Lähtöpäivä lähestyy, lampaita ei enää voida paimentaa ohjaamalla, ne
on kotimatkan vuoksi totutettava pysymään koossa, sen vuoksi niitä
nyt paimennetaan yhdessä paikassa, kuusi, seitsemän päivää kussakin.
Yöt ovat sitäpaitsi käyneet pimeiksi, tunturilla voi olla petoja,
ilves tekee laajoja retkiä, kaikenlaisia kulkureita saapuu sinne
tuntien, että heidän aikansa on nyt tullut — — parasta, että paimen
on eläinten luona ja pitää niitä silmällä niin hyvin kuin voi. Hei,
paimenpojat juoksevat sinne ja tänne, ovat liikkeellä päivänkoitosta
hämärään asti, heillä on kiireempää kuin koskaan ennen, he nukkuvat
vaatteet päällään ja ehtivät tuskin syödä. Ja joka ilta he seisovat
suolapussi kädessään ja huhuilevat ja houkuttelevat, tulkaa jo, ilta
on, eläimet on kerättävä, ajettava hiljaa kokoon makuupaikalle, ne
eivät enää saa nukkua missä hyvänsä. Ja heti kun ne heräävät aamulla,
heti kun ne nousevat, on myöskin paimenen oltava paikalla. Hänen on
seurattava niitä laitumelle, yhtenä päivänä itään, toisena länteen —
— viikon kuluttua on sitten taas vaihdettava paikkaa. Siten paimen
siirtää leiriä, niin että lampaat pääsevät aina uudelle laitumelle ja
saavat uutta, tuoretta ruohoa ja pysyvät yhtä pyöreinä ja lihavina kuin
ennenkin. Sillävälin niiden jäljissä versoo uudelleen — missä hampaat
ovat jyrsineet ja repineet, missä sorkat ovat polkeneet ja tallanneet,
niin että maa näytti ylt'ympäri jään turmelemalta, siellä vihertää ja
versoo ja kasvaa uutta ruohoa. Niinpä paimen voikin käytettyään koko
aluetta laitumena aloittaa uudelleen toisesta päästä.
Mutta lammas on nyt tottunut toimimaan oman päänsä mukaan, menemään,
minne tahtoi, ja nukkumaan, missä tahtoi, ja nyt tulevat paimen ja
paimenpojat ja rehkivät ja raatavat aamusta iltaan ja käännyttävät sen
joka puolelta — se vastaa siihen omalla tavallaan, käy vastahakoiseksi
ja oikulliseksi ja pyrkii alati piiristä pois. Se on ennen saanut
luvan, se ajattelee eikä ymmärrä omaa parastaan, niinpä se nytkin
tahtoo saada luvan, se ei tahdo kulkea parvessa, toisten pariin
tungettuna, se tahtoo kulkea omin päin, niin kuin itse parhaaksi
näkee. Ja yhtäkkiä se poikkeaa syrjään aikoen hiipiä karkuun — vau,
vau, silloin on koira siinä, tuo pikkuinen lentävä äkäpussi, josta ei
millään pääse, tai sitten ilmestyy paimen paikalle. Ne ovat liikkeellä
kaikkina aikoina, ne juoksentelevat edestakaisin, ja tähystelevät
ympäröiviltä selänteiltä, juuri kun on kulussa luullen, ettei kukaan
huomaa, ja aikoo pyrkiä tuonne vesakkoon ja koettaa olla viattoman
näköinen — juuri silloin ilmestyy eteen olento, ihminen, jolla on pää
ylinnä ja kaksi heiluvaa jäsentä sivuillaan. Se seisoo siinä korkeana
ja katsoo käskevästi, ei auta muu kuin totella — ja niin lammas hiljaa
kääntyy ja taivaltaa hitaasti takaisin. Parempi onni ensi kerralla,
se ajattelee eikä suinkaan aio antaa perään, aika neuvon tuo, se
ajattelee ja haukkaa kimpun ruohoa mäestä, kyllä kai se sentään
loppujen lopuksi saa ihmisen narratuksi. Mutta seuraavalla kerralla
käy samalla lailla, ihminen on taas tiellä — ja vähitellen lammas
rauhoittuu. Onhan silläkin ymmärrystä, painostus vaikuttaa siihen,
ikuinen silmälläpito ja ikuinen vastarinta — lopulta se mukautuu varsin
hyvin ja käy yhä taipuvaisemmaksi. Senhän on hyvä olla, sillä on ruokaa
ja sillä on seuraa, se alkaa tottua toisiin, jopa viihtyä laumassa —
ja kun paimenpoika huhuilee illalla ja tiuvukkaat lähtevät liikkeelle,
seuraavat kaikki halukkaasti mukana ja kokoontuvat rauhallisesti
makuupaikalle, pimeän tihetessä hiljaa tunturilla.
