XXVIII.

Syksy alkaa, päivät käyvät lyhyemmiksi, paimenelle jää vähemmän aikaa,

ja hänen täytyy pitää kiirettä, jos aikoo saada työnsä tehdyksi

iltaan mennessä — reuna vain on yhtä pitkä kuin ennenkin. Ja lammas,

joka viime aikoina on ollut veltto, rupeaa taas liikkumaan ja tulee

levottomaksi ja kuljeksii ylt'ympäri.

Se on liikkeellä varhaisesta aamusta, sen täytyy olla tarkkana ajasta,

jos aikoo päästä kylläiseksi, ennen kuin yö saapuu — aikaisemmin se

toisinaan oli ajettava, ylös, kun se nukkui aivan liian kauan, nyt se

itse lähtee makuupaikastaan, jopa ennen kuin tähdet ovat sammuneet

taivaalta, kun vielä on melko pimeätä. Yö on käynyt kovin pitkäksi,

joskus ihan loputtomaksi, kovin raa'aksi ja kylmäksi, se vaikuttaa

kokonaan toisin kuin ennen, se laihduttaa, lammas ei kai sitä täysin

käsitä, se tuntee vain heti aamulla herätessään olevansa nälkäinen ja

lähtee viipymättä liikkeelle. Yöllä on saattanut pakastaa, lähtiessään

laitumelle lammas huomaa maassa valkeata kuuraa, joka sulaa hitaasti

ja kylmänä turvan kosketuksesta ja jää riippumaan huuliin kirkkaina

helmillä. Lammas kohottaa hämmästyneenä päätään, semmoista ei eilen

ollut, mikä ruohon mahtaa olla, se seisoo ja yrittää ajatella —

sitten se nuuskii vielä kerran. Mutta sille käy taas samalla tavalla,

kaikkialla sama seikka, kuura peittää valkeana mäkeä, suota, vaaraa,

sammalta, jäkälää. Itse kanervakin on valkoisena kuurasta, kanerva

seisoo tuossa valkein päin aivan kuin se kukkisi toista kertaa, kukat

ovat vain valkeita kuin hopea. Lammas astuu muutaman askeleen, sen

sorkkien alla natisee — koivuvesakon takana rasahtaa polulla hauras

jääruutu rikki, lammas pysähtyy taas nuuskimaan. Jääsirut tiellä — sen

se on kokenut ennenkin, jonkinlainen muisto sukeltaa esiin, se alkaa

perehtyä asioihin, vähän ajan kuluttua se etsii ravintoa kuurasta

tottuneesti kuin jänis, yhtä tyytyväisenä ja karaistuna.

Kunpa ei olisikaan muuta kuin kuura — kuura, joka säilyy maassa

muutaman tunnin ja kimaltelee ja narskuu ja maistuu aamulta ja katoaa,

kun aurinko nousee — mutta toisinaan on ankaria rajuilmoja, sadekuuroja

ja tuulta ja taas sadekuuroja. Notkoissa on runsaasti vettä, sammal

ja jäkälä turpoavat kallioilla, suot paisuvat kuin imusienet —niistä

ennen pääsi kulkemaan kuivin jaloin, siellä on nyt hyllyviä mättäitä

ja ammottavia vesihautoja, joihin mies vajoaa kaulaa myöten tai vielä

enemmän. Paimenen täytyy kulkea kiertoteitä, kaartaa oikealle ja

kaartaa vasemmalle, ja niin käy reuna pitemmäksi. Sitä enemmän hänen

täytyy ponnistella, jos aikoo ehtiä ajoissa perille, parantaa vauhtiaan

ja jouduttaa askeliaan, hyvä että hän on nyt kestävä ja harjaantunut

tehtävässään — jalat, jotka alussa kävivät kovin kipeiksi ja tulivat

täyteen rakkuloita ja pahoja hankautumia, ne ovat nyt saaneet

jonkinlaisen sarveiskuoren ja kannattavat häntä uupumatta. Satakoon

ja tuulkoon, paimen tekee tavanomaisen kierroksensa antamatta minkään

estää itseään, kulkee kenties aamusta iltaan nuttu läpimärkänä ja

saappaat lotisten ja saa ruokaa vasta kotiin tullessaan.

Sadeilmalla ei ole hauskaa, mutta vielä pahempi on tuulisella säällä.

