— Me olemme kuulleet puhuttavan sinusta, ymmärrätkö, niin että meitä
halutti käydä sinua tervehtimässä, me olemme muuten sinun lähimmät
naapurisi.
Hän katsoi Kristoferiin vaanivasti:
— Sinä et tiennyt, että sinulla on naapureita tunturilla?
— En, en tiennyt.
Ilme kävi heti huolettomaksi:
— Niin, me asumme tuolla Toftelandin ylänteellä, niukan
neljännespeninkulman päässä kai, minä ja tyttäreni.
Kristofer vilkaisi tyttöön, tämä seisoi vähän kauempana äidin takana ja
katsoi häneen vakavin silmin, miettivin, hiljaisin ja kirkkain, niin
kuin vain lapsi voi katsoa. Hän ei juuri ollut kaunis, mutta kuitenkin —
— Te asutte ihan yksinänne?
— Niin asumme.
Äiti ei selittänyt enempää, sen sijaan hän alkoi tiedustella lampaista,
montako hänellä oli, ja mitä lajia ne olivat, kieli kävi uskomattomalla
nopeudella. Hän oli täynnä ylistelyjä ja imarruksia, ja kaikki, mitä
Kristofer sanoi, oli oikein, ja kaikki, mitä hän teki, oli paikallaan.
Sitten tuli lyhyt pysähdys.
— Mitä minun pitikään sanoa: minun olisi mentävä kylään näitä marjoja
viemään, eikä tyttö jaksa niin kauas — hänhän voisi kyllä mennä kotiin,
mutta sitten hänen täytyy istua siellä yksinään — eikö hän saisi jäädä
tänne siksi, kunnes minä tulisin takaisin hakemaan häntä?
— Ky-kyllä, tietysti hän saa — —
Tuli hiljaisuus, kun äiti oli mennyt, Kristofer seisoi vähän aikaa
katsellen lampaiden jälkeen ja tunsi olevansa kovin tottumaton ja
hämillään, silmät kääntyivät taas tyttöön.
— Mi-mikä sinun ni-nimesi on?
— Lina.
— Te taisitte löytää paljon ma-marjoja?
— Kyllä, me löysimme ne, jotka sinä näit.
Hän ei osannut enää muuta kysellä, sen sijaan hän viittasi kädellään:
— Minun täytyy kai lähteä paimentamaan —
Mutta sitten hänelle selveni, ettei hän voinut lähteä tytön luota ja
jättää häntä yksikseen, niinpä hän lisäsi:
— Tahdotko ehkä tulla mukaan?
Miettiväisiin silmiin tuli eloa.
— Saanko minä? tyttö sanoi ja hymyili hänelle.
— Mikset sinä sa-saisi?
— Niin, minä en ole oppinut paimentamaan.
Kaikki Kristoferin ujous oli poissa, oli kuin heistä olisi yhtäkkiä
tullut hyvät ystävät.
— Minä o-opetan sinut!
Hän kulki edellä tietä näyttäen, ja tyttö seurasi hiljaa perässä.
Kristofer kuuli koko ajan hänen askelensa, kuuli, miten hän kulki ja
hengitti hänen takanaan, kuuli hameen laahaavan kanervikossa — pieniä,
hyviä, hiljaisia ääniä, jotka pujahtivat hiljaa korvasta sisään ja
ikään kuin koskettivat hänen sydäntään. Siellä ei kulkenut eläin, ei,
se oli ihan toista, siellä oli pieni ihmislapsi, pieni tyttö yksinään
tunturilla — hänessä heräsi hellyys.
— Minä kä-kävelen ehkä liian nopeasti?
— Et toki, kulje vain!
Tuokion kuluttua he olivat kukkulan harjalla ja katselivat Toftelandin
ylännettä kohti, Kristofer oli nyt käynyt oikein puheliaaksi.
— Isäsi, missä hän on?
— Minulla ei ole isää, ne sanovat, että minä olen äpärä.
— Huh, puuskautti hän ilmaan, hänen polvensa olivat pettää.
— Kuka niin sanoo?
— Siellä laaksossa ne sanovat, ja äitikin sanoo niin.
— Mutta Herran nimessä, miten sinun ä-äitisi voi semmoista puhua?
— En tiedä.
Hän ei tiennyt sitä, hän ei ollut lainkaan selvillä elämästä, huomasi
vain, että jotakin oli hullusti, ja sitten hän oli niin pieni ja hento,
Kristoferista tuntui, että hän olisi voinut puhaltaa hänet pois —
— Sinun ei kai ole hy-hyvä olla?
— On kyllä, hyvä minun on.
Sinä pikkuinen mato, Kristofer ajatteli ja katsoi Toftelandin ylännettä
kohti, joka lepäsi tuolla paljaana ja harmaana auringonpaisteessa,
peninkulman päässä kylästä tai enemmänkin, mitäpä hyvää sinulla saattaa
olla? Nuo pari sanaa ja äänensävy — Kristofer näki mielessään tytön
kulkevan yksinään ja odottelevan äitiään puolen päivää, kulkevan siellä
ilman minkäänlaisen elollisen olennon seuraa ja kestävän kuitenkin.
Väliin hän leikki vähän palikalla, sitoi ehkä jonkun rievun sen ylle
ja loi siten itselleen nuken ja lauloi ja hyssytteli ja hankki siitä
vähäisen ilonsa. Köyhä Kristofer, joka seisoi siinä, hän häpesi
itseään, tunsi itsensä hävettävän rikkaaksi, hänestä tuntui, että
hänen piti tehdä jotakin hyvää, antaa tytölle jotakin, mitä tahansa,
ottaa suuresta ylellisyydestään ja jakaa Linan kanssa ja nähdä hänen
iloitsevan.
— Tule, niin lähdemme lypsämään, hän sanoi — sinä saat juoda niin
paljon kuin tahdot!
Äiti tuli vasta myöhään illalla, he olivat sillä välin paimentaneet
eläimiä ja istuivat nyt puhellen majan ulkopuolella ja katselivat
kaloja, jotka polskuttelivat puronsuussa, ja kuuntelivat hyttysiä,
jotka surisivat ja lauloivat.
— Näen kai sinut uudelleen, oli Kristofer kysynyt yrittäen laskea
hiukan leikkiä — minulla ei ole paimenpoikaa, tiedätkö sen?
— Oh, kyllä me tapaamme.
— Sitten minä voisin ottaa vähän enemmän eläimiä, minullahan on
laidunta jos kuinka. Ja sitten minä ostaisin yhden vuohen lisää.
Tyttö katsoi häneen epävarmasti:
— Mutta eikö sinulla ole tarpeeksi vuohia?
— On kyllä, mutta kun minä saisin paimenpojan, pitäisi minun näet saada
enemmän maitoa.
Silmät loistivat riemusta.
— Kun äiti vain päästäisi minut!
— Eikö sinun äitisi päästäisi?
— Äiti tahtoo, että minä lähtisin vieraitten ihmisten palvelukseen,
että minun pitäisi hankkia paikka laaksossa, niin, ei siitä juuri nyt
tule —
Silloin täytyi Kristoferin tehdä niin kuin pomo teki ja taputtaa tyttöä
hiukan olalle.
— Sinä pikku raukka!
Hän katsoi heidän jälkeensä, kun he menivät, äiti astuskeli hiukan
kumarassa edellä seljässään suuri mytty, hän oli ollut tekemässä
kauppoja, myynyt marjansa kylässä ja saanut ruokavaroja tilalle. Ja
pikku Lina tepasteli perässä hoikilla, ruskeilla jaloillaan, nyt hänen
piti mennä kotiin Toftelandin ylänteelle, kotiin palikkansa ja riepunsa
luo, joilla hän sai koettaa hiukan huvitella.
Kanervikossa hän käänsi päätään, se kouraisi Kristoferin sydäntä.