— Tulkaa jo, ilta on!
Äänet kajahtelevat ympärillä, pomon voimakas, hiukan särähtävä
toitotus, Tarjen kirkas, täyteläinen houkutus, joka kuuluu illassa
valoisalta laululta ja jolla on asiansa ihmisillekin, ja silloin
tällöin Jonin taidokas joiku kiemuroineen ja koukeroineen. Myöskin
Kristofer koettaa ja panee parhaansa ja venyttää äänen mahdollisimman
pitkäksi:
— Tulkaa jo, ilta on!
Nyt tulevat koiratkin mukaan, ne seisovat etujalat lujasti maahan
painettuina ja haukkuvat niin kuin pienet, paksut mörssärit, lampaiden
on ymmärrettävä, että tämä tarkoittaa totta, tulkaa heti, muuten käy
hullusti. Ja joka taholta yhtyy kaiku leikkiin, se vastaa hilpeästi
kukkuloilta ja vuorenseinämistä, syntyy äänekäs melu, joka liikkuu
edestakaisin, tunturilla — sitten kuuluu taas pomon ääni:
— Hiljaa!
Hälinä lakkaa, koirat vaikenevat, on kuin itse pimeäkin pidättäisi
hengitystään, mykkä tarkkakuuloisuus vallitsee kaikkialla. Sitten
huhuaa Tarje vielä kerran, hänen kirkas äänensä kohoaa hiljaisuuteen
ja täyttää sen sointuaalloilla ja herättää mielihyvää sekä ihmisissä
että eläimissä. Ja hys — nyt kapisee joka taholla, nyt kuljetaan
polulla, nyt tallustellaan mäellä, tuolla soi vieno tiuku, sen ääni
kuuluu kirkkaana ja puhtaana ilman halki, se on Kristoferin vanha
kulkunen — sitten kapisee ja kupisee taas niin kuin ennenkin. Kuuluu
vilisemällä pieniä ääniä, ja vilinä kasvaa ja äänet vahvistuvat,
hoikat sääret tömisevät rinnettä alas, sorkat kalahtelevat kallioon —
tuolla pyyhältää pari lammasta suon poikki, ja risut ritisevät niiden
jalkojen alla. Ne muistuttavat pimeässä villaisia varjoja, ne tulevat
pitkinä, vaeltavina jonoina, tulevat juosten toinen toisensa perässä,
kil, kil, kilisevin tiuvuin, ne keräytyvät hiljaa makuupaikalle, missä
suola-annos odottaa. Silloin tällöin jokin vuona ynisee — se päästää
iltaan valittavan äänen, se on eksynyt emostaan ja tuntee olevansa
yksinäinen ja hyljätty, ympärillä on pelkkiä vieraita, sitä töykitään
ja puristetaan — silloin se avaa peloissaan suunsa ja ynisee pientä,
avutonta yninäänsä. Emo tuntee sen heti ja vastaa korkealla, kutsuvalla
äänellä — täällä, täällä, se ikään kuin huutaa, ja sen ääni värisee
vuonan vuoksi, ja vuona valittaa ja vaikeroi uudelleen. Toisia emoja
puuttuu puheeseen, ne ymmärtävät heti, mistä on kysymys, ja niissä
herää äidinvaisto ja myötätunto, nyt ne rupeavat joka taholla määkimään
ja houkuttelevat ja kutsuvat ja valittavat kuorossa. Ja koko ajan
kipisee ja kapisee, koko ajan tömisee tunturi askelista, koko ajan
vaeltavat varjot pysähtymättä eteenpäin...
