Puroon oli ilmestynyt porras, rivi hohtavia koivunrunkoja, jotka
loistivat metsän hämärässä. Ne olivat paksujen tammipölkkyjen varassa,
siinä oli pieni silta polun kohdalla, molemmin puolin oli jonkinlainen
kaidepuu, kaksi pitkää, pehmeätä pihlajariukua.
Hän näki, että Lina käänsi päätään, että silmät tutkivat metsää
uteliaina ja jännittyneinä — että koko pikku kasvoja kirkasti suloinen
hymy.
Vielä kauan sen jälkeen kuin hän oli kadonnut näkyvistä, Kristofer
seisoi katsoen siltaa kohti, missä koivun rungot hohtivat, ja hän oli
näkevinään jonkinlaista heijastusta ja tunsi sydämessään pienen onnen
eikä kyennyt riistäytymään irti —
* * * * *
Viikon kuluttua hän jälleen odotteli rinteellä kumartuneena kiven
taakse — — hän tuli kyllä, mutta äiti oli mukana. Vielä kerran hän
seisoi kiven takana, ja vielä kerran kävi samoin, sitten tyttö eräänä
aamuna tuli yksinään, tuli polkua pitkin silmät loistaen ja reippain
pikku askelin ja suu hyräillen.
Kristofer kiiruhti esiin kiven takaa ikään kuin peljäten tulevansa
liian myöhään:
— Minä tahdoin va-vain tervehtiä sinua!
— Kiitos vain, sanoi Lina pysähtyen.
Kristofer ojensi kätensä:
— Olipa hauska nähdä sinua taas, minä olen mu-muuten nähnyt sinut
aikaisemminkin, minä olen ollut täällä mäellä, mi-minä en vain tahtonut
tulla näkyviin.
— Sitä minä ajattelinkin.
— Miten sinä semmoista saatoit ajatella?
— Kas, minä näin sinut vilaukselta, sinä seisoit tuon kiven takana.
Kristoferin henkeä salpasi.
— Entä äitisi, nä-näkikö sinun äitisikin minut?
— Ei, äiti ei nähnyt mitään, äiti ei tiedä mitään.
Nyt hän taas saattoi hengittää vapaasti.
— Sinä käyt rippikoulua, hän kysyi ja koetti olla kuin hänellä ei
mitään erikoista asiaa olisikaan.
— Niin käyn.
Silloin hän hyppäsi siihen suoraa päätä:
— Minä odotin sinua tu-tunturilla, menneenä kesänä, tarkoitan, minkä
tähden si-sinä et enää tullut?
— Minä en voinut tulla, minä leikkasin jalkani viikatteeseen.
Silloin hänen taas täytyi tehdä niin kuin Nils:
— Pikku raukka, hän sanoi ja taputti tyttöä varovasti olalle — enpä ole
kuullut niin hullua!
Vähän myöhemmin hän osoitti taloa:
— Minä asun tuolla nyt, se on i-isän talo, minä ostin sen viime talvena.
— Niin, me olemme kuulleet siitä.
Äkkiä hän tarttui tyttöä käsivarteen.
— Lina, sano minulle eräs asia, sinun äitisi ei kai ole hy-hyvä sinulle?
— On kyllä, sanoi Lina urhoollisesti ja koetti hymyillä.
— Ei, si-sillä minä olin täällä silloin ja kuulin, minä seisoin tuon
pensaikon takana, minusta tuntui, e-etten voinut tulla esiin —
Silloin tytön silmät kävivät pelokkaiksi, pikku kasvot muuttuivat ihan
valkoisiksi.
— Ei, ei, sinä et saanut! Älä ole tietävinäsi siitä mitään!
— Se on selvä, vastasi Kristofer niin rauhallisesti kuin saattoi —
sinun ei tarvitse peljätä, minä en ma-mainitse siitä koskaan sanaakaan!
— Muuten hän voisi taas ottaa viikatteen!
— Viikatteen, mitä sinä sanot — eihän sinun ä-äitisi toki —
— Kristofer, älä sano mitään!
— En, en, se-senhän tiedät, mutta minä en ymmärrä, minä luulin, että
sinä itse haavoitit itseäsi —
— Ei hän kai sitä tarkoittanut, mutta hän on toisinaan ihan hullu!
— Ja se-semmoista voi tapahtua?
Kun hän näki, että tyttö taisteli itkua vastaan, lisäsi hän muutaman
sanan:
— Ellet sinä olisi ollut tyttö, tytön kanssa on niin vaikea, jos
sinä vain o-olisit ollut poika, olisin minä voinut ottaa sinut
paimenpojaksi, sitten olisit päässyt pois äitisi luota, sitten me
olisimme vo-voineet olla alati yhdessä. Me olisimme asuneet kesällä
majassa ja paimentaneet lampaita ja kalastaneet järvellä, ja me-meidän
olisi ollut niin hyvä olla, ettet uskokaan! Me olisimme voineet siirtää
toista se-seinää, niin että olisi ehkä tullut vähän enemmän tilaa,
minä olisin my-myös voinut tehdä muutaman ra-rahin, niin että olisimme
voineet istua ja lämmitellä iltaisin ja keittää maitoa tai puuroa
padassa, ja meidän olisi ollut yhtä hyvä olla kuin itse ke-keisarin.
— Oi niin, se olisi ollut mainiota, Kristofer!
Kristofer katsoi häneen neuvottomana.
— Kunpa voisin auttaa sinua, Lina, kunpa vain tietäisin ne-neuvon,
sillä näin ei saa käydä. Etkö sinä ole ajatellut mitään itse?
Tyttö näytti hiukan viivyttelevän vastausta.
— Kun minä vain pääsisin Amerikkaan.
Kristofer yritti hymyillä, vaikka hänen jalkansa pyrkivät pettämään.
— Amerikkaan, niinkö sinä sanoit? Minä kun lu-luulin, että sinä tulisit
minulle paimenpojaksi.
Kaksi kosteata silmää katsoi häneen.
— Minähän olen vain tyttö riepu, sinä tiedät, millaista se on, jos minä
vain olisin ollut poika —
— Sinä olisit silloin tullut, sanoi Kristofer lempeästi.
— Minä olisin tullut heti.
Syntyi hetken vaitiolo,
— Lina, sanoi Kristofer ja katsoi häneen ja muisteli, miten Nils oli
sanonut, hänestä tuntui kuin hän olisi leikannut valtimoaan — sinä
pä-pääset Amerikkaan. Minä ta-tahdon toki nukkua yöllä, minua ei huvita
maata valveilla —
Ei, siihen se häneltä loppui.
— Minä autan sinua, minä vain ta-tarkoitan, minulla on rahaa, Lina, sen
pu-puolesta ei ole hätää. Puhutaan siitä joskus toiste, sinä saat tulla
tapaamaan kesällä tunturilla — — niin, minä lu-luulen, että sinun nyt
pitää lähteä, jotta et tule liian myöhään.
Lina tahtoi sanoa jotakin, mutta Kristofer viittasi vain kädellään ja
meni takaisin mäkeä ylös, hän tahtoi olla vähän aikaa yksin.