Nils oli lähettänyt hänen mukaansa miehen, jonka oli määrä auttaa
asumuksen järjestämisessä, ja mies saikin aikaan majan — pienen
kivipesän kukkulan juurelle, jossa he oleskelivat yhden viikon ajan.
Mutta tuskin mies oli lähtenyt, kun puoli majaa sortui maahan, ja niin
oli Kristoferin taas alettava alusta. No, hän sai sen kyllä jollakin
tavoin pystyyn, mutta kun sitten alkoi sataa, kävi ilmi, että se täytyi
siirtää, sen halki valui vettä, ja maapermanto tuli pehmeäksi suoksi.
Nyt hän rehki kivien kimpussa vyöryttäen niitä mäkeä pitkin ja aikoen
rakentaa uuden majan. Hän ei ollut harjaantunut eikä hän ollut kätevä
eikä hän jaksanut nostaa kovin painavia taakkoja. Ja sade valui hänen
ylitseen, tiheä, viileä kesäsade, joka kasteli hänet ihoon asti. Niinpä
hänen täytyi väliaikaisesti tulla toimeen ilman majaa, kaivautua
johonkin kallionkoloon koirat ympärillään ja nukkua hampaat louskuen,
kunnes jälleen tuli kaunis sää ja auringonpaiste.
Maja valmistui muutamaa päivää myöhemmin, ja tällä kertaa se pysyi
pystyssä kuukauden, sitten hänen oli vielä kerran siirrettävä sitä.
Ja nyt hän sijoitti sen nojaamaan erääseen kivilohkareeseen, joka oli
loivalla mäellä rannan puolella, ja siellä se on vielä tänäkin päivänä.
Se ei ole kovin upea asunto, eikä se ollut paljon parempi ennenkään
— katto ja seinät olivat kyllä tiiviit ja hän oli saanut itselleen
liedenkin, mutta hänellä ei ollut ovea eikä muutakaan luukkua. Tuuli
puhalsi majan läpi — oviaukosta sisään ja lieden kautta ulos — tuhka ja
noki sirottui ylt'ympäri. Siitä huolimatta Kristofer oli tyytyväinen
ja asui siellä koko kesän, hän asetti vain aukon kohdalle kanervalla
täytetyn säkin, sitten oli kaikki kutakuinkin hyvin.
Alussa hänellä oli paimenpoika, muudan nuorukainen alhaalta laaksosta,
joka oli pyytänyt päästä mukaan. Mutta poika nähtävästi ikävystyi
paimentamiseen, hän kävi alakuloiseksi ja alkoi kaivata pois ja
valittaa ruoan huonoutta ja terveyttään, niinpä Kristofer lopulta
päästi hänet menemään. Sen sijaan hän sai järjestetyksi asiansa sillä
tavoin, että Hagelandista tuli väliin ihmisiä tänne ylös tuoden
mukanaan ohkoleipää ja suolaruokaa, sitten he jäivät sinne yöksi tai
pariksi ja laskivat verkon järveen ja saivat kokonaisen kantamuksen
kaloja, ennen kuin lähtivät. Tavallisesti he tulivat lauantai-iltana,
väliaikoina hän kulki yksinään ja järjesteli eläintensä oloa mukavaksi,
hänellä oli satoja tehtäviä. Hän raastoi katajia ja kanervia
polttoaineiksi, hän vyörytteli kiviä kokoon lammastarhaksi — päivät
päästään hän kulki ja raatoi katse maassa, mutta mieli ylöspäin
suunnattuna. Ja silloin tällöin hän pysähtyi katsomaan kukkaa, joka
loisti häntä kohti mäeltä, se ei tehnyt työtä, se ei ponnistellut —
oh, mutta sillä oli hiljainen tehtävänsä, se hymyili itsensä ihmisten
sydämiin ja täytti ne kauneudella ja valolla. Ja kotoinen tuntu humisi
häntä vastaan, oli jälleen niin kuin lapsuusvuosina, hän oli nytkin
hyvien ystävien parissa, jotka tunsivat hänet ja soivat hänelle hyvää.
— No, sanoi hän toisinaan ääneen, oli kuin häntä olisi huudettu.
Ja kun aurinko illalla laski, kokosi hän onnellisena laumansa ja ajoi
sen hiljaa makuupaikalle ja istuutui lypsämään vuohia.
Koirat olivat asettuneet pitkäkseen mäelle, ne makasivat kuono käpälien
välissä ja korvat valppaasti höröllä ja kuuntelivat suihkua, joka
lankesi sankkoon ja muistutti ääneltään pitkän viilan vetäisyjä.
Perhosia ja hyttysiä tanssi järven päällä, kaloja hyppi puronsuussa,
taivaanvuohi määki korkealla ilmassa, missä se liiteli edestakaisin, ja
suolta kuului aivan kuin ison, kalkuttavan seinäkellon ääni: