Staale on vielä tunturilla, mutta Per Syrdalen on lähtenyt. Hän on
hiukan heidän edellään, noin kolme tai neljä päivämatkaa, Aasuld ja
Tore kohtasivat hänet Hjortlandissa, isäntä itse oli pysähdyttänyt
hänet, ruohorahoista oli kysymys. Isäntä seisoi eukkonsa ja poikiensa
kanssa pihalla ja sulki tien Per Syrdalenilta, jonka oli mentävä siitä
läpi, Aasuld ja Tore nauravat ja kertovat ja lyövät reisiinsä ja
nauravat taas.
— Voi armias aika, he sanovat — sitä oli hauska kuulla, poika!
Per oli ollut kelpo lailla harmissaan ja riidellyt kuin rajuilma ja
sadatellut ja soittanut suutaan, hän tahtoi tapansa mukaan tinkiä
lukumäärästä ja päästä niin halvalla kuin mahdollista. Tässä hän
tuli kahdeksansataa eläintä mukanaan, ja sitten hänen pitäisi maksaa
tuhannesta? Laske, sanoi isäntä vain ja oli yhtä kiukkuinen. Ei,
Perillä ei ollut aikaa, Perin täytyi päästä heti läpi, se oli hänelle
äärettömän tärkeätä, oli jo myöhäistä ja —
— Laske, sanoi isäntä uudelleen.
Sitten he olivat alkaneet laskea. Isäntä ja eukko väistyivät vähän,
niin että lampaat juuri pääsivät kulkemaan välistä, Per laski niin
nopeasti kuin saattoi, ja muudan paimenpojista piirsi tikulla loven
maahan joka tusinalta. Sitten heidän piti lukea lovet ja laskea,
paljonko niitä kaiken kaikkiaan oli — niin kuin lampaita laskettaessa
tehdään. No niin, lampaita pujahteli läpi, ja paimenpoika piirteli —
mutta sitten eukko äkkiä huutaa:
— Sinä piirrät samaa lovea, senkin kettu!
Aasuld ja Tore ihan hirnuvat, hei, poika, miten hauskaa se oli:
Per hyppi ja loikki vihasta, mutta miten hän hyppikin ja miten hän
potkikin, putosi hän aina samaan paikkaan, eikä hänen auttanut muu
kuin pysyä siinä. Isäntä ja eukko ja heidän poikansa — se oli kuin
puskemista kovaan vuoreen.
— Oikeus kuin oikeus, karjui Per, niin kuin tapansa oli.
— Aivan niin, vastasi isäntä — ja sen vuoksi laskemme vielä kerran!
Ja Perin täytyi antautua, ja he löysivät uuden tikun ja alkoivat laskea
uudelleen. Mutta tällä kertaa isäntä piirsi merkit, ja kun he olivat
suorittaneet yhteenlaskun, ei lampaita ollut kahdeksansataa, niin kuin
Per oli ilmoittanut, eikä tuhat, niin kuin isäntä luuli, vaan lähes
tuhatneljäsataa, ja Perin täytyi maksaa joka-ainoasta.
Miehet pitävät hauskaa siinä kulkiessaan. Oikeus kuin oikeus, he
sanovat matkien Periä ja ovat pelkkää nuoruutta ja iloa, siinä hänelle
kävi niin kuin tahtoi, siinä se poika sai oikeutta, jota aamusta iltaan
kärttää —
* * * * *
He laskeutuvat tunturia pitkin, ihmiset ja eläimet pitkässä jonossa.
Korkoraudat kilahtelevat kallioon, hoikat jalat tepastelevat ja
tömistävät, tunturilta ikään kuin kohoaa tuuli, pauhu, jonka sorkkien
kopina, kihisevä hälinä ja kiireiset pikkuäänet synnyttävät. Varpuja
taittuu ja oksia murtuu, kiviä vierii ja risuja ritisee, kuuluu
eläinten ääniä ja ihmispuhetta —-ikuinen levottomuus ja tohina
joukon päästä toiseen. Rokken on aikoja sitten kadonnut näkyvistä,
Blommelin kukkula kuin vajonnut maan alle, askel askelelta he vaeltavat
eteenpäin, kyynär kyynärältä — peninkulma peninkulmalta he jättävät
taakseen kallioita ja soita. Väliin he tulevat jollekin korkealle
selänteelle ja näkevät kauas tunturin yli:
Kaikkialla loistaa ja kimaltelee, lammikolta, lampia ja solisevia
puroja, karumpana sinessä ehkä hopeakieli, joka näyttää värisevän
auringossa — Herra ties, mikä järvi se on! Pyyh, tunturikurmitsa
valittaa suolla, se istuu ruskealla mättäällään ja puhaltaa ohueen
huiluunsa — pehmeä, täyteläinen, sointuva sävel, jossa on koko syksyn
alakuloinen kauneus, sen syvä kaipaus ja lempeä rauha.
