Ja niin Kristofer on jälleen tunturilla, paimentaa taaskin ylänteellä,
mutta tällä kertaa se ei ole Mydanin ylänne, vaan Helluntaikukkula,
ja järvi, joka lepää notkossa ja halkaisee maiseman kiilan tavoin, on
Staalvatnet ruokoineen ja kaisloineen. Eikä hän enää ole paimenpoika,
Kristofer on nyt itse pomo, ja hänellä on sekä lampaita että vuohia,
kolmesataa eläintä. Vastuu tuntuu suunnattomalta, ah, miten se välistä
puristaa sydäntä, hänen on pidettävä huolta toisten menestyksestä,
toisten omaisuudesta, toisten tavarasta. Parasta olla varovainen, hän
ajattelee ja pitää laumaa koko ajan koossa ja siirtyä hitaasti sen
mukana paikasta toiseen ja lukee eläimensä joka ilta.