Ja jälleen Kristofer kulkee polkua pitkin, joka eroaa maantiestä
ja kapuaa sitä pikku mökkiä kohti, joka kerran oli hänen kotinsa
ja joka on tullut hänen kodikseen vielä kerran. Se seisoo yhä yhtä
järkkymättömänä ylhäällä rinteellä ja katsoo alas laaksoon ja kylään,
se ei liioin ole ränsistynyt, siinä on koko ajan asunut ihmisiä, kunnon
ihmisiä, ahkeria ihmisiä. He tahtoivat vain päästä Amerikkaan, niin
että myivät oikein mielellään, Kristofer tuli oikealla hetkellä ja sai
mökin ensi sanalla — ja nyt hän on juuri muuttanut sinne.
On vielä alkukevättä, lehvät mätänevät maassa, kaikkialla lirisee ja
tippuu vettä, ja puro, joka tulee tunturilta ja kulkee polun poikki
talon yläpuolella, on niin paisunut, että sen yli on vaikea päästä;
ei, paimenaikaan on vielä pitkä matka — siitä huolimatta Kristofer on
tunturilla pari kertaa viikossa tai useamminkin. Hän ei jaksa istua
kotosalla, hänen täytyy käydä järjestämässä majaa ja katsomassa, ettei
se ole kaatunut nurinniskoin, hänen täytyy käydä korjaamassa kattoa,
tukea sitä ehkä seipäällä ja paikata ja tiivistää sitä turpeella.
Hänen täytyy saada, tarha valmiiksi, vyöryttää kiviä yhteen ja
aidata lampaille tilava haka, hänen täytyy polttaa kaskea — seisoa
Helluntaikukkulan harjalla ja katsoa Toftelandin ylänteelle päin ja
ikään kuin tiedoittaa savulla, että on tullut takaisin. Kukapa tietää,
Lina voisi tarvita jotakin, uuden hameen, uudet kengät. Niinpä hän
kulkee sinne ja tallustaa polkua pitkillä hämähäkinjaloillaan, vaeltaa
mäen yli ja rinnettä ylös tunturille ja on illan tullen perillä.
Hänellä on kirves tai kuokka kädessään, ja ehkä Lina tarvitsee ruokaa,
kukapa tietää, hän on niin pieni ja hento ja hoikka, niinpä hänellä
on myös ruokapussi repussaan, paksu ruokapussi, josta riittää moneksi
ateriaksi. Ja polku ryömii sorassa, polku kiemurtelee kanervikossa ja
vie hänet perille ja tuo hänet takaisin, johdattaa häntä iloisesti,
minne hän meneekin...
* * * * *
Mäellä kasvaa pieni pensaikko, haapoja ja pihlajia ihan sekaisin ja
siellä täällä jokin raita, ne seisovat siinä ja astuvat toistensa
varpaille oksat irroittamattomasti toisiinsa kietoutuneina ja
taistelevat paikasta ja valosta ja ilmasta ja ovat taistelleet jo
pitkät ajat. Kristofer tuntee ne hyvin, ne ovat kuin jonkinlainen ihme
hänen lapsuusvuosiltaan, hän ei voi kulkea välinpitämättömästi niiden
ohi, tavallisesti hän pysähtyy ja vaipuu ajatuksiinsa ja muistaa, että
ne oli aiottu aidaksi, että ne kerran olivat ohuita pikku vesoja,
vihreitä tikkuja, jotka hän istutti maahan ja jotka juurtuivat siihen.
Vahinko, että ne ovat noin tiheässä, hän ajattelee ja mittaa hoikkia
runkoja katseellaan, kunpa hän vain olisi tiennyt — on kuin hänen
pitäisi hyvittää pieni vääryys niiltä ajoilta, jolloin hän oli lapsi.
Ja eräänä aamuna kulkiessaan siitä ohi hän leikkaa vesan veitsellään ja
vie sen mukanaan tunturille — — eikä hän huomaakaan, kun jo on pistänyt
sen maahan katsoakseen, osaako hän niin kuin ennen.
Nyt on juuri oikea aika.
Laaksossa lapset tekevät pillejä, he kostuttavat vesan hyvin suussaan
ja panevat sen sitten polvelleen ja koputtavat kuoreen veitsen kahvalla
ja vääntävät sen pois vihreänä putkena. Nykäys veitsellä, tulppa
päähän — sitten sen ääni vierii pitkiä matkoja. Kristofer kuulee sen
mäellään, on kuin kevät soittaisi hänen korvaansa, hartaus herää hänen
mielessään, lapsuusaika tulee niin lähelle häntä kaikkine unelmineen ja
kaikkine iloineen, jonkinlainen hellyys puhkeaa hänen sisimmässään, hän
elää sen kaiken uudelleen ja on taas poika niin kuin ennen. Ja sitten
hänen täytyy heti hioa veitsensä ja koetella terää ja yrittää sillä
heti, hänen sormensa ihan syyhyvät — ja siinä hän taas kulkee vesa
kädessä ja tekee niin kuin poikavuosinaan ja koettaa, versooko vesa.