Ilta on tullut, melu lakannut, lauma lepää makuupaikassa, nyt on
vihdoinkin paimenen aika. Kirveeniskuja kajahtelee kumeasti pölkkyyn,
sankko kalisee jossakin pimeässä — tuolla tulevat paimenpojat maitoa
tuoden, nyt rupeaa saamaan ruokaa. He ovat muuttaneet Mydanin linnasta
ja asustavat nyt ison paaden alla idässä, Kjetevatnetin laitumen
kohdalla, kahden päivän kuluttua heidän on taas muutettava ja asuttava
pienen pienessä majassa etelässä — — Kuoreenkoloksi he sitä sanovat.
Muuten on paasi kyllä hyvä, katto on tiivis, olkoonpa sää millainen
hyvänsä, ja he ovat muuranneet seinän itäpuolelle ja tiivistäneet sen
tarkasti turpeella ja sammalella. Paasi on vain niin pieni — varsinkin
nyt, kun Kristofer on tullut lisäksi, sen alla on juuri sen verran
tilaa, että he pääsevät kääntymään, juuri sen verran, että he saavat
sinne mahtumaan itsensä ja irtaimistonsa, talousastiat ja sankot ja
padat ja nahkasäkin, kaikki tarvitsee oman paikkansa.
Tulisija on taivasalla, neljä puolipyöreätä siirtolohkaretta, jotka
on vyörytetty yhteen, niin että pata joutuu jonkinlaiseen kuoppaan
tai koloon — tuli kohoaa sieltä iloisena ilmoille räiskähdellen ja
kipinöitä syytäen. He polttavat kanervaa ja katajia ja vaivaiskoivuja,
työntävät ne huolellisesti kivien lomaan ja katsovat, miten liekki
käy ahnaasti käsiksi, miten varvut saavat eloa ja vääntelehtivät
tulessa, miten ne hulmuavat suhisevin lehdin — sinisin ja sinipunaisin
lehdin, joita puhkeaa joka kohdasta ja jotka liehuvat ja lepattelevat
ja vaihtavat väriä ja vaihtavat muotoa. Hehkuvia sanajalkoja tulee
näkyviin, punaisia heinäsirkkoja hyppii ilmaan, kultaisia hyttysiä
lentelee savussa ja laskeutuu kädelle ja pistää kipeästi. Toisinaan
tuli on kuin suhiseva pensas, joka värisee ja kasvaa mäellä ja
muuttuu olennoksi, jolla on elävät jäsenet, se hapuilee ympärilleen,
se hengittää ja lähettää ilmaan sinisiä puuskahduksia, se mutisee ja
murisee ja puhuu ääneen...
Jon ja Tarje liikkuvat edestakaisin ja hoitavat tulta tottunein käsin,
he ovat repineet kasoittain kanervaa ja vaivaiskoivuja ja koonneet
ne yhteen, Kristofer on kokkina ja pitää huolta ruoasta. Se ei vaadi
kovin suurta taitoa, heillä on vielä vähän juustojuoksutinta tiiviissä
rakossa, Kristofer hellittää nuoraa ja ottaa lusikallisen ja pudottaa
sen pataan ja sitoo taas rakon kiinni seuraavaksi kerraksi — sitten
maito juoksee, heti kun kiehuu, ja keräytyy isoiksi kokkareiksi,
hauraiksi ja paksuiksi juustomöykyiksi, jotka painavat kauhassa ja
tuoksuvat voilta. Se on juustomaitoa, jota paimen rakastaa ja jota
ilman hän ei voi olla — joka on ravinnut häntä ja ollut hänen ruokanaan
ammoisista ajoista saakka ja antanut hänelle voimia ja antanut hänelle
terveyttä kestämään kovaa elämäänsä. Jäännös on heraa ja kelpaa
juotavaksi, se sammuttaa janon ja vilvoittaa veren — senpä tähden
paimen ei sitäkään hyljeksi.
Maito on keitetty, he istuvat tulen ympärillä kullakin höyryävä kulppi
käsissään ja puhaltelevat juustomaitoon. Liekki lepattaa sinne tänne,
se luo keltaisen kajastuksen ympärilleen, kasvot tulevat pois varjosta,
Tarjen uneksivine ilmeineen, Jonin hyvät pojankasvot veitikkamaisine
hymyineen — vähän edempänä pomon pää, harmaahapsisena ja valkeana
pimeää vasten, syvin rypyin ja lujin piirtein. Hän istuu hiljaa
kiveen nojaten ja liikuttaa lusikkaa vanhasta tottumuksesta, istuu ja
tuijottaa tuleen ja mietiskelee, mieli on vielä ulkona tunturilla, vain
ruumis istuu heidän parissaan, mykkänä ja painavana kuin tammihirsi.