Sillä lammas tekee silloin laajoja retkiä ja on täynnä oikkuja ja

päähänpistoja ja katoaa toisinaan kokonaan. Koettaako se paeta

tuulta, vai saattaako tuuli sen jollakin tavoin rauhattomaksi — joka

tapauksessa se liikuskelee levottomasti eikä pysy kauan samassa

paikassa. On kuin jokin vetäisi ja tempoisi sitä, niin ettei se

mitenkään voi jäädä siihen, missä on. Lammas siirtyy kappaleen matkaa

ja koettelee vähän aikaa uutta paikkaa, se ottaa suuntäyden ruohoa

ja pureksii sitä — ja vielä toisen ja kolmannen, mutta juuri kun se

mutustelee, sitä taas vetää, ja se siirtyy uudelleen.

Niin ne hajaantuvat laajalle alalle ja menevät usein kauas reunan yli

käyden paimenelle äärimmäisen hankaliksi ja tehden hänen matkansa

kaksin verroin pitemmäksi. Tavan takaa hänen on käännytettävä

lampaita, laidun, joka aikaisemmin oli enemmän kuin tarpeeksi suuri

ja johon vielä olisi mahtunut satoja toisia — laidun on äkkiä käynyt

liian pieneksi, liian kapeaksi ja kaikkiin suuntiin liian ahtaaksi.

Paimenilla ja koirilla on kaksin verroin työtä, lampaasta on tullut

oikea kulkuri, jonkinlainen tunturin vaeltava mustalainen, ja se on

omaksunut mustalaisen säännöttömän elintavan. Kristofer toisinaan ihan

ui hiessä, hän kiipeilee mäkiä ja kahlaa soita, ja koira seuraa hänen

kintereillään märkänä ja korviin asti liejusta ruskeana.

Enkö minä saa, se ikään kuin sanoo, minä kyllä toimitan ne tiehensä!

Blommelin vaaran harjalla Kristofer pysähtyy ja kuuntelee hetkisen

— aivan oikein, tuolla mäellä laulaa kulkunen sulavalla ja vienolla

äänellä, jonka hän tuntisi tuhansien joukosta...

Päivä kuluu kaikenlaisissa vaivoissa ja vastuksissa ja on vain ihan

liian lyhyt. Kristoferilla on asiaa itään ja länteen, ja hän juoksee

melkein jalkansa poikki, se on kuin kuninkaan jänisten paimentamista,

lampaat ovat varmaan päättäneet kiusata häntä tänään kelpo lailla.

Vasta hämärissä hän tulee kotiin, polvet heikkoina ja ruumis velttona,

onttona kurkusta kenkiin ja märkänä ihoon asti ja vielä syvemmälle.

Mutta liedellä höyryää juustomaito, ja siellä on heraa ja kylmää

taimenta — hei poika, siinä hän nyt istuu ja syö, istuu kivellä tulen

edessä, vesi valuu hänen vaatteistaan ja muodostaa lattialle lammikon,

ja hän syö, syö niin kuin ei koskaan ennen. Ah, se oli hyvää, hän sanoo

ja työntää lusikkansa pataan ja ammentaa kulppiinsa vielä kerran, on

kuin hän ei voisikaan tulla kylläiseksi, hän nielee ja puree ja nielee

taas, mutta siitä ei ole apua, se ei täytä, hyvä että on tarpeeksi,

mitä ottaa, että padat ja muut astiat ovat täynnä ruokaa. Hän katsoo

anteeksipyytävästi pomoon, tänään oli niin kovasti työtä, lampaat eivät

olleet entisellään, ne näyttivät olevan ihan hulluina, hänen täytyi

juosta itsensä uuvuksiin! Syö sinä vain, vastaa pomo, muuten et jaksa

mitään huomenna, meillä on täällä neljä lehmää, niin että ei meillä

juuri ruoasta ole puutetta. Kristofer hymyilee ja syö ja käy käsiksi

uudella innolla — no, nyt se alkaa vaikuttaa, polvet eivät enää vapise,

näläntunto rinnassa katoaa vähitellen, uutta voimaa virtaa ruumiiseen.

Tuokion kuluttua hän riisuu vaatteensa ja vääntää ne yksitellen tulen

edessä ja ripustaa kaikki kuivamaan, sitten hän kaataa suoveden

saappaistaan ja täyttää ne kanervilla vartta myöten ja lämmittelee

vielä tulen ääressä, ennen kuin kapuaa makuulavalle ja kaivautuu sinne

mukavaan asentoon.

