Voi sattua, että hän on unohtanut, missä on, että hän avaa silmänsä
selkoselleen ja näkee taivaan päänsä päällä ja upottaa katseensa
lempeään sineen. Hän makaa seljällään kanervikossa, pieni olento
alhaalla tomussa, ja tuijottaa olevaisen ihmeisiin ja on kuin
ensimmäinen ihminen maan päällä ja näkee sen nuorilla, vastaheränneillä
silmillä. Huntu on ikään kuin vedetty syrjään, taivas on avoimena,
hän näkee vilisemällä ruusuja, jotka puhkeavat luojan käsistä ja
täyttävät avaruuden niin kauas kuin silmä kantaa. Katso, valoa ja
värejä tulee tulvimalla, kuule, kultaiset sävelet soivat, jokin
pikkulintu alkaa visertää, toinen vastaa vähän matkan päästä — tuokion
kuluttua kohoaa maasta valtaisa riemu, hurmioituneiden äänien kuoro
sineä kohti, kiitoksena elämästä ja elämän ilosta. Kristofer nostaa
päätään — kuikka soutaa kaislikosta, se kyntää veteen hiljaisen vaon,
se ikään kuin vetää perässään kahta kultaharkkoa, jotka vyöryvät pitkin
sinertävän mustaa samettia... Kil, kuuluu alhaalta notkosta, lampaat
ovat nousseet, muutamat seisovat nuuskien kastetta, tuolla ne tulevat
hitaasti polkua myöten, rinnettä ylös laitumelle, pitkä jono vaeltavia
eläimiä. Ne kulkevat siinä niin kauniina, niin hyvinä, niin lempeinä,
kulkevat siinä rauhallisessa toimessaan, Jumala on luonut ne juuri nyt,
ne tulevat suoraan hänen käsistään — — tämä on maan ensimmäinen aamu,
tämä on kuin itse luomisen päivänä!
Kristofer nousee hiljaa.
Hänessä humisee hurmio, kaikki hänen aistinsa ovat avoimina, hän
kuulee monenlaisia ääniä ympäriltään. Kivet puhuvat, pajut puhuvat,
tähtirikko, joka hymyilee tuossa, multa, jota hän polkee — kaikki,
kaikki. Tule meidän kaltaiseksemme, kuiskaa kanervikko, tule meidän
kaltaiseksemme, kuiskaa kaislikko. Kristofer kuulee sen ja ymmärtää
sen lähtiessään taas suorittamaan tehtäväänsä, rauhallista, hyvää
tointaan. Kyllä, vastaa jokin hänessä, se on hartauden ääni, hartauden,
joka täyttää hänen sydämensä, joka johdattaa häntä laupiaasti polkua
ylöspäin ja kasvaa päivä päivältä hänen sisimmässään. Tuollaisina
hetkinä hänestä tuntuu kuin hän olisi saavuttanut itse elämän päämäärän
ja tajunnut sen syvimmän tarkoituksen.
Kristofer vaeltaa tunturilla, katse liukuu pitkin lakeutta, joka lepää
avoimena auringossa ja valossa niin kuin on levännyt tuhansia vuosia.
Kauimpana kohtaa taivas. Taivas kohtaa joka taholla; missä kulkeekin,
hän kulkee taivasta kohti —