Sinä iltana he tulivat suurelle kanervakukkulalle. Kristofer muisti sen
läpi elämänsä.
Sillä kohdin oli laakso, joka jakoi tunturin kahtia, ja laaksossa
oli järvi suhisevine rantakaisloineen ja pienen pienine saarineen,
joilla kasvoi kanervaa ja mäntyjä, He olivat tehneet tulen rannalle ja
lypsäneet lehmät ja aterioineet, sitten he olivat käyneet pitkäkseen
maahan, kaivautuneet jänisten tavoin kanervikkoon sarkanuttuja
peittoinaan ja nukkuneet melkein heti.
Keskellä yötä Kristofer heräsi, oli kuin hän olisi ollut kaukana
poissa ja palannut äkkinykäyksellä itseensä. Niin, hän sanoi ja avasi
silmänsä ja huomasi yhtäkkiä olevansa maassa, kanervakukkula päänsä
päällä ja järven kiila jalkainsa juuressa. Oli alakuun aika ja kuutamo
— taivaalta lankesi vinosti valo, joka sekunnin murto-osassa ikään kuin
paljasti olevaisen ihmeet ja näytti hänelle esineiden omat kasvot,
ennen kuin ne ehtivät kätkeytyä häneltä. Oli kuin ovi olisi ollut
raollaan jossakin, kuin hän aivan odottamatta olisi päässyt katsomaan
jostakin aukosta ja olisi nähnyt kaiken sellaisena kuin se todella
oli. Silmänräpäys vain — sitten oli kaikki ohi, sitten Kristofer istui
valveilla kanervikossa, sokeana olentona niin kuin tuhannet muut, niin
kuin Tarje ja Jon tuossa, niin kuin hevoset ja lehmät ja lampaatkin.
Tuon vaaksanmittaisen ajan hän tiesi järkähtämättömän varmasti, että
kukkula oli kutsunut häntä, sillä hetkellä se oli luonnollista, hän
ymmärsi sen eikä ihmetellyt, kukkula ei ollut vain kukkula, mikään ei
ollut vain oma itsensä, vaan jäsen ja välikappale, kuuluen ikuiseen ja
erottamattomaan yhteyteen. Vain silmänräpäys — sitten ovi sulkeutui,
sitten Kristofer istui ikään kuin ulkopuolella ja katsoi ympärilleen
ihmettelevin silmin eikä käsittänyt, mikä hänen oli, eikä voinut sitä
sanoin selittää. Oli kuin hänen aistinsa olisivat surkastuneet, hän
oli voimattomana omassa itsessään, omassa karkeassa lihassaan eikä
voinut murtautua sen läpi eikä poistaa sen esteitä ja rajoja. Jäljellä
oli vain hämärä muisto, sumea vaikutelma, epäselvä tunto. Tällä
paikalla oli hänelle jotakin asiaa, se oli ikään kuin kajonnut hänen
kohtaloonsa, mutissut ihmeellisen sanan hänen korvaansa, hämärän sanan
tulevaisuuden kirjasta.
Pomo herätti hänet aikaisin aamulla, järvi nukkui vielä laaksossa,
kaislikko kaarsi sitä nuokkuvin töyhdöin, ruoho ja kukat torkkuivat
ympärillä. Vain kanervakukkula oli valveilla, se kohotti punaisen
tuliharjan taivasta kohti ja hehkui hiljaa ja suloisesti aamuruskossa,
oli kuin se olisi liekehtinyt, kuin se olisi seisonut siinä hiljaa
rukoillen, aamun ihmeen hurmaamana, ylevässä ja sulkeutuneessa
rauhassa. Kristofer katsoi hämmästyneenä ympärilleen, tuo hämärä tunto
heräsi jälleen eloon hänen sisimmässään, istuessaan siinä lypsämässä
hänestä tuntui kuin hän ei saisi häiritä, kuin paikka jollakin tavalla
olisi pyhä.
Kun Jon vähän aikaa sen jälkeen meni ohi sankkoa kantaen, kohotti
Kristofer katseensa ja kysyi:
— Mikä tuon ylänteen nimi on?
— Helluntaikukkulaksi sitä tavallisesti sanotaan.
Helluntaikukkula, ajatteli Kristofer, nimi otti häntä hiljaa kädestä ja
vei hänet ajassa taaksepäin, kaukaiseen ja kadonneeseen maahan...