Kenties hän nukkuu heti, mutta saattaapa hän myöskin maata vielä jonkun

aikaa valveilla katsellen ympärilleen avoimin silmin ja huvittelee

hiukan, ennen kuin vaipuu uneen. Liekki lepattaa hiljaa liedessä, on

kuin nurkassa istuisi orrellaan loistava lintu, punainen kukko, joka

viuhtoo siivillään. Ja joka kerta kuin se kohottaa siipensä, hohtaa

koko tupa, kulpit ja kulhot sukeltavat varjosta esiin ja katoavat

jälleen kauhojen ja pyttyjen lomaan, valo kiertää emaljiastioita ja

sammuu ja syttyy ja sammuu taas. Maitohylly tulee näkyviin, viilipytyt

seisovat rivissä sievin, kuoritusta pajusta tehdyin vantein, välistä

näyttää jokin keltainen hierin ohuita hampaitaan. Kristofer antaa

katseensa liukua ylt'ympäri, varjot häilyvät hiljaa seinällä, on kuin

seinä itse olisi levoton, kivet heilahtelevat muurissa, katoavat ja

tulevat takaisin entiselle paikalleen. Ja kaiken yläpuolella nuokkuu

katossa kaurajauhoja sisältävä nahkasäkki niin kuin jättiläismäinen

ampiaispesä, se on ripustettu siihen koukkuunsa, jotta tunturihiiri

ei pääsisi sen kimppuun. Kyllähän se raukka kovin tarpeessa on, se ei

suinkaan elä ylellisyydessä, mutta se likaa jauhot — ei siis ole muuta

neuvoa kuin kätkeä ne mahdollisimman hyvin. Niin mielellään kuin sille

soisikin ruokansa, täytyy täällä paaduttaa sydämensä ja ajatella ensi

sijassa itseään. Ja niin pannaan nahkasäkki korkealle kattoon, missä

hiiren on vaarallista liikkua, vieläpä sidotaan lujasti kiinni ja

ripustetaan nuoraan, ai, ai.