No, nyt hän huokaa ja kohottaa päätään ja katsoo ympärilleen — hohhoh,
hän sanoo ja ikään kuin palaa elämään ja muuttaa takaisin ruumiiseensa
ja ottaa sen uudelleen haltuunsa.
— Annahan vielä vähän juustomaitoa, Kristofer, se maistui niin siunatun
hyvältä tänä iltana.
Kristofer antaa hänelle täyden kauhallisen, Jon puhaltaa tuleen ja
panee hiilille paksun kanervakimpun, räiskyvä kipinäsade kohoaa
ilmoihin — sitten vyöryy punainen liekki perässä ja nuoleksii ilmaa
ja sähisee ja leikkii, varjojen häilyessä levottomasti ympärillä.
He istuvat ihan nuotion ääressä, pomo, Kristofer, Tarje ja Jon ja
tuntevat viihtyvänsä maan päällä — heillä on ruokaa ja juomaa yllin
kyllin. He istuvat rauhallisesti yhdessä ja lepäävät kiireisen päivän
jälkeen ja lämmittelevät vähän, ennen kuin menevät nukkumaan. He
ovat ihmisiä, luomakunnan herroja — heidän ympärillään on tunturi ja
yksinäisyys, on pimeys ja yö ja tuhat arvoitusta, suuri, salaperäinen
luonto. Niin he istuvat siinä puhellen keskenään, pieni tuttavallinen
ystäväryhmä, joukko paimenia korvessa, niin kuin paimenet ennen heitä
tuhansien vuosien aikana, he istuvat siinä taivas päänsä päällä ja maa
jalkainsa alla, äärettömyys ympäröi heitä, iankaikkisuus suhisee heidän
korvissaan ja valaa mieleen unta ja rauhaa.
Vähän matkan päässä makaavat heidän eläimensä, ne makaavat ääneti ja
liikkumatta hajanaisissa ryhmissä ja lämmittävät toisiaan, lähekkäin,
kylki kylkeä, villa villaa vasten. Vielä on jokin lammas valveilla ja
liikuttaa leukojaan edestakaisin ja märehtii hiljaa yössä, se ei kai
ajattele eikä pohdiskele, se tuntee vain velttoa mielihyvää, kylläistä
tyytyväisyyttä ja rauhaa. Sen on hyvä olla, se ei palele, se ei kaipaa
mitään, ympärillä lepää sen sukulaisia ja ystäviä, se makaa hyvässä
seurassa ja tuntee olevansa turvassa. Kenties se säpsähtää jotakin
ääntä, punaista, räiskyvää valoa, joka luo siihen hohdettaan mäeltä,
ja kohottaa päätään ja katsoo — paimen istuu siellä tulen ääressä, tuo
pitkä, tarkkasilmäinen ihminen, joka on niin usein sulkenut siltä tien.
Eikö muuta, se ehkä ajattelee, sitten se painaa päänsä jälleen alas,
tuulenhenki sivelee lempeästi sen selkää — tuokion kuluttua se taas
nukahtaa.
Kristofer istuu ihan hiljaa, on kuin koko hänen mielensä olisi avoimena
ja syleilisi kaikkea vienossa kaipauksessa — kuin olevainen paljastaisi
itsensä hänelle ja täyttäisi hänet onnen aallolla, ylimaallisella
ja nimittämättömällä riemulla. Hänen sielunsa polvistuu nöyränä ja
hartaana, Jumala voisi nyt tulla, hän ajattelee, ja istuutua hiljaa
heidän joukkoonsa ja tarttua ruokaan hyvin käsin ja syödä juustomaitoa
ja juoda heraa ja katsoa heihin siunaavalla katseellaan. Hän on ehkä
jo matkalla, hän erottaa tulen ja vaeltaa sitä kohti, vaeltaa paljain
jaloin kanervan halki, kuule, risut rapisevat suloisesti, varvut
taipuvat nöyrästi jalan alla ja ojentuvat jälleen ihmetellen pystyyn.
