itsensä kanssa — se olisi kovin
vä-väärin, sinun pitää matkustaa, niin kuin olet a-aikonut.
— Enkö minä saa olla sinun luonasi?
— Si-sinun pitää matkustaa, olen sanonut.
— Mutta jos minä joskus tulen takaisin?
Kristoferista pusertui kuin huutona:
— Sinä et saa tu-tulla takaisin, sinun pitää jäädä sinne, minne menet,
sanon minä, sinun pitää lu-luvata se minulle!
Vähän ennen kuin Lina illalla lähti, Kristofer kysyi matalalla äänellä:
— Saanko panna käteni sinun kaulallesi, Lina?
Lina painautui hänen puoleensa ja sulki hiljaa silmänsä.
— Sinä saat tehdä ihan niin kuin tahdot — — —
Kanervikossa ritisee ja rätisee, punaisia liekkejä leimahtaa savun
seasta, pitkiä liekkejä, jotka ovat kuin käyriä miekkoja — Kristofer
iskee kuokan maahan ja kurittaa tulta ankaralla kädellä. Se on ehkä
uppiniskainen, se on syöpynyt syvälle multaan ja säilyy siellä
verisenä sohjuna, punaisten rohtimien kaltaisena ja kytee ja polttaa
ja ponnistautuu kerran toisensa jälkeen esiin. Hän voi kulkea siellä
tuntikausia, kulkea kuokkien maata peitoksi ja polkien sen kovaksi
kengillään — juuri kuin hän luulee tulen lannistuneen, avautuu pintaan
halkeama, ja siitä leimahtaa taas. Silloin hän tekee niin kuin usein
ennenkin on tehnyt, hän jää tulen luo ja taistelee sitä vastaan, kunnes
tietää voivansa olla rauhassa — sitten hän paneutuu jäniksen tavoin
pitkäkseen kanervikkoon ja nukkuu, kunnes aamu herättää hänet.
* * * * *