Kristofer tuntee sen jo hyvin ja on nähnyt sen monta kertaa. Kun hän

vain makaa hiljaa lavalla, kun vain majassa on rauhallista, tulee

tunturihiiri esille kolostaan. Se sipsuttelee vähän aikaa lattialla,

se on tottunut löytämään joitakin rippeitä, murusen ohkoleipää tai

kalanruodon, se ei suinkaan ole nirso, vaan syö hyvällä ruokahalulla

kaiken, mitä löytää. Tuokion kuluttua se on maitohyllyllä, se

kiipeää koivupylvästä myöten saaden tuohesta jalansijaa — eiköhän se

täältä löytäisi jotakin? Se etsii kaikkialta, nousee takajaloilleen

viilipyttyä vasten ja nuuskii kauhoja ja astioita, siellä tuoksuu

hienolta ruo'alta, ah, lähellä on varmaan jotakin herkullista. Mutta

kaikki on suljettu, kaikki ruoka on peitetty kannella, puulevyillä

ja siteillä lautasilla, tai sitten se on pantu sellaiseen paikkaan,

että sinne on mahdotonta päästä. Se nuoleskelee hiukan erästä kulppia,

jonka reunan yli on valahtanut maitoa, se on kovin makeankipeä, se

himoitsee hillittömästi herkkuja, juustomaitokimpaletta tai jotakin

muuta. Kristofer näkee sen vilaukselta, kun valo lankeaa hetkeksi

hyllyyn, näkee, miten se sipsuttelee sinne tänne ja pitää kiirettä

ja koettaa hankkia jokapäiväistä leipäänsä ja pitkittää elämäänsä

niin kauan kuin mahdollista. Elämä on sille suunnattoman tärkeä, niin

köyhä kuin se onkin, niin kurjaa ja ankaraa kuin sen olo onkin — se

koettaa sittenkin elää, pitkittää surkeata olemassaoloaan, pysyä

tunturihiirenä ja syödä petäjäistä koko talven ja nähdä nälkää ja

palella ja kärsiä kaikenlaista kurjuutta. Nyt se nousee pystyyn seinää

vasten ja tirkistää ylös nahkasäkkiin — kannattaisikohan yrittää, se

miettii ja tuntee jauhonhajun ja nuuskii kuonollaan. Hetken kuluttua

se on matkalla nahkasäkkiä kohti, se risteilee sinne tänne kivien

lomitse, se osoittautuu viisaaksi ja kokeneeksi, nyt se on tukilla,

missä säkki riippuu, ja hiipii hiljaa jauhoja kohti. Se on ihan kuin

pieni ihminen, uskaltaa elämän elämän vuoksi, panee sen alttiiksi yhden

ainoan jauhoaterian tähden. Kunpa se nyt vain pääsisi koukkuun asti,

sitten se voisi pudottautua kuin kivi säkin päälle. Ei, se ei pääsekään

pitemmälle, eteen tulee ruostunut sahanterä — piste ja sadun loppu.

Hiiri seisoo vähän aikaa paikoillaan, se painaa päänsä kallelleen ja

vilkuilee säkkiin, koettaisiko hypätä, se ajattelee, heittäytyä vinosti

tukilta ja päästä sittenkin säkille?

Mutta juuri kun se siinä miettii, romahtaa punainen kukko orreltaan

suoraan alla olevaan kekälekasaan. Tuli tarttuu heti, se leimahtaa

säihkyväksi liekiksi, niin että maja käy äkkiä kirkkaan valoisaksi,

räiskyvä kipinäsade kohoaa liedestä — sitten kekälekasa sähisten

luhistuu. Säikähdyksissään hiiri tipahtaa tukilta — kupsis, kuuluu

hiljaa lattialta, siinä se juoksee koloonsa semmoista vauhtia, että

repii nahan kolvistaan ja tuntee sen vielä kahdeksan päivää myöhemmin...

* * * * *

Majassa on pilkkosen pimeätä.

Ehkä ulkona sataa, Kristofer kuulee tippumista, katto on kaikkea

muuta kuin tarpeeksi tiivis, vesi tunkeutuu turpeen läpi ja lankeaa

yksitoikkoisessa tahdissa maahan pienin, pehmein läjähdyksin. Hän

kuuntelee vähän aikaa pisaroiden tuloa ja miettii, missä vuoto

oikeastaan on, ehkä oven luona, tuolla nurkassa, sitten hän muistaa

lampaat, jotka makaavat ulkona tällaisella säällä — paljaalla maalla

rankkasateessa ja ilman minkäänlaista suojaa. Lammas parka ei voi pitää

itsestään huolta, ei millään tavoin hankkia itselleen suojaa, se kulkee

ehkä hiukan edestakaisin niskaansa ravistaen ja pää riipuksissa, mutta

se ei viihdy, se seisoo ja tirkistelee sateeseen ja tuntee itsensä

tottumattomaksi ja avuttomaksi —lopulta se paneutuu pitkäkseen. Ja sade

valuu sen päälle tiheänä ja harmaana lohduttomalta taivaalta, lirisee

ja lorisee tuntikausia. On märkää yllä ja märkää alla, kosteus kuiskii

sen ympärillä pimeydessä, se koskettaa turpaa, se kutittaa silmiä —

hrrr, nyt se hiukan ravistaa päätään, tiuku kilisee hiljaa mäellä,

kilisee ja helisee ja mykistyy jälleen.

Kristofer näkee kuvan selvästi edessään ja kääntyy levottomana seinään

päin, hän tuntee katkeraa tuskaa lampaiden vuoksi, täällä hän makaa

itse, ja hänen on mukava olla, lavalla on kuivaa ja lämmintä, ja hiilet

hehkuvat uunissa, mutta lampaitten täytyy viettää yönsä taivasalla

tuulessa ja sateessa ja tulla toimeen niin hyvin kuin voivat. On kuin

hän olisi jättänyt ne pulaan ja pelastanut vain itsensä, hän tavallaan

häpeää, hänestä tuntuu kuin hänen pitäisi olla lampaiden luona, viettää

yönsä samanlaisissa oloissa kuin eläimet, joita hänet on asetettu

hoitamaan ja vartioimaan, joiden herra hän on, joiden palvelija hän on —

Tip, tip, pisarat putoavat, irtaantuvat ja putoavat hiljaa läiskähtäen.