Kuka minun päälleni astui, ne miettivät — —
— Nyt on ollut kaunis kesä, sanoo pomo puolittain itsekseen.
Tarje kohottaa katseensa tulesta.
— Niin, semmoista ei ollut viime vuonna. Me kahlasimme silloin lumessa,
ja sää oli kurjaa kuin marraskuussa.
Kristoferin mielenkiinto herää.
— Mutta lampaat, miten niiden kävi? Eivätkö ne palelleet pahasti?
— Siitä saat olla varma, mutta pahempi oli sittenkin ruoan laita,
ne eivät näet löytäneet ruohoa, ne kulkivat etsiskellen lumessa ja
työntelivät päätään siihen, sitten ne ikävystyivät niin, että seisoivat
vain yhdessä rykelmässä ikään kuin olisivat luopuneet kaikista
yrityksistä.
— Ja se saattoi käydä päinsä.
— Sen oli pakko käydä.
Kristofer katsoi pomoon.
— Eikö ollut mitään keinoa auttaa niitä?
— Ei ollut, Kristofer, ylänne oli kauttaaltaan valkeana lumesta, täytyi
vain odottaa ja toivoa, että pian tulisi muutos.
— Ja lampaat selviytyivät siitä?
— Kyllä, ne selviytyivät siitä, mutta tiedätkö, vaikea niiden oli.
Ja varsinkin vuonien, ne huusivat toisin ajoin niin haikeasti, että
tuntui oikein kurjalta. Mutta mitäpä me mahdoimme? Ei auttanut muu kuin
paaduttaa itsensä —
He ovat kaikki vähän aikaa vaiti, sitten nostaa Jon katseensa:
— En voi sille mitään, mutta minusta ei ole oikein, että eläinten
täytyy kärsiä.
Kristofer katsoo taas pomoon, mitähän pomo siitä ajattelee?
Pomo tuijottaa tuijottamistaan nuotioon.
— Niin minustakin, minä vain en ole niin varma siitä, että se on
tarkoitus, näen kyllä, että ne kärsivät, mutta _täytyykö_ niiden kärsiä
— He istuvat tuokion miettien vastausta, eivät oikein ymmärrä sitä,
mitä hän tarkoittaa?
Pomo selittää.
— Tarkoitan vain, että jos jokin asia on niin tai näin, ei silti vielä
ole varmaa, että se on alun perin aiottu sellaiseksi.
— Ei, niinhän se on, sanoo Jon epäröiden — mutta sittenkin.
— Se on hullua, käännettiinpä sitä miten päin hyvänsä, tahdot sanoa,
minä ymmärrän sinut kyllä. Mutta jos luulet, että minä voin kääntää sen
oikealle tolalle, niin usko vain minun puolestani!
Jon punastuu korviaan myöten, hymy katoaa hetkeksi, hänen terveet,
pisamaiset pojankasvonsa saavat yhtäkkiä aikuisen ja raskaan ilmeen.
— Minä en vain voi käsittää, minkä tähden Jumalan on tarvinnut tehdä
niin. Minun on kovin sääli eläimiä, ne ovat minusta niin turvattomia —
katsokaa nyt noita lampaita, minä muistan hyvin, miten viime vuonna
oli —
Hän kumartuu hämillään tulen puoleen ja kaivelee sitä kepillä. Tarje
tulee hänelle avuksi:
— Minäkin muistan, miten viime vuonna oli, enkä myöskään käsitä, miksi
Jumalan piti tehdä niin, eikö hän olisi voinut lykätä lumentuloa siksi,
kunnes lampaat olisivat ennättäneet alas laaksoon? Niidenhän oli pakko
olla täällä ylhäällä, ne olivat toki aivan syyttömiä. Ja sitten ne
saavat niskaansa semmoisen sään — niin, sinähän tiedät, millaista se
oli, muistathan sen vuonan, jonka löysimme. Mutta sanoppas minulle eräs
seikka — minkä tähden lampaiden piti kärsiä? Eihän siitä voinut mitään
hyötyä olla, että ne kulkivat täällä palellen ja nähden nälkää, lammas
ei voi tulla kääntymykseen niin kuin syntinen ihminen, eikä liioin
olisi ollut kenellekään vahingoksi, jos se olisi säästetty lumelta.