Niin Kristofer alkoi istuttaa, niin hän rupesi siirtämään vesojaan
tunturille, ylös valoon ja ilmaan, ikään kuin hyvittääkseen tehdyn
vääryyden. Ja nyt hän istuttaa joka päivä, kunnes vesoissa silmut
puhkeavat, nyt hän pistää istukasoksia kaikkialle tunturille, haapoja,
raitoja ja pajuja ja pihlajia. Hän kulkee siellä istuttaen eikä
mielestään saa tehdyksi sitä tarpeeksi hyvin, hän kulkee pienet vihreät
puikot kädessään ja pistelee niitä huolellisesti maahan pitkin polun
vartta, eikä niistä tiedä kukaan muu kuin hän. Ja joka päivä tulee
uusia, joka päivä hän pääsee pitemmälle, joka kahdennellakymmenennellä
askelella tai niillä main hän pistää uuden puikon maahan, missä sen
on määrä seisoa ja kasvaa puuksi. Joidenkin vuosien kuluttua, hän
ajattelee, tulee niistä suhiseva aita halki tunturin, vihreä rivi
niin kauas kuin silmä kantaa. Kun Linan on lähdettävä viemään marjoja
laaksoon — — — Kristofer kumartuu katsomaan, juurtuvatko vesat, hän
vaeltaa polkua rakkauden kaipuussaan ja purkaa rakastamisen kykyään ja
herättää vesat rakkaudellaan elämään. Hänen vanha leikkinsä lapsuuden
päiviltä on saanut syvemmän sisällön ja loiston...
Niin hän taas eräänä aamuna seisoo pensaikon kohdalla aikoen leikata
siitä joitakin vesoja ja ottaa ne taas mukaansa — silloin hän kuulee
mäeltä puhetta, naisen äänen, joka soimaa ja parjaa, niin että vuori
kaikuu, ja käy yhä selvemmäksi.
— Mitä sinä teet, se huutaa — eikö sinulla ole silmiä päässäsi,
kunnoton, tahdotko sinä, että minun pitäisi kantaa sinua, vai mitä
sinä oikeastaan ajattelet? Minä tässä raadan ja koetan pukea sinut
säädyllisesti, niin että voit näyttäytyä ihmisten joukossa, ja sitten
sinä menet selvällä päivänvalolla putoamaan puroon ja kastat itsesi
läpimäräksi!
Pieni vapiseva tytönsuu vastaa:
— Minä en voinut sille mitään, äiti, purossa oli niin paljon vettä,
minä en voinut hypätä niin kauas —
Kaksi ihmistä tuli näkyviin polulla, vanhanpuoleinen nainen ja nuori
tyttö. Kristofer tunsi heidät heti, mutta hän ei tahtonut näyttäytyä,
ei tahtonut saattaa Linaa häpeämään, ei millään ehdolla tahtonut
nöyryyttää häntä. Hän jäi seisomaan tiheikön taakse ja kuuli äidin taas
soimaavan:
— Olenko minä sanonut, että sinun piti hypätä, olenko minä sanallakaan
käskenyt sinua?
Ääni värisee kiihtymyksestä:
— Sinun olisi pitänyt riisua jalastasi ja kahlata, sinä aasi, ja teekin
se nyt heti.
Lina tottelee viipymättä, hän istuutuu kanervikkoon ja vetää kengät ja
sukat jalastaan. Sitten hän katsoo äitiin silmät kyynelissä:
— En kai minä voi mennä paljain jaloin papin luo?
Äiti riistää sukat käteensä ja vääntää niitä keskellä polkua:
— Olisitko sinä ehkä liian hyvä siihen?
Hänet valtaa raivokas viha, hän heilauttaa sukkia ilmassa ja läimäyttää
Kinaa vasten kasvoja:
— Se olisi häpeä, sanon minä — niin kuin sinua ei olisi jo ennen
tarpeeksi häväisty, sinä kurja äpärä!
Kristofer hätkähti, se osui suoraan hänen sydämeensä, vaikka oli
tarkoitettu Linalle, niin että hän olisi voinut huutaa ääneen. Mutta
hänen täytyi vain seisoa siinä ja tukahduttaa itkunsa ja suuttumuksensa
ja antaa vääryyden tehdä tehtävänsä. Hänen täytyi vain seisoa siinä
vaieten ja nähdä vääryyden tapahtuvan ja antaa sen tapahtua ikään
kuin se ei olisi ollut mitään. Oi, hän olisi voinut juosta esiin ja
ottaa Linan syliinsä ja lohduttaa häntä ja taputella häntä, sen sijaan
hän seisoi paikoillaan ja puri huultaan ja antoi käsiensä riippua,
ja hänestä tuntui kuin hän olisi jättänyt Linan pulaan liikuttamatta
sormeakaan hänen avukseen —
Äänet häipyivät rinnettä alas, Kristofer jäi seisomaan veitsi kädessä
ja tuijottamaan avuttomana eteensä. Hän seisoi siinä äkkiä ihmeellisen
yksinäisenä, kovin tarpeettomana lämpimine sydämineen, hän seisoi siinä
ikään kuin kädet täynnä hyväilyjä eikä tiennyt, kenelle ne antaa.
Hänen sydäntään riipaisi, hän näki edessään pienet kärsivät kasvot ja
kuuli pienen vapisevan suun sanovan:
— Minä en voinut sille mitään, äiti, purossa oli niin paljon vettä,
minä en voinut hypätä niin kauas —
Vähän myöhemmin hän heilui mäellä kirves kädessä, hakkasi tammia ja
koivuja ja karsi ne ja raahasi pois, välillä saha kitisi ja leikkasi,
hänellä oli ilmeisesti kiire, hänhän ei kerta kaikkiaan ollut kätevä,
mutta Linan piti joka tapauksessa päästä riisumasta jalastaan puron
vuoksi.
Hän odotteli koko aamupäivän, kurkisti aina välillä puiden lomitse
alaspäin puuhatessaan siellä rinteellä ja sijoittaessaan kiven tai
kaksi polulle siihen kohtaan, mistä puro kulki. Saattoihan sattua,
että Lina tulisi yksinään, että hän tulisi edeltäkäsin, kukapa tiesi,
silloin hän ehtisi tervehtiä häntä ja kiittää viimeisestä, jos ei
muuta. Mutta ei, äiti oli taas mukana, äiti astui vieressä, niinpä hän
taas kätkeytyi pensaikon taakse.