Kristofer koettaa vähän aikaa lukea niitä ja päästä siten ajattelemasta

lampaita — ei, sitten hän lukeekin lampaita, ne lepäävät tuolla

mäellä, typyhäntälampaita ja sheviotteja sekaisin ja siellä täällä

paksu mustanaama. Ne makaavat niin kärsivällisinä sateessa ja

painautuvat yhteen ja lämmittävät toisiaan, ja kaikilla on silmät auki,

ja ne katsovat eteensä kostein silmin. Mutta tuo katse on syvästi

murheellinen — kaikki, mitä ne nyt tuntevat ja ajattelevat, keräytyy

siihen ja luo siihen ilmettä ja luo siihen sielua, se käy ihmeellisen

kipeäksi ja rukoilevaksi, niiden pieniin, tyhmiin kasvoihin syntyy

inhimillisiä piirteitä, jotka kuvastavat surua. Nyt pari niistä

kohottaa päätään ja katsoo häneen sateen läpi, niin että hän tuntee sen

syvällä sydämessään — Gunhild ja Emma, hän ajattelee ja muistaa äkkiä

nuo kaksi vähämielistä sisarusta ja näkee heidät samassa edessään.

Kaksi muuta kohottaa päätään — siinä on taas Gunhild ja Emma. Kaikki

ne ovat Gunhildeja ja Emmoja, niillä on heidän surullinen ilmeensä,

heidän hennot, köyhät kasvonsa ja heidän veltto, surkastunut järkensä.

Hänen sydämensä käy kovin raskaaksi ja mielensä murheelliseksi, hänestä

tuntuu kovin katkeralta, ja hän kääntyy vielä kerran vuoteessaan.

— No, mies, kuuluu pimeästä — etkö saa unta tänä yönä?

Se on pomon ääni, ei vihainen, vaan ystävällinen ja hyvä.

— En, vastaa Kristofer — minä ajattelen lampaita.

— Vai niin on laita.

Kristofer odottaa vähän.

— Luuletko, että niiden on kovin paha olla.

— No, eihän niillä kovin hyväkään olo ole, mutta tiedäthän, että ne

kestävät jonkun verran, niillä on lämmin puku nyt.

— Etkö luule, että ne palelevat?

— Ei niin paljon, että se merkitsisi mitään.

— Mutta saavatko ne sitten nukutuksi?

— Oh, kyllä ne aina välillä nukkuvat.

Kristofer makaa siinä epäillen, mutta hän ei uskalla kysellä enää.

Sitten hän taas kuulee pomon äänen:

— Se on varma, Kristofer, sinun ei tarvitse epäillä sitä. Minä

tiedän sen, näetkös, minä makasin kerran lampaiden luona, siitä on

nyt monta vuotta, minä olin hyvin huimapäinen siihen aikaan enkä

peljännyt sairastuvani, niinpä lähdin eräänä yönä sateeseen ja

painauduin tiheimpään joukkoon. Ne olivat tarhassa, siitä on nyt noin

kolmekymmentä vuotta, minulla oli vain sata kappaletta ja paimensin

niitä Kvitaan tunturilla, jos olet kuullut puhuttavan siitä. Ja

kyllä ne todellakin nukkuivat, Kristofer, vaikka sinä yönä satoi

lujasti. Tietenkään ne eivät nukkuneet hyvin, vaan heräsivät usein

ja liikahtelivat ja tunsivat olonsa epämukavaksi, mutta ne nukkuivat

joka tapauksessa ja ne nukkuivat paljon paremmin kuin minä. Siellä oli

näet kovin kuuma maata, eläimet olivat painautuneet tiukkaan toisiaan

vasten, niiden villa oikein höyrysi, huh, poika, miten ahdasta siinä

oli!

Kristofer uskaltaa vielä yhden kysymyksen:

— Mutta minkä tähden sinä siellä nukuit, eikö sinulla ollut majapaikkaa?

— Minä olin kovin nuori siihen aikaan, näetkös, minä ajattelin

jokseenkin samaan tapaan kuin sinä ja tahdoin katsoa, oliko lampaiden

kovin paha olla.

Molemmat vaikenevat.

Tip, tip, kuuluu pimeästä, pisarat putoilevat tahdissa maapermannolle,

irtaantuvat ja putoavat loppumattomana sarjana ja läjähtävät hiljaa ja

pehmeästi maahan hajotessaan...