Minä olisin säästänyt sen, jos minä olisin ollut kaikkivaltias — — ei,
en minä ymmärrä sellaista, en ymmärrä!
— Niin, vastaa pomo hiljaa — en minäkään ymmärrä, en osaa selittää sen
paremmin kuin sinäkään.
Hän on vähän aikaa vaiti.
— Mutta juuri senvuoksi, etten ymmärrä, en myöskään voi tuomita sitä.
Ennen kuin voin tuomita jotakin asiaa, täytyy minun olla siitä perillä
ja käsittää se kokonaan ja mieluimmin vielä itsekin osata tehdä sen
kaltaista, silloin minä voin lausua mielipiteeni ja moittia asiaa ja
löytää virheitä. Mutta tästä minä en käsitä mitään, tässä asiassa en
ole viisaampi kuin lammas, joka ei tahdo alistua paimennettavaksi, vaan
haluaa alati mennä omia teitään.
Tarje nöyrtyy heti, hänen hienot kasvonsa käyvät pehmeiksi ja lempeiksi.
— Minä tahtoisin vain kovin mielelläni ymmärtää.
— Minäkin tahtoisin, Tarje. Mutta kun minä en voi, kun vaikeus on liian
suuri — — minusta on kuin kulkisin polkua ja siinä olisi esteenä kivi,
raskas lohkare, joka on vyörynyt rinteeltä. Minä en voi järkähdyttää
sitä paikaltaan, minun täytyy Jumalan nimessä antaa sen olla, saan
luvan kiertää ulkopuolelta. On parempi minulle, että väistyn syrjään ja
kierrän ja pääsen perille, kuin että jäisin tappelemaan kiven kanssa ja
antaisin sen siten pidättää minua. On parempi niin minulle itselleni
kuin lampaillekin, että annan kiven olla siinä, missä on, ja etsin sen
sijaan tunturiruohoa ja asetun sellaiseen paikkaan, että lampaat saavat
ruokaa.
Hymy on jälleen ilmestynyt Jonin kasvoille, hän istuu pää kallellaan
ja suun vaiheilla veitikkamainen ilme ja on sen näköinen kuin miettisi
jotakin kepposta, silmät eivät hetkeksikään väisty pomosta. Tuokion
kuluttua hän nousee ja hakee jotakin paaden alta — hatun, joka on
reunojaan myöten täynnä muuraimia.
— Olkaa hyvät, jos tahdotte.
Kuu on noussut tunturin yläpuolelle — on kuin pimeys olisi valunut
pois, kuin ajan vesi olisi kääntynyt ja virtaisi hiljaa takaisin
itseensä. Sen tilalle kohoaa hopea-aalto, valovirta vyöryy tähtiä
kohti ja upottaa ne lumenkylmään syliinsä. Rajat kasvavat, ääriviivat
häipyvät, rauha ja etäisyys astuvat maan päälle — hiljaisuus vallitsee
idästä länteen, taivaankappaleesta taivaankappaleeseen, pimeyden
ajattomiin kuiluihin asti. Iankaikkisuus hengittää maahan ja koskettaa
sitä salaisuudellaan —
Kristofer istuu, ja hänen on hyvä olla.
Silloin tällöin hän kohottaa katseensa ja katsoo hellästi tovereihinsa:
Jon ja Tarje ovat siinä niin nuorina ja silmät toivoa loistaen ja
pomo, joka istuu kiveen nojaten, vuosien merkitsemänä, ryppyisenä ja
kuluneena — valkohapsinen vanhus, ikään kuin elämän itsensä siunaama.
He istuvat ja syövät muuraimia, hattu on maassa, tavan takaa joku
heistä ojentaa kätensä ja täyttää sen nuotion valossa — kun hän jälleen
vetää sen puoleensa, on kuin se olisi täynnä hehkuvia hiiliä.
Kristoferkin syö.
Suon keltainen, lasimainen hedelmä — jokainen marja sulaa suussa ja
täyttää sen hapahkolla mehullaan. Pienen pienessä verhiössään se on
kuin rykelmä helmiä, kesä on täyttänyt ne taikavoimallaan, kaikki
tunturin ja suon nesteet paisuvat niiden särkyvän kuoren alla.
Tist, kuuluu kanervikosta, kirvinen siellä uneksii matkastaan — se
puhuu unissaan ja herättää itsensä.