XL.

Jo ensimmäisenä kesänä, jonka vietti siellä, Kristofer ryhtyi suureen

työhön, jota hän jatkoi monta vuotta.

Hän alkoi perata vuorta, polttaa rinteellä kaskea ja luoda sitä

uudestaan tulella ja kuokalla ja tehdä siitä laidunta. Sillä oli rehevä

kanervaturkki, jossa siellä täällä näkyi vihreitä läikkiä, nyt piti

vihreän saada kasvaa ja levitä, läikkien kohdata toisensa ja keräytyä

yhdeksi ainoaksi viheriäksi niityksi —

Kristofer työskenteli vähitellen ja varovasti. Hän poltti kaskeksi

pieniä aloja kerrallaan ja siirsi toimintapaikkaansa sään ja tuulen

mukaan, multa ei saanut vieriä pois, sen piti pysyä rinteessä

kiinni, kunnes ruoho tuli ja sitoi sen uudelleen. Niinpä hän jätti

viettävimpiin kohtiin sinne tänne kanervaa pitämään kiinni — ja aina

välillä hän kävi paimentamassa lampaita jättäen koko työn sikseen.

Sillähän ei ollut mitään kiirettä, lampaat tulivat näissäkin oloissa

hyvin toimeen, hän ei myöskään tarvinnut useampia niin kauan kuin

paimensi yksinään ja oli ilman paimenpoikaa kuten nyt.

Hän kävi siihen mieluimmin käsiksi illalla.

Kun tuuli oli tyyntynyt, kun lampaat olivat laskeutuneet levolle

makuupaikkaan, jätti Kristofer koirat majalle ja tallusti tiehensä

kirves ja kuokka kädessään. Tuokion kuluttua leimahti mäellä tuli,

paksu savu vyöryi ilmaan ja asettui niin kuin pilvi vaaran yläpuolelle,

kanervikko alkoi ritistä ja rätistä, punainen liekki nuoleskeli

ympärille ja tarttui ahnaasti tupsuun toisensa jälkeen — sitten tuli

Kristofer kuokkineen paikalle ja pakotti sen väkivalloin maahan. Hän

juoksenteli sinne tänne savussa ja tallasi väliin jonkin kekäleen

multaan, hänen silmiään kirveli, ja niistä valui vettä — siitä

huolimatta hän viihtyi siinä. Maan tuoksu, kanervan tuoksu, savu, joka

ahdisti kurkussa ja tarttui hänen vaatteisiinsa — se tuntui kaikki

samalla kovin hyvältä. Hän kulki hyräillen hiljaa itsekseen ja pääsi

erikoiseen, lämpimään tunnelmaan, hyvinvoinnin tunne levisi hänessä,

oli kuin hän olisi kulkenut ystävällisessä unimaassa, joka kietoi hänen

aistinsa sumuun, ja kuin hän olisi kyntänyt mäkeä hehkuvin auroin...

Toisinaan tuli sai yliotteen.

Maa oli kuivaa ja kanervan juuret syvät, miten Kristofer hosuikin

kuokallaan tukahduttaakseen liekin, se yhä vain eteni. Itse mäki alkoi

savuta, itse multa paloi ympärillä. Maanpintaan avautui hehkuvia

rakoja, sihisevä liekki leimahti ilmoille — Kristoferin täytyi lähteä

hakemaan vettä kostuttaakseen multaa, siitäkään ei tahtonut olla

apua, vieläkin siellä hehkui ja ritisi ja savusi. Silloin hän ei

uskaltanut lähteä pois, hän makasi yönsä tulta vartioiden ja nukkui

yhdellä silmällä kerrallaan ja hypähti pystyyn pienimmästäkin äänestä.

Saattoipa vielä aamullakin savuta, saattoi savuta monta päivää, paksua,

kosteata, tukahduttavaa savua, joka tuntikausia lepäsi liikkumattomana

ilmassa ja haihtui vasta, kun tuli tuulta.

Eräänä tuollaisena päivänä, jolloin mäki paraikaa savusi, tuli hänen

luokseen ihmisiä, kaksi marjankerääjää korit käsissään, vanhanpuoleinen

nainen ja hänen tyttärensä, kahden-, kolmentoista ikäinen tyttönen.

— Hyvää päivää, he tervehtivät, ja nainen lisäsi muutaman sanan:

— Me tulimme oikeastaan katsomaan, missä paloi, me näimme, että täältä

nousi pahasti savua, ja luulimme sitä kulovalkeaksi.

Kristofer katsoi heihin epävarmasti — ei, he eivät olleet tuttuja, he

olivat molemmat vieraita.

— Oh, minä vain kaskean hiukan ka-kanervaa, ajattelin hankkia itselleni

vähän paremman laitumen.

Polku · 第 60 / 68 题