Vähän myöhemmin he olivat taas matkalla, hevoset astuskelivat
etunenässä huojuvat taakat seljässään, korkeat, pyöreät, komeat
eläimet, jotka kohosivat paljon yläpuolelle pääjoukon ja korskuivat
kulkiessaan voimansa tunnossa. Ne astuivat kuin päälliköt kulkueen
edellä, takana tulivat rahvaanmiehet pieninä ja harmaina, tuli yhteinen
kansa taapertaen niiden perässä, sarkapukuisena, köyräniskaisena,
matalajalkaisena ja sipsuttavin askelin. Kristofer käänsi päätään —
kukkula hehkui juureen asti, aamurusko oli astunut alas, Jumala itse
oli vaaralla ja katseli heräävää maata. Hevoset hirnuivat taas, se
kuulosti välkkyviltä torventoitauksilta, jotka kaikuivat helisten
kirkkaassa aamussa, ne nostivat kasteisia päitään ja antoivat
niiden taas vaipua raskaasti huoaten. Jonkin matkan päässä pyrähti
kanervikosta sininen urosteeri — silloin Kristofer käänsi päätään ja
katsoi taakseen vielä kerran. Helluntaikukkula hehkui yhä, yhä hän
tunsi pyhän mielessään ja tajusi olevansa salaisesti sidottu paikkaan
itsekään sitä käsittämättä.
Samana päivänä he tulivat alas laaksoon.
He olivat vaeltaneet pitkin Noitatunturia, missä Kristofer
poikavuosinaan kohtasi lauman ensimmäisen kerran, se lepäsi tuolla
siirtolohkareineen ja loi varjon kanervikkoon, ilta oli taas tulossa.
Muisto kävi jälleen eläväksi hänen mielessään, kuvia ja sanoja sukelsi
esiin — hän seisoi alhaalla suolla puolukkakori kädessään ja tuijotti
lumottuna selänteelle ja näki eläinten vilisevän näkyviin. Äiti seisoi
vähän syrjempänä, Kristofer ei voinut nähdä hänen kasvojaan, äiti oli
pannut puolukkakorin maahan ja seisoi puoliksi selin häneen.
Sinun olisi pitänyt ottaa hänet, äiti!
Hän kuuli oman innokkaan äänensä ja näki äitinsä punastuvat kasvot,
kun hän kumartui korinsa puoleen, oli kuin tuo punastus olisi ollut
heijastusta korista — kuin punaiset marjat olisivat lainanneet sen
runsaudestaan.
Rakas äiti, sanoi hän itsekseen, hänet valtasi kummallinen
häveliäisyys, oli kuin hän olisi muistellut jotakin, joka hänen olisi
pitänyt aikoja sitten unohtaa.
Tuokiota myöhemmin he olivat Hjortlandissa. Ruohorahat, ajatteli
Kristofer, hän näki isännän tulevan talosta, nyt alkoi varmaan riita
ja rettelöinti. Mutta ei, isäntä oli lempeä ja ystävällinen, ei
puhettakaan rahoista Nilsiltä:
— Minun piti sanoa terveisiä Periltä, virkkoi hän puristaen hilpeästi
pomon kättä ja iski silmää — hän meni ohi muutama päivä sitten ja
maksoi saman tien sinun puolestasi, niin ettei sinun tarvitse pysähtyä
täällä!
Pomo oli yhtä leikkisällä tuulella ja löi isäntää olkapäälle:
— Saatpa kertoa terveiseni ja kiitokseni, muuten tämä on ihan liian
hullua!
— Ei mikään ole toki niin hullua, ettei siitä ole jollekin hyötyä —
Sitten he eivät pääse pitemmälle metsän vuoksi, mäntyjä ja kuusia
kasvaa suoraan edessä ja pakottaa heidät kääntymään alas kylään päin.
Vähän ajan kuluttua tuli laakso näkyviin tummana ja häilyvin suo-usvin,
pieniä talorykelmiä sukelsi esiin, pimeästä kuului lasten huutoa ja
laulua, ensimmäiset valot pilkottivat sumusta unisesti väreillen —
Rugland laveine vainioineen ja suurine, vieraanvaraisine huoneineen,
läävineen ja talleineen ja karjahakoineen, sekä ihmiset että eläimet
saivat siellä kunnollisen katon päänsä päälle.
Heidän takanaan ylenee rinne jäykin seinämin ja huimaavin jyrkäntein.
He pääsevät kulkemaan erästä rotkoa myöten ja tulevat rymisten suoraan
taloa kohti.