Jo ensimmäisenä kesänä, jonka vietti siellä, Kristofer ryhtyi suureen
työhön, jota hän jatkoi monta vuotta.
Hän alkoi perata vuorta, polttaa rinteellä kaskea ja luoda sitä
uudestaan tulella ja kuokalla ja tehdä siitä laidunta. Sillä oli rehevä
kanervaturkki, jossa siellä täällä näkyi vihreitä läikkiä, nyt piti
vihreän saada kasvaa ja levitä, läikkien kohdata toisensa ja keräytyä
yhdeksi ainoaksi viheriäksi niityksi —
Kristofer työskenteli vähitellen ja varovasti. Hän poltti kaskeksi
pieniä aloja kerrallaan ja siirsi toimintapaikkaansa sään ja tuulen
mukaan, multa ei saanut vieriä pois, sen piti pysyä rinteessä
kiinni, kunnes ruoho tuli ja sitoi sen uudelleen. Niinpä hän jätti
viettävimpiin kohtiin sinne tänne kanervaa pitämään kiinni — ja aina
välillä hän kävi paimentamassa lampaita jättäen koko työn sikseen.
Sillähän ei ollut mitään kiirettä, lampaat tulivat näissäkin oloissa
hyvin toimeen, hän ei myöskään tarvinnut useampia niin kauan kuin
paimensi yksinään ja oli ilman paimenpoikaa kuten nyt.
Hän kävi siihen mieluimmin käsiksi illalla.
Kun tuuli oli tyyntynyt, kun lampaat olivat laskeutuneet levolle
makuupaikkaan, jätti Kristofer koirat majalle ja tallusti tiehensä
kirves ja kuokka kädessään. Tuokion kuluttua leimahti mäellä tuli,
paksu savu vyöryi ilmaan ja asettui niin kuin pilvi vaaran yläpuolelle,
kanervikko alkoi ritistä ja rätistä, punainen liekki nuoleskeli
ympärille ja tarttui ahnaasti tupsuun toisensa jälkeen — sitten tuli
Kristofer kuokkineen paikalle ja pakotti sen väkivalloin maahan. Hän
juoksenteli sinne tänne savussa ja tallasi väliin jonkin kekäleen
multaan, hänen silmiään kirveli, ja niistä valui vettä — siitä
huolimatta hän viihtyi siinä. Maan tuoksu, kanervan tuoksu, savu, joka
ahdisti kurkussa ja tarttui hänen vaatteisiinsa — se tuntui kaikki
samalla kovin hyvältä. Hän kulki hyräillen hiljaa itsekseen ja pääsi
erikoiseen, lämpimään tunnelmaan, hyvinvoinnin tunne levisi hänessä,
oli kuin hän olisi kulkenut ystävällisessä unimaassa, joka kietoi hänen
aistinsa sumuun, ja kuin hän olisi kyntänyt mäkeä hehkuvin auroin...
Toisinaan tuli sai yliotteen.
Maa oli kuivaa ja kanervan juuret syvät, miten Kristofer hosuikin
kuokallaan tukahduttaakseen liekin, se yhä vain eteni. Itse mäki alkoi
savuta, itse multa paloi ympärillä. Maanpintaan avautui hehkuvia
rakoja, sihisevä liekki leimahti ilmoille — Kristoferin täytyi lähteä
hakemaan vettä kostuttaakseen multaa, siitäkään ei tahtonut olla
apua, vieläkin siellä hehkui ja ritisi ja savusi. Silloin hän ei
uskaltanut lähteä pois, hän makasi yönsä tulta vartioiden ja nukkui
yhdellä silmällä kerrallaan ja hypähti pystyyn pienimmästäkin äänestä.
Saattoipa vielä aamullakin savuta, saattoi savuta monta päivää, paksua,
kosteata, tukahduttavaa savua, joka tuntikausia lepäsi liikkumattomana
ilmassa ja haihtui vasta, kun tuli tuulta.
Eräänä tuollaisena päivänä, jolloin mäki paraikaa savusi, tuli hänen
luokseen ihmisiä, kaksi marjankerääjää korit käsissään, vanhanpuoleinen
nainen ja hänen tyttärensä, kahden-, kolmentoista ikäinen tyttönen.
— Hyvää päivää, he tervehtivät, ja nainen lisäsi muutaman sanan:
— Me tulimme oikeastaan katsomaan, missä paloi, me näimme, että täältä
nousi pahasti savua, ja luulimme sitä kulovalkeaksi.
Kristofer katsoi heihin epävarmasti — ei, he eivät olleet tuttuja, he
olivat molemmat vieraita.
— Oh, minä vain kaskean hiukan ka-kanervaa, ajattelin hankkia itselleni
vähän paremman laitumen.