Ja taas he vaeltavat, ihmiset ja eläimet, kulkea tallustelevat tunturia
pitkin — hevoset ja hevosmiehet etunenässä ja paimenet ja lehmät ja
lampaat perässä, koirien keikkuessa joka puolella. Silloin tällöin
jokin eläin äännähtää, se on väsynyt kulkemaan, uupunut kuin sotamies
raskaassa marssissa — eivätkö toisetkin ole väsyneitä? Olemme, olemme,
vastataan ympäriltä, laumasta kohoaa moniääninen kuoro, karkeita
bassoja ja hentoja tenoreja, me emme enää suuria jaksa! Muudan käheä
ruotimuori puuttuu puheeseen, sen ääni värisee huolesta, ja se
venyttää rukoilevasti puhettaan, oi hyvä Jumala, se ikään kuin sanoo
ja tekeytyy niin vanhaksi ja raihnaiseksi kuin voi, voi selkääni, voi
sää-ä-ä-ääriäni, voi hy-y-y-yvät ystävät, levätään vähän tä-ä-ä-ässä!
Rauhattomuus leviää, häly kasvaa — mutta keskellä rauhattomuutta,
keskellä nielua astelee iso, vaaleansininen emälammas, jolla on
kaulassaan helisevä kulkunen, ja käskee järjestykseen ja kehoittaa
levollisuuteen. Se kulkee siinä niin vakaana ja arvokkaana, niin
tanakkana ja koko olemukseltaan itsetietoisena jonkinlainen rumpali
rumpuineen ja palikkoineen — ja kulkunen soi ja kutsuu ja laulaa
kirkkaalla, hopeankirkkaalla äänellään ja vetää tiheän jonon mukaansa.
Kuule, mäeltä kuuluu kiinteää poljentaa, typyhäntälampaita sieltä
tulee lyhyin hännin ja pienin korvin, karkeita talonpoikaiseläimiä,
maan ikivanhan karjanhoidon vahvistamia ja karaisemia. Herra tietää,
ettei sellaisessa ole mitään katselemista, sen villa on kankeaa ja
takkuista, se on kuin kanervamätäs, koko eläin, mutta se on ollut
köyhän miehen rikkautena ja on vaatettanut ja elättänyt häntä satoja
vuosia. Se kulkee tuossa uskollisena palvelijana, köyhyyden ja ankarien
elinehtojen merkitsemänä, kotilieden kärsivällisenä orjana — — ja
paimenpoika harppailee vieressä ja kuuntelee tiukua silmät säihkyen
eikä väsy tuijottamaan lampaaseen, ei kyllästy näkemään ja kuulemaan.
Myöhemmin päivällä he lepäävät hiukan, eläimet ja ihmiset paneutuvat
pitkäkseen ja torkkuvat tunnin tai pari. Ilmassa on hiljaista,
tunturilla on hiljaista — sitten lankeaa varjo äänettömästi maahan,
kanahaukka liitelee auringonpaisteessa pyrstö jäykkänä kuin peräsin
ja katsoo allaan näkyviä eläimiä. Se tekee sinessä laajan kaaren
ja tarkastaa joka-ainoan — liian isoja, liian paksuja kaikki — se
purjehtii eteenpäin halki hiljaisuuden, yli lakeuden, niin kauas kuin
pääsee...
Mutta matka on pitkä ja aika niukka. Täytyy ennättää jakopaikalle,
jonne lampaiden omistajat tulevat — täytyy olla perillä jakopäivänä,
kuten paimenet sitä nimittävät, niin ettei omistajain tarvitse
odottaa, vaan saavat eläimensä heti. Niin makealta ja hyvältä kuin
tuntuukin maata, niin kankeat ja jäykät kuin jalat ovatkin — tuokion
kuluttua kulkue on jälleen liikkeellä, ja ihmiset ja eläimet matelevat
edelleen ja jättävät taas kappaleen tunturia taakseen ja pääsevät
taas kappaleen matkaa eteenpäin. Sitten nostavat hevoset päätään
ja hirnuvat, ensimmäinen uudisviljelys tulee näkyviin, ensimmäinen
tunturitalo sukeltaa esiin, pieni ja alaston ja matalaullakkoinen,
siellä on turvekasoja nurmikolla kuivamassa ja kanervikossa pieniä
poltettuja ruutuja. Tuolla viittoo joku mies kädellään, siellä on
tunturitalonpoika polvillaan suossa ja kaivaa ja ponnistelee henkensä
edestä, siellä hän on vuodet läpeensä ja taistelee köyhyyttä vastaan
aamusta iltaan ja koettaa elättää itsensä ja perheensä ja hankkia
heille lämmintä ja ruokaa ja vaatteita. Puolen vuotta hän seisoo tuolla
maassa — jonkinlainen kaksijalkainen ojamyyrä — ja elää elämänsä
kärsivällisesti loppuun, karvaan, katkeran, ilottoman elämänsä.
Kristofer heiluttaa vastaukseksi lakkiaan, ja talonpoika seisoo ojassa
lapioonsa nojaten, pienenä ja köyhänä ja harmaana, ja katsoo laumaa ja
hengähtää hetken. Siinäpä komeita eläimiä, hän ehkä ajattelee, kunpa
olisi kymmenen, kaksitoista sellaista — kunpa saisi valita vapaasti
laumasta!
Sitten hän huoahtaa ja sylkäisee kouriinsa ja kumartuu jälleen työhönsä.