Kristofer saattoi unohtaa lypsyn, kädet vaipuivat syliin, katse kävi
merkillisen kaukaiseksi ja lempeäksi — kesken hänen vähäisen ja
köyhän työnsä oli kuin taivas olisi avautunut hänen päänsä päällä,
kuin iankaikkisuus olisi laskeutunut hänen mieleensä. Hän ei istunut
yksinään tunturilla, hän istui keskellä äärettömyyttä, ääretön hyvyys
ympäröi häntä, ääretön hyvyys hengitti häntä kohti ja täytti hänet
sanomattomalla onnella, syvällä ilolla niin kuin ei koskaan ennen. Hän
ei enää istunut erillään, hän, ihminen, ei enää ollut yksin, eläimet,
maan matoset, kalat, jotka hyppivät tuolla järvessä — ääretön hyvyys
katsoi kaikkien puoleen, ääretön hyvyys oli olemassa kaikkia varten.
Muudan koirista nousi hitaasti ja asetti käpälänsä hänen polvelleen, se
oli nälissään ja pyysi ruokaa.
Kristofer havahtui — sitten hän taputti koiraa ystävällisesti päälaelle
ja lypsi loppuun niin nopeasti kuin saattoi. Siip, siip, kuului
sankosta, oli kuin olisi vedelty terävällä viilalla...
Yö tuli uiden tunturin yli.